Olen ollut Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen touhuissa neljä vuosikymmentä. Neljä vuosikymmentä olen harmitellut pitkää ja hankalaa nimeä, jonka luonteva lyhentäminenkään ei ole koskaan onnistunut. SMKY ei kerta kaikkiaan ole parannus. Tiedän nimen taustan ja olen iloinen siitä, ettei nimi sentään enää ole Suomen musiikkikirjastoyhdistys – IAML:n Suomen sektio. Tiedän senkin, ettei yhdistyksen nykyinen johto ole järin innostunut siitä, mitä nyt ehdotan, mutta ehdotan silti, enhän ole enää luottamustehtävissä, vaan rivijäsen.
Kysyn siis teiltä, arvoisat Intervallin lukijat, eikö olisi paljon kätevämpää, että rakkaan yhdistymme nimi olisi ytimekkäästi Musiikkikirjastot ry? Mehän kaikki tiedämme, ettei yhdistys toimi esimerkiksi Moldaviassa tai Portugalissa, joten määreellä ”Suomen” on arvoa vain kansainvälisissä yhteyksissä. Myös määre ”yhdistys” on jokseenkin turha, koska meillä ei ole kilpailevia organisaatiomuotoja kuten ”musiikkikirjastoliitto” tai ”musiikkikirjastounioni”. Meillä on kyllä verkkosivusto, jolla jo on tämä ytimekäs nimi eli Musiikkikirjastot.fi. Kun kuitenkin yhdistyksemme toimii kokonaan tämän osoitteen alla, en näe mitään todellista ongelmaa.
Muska-ryhmä on elänyt viime kuukausina hiljaiseloa, mutta ei täysin toimettomana. Ryhmässä on työstetty musiikin tiedonhankinnan avointa oppimateriaalia, joka tulee olemaan kaikille avoin ja vapaasti käytettävä. Oppimateriaalissa on tarkoitus hyödyntää pelillisyyttä ja rakentaa helposti lähestyttävä tietovisamainen kokonaisuus. Jos olet kiinnostunut musiikin tiedonhankinnan pelillistämisestä, ota yhteyttä ryhmäläisiin (Maaria Harviainen ja Tiina Tolonen) ryhmän postilaatikon muskaposti@gmail.com kautta.
Muska-ryhmä haluaa myös tehdä tutuksi oppilaitosten julkaisuarkistoja kaikille käytettäviksi. Julkaisuarkistot ovat lähtökohtaisesti avoimia kaikille, mutta niitä ei välttämättä tunneta kovin hyvin ainakaan oppilaitosten ulkopuolella. Muska-sivustolle tulee päivittyvä lista julkaisuarkistoista, jotka sisältävät musiikkiin liittyvää kirjallisuutta, tutkimusta ja muuta aineistoa. Ensimmäisenä sivustolle tulee lista kotimaisista julkaisuarkistoista. Sivusto päivittyy vuoden loppuun mennessä. Seuraa tiedotusta mm. Facebookissa.
Intervallin uuden tulemisen yhteydessä keväällä 2021 päätettiin lehden toimitussihteerin Heikki Poroilan ehdotuksesta julistaa avoin kilpailu oman logon löytämiseksi. Kilpailu julistettiin käynnistyneeksi lehdessä olleessa ilmoituksessa ja ehdotusten vastaanoton takarajaksi sovittiin 31.8.2021. Seuraavan, syksyllä ilmestymässä olevan Intervallin kannessa toivottiin komeilevan siis lehden uusi logo.
Arvelimme toimituskunnassa jo etukäteen, että kesäaika tulee olemaan hiljaista ehdotusten suhteen ja niitä tultaisiin saamaan todennäköisesti lähempänä kilpailuajan päättymistä. Ensimmäinen ehdotus saatiin aivan elokuun alkupäivinä ja lopulta niitä kertyi odotettuakin enemmän eli yhdeksän. Viimeinen tuli kirjaimellisesti “viime minuuteilla”. Toimituskunta sai sitten odotettua haastavamman tehtävän valita monesta hyvästä ehdotuksesta se paras.
Valintatilaisuudessa käytiin runsaasti keskustelua puolesta ja vastaan. Erittäin hyviä perusteluja kuultiin ja välillä alkoi jo lähes usko loppua siihen, että valinta saataisiin tehtyä. Keskusteluista ja moninaisten mielipiteiden joukosta nousi kuitenkin aina esille yksi ehdotus, joka lopulta yksimielisesti valittiin Intervallin uudeksi logoksi. Voittaneen ehdotuksen takana on Oskar Salo, jota haastattelimme voiton jälkeen.
Kerro muutamalla lauseella itsestäsi
Olen Osku, itseoppinut graafikko läntiseltä Uudeltamaalta. Olen naimisissa ja kahden teinipojan isä. Perheessämme on lisäksi kaksi kuusivuotiasta kääpiöpinseriä. Nykyisessä graafikon työssäni olen ollut 10 vuotta.
Oskar Salo
Mistä sait inspiraation voittaneeseen logoehdotukseesi? Onko siinä jotakin musiikkikirjastoihin liittyvää symboliikkaa?
Istuskelin yhtenä elokuun lauantaina odottelemassa vaimoani Leppävaaran Sellon kirjastossa. Olin juuri lukenut eri aikakauslehtiä ja mietiskelin että miten kuluttaisin aikaani ennen kuin vaimoni työpäivä päättyisi. Googlasin sanan ”logokilpailu”, ja tämä tuli vastaan.
Taisin olla sopivan inspiroivassa ympäristössä logon tekemiseen ja se syntyikin melko nopeasti. Oranssit i:n pisteet sain ehdotukseeni Musiikkikirjastot.fi-logosta. Googlasin myös erilaisia logoja sopivilla hakusanoilla, jotta logo ei olisi tahattomasti matkittu jostakin jo olemassa olevasta.
Logon fontiksi valikoitui lihavoitu kirjasintyyppi, sillä useiden lehtien nimet kirjoitetaan samantyylisesti. Jotta logo olisi kuitenkin yksilöllinen muokkasin joitakin kirjaimia jonkin verran, ettei olisi täsmälleen kuten fontin kirjaimet. Google fonts -valikoimasta löytyy fontti nimeltä Josefin Sans, jonka bold -leikkaus on melko samankaltainen tämän logon fontin kanssa.
Melko nopeasti päädyin siihen, ettei Intervalli -lehden logossa ole tarpeen käyttää musiikki- tai kirja-aiheista symboliikkaa. Kokeilin kyllä logosta versiota, jossa olisi tyylitelty nuottiviivasto, mutta lopputuloksena on parempi, että logo on mahdollisimman yksinkertainen. Mielestäni ainut symboliikka mikä jäi logoon, on itse sanan intervalli merkityksen symboliikka, sillä sanahan tarkoittaa välimatkaa ja oranssien i-pisteiden väliin tavallaan jää koko logo.
Mikä on oma suhteesi musiikkikirjastoihin tai kirjastoihin yleensä?
Viihdyin lapsuudessa, nuoruudessa ja opiskeluaikoina paljon kirjastoissa, sillä olin oppinut lukemaan jo alle kouluikäisenä. En ole juurikaan kertomakirjallisuutta lainannut kirjastoista, viihdyin enemmän tietokirjallisuuden parissa. Lainasin myös melko paljon CD-levyjä, usein ostin itselleni kuuntelun jälkeen sen levyn, josta pidin. Perheen perustamisen jälkeen kirjastoissa käynti ei ollut enää kovin tärkeä ajanviete. Mutta nyt kun pojat ovat aikuisiän kynnyksellä ja vaimollani uusi työ, minulla on taas mahdollisuus viettää enemmän aikaa kirjaston palveluiden äärellä.
Minkälainen musiikki on tehnyt sinuun vaikutuksen tai kuunteletko mielelläsi jotain tietynlaista musiikkia työskennellessäsi?
Olen aina kuunnellut musiikkia monipuolisesti, rockia, poppia ja elektronista tanssimusiikkia ehkä eniten. En varsinaisesti ole koskaan erityisesti fanittanut ketään artistia tai yhtyettä. Olen sitä mieltä, että nykyään on niin monen kaltaista musiikkia mahdollista kuunnella, että helpointa on kun valitsee musiikin ihan oman fiiliksen mukaan.
Koronapandemia on pakottanut myös musiikkikirjastojen maailmankongressin ainakin tilapäisesti muuttamaan tapojaan. Kesällä 2020 IAML järjesti pienimuotoisen liki improvisoidun etäkongressin, mutta tämän vuoden virtuaalinen kokoontuminen sen sijaan oli alun alkaenkin verkkotapahtumaksi suunniteltu.
Juhlakongressi käynnistyi IAMLin historioitsija John Wagstaffin (Cambridge University) katsauksella IAMLin 70-vuotiseen historiaan ja järjestön varhaisten vuosien avainhenkilöihin. Presidentiksi valittu (president elect) Pia Shekhter (Göteborgs universitet) puolestaan esitteli vuosien varrelta koottua kuvakavalkadia, joka on nähtävissä IAMLin verkkosivuilla.
Kongressi järjestettiin yhteistyössä Digital Libraries for Musicology (DLfM) -kongressin kanssa. Tutkimushankkeiden esittely toi ohjelmaan sekä laajuutta että syvyyttä. Toivottavasti nyt nähdyistä digitaalisista kokeiluista ja visioista jotkut realisoituvat tulevaisuudessa osaksi musiikkikirjastojen arkea.
Kongressin yleiskokouksessa valta siirtyi vihdoin uudelle presidentille Pia Shekhterille. Koronapandemian takia Stanisław Hrabian (Uniwersytet Jagielloński, Krakova) presidenttikausi kesti neljä vuotta normaalin kolmen sijaan. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen ehdotuksesta Jaska Järvilehto (Yle Arkisto) valittiin Archives and Music Documentation Centres -jaoston varapuheenjohtajaksi.
Mikäli kulkutaudit ja luonnonmullistukset sen suovat, kokoontuu IAML seuraavan kerran 24.–29.7.2022 Prahassa. 70-vuotiaan Iso-Britannian ja Irlannin IAML-yhdistyksen juhlavuonna 2023 kansainvälinen tapaaminen järjestetään Cambridgessä. Etelä-Afrikan Stellenboschin kongressi siirtyi tämän myötä vuoteen 2024. Vuoden 2025 kongressi järjestetään Salzburgissa ja juuri saapuneen tiedon mukaan Kreikan Thessaloniki on valittu vuoden 2026 kongressin pitopaikaksi.
8. lokakuuta pidettiin Viron kansalliskirjastossa Viron musiikkikirjastoyhdistyksen (Eesti Muusikakogude Ühendus – EMKÜ) 30. vuotispäivän juhlakokous. Osanottajia oli noin 30 kaikista jäsenkirjastoista Viron eri puolilta. Mukana olivat nykyisen puheenjohtajan Heidi Heinmaan lisäksi myös kaikki edelliset puheenjohtajat Avo Kartul, Aurika Gergeležiu (nykyisin nunna Theososti) ja Kaie Viigipuu-Kreintaal. Kaksi viimeksi mainittua eivät ole enää musiikkikirjastoalalla. Avo Kartul oli ainoa, joka on ollut mukana vuoden 1991 tammikuusta asti. Silloin perustettiin työryhmä laatimaan yhdistyksen säännöt, jotka hyväksyttiin yhdistyksen virallisessa perustamiskokouksessa 12. marraskuuta 1991. Kahden kokouksen välissä vaihtui myös valtiomuoto – musiikkikirjastoyhdistys syntyi jo itsenäiseen Viroon!
Olen itse ollut alalta poissa jo noin 11 vuotta, mutta ilomielin totesin, että musiikkikirjastoihmiset ovat uskollista porukkaa: edelleen ovat aktiivisina Ene Roost ja Reet Roosi Pärnun kaupunginkirjastosta, Meery Salu Tarton kaupunginkirjastosta, Merle Hansen Harjun maakuntakirjastosta, Rita Tammetalu Länsi-Virumaan keskuskirjastosta, Inga Kuljus Võrumaa keskuskirjastosta, Ilvi Rauna kollegoineen Musiikkiakatemian kirjastosta ja Katre Riisalu kollegoineen Kansalliskirjastosta. Mukana olivat myös Arvo Pärtin keskuksen ja Viljannin perinnemusiikin keskuksen edustajat.
Juhlakokouksen pääesitelmän piti puheenjohtaja Heidi Heinmaa, joka esitti yleiskatsauksen yhdistyksen vaiheisiin. Aika mielenkiintoisia olivat alkuperäiset asiakirjat, rekisteritodistukset ja ensimmäiset säännöt, joissa määriteltiin yhdistyksen tavoitteet ja toimintaperiaatteet. Miten on yhdistyksen toiminta vastannut niihin tavoitteisiin? Voi epäilemättä sanoa, että kaksi päämäärää – täydennyskoulutus ja musiikkikirjastotyön käytännön ohjemateriaalien laatiminen – ovat olleet vaka-vasti esillä koko ajan. Molemmissa on erittäin tärkeä rooli ollut myös Suomen musiikkikirjastoyhdistyksellä, jonka kautta on järjestetty opinto- ja kokousmatkoja virolaisille kollegoille Suomeen. Heikki Poroila ja Pirjo Hakuni ovat olleet kouluttajina myös EMKÜ:n järjestämässä täydennyskoulutuksessa. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisut, erityisesti luetteloinnin ja sisällönkuvailun oppaat sekä yhtenäistettyjen nimekkeiden luettelot ovat olleet sekä esimerkkeinä omien oppaitten laatimisessa että hyödyllisiä käytännön työssä. Hyvin tärkeä oli myös tekijänoikeusaiheinen tiedonvaihto.
Kokouksen virallisessa osassa kuultiin vielä kolme esitelmää: vanhojen näppäin-soittimien (luuttu yms.) soittaja ja opettaja Robert Staak puhui vanhan musiikin tutkimisesta, musiikkitieteilijä Brigitta Davidjants piti mielenkiintoisen katsauksen virolaisista naisista punk-musiikissa 1970-luvusta alkaen ja kansantieteilijä Aimar Ventsel puhui siitä, miksi musiikkikirjasto tarvitsee musiikkikirjaa.
Kokous pidettiin kansalliskirjastossa juuri ennen isoa remonttia, joten kaikilla osanottajilla oli mahdollisuus kierrokselle kansalliskirjaston salapaikkoihin, joihin lukijoilla ei ole muuten pääsyä. Niin tutustuimme rakennukseen maanalaisesta pohjakerroksesta ylempään pyramidikattoon asti. Tämä kierros todisti osaltaan, miten vakavasti kansalliskirjasto tarvitse kunnon peruskorjauksen.
Päivän lopuksi oli mahdollisuus kahvin ja juhlakakun vieressä vaihtaa vapaasti kuulumisia kollegojen kanssa. Oli samanlainen hyvä ja rento tunnelma, kuten muistan kaikista varhaisemmista tapaamisista, joista ei puuttunut myöskään spontaania laulua.
EMKÜ:n neljä puheenjohtajaa vasemmalta Kaie Viigipuu-Kreintaal, nunna Theososti (Aurika Gergeležiu), nykyinen puheenjohtaja Heidi Heinmaa ja Avo Kartul.
Koronapandemian aiheuttamien rajoitusten takia ei juhlakokoukseen kutsuttu ulkomaalaisia vieraita. Haluankin tämän pienen kirjoituksen välityksellä lähettää terveisiä ja kiitoksia Suomen musiikkikirjastoyhdistykselle ja sen tutuille sekä erityisesti Heikki Poroilalle ja Pirjo Hakunille, joilla on ollut suuri merkitys meidän yhdistyksellemme.
Tervetuloa Pekka Gronowin kirjoitussarjan Harharetkiä YouTubessa pariin. Blogissa Musiikki kuuluu kaikille käsitellään musiikkiaiheita ympäri maailmaa, vuorotellen Euroopasta ja kauempaa. Gronowin viidestoista artikkeli käsittelee korona-aiheisia lauluja.
YouTuben rinnalla Gronow käyttää musiikin tiedonhakuun kirjastojen, kustantajien ja erilaisten verkkomusiikkitoimijoiden hakukoneita. Aiheeseen liittyviä lähteitä ja täsmälöytöjä on listattu artikkelin loppuun. Suomalaisten kirjastojen valikoimia on linkitetään Finna.fi-palveluun.
M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Pekka Gronow
Pekka Gronow Lauluja koronaa vastaan
’We Are The World’, ’Give Peace A Chance’, Artistit avohakkuita vastaan… Vuosien mittaan muusikot ovat julkaisseet levyjä moniin hyviin tarkoituksiin. Mutta missä ovat laulut koronaepidemiaa vastaan?
Voi olla, että muusikot ovat (aivan aiheellisesti) kokeneet jääneensä pandemian pahiten kohtelemaksi ryhmäksi. Hyväntekeväisyyskonserttejahan ei ole voitu järjestää, mutta silti aloin ihmetellä, eikö aiheesta ole tehty musiikkia.
Internetistä löytyy hakusanoilla covid, koronavirus tai pandemia tuhansia ja taas tuhansia sivuja, sekä asiallisia että epäasiallisia. Venäläinen sivusto lupaa, että tuore inkivääri estää vuorenvarmasti taudin puhkeamisen. Mutta kesti kauan, ennen kuin löysin mitään aiheeseen liittyvää musiikkia.
Lopulta tärppäsi. Madagaskar on maailman neljänneksi suurin saari, jossa on 27 miljoonaa asukasta. Jo vuonna 2020 maan tunnetuimmat artistit taltioivat YouTubeen musiikkivideon, jossa kehotetaan kaikkia käyttämään maskia. En ymmärrä malagassin kieltä, mutta laulun sanoma tulee kyllä selväksi – niin kuin sekin, että sponsorina on ollut paikallinen virvoitusjuomatehdas.
Stopeo ny Corona. Jerry Marcoss & co. Ohjaajat: Ronny Jonah & David Randriamanana.
Tämän videon viesti oli optimistinen: käyttäkää maskia, niin taudin kulku pysähtyy. Ilmeisesti malagassit eivät kuitenkaan ottaneet heti opiksi, sillä YouTubeen ilmestyi myös huomattavasti synkempi musiikkivideo, jossa tunnetut artistit varoittavat koronan vaaroista.
Coronavirus. Artiste Taratr’i Boeny.
Tällainen synkkä kampanja, jossa artistien esitysten lomaan on leikattu kuvia avoimista haudoista ei ehkä olisi sopinut Suomeen. Tilastojen mukaan Madagaskarilla on kuitenkin ollut vähemmän koronakuolemia kuin Suomessa, joten se on hyvinkin saattanut tehota.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos olisi ainakin voinut harkita samanlaista kampanjaa kuin Meghalayan hallitus. Himalajan kupeessa sijaitseva kolmen miljoonan asukkaan Meghalaya on yksi Intian pienimmistä osavaltioista, jonka asukkaista valtaosa on kristittyjä. Alueella puhutaan yleisesti khasia ja englantia, jotka ovat covid-aiheisen musiikkivideon kielet. Lapsille suunnatussa sympaattisessa opetusvideossa taustalaulajana toimii Meghalayan pääkaupungissa Shillongissa vaikuttava yhtye The Quint. Tämä on niin hyvä, että se olisi viime vuonna voinut sellaisenaan pyöriä myös Suomen televisiossa – onhan meilläkin kohta englanti toisena kielenä.
Pekka Gronow
Corona Out – A song to fight Coronavirus from Shillong. The Quint.
Eläkkeellä on aikaa miettiä asioita, jotka musiikkikirjaston arjessa tuntuvat taatusti aika etäisiltä. Kaksi ideaa on pyörinyt mielessä jo pidempään, joten taidan kirjoittaa ne pois dementoituvia aivoja häiritsemästä – ehkä mahdollista lukijaa häiritsemään.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että kaiken kirjastotoiminnan ytimessä on toisaalta aineistojen käyttäminen kirjastossa (hakuteokset, lehtien lukeminen, musiikin kuuntelu), toisaalta aineistojen lainaaminen asiakkaan kotiin. Molemmat soveltavat maksuttoman kierrättämisen periaatetta, lainaaminen tietysti vielä selvemmin, luotetaanhan siinä kansalaisten tilapäiseen huomaan aika merkittävillä summilla hankittua kunnan omaisuutta.
Verkkojakelun aika ja maailma pakottavat miettimään myös kierrätyksen ideaa uudesta näkökulmasta. Ei niin, että perinteisessä tavassa olisi yhtäkkiä jotain vikaa, vaan koska verkossa olevaan aineistoon on vaikea suhtautua. Se on vielä jotenkin mielletty, että verkon maksulliset sisältöpalvelut ovat maksuttoman kirjaston kannalta ongelma. Yrityksiä niiden hankkimiseen on ollut, mutta molemminpuolisia menestystarinoita on vähän (Naxos Music Library). Erityisesti e-kirjojen valikoima on pysynyt epätyydyttävänä, koska kustantajatkaan eivät oikein tiedä, haluavatko he pitää kirjastot mukana jakelussa vai lempata lopullisesti ulos kuvioista.
Luigi Russolo: Tramonto (1946)
Tekijänoikeuslait eivät anna kirjastolaitokselle mitään aseita osallistua kaupallisen verkkojakelun tarjontaan maksuttomalla vaihtoehdolla. Laki antaa sisällön tuottajalle oikeuden määrätä käytön ehdoista. Lakisääteisiä oikeuksia verkkosisältöihin ei kirjastoilla ole, eikä niitä todennäköisesti myöskään tule, vaikka pahasti jälkijunassa lain huonous onkin paljastunut monille hyväuskoisille. Hankkeita kansallisen ”digikirjaston” luomiseksi on, mutta en uskalla ennustaa niille hyvää tulevaisuutta, jollei OKM yhtäkkiä avaa piikkiä kustantajien tarpeiden tyydyttämiselle. Laki on oikeudenhaltijan puolella tiukasti.
Toisaalta on totta, että kirjastoilla riittäisi myös ei-kaupallisen ja tekijänoikeudellisesti vapaan aineiston jakelussa valtavasti tekemistä (siitä lisää tuonnempana). Jos kuitenkin lähdetään vanhasta ajatuksesta, että kirjastolaitoksena tehtävänä on taata kaikille kansalaisille pääsy kulttuurin ja sivistyksen lähteiden pariin ilman kohtuuttomia kynnyksiä, kaupallisten toimijoiden lakisääteinen monopoli verkossa on aika ärsyttävä asia. Voi olla, että kustantajien tämänhetkinen lellikki eli äänikirjat ovat lähivuosien trendi, joka ei tallennemuotoisena uhkaa vielä kirjastojen roolia.
Mutta jos kirjojen Spotify joskus syntyy laajalla valikoimalla ja ennen muuta ilman painettua tai luettua vaihtoehtoa, kirjastopalveluita uhkaa tosissaan jääminen maksuttoman jakelun osalta rannalle ruikuttamaan. Asiaa ei voi ratkaista millään kansallisella poikkeuksella, jollaisesta usein kuuluu puhuttavan. Suomi ei voi säätää lakia, joka sallisi kirjastojen saada jonkin maksuttoman jakelun kanavan käyttöönsä. Kun Suomi liittyi EU:hun, tämä ovi sulkeutui. EU:n tasolla lakia ei tulla missään tapauksessa keventämään kirjaston toiveiden mukaan. Ne toiveet murskattiin jo 1990-luvulla.
Olen pohtinut tätä asiaa noin 25 vuotta eli koko sen ajan, jonka nykyinen kansainvälinen tekijänoikeuslainsäädäntö on ollut voimassa. En ole keksinyt parempaa konstia kuin pitää tiukasti kiinni tallenteista jakelutapana. Toistaiseksi onkin harvinaista, että jokin valtavirran tuote olisi saatavana pelkästään suoratoistona tai digitaalisena latauksena. Mutta jos nuorimmat sukupolvet alkavat ohittaa kaikki ääniteformaatit, levyfirmojen pomot kyllä myyvät heille mielellään pelkkiä bittejä uudelleen ja uudelleen.
Optimistisimmat visionäärit ovat sitä mieltä, että jo nykyiset suoratoistopalvelut toteuttavat ja turvaavat maksuttoman jakelun tavoitteen. Saahan Spotifyn kai edelleen mainosten saastuttamana ilmaisversiona. Jos ”kaikki” uutuudet löytyvät suoratoistoista, kuka tai mikä jää palvelutta? Suoraan sanoen suurin uhka tällä hetkellä onkin, että kirjastopäättäjät hävittävät näköalattomasti fyysiset kokoelmat siinä kuvitelmassa, ettei suoratoistopalveluiden maailmassa kirjastojen omia kokoelmia enää tarvita. Se olisi jättimäinen virhe, jonka hintaa en halua edes ajatella.
Mutta ei senkään puolesta viimeisiä rahojaan kannata riskeerata, että kaupalliset suoratoistopalvelut hoitavat kunnolla musiikin koko kentän. Sitä ne eivät ole tehneet tähänkään asti, eikä kaupallisuuden logiikka salli pienilevikkisimmän musiikin paapomista. Jos joku idealisti sellaista haluaisikin harjoittaa, firman talouspuolen notaarit tulevat kyllä ilmoittamaan, ettei sellainen peli vetele. Tällä hetkellä on myönnettävä, ettei musiikkikirjastoilla ole takuuvarmaa keinoa turvata edes sivistyksellisesti tärkeän sisällön maksutonta jakelua digitaalisissa tietoverkoissa.
Pitäisikö kirjastojen luetteloida myös suoratoistopalveluiden tarjontaa?
Olen julkisesti edustanut näkemystä, jonka mukaan nykyiset suoratoistopalvelut ovat hyvän musiikkikirjaston liittolaisia, kaupallisesti toimivia tukipalveluita. Tämä voidaan vielä melko laajasti hyväksyä yhtenä tulkintana maailman menosta. Mutta kun olen ehdottanut, että kirjastot ryhtyisivät luetteloimaan (nykykielellä ”kuvailemaan”) myös oman kokoelmansa ulkopuolisia sisältöpalveluita, reaktiot ovat vaihdelleet tyrmistyksestä synkkään hiljaisuuteen.
Ajatus on huima, mutta vain siinä valossa, että työtä olisi mielettömän paljon. Kaupalliset toimijat ovat suoraan todenneet, että kirjastojen apu kelpaisi, mutta siitä ei olla valmiita maksamaan. Suoratoistopalveluita laadukas luettelointi ei suuremmin kiinnosta, koska niiden palvelun ytimessä ei ole laatu vaan määrä. Miksi sen pitäisi kiinnostaa kirjastojakaan, jotka eivät voisi vaikuttaa ”hankintoihin” ja suoratoistokokoelma on aina satunnainen (nykykielellä ”kuratoimaton”)?
En edes yritä hahmottaa kaikkia niitä kohteita, joita kirjaston ulkopuolella olevien sisältöjen luettelointi voisi kattaa. Lyhyesti sanoen tällaisia sisältöjä on valtavasti, koska kirjastojen ulkopuolella ei ole luetteloinnin asiantuntemusta eikä myöskään sen hyötyjen tuntemista ja tunnustamista. Mutta jos rajataan pohdinta pelkästään musiikin suoratoistopalveluihin, niiden kokoelmien luetteloiminen bona fide olisi yksinkertaisesti kulttuuriteko. Se voisi kenties lisätä myös kaupallisen toimijan jahtaamien klikkausten määrää (siksi, että laadukas luettelointi tarjoaa valtavan määrän uusia klikkausosuman mahdollisuuksia), mutta sitä tärkeämpää olisi, että palvelun käyttäjä saisi laadukkaan tiedonhaun ansiosta valtavasti lisää hyötyä.
Luigi Russolo: La révolte (1911).
Ymmärrän, miksi kirjastojen budjetteja vahtiville päättäjille tällainen idealismi edustaa taloudellista typeryyttä ja kunnallispoliittista mahdottomuutta. Näin siitä huolimatta, että toiminnalla tietysti lisättäisiin myös omien kuntalaisten elämän laatua siinä missä kaikkien muidenkin. Siksi ainoa realistinen näkymä lieneekin, että tällaisen epäitsekkään yhteistä hyvää tavoittelevan luetteloinnin voi toteuttaa vain joko valtion taloudellisella tuella (kuten silloin, kun OKM tuki taloudellisesti HelMet-kirjastojen Tikkurilan musiikkivaraston kokoelman takautuvaa luettelointia noin 10 vuoden ajan vuosina 2005–2015) tai musiikin luetteloijien ammattikunnan vapaaehtoistyöllä.
Ennen kuin rupeatte tilaamaan minulle paikkaa Niuvanniemestä, haastan jokaisen testaamaan vaikka vain ajatuskokeena vastauksen ”ei ole meidän tehtävämme” sijasta vastausta ”miksipä emme ottaisi sitäkin vastuullemme”. Minusta on älyllisesti rehellistä pohtia, miten tuollainen underground-luettelointi käytännössä toteutettaisiin. Jos emme edes pohdi, alistumme vastaan sanomatta poistumaan kirjastojen ja sivistysyhteiskunnan historiasta. Itse en siihen suostu, vaikka tiedän, että kuolema minutkin lopulta syliinsä koppaa.
Kuopiossa musiikin alan korkeakoulukirjasto on yhteiskäyttökirjasto kolmelle eri musiikin koulutusasteelle. Se on eräänlainen musiikin hybridikirjasto, jonka pääasialliset käyttäjät ovat Taideyliopisto, Savonia-ammattikorkeakoulun Musiikin ja tanssin koulutusala sekä Kuopion konservatorio. Kirjastossa työskentelee tällä hetkellä kaksi tietoasiantuntijaa: Anna Niemi ja Soili Voutilainen.
Kuvassa vasemmalla Soili Voutilainen ja oikealla Anna Niemi.
Kirjaston asiakaskuntaa voi luonnehtia Soili Voutilaisen mukaan vanhalla sanonnalla ”vauvasta vaariin”. Kirjastossa asioivat niin konservatorion muskarilaiset kuin Taideyliopistoon tohtorintutkintoa tai väitöskirjaa valmistelevat sekä eri ikäiset musiikin harrastajat. Kirjastoa käyttävät myös Kuopion kaupunginorkesterin muusikot. Kirjaston asiakaskunta on siis laaja ja se näkyy esimerkiksi tietopalvelutyöskentelyn vaativuutena. Opiskelijoiden ja tutkijoiden aiheet liikkuvat Bachin koraaleista, jazzin teoriasta tai erityispedagogiikasta kontakti-improvisaatioon ja nukketeatteriin.
Kirjaston tarina kohti nykyistä hybridikirjastoa alkoi 1960-luvun alussa, kun Kuopion musiikkiopiston naistoimikunnan toimesta musiikkiopistolle perustettiin kirjasto. Musiikkiopisto muuttui sittemmin konservatorioksi. Vuonna 1995 kirjasto siirtyi Sibelius-Akatemian ylläpitämäksi. Kuopiossa oli vireä kirkkomusiikin koulutus ja kirjastokin erikoistui kirkkomusiikkiin. 1990-luvulla myös Savonia-ammattikorkeakoulu tuli mukaan toimintaan. Emo-organisaatio vaihtui Taideyliopistoksi vuonna 2013 uuden yhdistetyn yliopiston syntymisen myötä, mutta kirjaston toiminta jatkui kuitenkin edelleen osana Sibelius-Akatemiaa ja Kuopion yksikköä. Vuoden 2017 alusta kirjasto siirtyi osaksi Taideyliopiston yhdeksi kokonaisuudeksi yhdistettyä kirjastoa. Kirjaston toiminnan alue on vuosien kuluessa jatkuvasti laajentunut, Voutilainen kertookin että erityisesti AMK- ja YAMK-tutkintojen myötä asiakasmäärät sekä tiedonhankinnan opetuksen määrä on kasvanut.
Kirjaston aineiston runkona on edelleen laajat musiikin ja erityisesti kirkkomusiikin kokoelmat. Uudet yhteistyökumppanit ovat kasvattaneet aihealueita mm. kasvatustieteellä, pedagogiikalla, teatteritaiteella ja tanssitaiteella. Lisäksi kirjastossa on laaja kuoro- ja orkesterimateriaalikokoelma, jollaista kovin monella musiikkikirjastolla ei Suomessa ole.
Usean eri organisaation yhteiskäytössä olevassa kirjastossa haasteena ovat elektroniset aineistot. Sekä Taideyliopisto että Savonia amk hankkivat elektroniset aineistot oman organisaationsa käyttöön. Toisen organisaation edustajille aineistot ovat käytössä vain kirjastossa. Aineistojen etäkäyttö on sallittua vain tilaavan organisaation edustajille, mikä on täysin elektronisia aineistoja kustantavien kansain-välisten toimijoiden sanelema käytäntö. Erityisesti pandemian tuomina poikkeusaikoina tämä on ollut Kuopiossakin haastavaa sekä käyttäjille että kirjastolaisille.
Haasteista huolimatta Soili Voutilainen näkee Kuopion musiikkikirjaston tulevaisuuden valoisana. Kolmen organisaation yhteistyö luo myös turvallisuutta. Kirjaston toiminnalla on jatkuvuutta ja taloudellista tukea. Musiikkikirjasto on tärkeä toimija Kuopiossa ja myös sen ympäristössä. Kaukolainat kulkevat sekä ympäristön kirjastoihin että kauemmaksikin ja tietopalvelua tehdään etänä. Kirjastoon vuosikymmenien aikana karttunut huomattava kokoelma on kuitenkin yhä kirjaston rikkaus.
Voutilainen toteaa, että parasta työssä ovat mahtavat asiakkaat. Kuopion kirjastossa onkin onnistuttu säilyttämään lupsakka henki, vaikka töitäkään ei ole ihan vähän. Kirjastolaiset ja asiakkaat oppivat tuntemaan toisensa hyvin ja tiskin yli on syntynyt monia ystävyyssuhteita. Kirjaston ensimmäisen hoitajan Marja Kotkasen kertoman mukaan ensimmäinen kirjastotila sijaitsi siivouskomerossa. Siitä on onneksi tultu aika kauas. Kirjasto muutti nykyisiin, laajempiin tiloihinsa muutama vuosi sitten. Kirjasto sijaitsee Kuopion musiikkikeskuksen neljännessä kerroksessa, keskellä vilkasta musiikkielämää.
Erikoiskirjastonhoitaja Marko Niemelästä välittyy innostus musiikkikirjastotyöhön. Niemelän mielestä arkinen asiakaspalvelu ja ihmisten kohtaaminen on yhtä olennaista työn sisältöä kuin moninaiset musiikin ilmentymät ja uudistuvat verkkopalvelut. Intervalli kysyi Niemelältä, mitä kaikkea Rovaniemen musiikkikirjastossa on tekeillä nyt ja lähitulevaisuudessa.
Marko Niemelä. Kuva: Kristiina Hoikka
Mitä kuuluu Rovaniemen musiikkikirjastoon syksyllä 2021?
– Kiitos hyvää! On ollut mukavaa järjestää musiikkitapahtumia ja pyörittää suhteellisen tavallista musiikkikirjastoarkea. Tapahtumia on ollut viikoittain ja loppuvuodeksi on sovittu kaikenlaista mielenkiintoista. Lokakuussa 2021 musiikkikirjaston vahvuuteen liittyi uusi kirjastovirkailija Ari Hietala. Hänellä on muusikko- ja graafikkotaustaa. Arin työtehtäviä ovat muun muassa pajatoiminnan pyörittäminen ja äänentoistosta vastaaminen.
Miten kuvailisit työtäsi musiikkikirjastossa?
– Monipuoliseksi! Osaston vastaavana ja esimiehenä hommiin kuuluvat toiminnan kehittäminen, kokoelmatyöt, vinkkaaminen, tapahtumatuotanto, markkinointi ja tiedottaminen sekä tärkeimpänä tietenkin asiakaspalvelu rutiiniprosesseineen. Täytyy oikein erikseen mainita, että mielestäni asiakkaiden kanssa jutteleminen musiikista on mitä parasta musiikkikirjastotyötä.
Miten työsi on muuttunut vuosien varrella?
– Aloitin musiikkikirjastossa tammikuussa 2001. Kaikki työkaverit ovat vaihtuneet, pahvikortistoa ei enää käytetä eikä levykauppiaalle lähetetä enää fakseja. Suurin muutos on tapahtunut tietenkin äänitteiden lainaamisessa. Olen nähnyt mm. CD-levyjen äkkijyrkän nousukauden ja loivan laskun. Muistan, kun iltavuorossa palvelutiskillä istui kaikissa vuoroissa kaksi työntekijää lainaamassa valtavia levypinoja. Onneksi työ on siitä monipuolistunut ja käynyt myös mielenkiintoisemmaksi. Musiikkikirjastot ovat hyviä näköalapaikkoja muualla musiikkikulttuurissa tapahtuvien muutosten seuraamiseen.
Mitä projekteja on käynnissä tällä hetkellä?
– Tärkein on pajatoiminnan hallittu käynnistäminen – vierastan sanaa maker space. Meillä pajalaitteisiin lasketaan kuuluviksi myös vinyylileikkureiden, ompelukoneiden ja 3D-tulostimien lisäksi perinteiset soittimet. Ari Hietala järjestää erilaisia laitteita esitteleviä osallistavia työpajoja. Suunnitelmissa on esimerkiksi näyttää, miten kitaristien kannattaa järjestää pedaalilauta – tai miten rumpali voi tulostaa bassorumpuun bändinsä logon.
Millainen on lappilaisen musiikin tietokanta PopuLappi? Miten PopuLappiin pääsee?
– PopuLappia pääsee selaileman osoitteessa populappi.rovaniemi.fi. Mukaan tietokantaan pääsevät lappilaiset ja lappilaislähtöiset artistit. Kynnys on matala. Tietokanta on suunniteltu mahdollisimman helppokäyttöiseksi ja ylläpidettäväksi. Historia juontaa 2010-luvun alkuun. Tietokanta suunniteltiin yhteistyössä silloisen Lapin taidetoimikunnan läänintaiteilijoiden Petteri Maljamäen ja Hannu Raudaskosken kanssa. Kymmenessä vuodessa PopuLappi on teknisessä mielessä elegantin harmaantunut. Toiveissa onkin, että lähivuosina pääsisimme julkaisemaan siitä uuden version.
PopuLappi on myös haastatteluja, podcasteja ja kirjastoesiintymisiä. Miten uudet ilmentymät luotiin?
– PopuLappi on eräänlainen tuoteperhe, johon kuuluu myös fyysinen, ja jatkuvasti karttuva lappilaisen populaarimusiikin kokoelma, elävän musiikin klubi sekä YouTubessa julkaistava ohjelma, jossa haastatellaan lappilaisia artisteja. Usein PopuLapin vieraat myös esiintyvät – ja joskus myös vinkkaavat lempimusiikkiaan. Laulaja Jaakko Laitinen (Väärä Raha -yhtyeestä) julkaisi yhteistyössä Lapin Kansan lisäksi myös mahtavan PopuLappi-podcastin. Uusiakin jaksoja on luvassa.
Rovaniemen Kirjastorokki järjestettiin jälleen viime syyskuussa. Mitä on Kirjastorokki?
– Se on elävän musiikkikirjaston järjestämä elävän musiikin legendaarinen tapahtuma, jolla on yli 30-vuotinen historia. Ensimmäistä kertaa se järjestettiin helmikuussa 1990. Vuosien mittaan mukana on ollut valtava määrä paikallisia nuorisobändejä. Nykyisin Kirjastorokki järjestetään Rovaniemi-viikolla yhteistyössä nuorisotoimen kanssa. Yhteistyötä tehdään myös Rock Academy Finlandin puitteissa. Musiikkikirjastossa ovat vierailleet Rock Academyn vieraina esim. Marko Annala, Matti Mikkola, Noora Louhimo, Marzi Nyman, Mara Balls ja Sami Yaffa.
Sinut tunnetaan Talking-yhtyekokoonpanoista, jotka kertovat eri musiikkilajeista esiintymisen kautta. Mistä konseptissa on kyse?
– Talking-vinkkaus on Hannu Raudaskosken ja minun kymmenisen vuotta sitten kehittämä suosittu vinkkausmetodi, jossa kirjaston aineistoa vinkataan kirjastoissa ja kouluissa sekä erilaisissa kylätaloissa ja asukastuvilla käyttämällä elävää musiikkia. Teemana voi olla esim. tyylisuunta, artisti tai yhtye. Esimerkiksi Jarmo ”Slim Butlerin” kanssa on jo vuosia vinkattu bluesin historiaa. Vuodesta 2018 mukana on ollut kaupungin virallinen rytmiorkesteri Kunnan Pojat.
– Vinkattavia aiheita ovat olleet rock ’n’ roll, The Beatles ja Creedence Clearwater Revival. Lisäksi aiheina on ollut mm. haitari, sähköbasso, irlantilainen perinne-musiikki, big band -musiikki ja lastenlaulut. Tuorein vinkkaus kuultiin 25. lokakuuta kun Lapin kamariorkesterin huilisti piti Talking Classic -luennon otsikolla Huilistisia kurkistuksia musiikin historiaan. Keväällä 2022 on tarkoitus järjestää lisää klassisen musiikin vinkkauksia.
Talking CCR • Kunnan Pojat plays Creedence Clearwater Revival. Kuva: Tatu Kantomaa
Miten hyödynnätte Rovaniemen kirjastossa Musiikkikirjastot.fi:n tuottamia valtakunnallisia verkkopalveluita, kuten Levyhyllyt?
– Seuraamme itse palvelua ja vinkkaamme sen sisältöjä. Levyhyllyissä on loistavia artikkeleita, joita jaamme sosiaalisessa mediassa. Olemme hyödyntäneet myös sivuston materiaalipankkia näyttelyissämme. Vahvat suositteluni!
Mitä odotat vuodelta 2022?
– Suurimmat odotukset kohdistuvat pajatoiminnan käynnistämisen. Toiveena on, että korona-aika viimein väistyisi kokonaan ja asiakkaat uskaltaisivat sen myötä jalkautua entistä rohkeammin kirjastoihin. Odotan myös paljon hyviä keikkoja ja uusia julkaistavia levyjä, nuotteja, lehtiä ja kirjoja – olemmehan sentään ennen kaikkea musiikkikirjasto!
Pyrkimyksenä avata keskustelua musiikin roolista yleisten kirjastojen palveluvalikoimassa käynnistämme haastattelusarjan Kirjastopomolla on puheenvuoro. Sarjan aloittaa Jaakko Lind, puhallinsoittamista, soitinrakentamista ja puutarhanhoitoa harrastava Salon kirjastopalvelupäällikkö.
Lindin ura on kulkenut Turun kauppakorkeakoulun Pan-Eurooppa -instituutin harjoittelijan ja kirjastosihteerin toimista Turun yliopiston kautta Lahden konservatorion kirjastonhoitajaksi 2002–2006. Seuraavat viisi vuotta Lind toimi Tikkurilan musiikkiosaston johtavana informaatikkona, kunnes siirtyi Salon kaupunginkirjastoon ensin pääkirjaston aikuisten osaston osastonjohtajaksi ja 2012 alkaen kirjastotoimenjohtajaksi. Lindillä on siis poikkeuksellisen monipuolinen alan työkokemus takanaan.
Mitä musiikki henkilökohtaisessa elämässäsi merkitsee?
Musiikki merkitsee minulle hyvinvointia. Siitä voi nauttia monin eri tavoin, joko kuuntelemalla tai soittamalla ja laulamalla. Oli kyseessä sitten ammattilainen tai amatööri, on kiinnostavaa seurata, mitä esittäessä tapahtuu. Esitys on aina jotain, joka tapahtuu ajassa tulkintaa hyödyntäen sommittelun, kyvyn ja lahjakkuuden mukaan. Musiikki sinänsä on ääntä, paisutusta, vaimennusta taukoja ja mölinää. Musiikkia voidaan toki yrittää kuvata esimerkiksi nuottikirjoituksen avulla, mutta silti emme tiedä vieläkään, mitä kaikkea aivoissamme tapahtuu, kun kuulemme musiikkia. Ihana arvoitus.
Yleisten kirjastojen musiikkipalveluiden määrällinen huipentuma osui 2000-luvun jälkeen. Sen jälkeen ovat käyttöluvut pienentyneet. Onko myös musiikkipalveluiden tarve objektiivisesti arvioiden vähentynyt tai laadullisesti muuttunut?
En näe, miksi kirjastojen musiikkipalveluiden tarve olisi vähentynyt tai miksi asiakkaille pitäisi tarjota jotain laadullisesti vähempää. En tosin edes yritä olla tässä asiassa objektiivinen.
Olet toiminut nyt vuosikymmenen Salon kaupunginkirjaston johtajana. Oletko muuttanut musiikkipalveluihin liittyviä näkemyksiäsi uudessa roolissa?
En ole mielestäni joutunut muuttamaan käsityksiäni musiikkipalveluiden merkityksestä osana kirjastopalveluita.
Keskustelevatko kirjastojen johtajat alueellisesti tai valtakunnallisesti musiikkipalveluihin liittyvistä kysymyksistä?
Vaski-kirjastoissa keskustelemme tällä hetkellä CD-levyjen kelluttamisesta. Osalle kollegoistani yleisten kirjastojen musiikkipalvelut ja niiden CD-kokoelmat ovat kiusallinen painolasti ja ne edustavat menneisyyttä, joista haluttaisiin päästä eroon.
Varsinkin pääkaupunkiseudulla on musiikkipalveluihin kohdistettu varsin rankkoja leikkauksia. Onko näillä valtakunnallista esimerkin vaikutusta, matkiiko muu Suomi automaattisesti pääkaupunkiseudulla tehtyjä ratkaisuja?
Pääkaupunkiseudulla tehdyistä ratkaisuista halutaan ottaa mallia muuallakin maassa. Samalla tavoin Oodia haluttaisiin kloonata, vaikka se on keskinkertainen kirjastona. Lokakuussa meillä oli Salossa asiakaskysely. saimme vastauksia myös asiakkailta, jotka käyttävät oman lisäksi Helmet-kirjastoa. Saimme heiltä kiitosta pääkaupunkiseutuun verrattuna lyhyistä varausjonoista ja aineiston hyvästä saatavuudesta. On toki hyvä muistaa, että pääkaupunkiseudulla väestöä on enemmän ja kirjastoaineistoon kohdistuva kysyntä on laajempaa.
Musiikkikirjastoväkeä on usein moitittu sisäänpäinkääntyneisyydestä ja omassa kuplassa elämisestä (ellei peräti elämöimisestä). Mitä mieltä olet itse, onko tässä väitteessä perää?
Vikaa voi olla niin sysissä kuin sepissäkin. Ns. kirjapuolen ihmisten halu ymmärtää musiikkia on kokemusteni mukaan vähäistä ellei peräti olematonta. Osa kirjapuolen kollegoista aristelee ja tuntee jopa irrationaalista pelkoa musiikkiaineistoa kohtaan. Yksi selittävä tekijä on oudot hyllyluokitukset ja erikoiset vieraat termit.
Onko liioittelua sanoa, että musiikkipalveluilla ei tällä hetkellä ole vaikutusvaltaisia tukijoita? Varsin yleinen näkemyshän tuntuu olevan, ettei musiikkipalveluita tarvitse enää tarjota, koska ”kaiken” saa muutenkin verkosta.
Ei se ole liioittelua. On älyllisesti epärehellistä uskotella itselleen ja muille, että Spotify, YouTube ja Google tarjoavat riittävästi ratkaisuja musiikkia kuunteleville ja musiikista tietoa etsiville. Kaikkea musiikkia ei koskaan tule olemaan digitoituna.
Voitaisiinko musiikkipalveluihin liittyvistä ratkaisuista käydä valtakunnallista, avointa keskustelua, jossa pöydällä olisivat esimerkiksi saatavuuteen, tarpeisiin, talouteen ja muuttuvaan asiakaskuntaan liittyvät aiheet?
Vaikea kysymys. Pahaa pelkään, että juna on jo mennyt. Periaatteellisella tasolla pidän asiaa kannatettavana.
Haluaisitko haastaa tuntemasi kirjastonjohtajan mukaan keskusteluun?
Haastan keskusteluun mukaan Turun kirjastopalvelujohtaja Rebekka Pilppulan.
Olen ollut Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen touhuissa neljä vuosikymmentä. Neljä vuosikymmentä olen harmitellut pitkää ja hankalaa nimeä, jonka luonteva lyhentäminenkään ei ole koskaan onnistunut. SMKY ei kerta kaikkiaan ole parannus. Tiedän nimen taustan ja olen iloinen siitä, ettei nimi sentään enää ole Suomen musiikkikirjastoyhdistys – IAML:n Suomen sektio. Tiedän senkin, ettei yhdistyksen nykyinen johto ole järin innostunut siitä, mitä nyt ehdotan, mutta ehdotan silti, enhän ole enää luottamustehtävissä, vaan rivijäsen. 
Koronapandemia on pakottanut myös musiikkikirjastojen maailmankongressin ainakin tilapäisesti muuttamaan tapojaan. Kesällä 2020 IAML järjesti pienimuotoisen liki improvisoidun etäkongressin, mutta tämän vuoden virtuaalinen kokoontuminen sen sijaan oli alun alkaenkin verkkotapahtumaksi suunniteltu.
