Soundgarden-vokalisti Chris Cornell 1964–2017

Ääni on vaiennut, mutta musiikki elää

Yhdysvaltalainen muusikko Chris Cornell on kuollut, kertovat Rolling Stone, Yle ja mediat ympäri maailmaa. Yhtyeensä Soundgardenin kanssa kuuluisuuteen noussut vokalisti oli 52 vuoden ikäinen.

Chris Cornell (1964–2017). Kuva: BBGunPress.

Chris Cornell (1964–2017). Kuva: BBGunPress.

Toukokuun 17. päivänä Soundgardenin konsertin jälkeen Detroitissa menehtynyt Cornell jätti jälkeensä mittavan musiikillisen perinnön. Soundgarden julkaisi 1988–2012 kuusi arvostettua studiolevyä. Suurimmaksi menestykseksi nousi 1994 julkaistu Superunknown. Sen hitit Spoonman, Fell On Black Days ja erityisesti Black Hole Sun ovat monen fanin rakastamia klassikoita.

90-luvun alun grungeen vahvasti liitetty Soundgarden oli levyillä ja konserteissa syvällä rockin syövereissä, lähellä vaaran ydintä. Bändin musiikkihämyyn liittyi mystiikkaa, jota esimerkiksi Led Zeppelin kannatteli ilmaisuussaan. Soundgardenin viehätys säilyi kiehtovana ja hieman outona läpi vuosien, myös paluualbumilla King Animal (2012).

Soundgarden hajosi vuonna 1997. Pitkäksi käyneen tauon aikana Cornell lauloi yhtyessä Audioslave, joka perustettiin Rage Against The Machinen muusikoiden kanssa. Bändi teki kolme erinomaista rocklevyä, joissa Cornellin lävistävän äänen rinnalla kuulsi juurevampi classic rock.

Cornellin karisma välittyi jokaisesta lauletusta tavusta. Muhevien rockriffien lomaan oman äänensä antanut laulaja tuntui olevan parhaimmillaan aina kun lauloi, yhtä lailla matalavireisten kuin tuskaisen korkealla huutavien laulusovitusten keskellä. Tätä rockelementtiä tasoitti Cornellin vaatimattomuus ja keikkojen leppoisa sanailu. Soundgardenin kauniin vaaran vastapainona tuntui liikehtivän kaveripiirissä toiminut bändiprojekti Temple Of The Dog sekä Cornellin sooloura. Viimeiseksi julkaisuksi jäi elokuvaan The Promise tehty single.

Cornell-fanin pitkä matka kesän -90 Ruisrockista tähän päivään tuntuu nyt lyhyeltä. Liian lyhyeltä.

Tuomas Pelttari

Jumissa mahdollisuuksien vilinässä – Tiisu teki albumin elämästä, joka ei etene

Kun Tiisu julkaisi ensialbuminsa Elämän koulun syksyllä 2015, sille soviteltiin suomirockin pelastajan manttelia. Helsinkiläisyhtyeen toinen albumi Tänne ei jää kukaan (Sony, 2017) esittelee entistä kypsemmän ja vakavamman bändin, joka pureutuu elämässä jumittumisen ja etenemisen teemoihin.

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (2017).

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (Sony Music Entertainment, 2017).

Henrik Illikainen, yhtyeesi Tiisun Tänne ei jää kukaan -levyn julkaisujuhla järjestettiin vanhassa kotikaupungissasi Somerolla. Millainen kokemus se oli?
– Se oli hurja päivä. 27 tuntia valveilla putkeen ja seuraavana aamuna tv-esiintyminen. Keikka oli paikallisessa monitoimihallissa, jossa soittamisesta unelmoin aikoinaan liikuntatunneilla. Se ilta oli kiitos ja kumarrus menneisyydelle. Parin tunnin konsertin jälkeen kipitin paikallisbaariin vanhan yhtyeeni Kärkyn viimeiselle keikalle. Sitten tunteikkaan päivän jälkeen samoilla silmillä Aamu-tv:n haastatteluun!

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Tuliko keikalle tärkeitä ihmisiä elämäsi varrelta?
– Siellä näki lapsenvahteja, sukulaisia ja vanhoja koulutovereita, ja Somero oli muutenkin vahvasti edustettuna kaupunginjohtajaa myöten. Suurimmat idolini nousivat lavalle kanssamme: ylä-asteen opettajani Katriina Jaatinen johti kuoroa taustallamme, ja ala-asteen musiikinopettajani Kari Luoto ja kitaraopettajani Vesa Toukkari soittivat kanssamme encorena maailman parhaan biisin, Baddingin Valot. Meidät juonsi lavalle paikallisbaari Hämeenportin pitäjä Jaska Sévon, joka vuonna 2008 päästi minut sinne ensimmäiselle keikalleni Haloo Helsingin lämppäriksi.

Millaista oli kasvaa Somerolla?
– Siellä oli turvallista. Ehkä se johtuu pienen kaupungin viattomuudesta. Harvat laitapuolen kulkijatkin olivat harmittomia. Vaikka oli nakkikioskitappeluita ja vaikka olimme isojen poikien lumipesulistalla, kovin pahoja seurauksia ei osannut pelätä. Tärkeintä oli se, että oli oikeanlaisten ihmisten ympäröimä. Minulla oli turvallinen koti äidin kanssa ja ystäväporukka, jonka kanssa oltiin yhdessä erilaisia. Oli myös kannustavia aikuisia tukemassa harrastustoimintaa.

Tänne ei jää kukaan -albumin nimi viittaa kotikaupungista pois muuttamiseen. Oliko sinulle aikoinaan selvää, että lähdet pois Somerolta?
– En lapsena tai varhaisnuoruudessanikaan miettinyt, että muuttaminen kuuluisi asiaan. Mietin vain, että kun olen täyttänyt kaksikymmentä, olen tehnyt levyn ja soitan bändissä. Musiikinopettajani Katriina Jaatinen sanoi, että minun pitäisi hakea Sibelius-lukioon Helsinkiin ja että sieltä voisin saada bänditoverit. Sillä mielellä sinne 16-vuotiaana muutinkin, siis perustamaan bändin.

Asut edelleen Helsingissä. Millainen suhde sinulla on entiseen kotikaupunkiisi?
– Etäisyyden ja ajan kulumisen myötä näen Someron ankeat ja hienot puolet selvemmin. Olen alkanut tunnistaa tyypit, jotka tulevat jäämään kaupunkiin jumiin loppuiäkseen. Somerolla on kuitenkin paljon hienoja ja poikkeuksellisia piirteitä. Se on kuntaliitokset väistellyt pieni gallialainen kylä, jonka persoonallisessa keskustassa on yllättävän monipuolista yritys- ja kulttuuritoimintaa. Somerolla kiteytyy vastentahtoinen pienuus ja kämäisyys, jota kuitenkin rakastan.

Tänne ei jää kukaan -levyn kantava teema on pikkukaupunkielämää yleisempi. Laulat uusissa biiseissäsi ihmisistä, jotka kokevat olevansa jumissa. Mitä heille on tapahtunut?
– Heidän elämänsä ei etene ja he tyytyvät näyttelemään hutaisten käsikirjoitettua näytelmää. Heidän ympärillään kuitenkin vilisee mahdollisuuksia, joiden avulla he voisivat nykäistä itsensä ylös. Jotkut tarttuvat niihin, jotkut eivät.

Olet luonnehtinut Tiisun toista albumia vakavammaksi levyksi kuin debyytti Elämän koulu. Onko Tänne ei jää kukaan ihmiskohtalotarinoineen synkkä levy?
– Sävy on melko optimistinen, kuten toiseksi viimeinen raita Pusuttelemaan osoittaa. Yksi pusu tai oikeanlainen katse voi pelastaa ihmisen synkimmästäkin pohjasta ja sytyttää hänet kirkkaimpaan elonliekkiin. Tietyllä tapaa levy kertoo myös hyväksynnän kaipuusta.

Ensimmäisen albuminne ilmestyessä puhuttiin, että Tiisu voisi pelastaa kaavoihinsa kangistuneen suomirockin omaperäisyydellään ja luovuudellaan. Millaista on mielestäsi hyvä suomirock?
– Legendaarisimpien suomirockyhtyeiden musiikki on melko outoa, ja bändit ovat myös olleet keskenään aika erilaisia. On mielenkiintoista ajatella, miksi ihmiset ylipäänsä kaipaavat suomirockin pelastajaa. Onko siihen syynä itse musiikkityyli, siis suomeksi laulettu rock? Oikeilla soittimilla soitettua musiikkia kaivataan toki aina, ja yhtyeet ovat kiehtovia palvonnan kohteita.

Ehkä Tiisun musiikissa on jotakin, mitä kotimaisen musiikkiin kaivataan. Outoutta ja aitoutta.
– Nykyajan valtavirta-artistit vaikuttavat itsetietoisilta ja kiiltokuvamaisilta, koska ovat somen ja muun kautta koko ajan tarkkailun alaisina. Siitä tulee mieleen tilanne, jossa joku painaa ystävänsä kerrostalo-asunnon ovisummeria tietämättä, että asukkaalla on kameran kautta näköyhteys ovelle. Vieras odottaa oven avautumista kärsimättömänä ja naama kiukkuun kallellaan. Kun hänelle sanoo: ”Hei, mä muuten nään sut”, ihmisen koko olemus muuttuu ja kasvoille vääntyy pakoitettu hymy. Tuolta monet nykyartistit somessa tuntuvat, muttä ei siitä kannata heitä syyttää. Sellainen on somen luonne.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jukka Junttila dokumentoi vallankumouksen – punkvuosi ’77 kirjaksi

1977 – Punkvallankumous!

Jukka Junttila (s. 1959) oli 17-vuotias, kun punk muutti hänen elämänsä. Silloin elettiin vuotta 1977, ja punk muutti paljon muutakin. Tänä vuonna punk juhlii nelikymppisiään, ja kulttuurinjäristyksen positiivisia vaikutuksia mittaillaan edelleen. Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous on yhteenveto vallankumouksen vuodesta.

Jukka Junttila.

Jukka Junttila.

Jukka Junttila, kirjasi 1977 – Punkvallankumous ilmestyi äskettäin. Millaisia tuntemuksia se herätti?
– Alkuinnostuksen jälkeen olin lähinnä helpottunut. Kun en ole kirjailija, vuoden mittainen tekoprosessi oli aika vieras. Kun kirja oli vihdoin käsissäni, tajusin, että se valmistui sittenkin, ja että siitä tuli aika hieno.

Ennen kirjaa teit 1977-nimistä fanzinea. Miten seiskaseiskaprojekti alkoi?
– Olin kyllästynyt nettilehtiin. Niissä oli hyviä artikkeleja, mutta ei useinkaan selkeää kokonaisuutta, josta olisi mielellään lukenut useita artikkeleita. Mietiskelin, että tarvittaisiin sellaisia hienoja pienlehtiä kuin Hilse, Ripple ja Mutiny olivat.
– Pyörittelin ajatusta ja totesin, että kai sitä voisi vielä yhtä pienlehteä tehdä. En ole niin hyvin nykypäivän musiikissa kiinni, että olisi tuntunut omalta tehdä lehteä siitä. Päätin valita fanzinen aiheeksi vuoden 1977, joka oli minulle äärimmäisen tärkeä.

Kuinka lehdestä edettiin kirjaan?
– Kun fanzinea oli ilmestynyt pari numeroa, lukijat alkoivat kysellä, tuleeko siitä joskus kirja. Mietin hetken ja päätin kokeilla kepillä jäätä. Lähetin nipun lehtiä näytteeksi Like Kustannukselle ja kysyin, tehtäisiinkö kirja. Vastaus oli ”totta kai”, ja sitten se oli menoa. Siinä vaiheessa hiukan hirvitti, koska valmiina oli vasta muutama ensimmäinen kuukausi.

Millaista työtä kirjan koostaminen oli?
– Suurin osa materiaalista oli valmiina tietokoneellani. Tärkein osa sitä oli Figure Head -pienlehti, jota tein 80-luvun lopulla. Myös kirjoja ja lehtiä oli kertynyt vuosien varrella. Koostaminen oli hallussani olevan materiaalin läpikäyntiä ja erilaisten tiedonmurusten tarkistelua.

Miten fanzinet ja kirjasi eroavat toisistaan?
– Jokainen fanzinen numero kattaa vuoden 1977 yhden viikon tapahtumat. Puolet lehdestä on päiväkirjamaista materiaalia. Toinen puoli sisältää artikkeleja viikon tapahtumiin liittyvistä bändeistä, henkilöistä, paikoista ja vastaavista.
– Kirjasta jätettiin pois erilliset artikkelit, ja päiväkirjaosuudesta mukaan kelpuutettiin mielenkiintoisin kolmannes. Keikkaluettelot ja -tiedot jätettiin pois, samoin pitkät biisilistat. Tarkoitus oli tehdä helposti luettava ja selkeä kokonaisuus, joka valottaa asioiden järjestyksen ja tärkeyden. Mielestäni tässä onnistuttiin.

Olet kirjoittanut kirjoja aiemminkin mutta julkaissut ne punkmeiningillä itse. Millaista oli työskennellä ulkopuolisen kustantajan kanssa?
– Hiukan stressaavaa, koska prosessi oli pitkä. Punkmeininkini suhteen olet oikeassa. Minulla ei ole tapana hioa tekemisiäni kovinkaan paljon. Olen mennyt enemmänkin ”kerralla purkkiin” -asenteella. Kustantajan myötä mukaan tuli pari hiomiskierrosta lisää. Ne paransivat lopputulosta mutta tuntuivat silti kovin vierailta.

Jukka Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous julkaistiin alkuvuodesta 2017. Junttilan mielestä punk on ytimekkäimmillään singlellä.

Jukka Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous julkaistiin alkuvuodesta 2017. Junttilan mielestä punk on ytimekkäimmillään singlellä.

Opitko itse mitään vuodesta 1977?
– Yhtä sun toista. Löysin paljon tietoa varsinkin ranskapunkin synnystä. Iso osa siitä tosin ei mahtunut mukaan kirjaan, koska Ranskassa tapahtui paljon jo vuonna 1976. Punk syntyi kolmessa maassa suunnilleen samaan aikaan mutta aivan eri lähtökohdista; USA:ssa, Iso-Britanniassa ja Ranskassa. Australiassakin oli jo vuonna 1976 kaksi bändiä – Radio Birdman ja The Saints – mutta ei sellaista skeneä, että sitä voisi pitää yhtenä punkin syntypaikkana.

Ulottuiko punkvallankumous Suomeen jo vuonna 1977?
– Punk oli Suomessa tuontitavaraa. Omaa protopunkosastoa maassamme ei juuri ollut, eikä varsinkaan siitä syntynyttä skeneä. Punk saapui Suomeen toden teolla vuonna 1977, kun Epe’s alkoi tuoda maahan punklevyjä. Soundi-lehti alkoi julkaista yhä enemmän juttuja punklevyistä ja -bändeistä. Loppuvuodesta 1977 lehden pääsisältö oli jo punkkia. Samana vuonna Ramones tuotiin Suomeen.
– Kaikki tuo osoitti, että hommia voi tehdä itse eikä se mitään virtuositeettia edellytä. Sen myötä porukka aktivoitui. Sitä tapahtui todella paljon vuoden 1977 loppupuolella: bändejä perustettiin, Poko Rekords perustettiin, ensimmäinen Hilse ilmestyi ja niin edelleen. Varsinaista satoa alettiin kuitenkin korjata vasta vuonna 1978, jota pidän suomipunkin ensimmäisenä merkittävänä vuotena.

Miten punkin käsite on muuttunut?
– Punk oli alun perin erittäin löyhä termi. Se ei tarkoittanut samaa kuin nyt, vaan oli lähempänä nykyistä alternative-termiä. Varsinkin Jenkeissä ja Ranskassa punkin alle niputettiin monenlaista valtavirrasta poikkeavaa ja kapinallista kamaa, vaikka bändit kuulostivat erilaisilta. Mitä musiikillista yhteistä on vaikkapa Televisionilla, Blondiella tai Suicidella? Kaikki ne kuitenkin laskettiin punkbändeiksi. Alussa punkissa oli alagenre nimeltään punkrock, johon kuuluivat äänekkäät ja nopeat bändit kuten Ramones ja Dead Boys.

´77-punk on oma tyylisuuntansa. Miten määrittelet sen?
– Se on myöhempinä aikoina vakiintunut käsite, joka tarkoittaa positiivisessa mielessä aavistuksen kömpelöä ja älyttömällä asenteella tehtyä kamaa, jossa tekemisen meiningillä korjataan mahdolliset tekniset puutteet. Pienet budjetit tuovat soundiin ripauksen lo-fi-estetiikkaa.

Sinulla on oma levy-yhtiö Hiljaiset levyt. Näkyykö punkin ideologia sen toiminnassa?
– Näkyy, monellakin tavalla. Suurin osa bändeistä on selvästi punk. Tekeminen on vahvasti DIY- eli tee se itse -henkistä, ja talkoomentaliteettia löytyy. Asioiden dokumentointi on tärkeämpää kuin niiden hiominen isoa yleisöä varten, ja autenttisuus pyritään säilyttämään. Julkaisuja ei valita pohtimalla myyntimääriä vaan sitä, onko hommassa pointti, joka oikeuttaa sen tekemisen. Punk on minulle yhteisöllinen juttu, joten julkaisuilla esiintyvien tyyppien olisi suotavaa olla samanhenkisiä ja jollain lailla tuttuja, vaikka ei välttämättä kavereita.

Mitä punk on jättänyt jälkipolville?
– Punk osoittaa olemassaolollaan, että ”sinäkin voit tehdä tällaista”. Siinä on oma estetiikkansa ja itse tekemisen kulttuuri, joka viehättää aina uusia sukupolvia.

Jukka Junttilan lempipunksinglet

– Single on rockin ehdoton peruselementti – kaksi hyvää biisiä ja bonuksena komeat kannet. Bändit ovat aakkosjärjestyksessä.

The Adverts: Gary Gilmore’s Eyes / Bored Teenagers
The Boys: First Time // Watcha Gonna Do / Turning Grey
Buzzcocks: Spiral Scratch EP
The Clash: White Riot / 1977
The Damned: Neat Neat Neat // Stab Yor Back / Singalonga Scabies
The Desperate Bicycles: Smokescreen / Handlebars // Smokescreen / Handlebars
Devo: Mongoloid / Jocko Homo
The Jam: In The City / Takin’ My Love
Johnny Thunders & The Heartbreakers: Chinese Rocks / Born To Lose
Larry Wallis: Police Car / On Parole
Métal Urbain: Panik / Lady Coca Cola
Penetration: Don’t Dictate / Money Talks
Plastic Bertrand: Ça Plane Pour Moi / Pogo Pogo
Ramones: Sheena Is A Punk Rocker / Commando
The Rezillos: Can’t Stand My Baby / I Wanna Be Your Man
Sex Pistols: Pretty Vacant / No Fun
Talking Heads: Psycho Killer // Psycho Killer (Version Two) / I Wish You Wouldn’t Say That
Wire: Mannequin // Feeling Called Love / 12XU
Wreckless Eric: Whole Wide World / Semaphore Signals
X-Ray Spex: Oh Bondage Up Yours! / I Am A Cliché

Ari Väntänen

Mira Luoti teki soolodebyytin – Tunnelivisio loi tien pois varjoista

Haastattelussa uutta uraa luova Mira Luoti

Lokakuussa 2013, kun PMMP poistui lavalta viimeisen kerran, Mira Luoti ei vielä tiennyt alkavansa sooloartistiksi. Hänen ajatuksenaan oli elää vaihteeksi itselleen.

Mutta elämää ei voi suunnitella. Lähipiirissä tapahtuneiden sairastumisten ja muiden elämänmuutosten vuoksi uusi aikakausi alkoi synkeissä merkeissä. Kaiken ikävän keskellä musiikki alkoi houkutella laulajaa luokseen kuin turvasatama.

Tunnelivisio – silmät avaava tutkimusmatka

Syksyllä 2016 ilmestyi Mira Luotin (s. 1978) ensimmäinen sooloalbumi Tunnelivisio (Sony Music). Laulajattaren mielenmaiseman on maalannut musiikiksi Pariisin Kevät -yhtyeen Arto Tuunela, joka on tuottanut levyn ja kirjoittanut sen kappaleet.

Mira Luoti: Tunnelivisio (2016).

Mira Luoti: Tunnelivisio (2016).

Musta laatikko -avausraidan rutiseva kitarariffi määrittää yleisen linjan heti kättelyssä: modernia poprockia, jossa on vaikutteita elektronisesta musiikista ja post-punkista. Lempeän Puhu mulle hulluudesta -kappaleenkin sisältävä soolodebyytti ei ole kauttaaltaan synkkä levy, mutta sen päällä häilyy pitkiä varjoja.

Mira Luoti, olet juuri julkaissut ensimmäisen sooloalbumisi Tunnelivision. Millaista sen tekeminen oli?
– Asiat eivät menneet käsikirjoituksen mukaan. Se oli henkisesti tosi raskasta aikaa, eikä mun alun perin ollut tarkoitus tehdä levyä ollenkaan. Loppujen lopuksi musiikista kuitenkin tuli voimavara. Siitä saatu ilo oli palkinto, jonka voimalla jaksoin jatkaa.

Miten yhteistyönne Arto Tuunelan kanssa alkoi?
– Se lähti minun ja Arton ystävyydestä. Arvostan häntä valtavasti, ja sama tunne on välittynyt molempiin suuntiin. Arto myös tuntee taustani hyvin. Kaikki se johti uuden musiikin tekemiseen. Me edettiin treffit kerrallaan ja katsottiin, mihin tie vie, ilman mitään sen kummempia suunnitelmia.

Mikä sai mielesi muuttumaan levyn tekemisestä?
– Arto, joka luotti minuun myös heikkoina hetkinäni. Ilmoitin aina välillä, että en jatka enää enkä pysty tähän. Sellaisina päivinä hän kutsui minut kahville juttelemaan ja parantamaan maailmaa. Arto muistutti mua siitä, miten paljon nautin keikoista ja miten tärkeätä musiikki on. Kaikki tuntui epätodelliselta vielä silloinkin, kun meillä oli koossa levyllinen biisejä. Elin kuin sumussa, mutta silti piti tehdä asioita. Alkaa kasata uutta bändiä ja niin edelleen.

Olet keikkaillut tänä vuonna kokoonpanolla, johon kuuluvat kitaristi Jaakko Murros, basisti Mikko Määttä, rumpali Jaakko Jakku ja Sofia Tarkkanen, jonka vastuulla ovat laulu, koskettimet, viulu ja mandoliini. Millaista oli jättää taakseen PMMP:n pitkään yhdessä työskennellyt ryhmä ja koota uusi?
– Jaakko, valomies ja monitorimiksaaja ovat tuttuja PMMP:n ajoilta. Muutkin tiesin kyllä, mutta emme olleet soittaneet yhdessä. Mehän lähdettiin keikoille heti, kun ensimmäinen sinkku oli ilmestynyt. Se tuntui aika rohkealta. Tilanne oli kutkuttava ja jännittävä kaikille, mutta meillä on kasassa kova pumppu.

Olet esiintynyt myös musikaaleissa ja televisio-ohjelmissa. Onko sinulla tällä hetkellä työn alla sellaisia projekteja?
– Olen tehnyt jotain lyhyempiä juttuja, mutta koska olen ollut lapsen kanssa kotona, en ole voinut sitoutua mihinkään pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä bändi ja musiikki vievät paljon aikaa. Me aletaan pikkuhiljaa työstää uutta matskua, ja siinä on puuhaa kerrakseen.

Vanhan bändin varjo on pitkä: PMMP kummittelee taustalla, kun puhutaan sinun tai Paula Vesalan soololevyistä, joita vieläpä verrataan toisiinsa. Toivoisitko, että PMMP unohdettaisiin?
– En! Sehän olisi ihan kauheaa! PMMP oli hieno yhteinen juttu. Sen jälkeen me lähdettiin Paulan kanssa tekemään erilaisia asioita, ja se tapahtui ihan luonnollisesti. Nyt me seurataan toistemme tekemisiä ylpeinä.

Joko PMMP:n jälkeinen elämä on asettunut uomaansa?
– Joo. Tunnelivision tekeminen oli hirveän terapeuttista. Sen kautta sai käsiteltyä asioita ja ajatuksia. Tunnen olevani jo aivan eri ihminen kuin vielä levyn tekemisen loppuvaiheessa. Tämä on ollut silmät avaava ajanjakso, tutkimusmatka minuun itseeni. Olen odottanut tätä elämänvaihetta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Mira Luoti kotisivu

Levyhyllyt:
Mira Luoti
Tunnelivisio (2016)

PMMP
Kuulkaas enot! (2003)
Kovemmat kädet (2005)
Leskiäidin tyttäret (2006)
Puuhevonen (2007)
Veden varaan (2009)
Rakkaudesta (2012)
Matkalaulu (2013)

Lue lisää:
Björklid, Kalle: PMMP – vaahtopäät, 218 sivua. (Like, 2010).
Muukka, Aku-Axel: PMMP – koko show, 117 sivua. (Docendo, 2014).
Vesala, Paula & Luoti, Mira, & Ylönen, Hanna & Kostiainen, Pasi: PMMP, 218 sivua. (Like, 2008).

Tuomas Pelttari, toim.

 

Lastuja Liisankadulta – Svart Recordsin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana

Heikki Poroila kirjoittaa Svart Recordsin ja Ylen yhteistyönä tuotetuista julkaisusarjoista Pop Liisa ja Jazz Liisa. Ensi kertaa levylle päätyneet kahdeksan harvinaista livetallennetta ilmestyivät keväällä 2016.

* * *

Lähinnä metallin ja punkin vinyylijulkaisemiseen keskittynyt turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Svart Recordsin kunnianhimoisena aikomuksena on tarjota kaikki säilyneet konsertit kahtena sarjana. Jazz Liisa kokoaa yhteen esitykset, joita on pidetty enemmän jazzin perinteeseen liittyvinä, Pop Liisa puolestaan ne, joiden musiikki kuuluu 1970-luvun progen piiriin. Rajanveto on monessa tapauksessa mielivaltainen, eikä siksi ole yllättävää, että samoja muusikoita löytyy molemmista sarjoista. En tiedä, palveleeko tämä ryhmittely tänä päivänä varsinaisesti ketään tai mitään, niin paljon enemmän yhteistä kuultavalla musiikilla on kuin erottavaa. Näillä nyt kuitenkin mennään.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Kun tätä kirjoitan, sarjasta on ilmestynyt neljä ensimmäistä levyllistä, kaikkiaan kahdeksan noin 40 minuutin mittaista konserttia. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista. Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

JazzLiisa0104 slider

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä. Vähän tylsän aloituksen (Long Tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä. Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

* * *

Huhtikuun 4. päivänä 1973 Liisankadulla esiintyi poikkeuksellisen kiinnostava tilapäinen kokoonpano eli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band, jonka kokoonpano kertoo mainiosti siitä, miten näkymätön jazz- ja progemuusikoiden raja tuohon aikaan oli, jos nyt rajasta edes voidaan puhua. Tolosen kanssa soittavat Wigwamin komppiryhmä PohjolaÖsterberg (Pekka Pohjola soittaa myös viulua!) ja Pekka Pöyryn lisäksi sooloilemassa on myös trumpetisti Mike Pohjola. Komppia tuplaamassa ovat Heikki Virtanen ja Reiska Laine kuten jo albumilla Tolonen! Tolosen tutut sävellykset Ramblin’ ja A Warm Trip With Taija saavat hyvin jazzillista kyytiä, eikä varsinkaan jälkimmäisen alkuperäisestä ilmavasta lattaritunnelmasta ole jätetty paljon jäljelle. Sooloimprovisaatioita riittää, joten tarjolla ollut rajallinen aika saadaan kulumaan kahden sävellyksen puitteissa.

Jazz Liisojen ehkä erikoisimman kokoonpanon tarjoaa 23.4.1975 esiintynyt KOM-kvartetti. Pianisti-säveltäjä Eero Ojasen johtaman yhtyeen kitaristina toimi Tasavallan Presidentistä loikannut Jukka Hauru, bassossa oli Tapani Tamminen ja rummuissa Ari Valtonen. Liisankadulla mukana olivat myös Teatterikorkean laulunopettajana myöhemmin pitkään toiminut Eija Orpana ja näyttelijä Pertti Melasniemi, joka lähinnä kyllä vain ”laulaa”. Sävellykset ovat Ojasen ja Haurun käsialaa, eikä tässä nyt soiteta ajan poliittisen laulun nuottien mukaan, vaikka laulutapa ja Claes Anderssonin tekstit (Anderssonin ja Tommy Tabermanin suomennoksina) siihen suuntaan saattavat ajatuksia viedäkin. Pääosa musiikista on soittajien energistä irrottelua lyhyiden puhe- ja laulujaksojen välissä. Ojasen sujuvaa ja oivaltavaa pianismia on erityisen miellyttävää kuulla näin keskeisessä roolissa, kun hän poliittisen laulun kuvioissa niin usein joutui tyytymään yksinkertaiseen säestäjän rooliin. Oivaa ajankuvaa tarjoaa KOM-kvartetin esityksen avaava Matti Konttisen lakoninen juonto. Tästä ei kuivakan asiallista perisuomalaista sisäänhuutoa enää paremmaksi saa!

* * *

Vaikka Liisankadun äänitykset tehtiin studiossa, soittajille oli tarjolla satapäinen paikalla ollut yleisö (studio oli poikkeuksellisen kokoinen, koska se oli toiminut aikaisemmin elokuvastudiona) ja suorana lähetettävän lähetyksen tuottama ylimääräinen jännitys. Jokusen pienen epävireyden saattaa tarkkaan kuunnellen erottaakin, mutta yleisesti ottaen homma toimii erittäin ammattimaisesti, vaikka tilanne oli monelle soittajalle aivan uusi. Kaikenlaista yllätystä kuitenkin riitti, eihän tekniikka koskaan toimi ihan kuten toivottaisiin.

Myös Tasavallan Presidentin esitystä 12.9.1973 riivasivat äänitystekniset vaikeudet, joiden takia vain 34 minuuttia melkein tunnin pituisesta sessiosta on kyetty saamaan kuuntelukuntoon. Eerojen Koivistoinen ja Raittinen bravuuri Lennosta kii kuullaan melkein 20-minuuttisena järkäleenä, josta tehtiin seuraavana vuonna englanninkielinen versio albumille Milky Way Moses. Vielä hurjemman muodonmuutoksen on kokenut Tolosen sävellys Dance albumilta Lambert Land. Se on tungettu kahden pitkän improvisoidun jakson (Raittinen mukana ääntelemässä) väliin niin, että pitkän ajan epäilin virhettä levyn tiedoissa. Tästä versiosta en itse ollut erityisen innostunut, siinä on vähän liikaa näyttämisen tuntua se varsinainen sävellys kuin anteeksipyyntönä myös mukana. Tolonenkaan ei oikein keksi mitään uutta, vaikka kyseessä on hänen oma sävellyksensä. Pressan osuus onkin minulle jonkinasteinen pettymys.

Kiinnostava harvinaisuus tulee heti perään: Jukka Hauru & Superkings esiintyi 10.10.1973. Kokoonpano oli aikakauden suomalaisessa musiikissa poikkeuksellinen, sillä Ahvenlahden, Heikki Virtasen, Reiska Laineen ja Vesa Aaltosen lisäksi yhtyeessä oli mukana viulisti Juhani Poutanen, jonka bändi Jupu Group esiintyi Liisankadulla myöhemmin. Poutasen rooli onkin hyvin keskeinen, erityisesti Haurun sävellyksessä Twilight Time, jolla kuullaan suomalaisittain harvinaista jazz-viulunsooloilua. Poutanen kehuu liitteessä Haurua sekä muusikkona että Zappan kaltaisena vaativana, mutta musiikkiin keskittyneenä bändinjohtajana. Poutanen pohdiskelee mielenkiintoisesti, että Haurun vetäytyminen muusikon ja kitaristin uralta saattoi johtua siitä, että Suomessa oli tuolloin useita huippukitaristeja kuten Jukka Tolonen, eikä siinä helpolla päässyt varjosta esiin. Ei välttämättä ihan huono selitys.

Bändin nimi oli Haurun mukaan pelkkä vitsi, soittajistohan oli pääosin ollut mukana jo vuonna 1972 julkaistulla albumilla Information, mutta ilman mitään bändinimeä. Vitsi liittyy aikakaudelle yleisiin hajonneista huippuyhtyeistä koottuihin ”superyhtyeisiin” kuten Creamiin. Todellisuudessa Haurun yhtyeessä soittivat satunnaisesti monet muutkin, eikä se koskaan vakiintunut ja levyttänyt omalla nimellään.

* * *

Turha teeskennellä, kyllä minäkin odotin suurimmalla uteliaisuudella sitä, mitä Wigwam oli saanut aikaan lyhyen session puitteissa ja keskellä hajoamisprosessiaan. Liisankadun esityksessä 7.11.1973 bändi saa paljon huomiota osakseen, mutta mukana oli myös ylimääräistä jännitettä, kun Ronnie Österbergin bassorumpu hajosi kesken harjoitusten ja soittaja uhkasi häipyä paikalta (hän olisi myös halunnut soittaa vain Jim Pembroken sävellyksiä – muistan itse Vanhalla ylioppilastalolla Wigwamin konsertin, jossa Pembroke ei päässyt missään vaiheessa laulamaan, koska muut vaan jammailivat loputtomasti ja Jim joutui tyytymään tamburiinin paukuttamiseen tuolilla istuen koko konsertin ajan!). Esityksiä nyt jälkeenpäin arvioinut Jukka Gustavson pitää niitä kokoonpanon parhaisiin live-esityksiin kuuluvina, vaikka tilanne Liisankadulla oli kireä ja osin kaoottinen. Wigwam hajosi pian tämän jälkeen, mutta ei sitä kyllä esityksistä voi kuulla.

Muista konserteista poiketen Wigwamilta on otettu mukaan myös harjoittelukappale eli John Lennonin Imagine, jota ei aikoinaan lähetetty eetteriin. Muu ohjelmisto tasapainottelee siten, että Pohjolan ja Gustavsonin (Fairyport) sävellysten välissä kuullaan kaksi Pembroken laulua (Marvelry Skimmer & Grass For Blades), kaikki tuttua albumitavaraa. Kaikki kunnia muillekin yrittäjille, mutta kyllä Wigwamiin vaan oli pakkautunut käsittämättömän paljon kunnianhimoisia säveltäjiä! En ole koskaan pitänyt Gustavsonin lauluäänestä ja -tavasta, mutta loistava säveltäjä hän on aina ollut. Pekka Pohjola ei koskaan soita huonosti ja on nytkin hyvin esillä, sillä basso on miksattu kunnolla kuultavaksi. Kun Wigwamin julkinen setti alkaa edellisenä vuonna Pohjolan soololevyllä julkaistulla Nipistyksellä, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Tätä on suomalainen proge parhaimmillaan!

Sarjan ehdottomiin harvinaisuuksiin kuuluu Sami Hurmerinnan bändi Taivaanvuohi, joka esiintyi 5.12.1973 soittaen pelkästään Hurmerinnan sävellyksiä ja yhden Frank Zappa -coverin (Orange County Lumber Truck ei ole huono esitys, muttei tuo myöskään tuota mitään varsinaisesti uutta esiin eikä laulaja Tarmo Rosenlund oikein pärjää Napoleon Murphy Brockin matkijana). Tämän taltioinnin perusteella voi pitää jossain määrin yllättävänä sitä, että Hurmerinta pääsi tekemään oman albumin vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1978. Soittotaito ja sävellyskyky olivat nimittäin varsin pitkällä jo Liisankadun aikoihin. Hurmerinta muistelee itse esiintymistilanteen olleen bändin kokemattomille jäsenille kova pala, kun tuottaja Erkki Lehtola seisoi sekuntikellon kanssa odottamassa shown alkamista: ”I glanced at our drummer Ismo Räisänen and oh, he was so pale.” Taivaanvuohi teki Love Recordsille joitakin demoäänityksiä, mutta keväällä 1974 yhtye hajosi ja levytysprojekti loppui siihen. Onneksi tämä sessio kuitenkin saatiin talteen, sillä koko yhtye soittaa ammattimaisen varmasti, vaikka Hurmerinta ja Pertti ”Pepa” Päivinen ryöstävätkin pääroolin. Basisti Urpo Siitonen on rumpali Ismo Räisäsen tavoin minulle uusi nimi, mutta homma hoituu erinomaisesti molemmilta. Hurmerinnan sävellykset ovat suorastaan yllättävän hyviä ja olisivat ehkä toimineet puhtaina instrumentaaleina vielä tätäkin paremmin.

Heikki Poroila

PS.

Jutun jo kirjoitettuani tulin ajatelleeksi näitä Liisankadun konsertteja ja koko musiikkialaa myös naisnäkökulmasta. Sitähän ei käytännössä ollut ollenkaan, kenttä oli täysin miesten hallitsema, Eija Orpanan laulu säännön vahvistavana poikkeuksena. Tuona aikana eläneelle tilanne ei tietenkään ole outo, naismuusikoita ei progen ja jazzin puolella kerta kaikkiaan ollut, vaikka heidän hyvin keskeinen roolinsa iskelmälaulun puolella oli pitkäaikainen ja vahva perinne.

1970-luvulla naisten tasa-arvoisuutta miesten rinnalla kyllä osattiin jo ääneen vaatia, mutta en kykene kaivamaan muististani mitään näihin musiikkikuvioihin liittyvää polemiikkia. Musiikkialalla ei välttämättä sinänsä syrjitty naisia, mutta äijien johtamassa musiikkibisneksessä naisilla oli oma soma roolinsa, jonka puitteissa arvostus oli syytä hankkia. En silti usko, että sen paremmin Ylen kuin miesmuusikoiden puolelta olisi vastusteltu, jos mukaan olisi ollut tarjolla saman luokan naismuusikoita tai peräti naisten oma bändi. Ne ajat olivat Suomessa kuitenkin vasta edessäpäin. Onneksi sentään edes siellä.

Kielletyt levyt

Suomalaisen musiikin esitysrajoituksista

Pekka Gronow avaa esseessään Kielletty musiikki Yleisradion esityskäytäntöjä 1950-luvulta lähtien. Vuonna 1990 julkaistussa tekstissä Gronow mainitsee Ylen harjoittaman levyjen karsinnan jatkuneen “ainakin parin vuosikymmenen ajan”.

Kielletyt levyt on otsikkona harhaanjohtava, sillä 1950-luvulta lähtien Yleisradion harjoittama tiettyjen äänitteiden soittamattomuudessa oli kyse pikemminkin esitysrajoituksesta, ei varsinaisesta kieltämisestä. Sotien jälkeisenä vuosikymmenenä musiikkia kuultiin radiossa varsin rajallisesti, eikä radio-ohjelmiakaan voinut kuunnella kuin joitakin tunteja päivässä. Musiikkitaltiointien karsintaa kuitenkin tehtiin. Jotkut sodan aikana syntyneet provosoiviksi koetut laulut eivät päässeet radioon.

Musiikkia myös lajiteltiin tiettyin laatukriteerein. 1950-luvulla epäpuhtaat laulusuoritukset karsittiin ns. C-kategoriaan. Näitä levytyksiä odotti varsin rajallinen radiosoitto. Kategorioista A ja B oli helpompi päästä radio-aalloille.

Kielletyt, 263 s. Kai Ekholm, toim. (Things To Come, 1990).

Kielletyt, 263 s. Kai Ekholm, toim. (Things To Come, 1990).

1960-luvulla Yleisradio reagoi popmusiikin uuteen aaltoon. Vuosikymmenen puolivälissä esimerkiksi Juha “Watt” Vainion ja Irwin Goodmanin jotkut sanoitukset koettiin epäsopiviksi radioon. Esikarsintaa tehtiin laulusuorituksen puhtauden määritelyn sijaan tekstien perusteella. Kuuluisin radion esityskieltoon joutunut kappale lienee Irwin Goodmanin 1966 ilmestynyt kappale Ei tippa tapa.

Soittorajoituksista luovuttiin 70-luvun alkupuolella. Gronowin mukaan 1960-luvulla esitysrajoituksen tai “kiellon” kohteena oli joitakin uskaliaaksi koettuja levytyksiä, kuten

Juha Vainio: Regina rento ; Paavo Paavo
M. A. Numminen: Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä
Irwin Goodman: Ei tippa tapa ; Homma käy ; Poliisi on pop ; Uusi Paavo
Kalle Holmberg: Onnittelut Jeesukselle
Lasse Mårtenson: Matti murhamies
Aulikki Oksanen: Katastrofilauluja naisille
Hootenanny Trio: Hannu Salama
Hector & Oscar: Savu

Spotify-soittolistaan on kerätty suomalaisia musiikkikappaleita, joiden esittämistä on rajoitettu.

Artikkeleita ja kirjallisuutta

M. A. Numminen kommentoi uransa vaiheita Satu Krautsukin Ylen verkkosivulla julkaistussa artikkelissa. Krautsuk toteaa, että kiellettyjen laulujen kokonaismäärä ei ole tiedossa, mutta yksittäisiä kappaleita kiellettiin useilta artisteilta.

Jukka Lindforsin artikkeli Ylessä avaa kuohuntaa Tuomari Nurmion uran alkuvaiheilta. Kappaleen Kurja matkamies maan radiosoitto vuonna 1979 aiheutti runsaasti mielipahaa.

Yhtyeessä Sleepy Sleepers vaikuttanut muusikko ja vokalisti Mato Valtonen avaa suomalaisen rockkulttuurin solmukohtia tekeillä olevassa kirjassaan Kun Suomi-rock puri ja löi (Bazaar, 2015). Sleepy Sleepers julkaisi 70-luvun puolivälin jälkeen kohahduttavia albumeita, joista tunnetuin lienee Takaisin Karjalaan (1977). Levy-yhtiö EMI ei suostunut julkaisemaan levyä nimellä Karjala takaisin, joten nimeä vaihdettiin.

Lähteet
Gronow, Pekka & Bruun, Seppo: Popmusiikin vuosisata, 143 s. (Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1968).

Gronow, Pekka: Kielletyt levyt. Teoksessa Kielletyt, s. 233-244. Kai Ekholm, toim. (Things To Come, 1990).

Yleisradio Wikipedia

Krautsuk, Satu: Radion soittokiellossa olleilla lauluilla hurjat seuraukset 60-luvulla – M.A. Numminen: ”Jotkut vietiin sairaalaan”. Yle 23.9.2015

Lindfors, Jukka: Mielipahaa ohjelmaneuvostossa. Yle 22.1.2010

Tuomas Pelttari, toim.