Haastateltavana Marko Aho
Teksti Marko Niemelä

Intervalli 1/2026
Artikkelit
Intervalli.fi

Rovaniemeläislähtöinen Marko Aho (s. 1970) on kulttuurikirjastonhoitaja, joka työskentelee Sastamalan kaupunginkirjastossa. Hänen työnsä fokuksessa on kirjaston kehittäminen aktiiviseksi kulttuuritoimijaksi, jossa lainauspalvelujen ohella kuntalaisille järjestetään konsertteja, tapahtumia ja kuntalaisten osallisuutta lisääviä kulttuurisisältöjä. Aho on jo vuosikymmeniä profiloitunut monipuolisena musiikin asiantuntijana ja ollut mukana edistämässä sastamalalaista musiikkielämää sekä tuomassa esiin uusia ja alueellisia artisteja kirjaston kautta.

Marko Aho. Kuva: Nina Dannert

Kirjastotyön ohella Aho toimii myös kitaristilaulajana johtamassaan Swing Doctors -yhtyeessä, mikä täydentää hänen käytännönläheistä otettaan musiikkiin ja vahvistaa hänen rooliaan sekä esiintyjänä että kulttuurin edistäjänä. Lisäksi Aho on toiminut soitinrakennuksen opettajana kansalaisopistossa sekä kirjoittanut soitinrakennusoppaita. Hänellä on myös vahva tausta musiikintutkimuksen kentältä, mikä näkyy hänen tavassaan tarkastella musiikkia osana laajempaa kulttuurista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta. Aho onkin alkuperäiseltä koulutukseltaan etnomusikologi. Hän väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 2002 aiheenaan Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus.

Milloin ja miten jazz tuli elämääsi?

”Jazz tuli elämääni vuonna 1988, kun telkkarista tuli Pori Jazz -taltiointeja, joissa yhdessä mukana oli kitaristi George Benson. Se sama video löytyy muuten yhä YouTubesta. Katselin Bensonia kaverin kanssa ja ihmettelin, miten joku voi soittaa noin hyvin – ja vielä tuolla tavalla. Ei siitä oikein edes ymmärtänyt mitään, olin ihan ällikällä lyöty. Olin siihen mennessä soittanut kitaraa jo muutaman vuoden, mutta lähinnä jotain rock’n’roll-henkistä. Jazz oli tuohon aikaan vielä aika marginaalissa. Sitten pari vuotta myöhemmin se tavallaan tuli takaisin pinnalle acid jazzin muodossa, ja se kolahti kovaa. Rovaniemellä jazz eli kuitenkin vähän pinnan alla. En ole varma, oliko siellä edes vielä Rovaniemi Big Bandia perustettu, joten keikoille päästäkseen piti lähteä Helsinkiin asti. Siellä kävin sitten katsomassa James Taylor Quartettia. Acid jazz oli jotenkin helposti lähestyttävää – ei niin vaikeatajuista kuin perinteisempi jazz. Sehän oli ennen kaikkea tanssimusiikkia, eräänlainen elektronisen tanssimusiikin alalaji. Sen kautta innostuin jazzista kunnolla, armeijaikäisenä.”

Aloititko heti jazzin soittamisen opettelun?

”Silloin ei oikein ollut oppimismahdollisuuksia. Rovaniemen kirjastostakaan ei löytynyt jazzin oppimateriaalia. Tosin Guitar Player -lehden mukana tuli yhden sivun mittaisia tietoiskuja, joissa oli pieniä vinkkejä jazzin soitosta. Silti ne eivät sisältäneet sellaista jazzia, jota itse halusin soittaa – swingiä ja beboppia. Myöhemmin oivalsin, että kyseessä oli modaalinen jazz, vaikka sitä ei koskaan lehdessä mainittu erikseen. Mitä enemmän perehdyin jazziin, sitä enemmän vetäydyin sen menneisyyteen; vanha jatsi alkoi kiehtoa yhä enemmän.”

”Jazzin oppiminen oli todella vaikeaa, koska materiaalia ei yksinkertaisesti ollut. Sointuvaihdoksiin perustuva jazz oli täysin marginaalissa. Kuuntelin levyjä valtavasti ja yritin soittaa perässä ja poimia niistä juttuja. Vaikka jotain pystyi apinoimaan, ei oikein tiennyt, mitä teki, koska teoriapohjaa tai “kielioppia” ei löytynyt mistään. Vähitellen, hirveällä vaivalla, aloin hiljalleen oppia. 1990-luvulla alkoi kirjastoista viimein löytyä kirjoja, jotka tulivat avuksi. Vaihto-opiskelijana Britanniassa löysin lopulta upean kolmiosaisen jazz-kitarasoitto-oppaan. Se oli kuin viimeinen niitti — sen jälkeen perusasiat olivat viimein hallussa, ja kaikki riippui enää minusta itsestäni.”

Etnomusikologian opiskeluvuodet Tampereella

”Kun 1990-luvun alkupuolella tulin Tampereelle opiskelemaan etnomusikologiaa, opiskelukavereissani oli muutamia jazzia soittavia tyyppejä, mutta heidän omat musiikilliset idolinsa eivät merkinneet minulle mitään – se oli juuri sitä modaalista jazzia ja fuusiota, josta en tykännyt. Olin ainoa joka kuunteli vanhaa jazzia orkesterikitaroineen ja puhtaine soundeineen. Ainakaan siltä se tuntui, ja tuntuu edelleen. Swingissä kiehtoi myös kitaroiden ulkonäkö. Jo ennen jazzinnostusta olin kiinnostunut myös niin sanotusta roots-musiikista; ajan musiikki meni minulta ohi, menneisyys kiehtoi enemmän. Laukontorin divarista bongasin swing- ja bebop-kitaristi Barney Kesselin LP-levyjä. Himoitsin niitä, mutta opiskelijabudjetilla ne jäivät hyllyyn. Paljon myöhemmin, kun odottelin laivaa Viikinsaaressa Saari-jazzeilla, piipahdin samaan divariin – ja siellä ne edelleen olivat: samat kaksi Barney Kesselin levyä, kaikkien vuosikymmenten jälkeen!”

”Kun aloitin etnomusikologian opinnot, tunsin olevani jo melko vanha aloittamaan jazz-kitaran opiskelun ohjatusti – yli kaksikymppisenä. Tampereella jazzin soittajia alkoi hiljalleen löytyä, ja unelma päästä esimerkiksi Paapan Kapakkaan soittamaan alkoi tuntua mahdolliselta. Se oli tärkeää, sillä siellä soi jazz joka ilta. Lopulta pääsinkin soittamaan sinne opiskelukavereiden kanssa, joiden kanssa jazzia oli opeteltu yhdessä, ja vähitellen myös muihin ravintoloihin. Hyväksyin jo silloin, etten tule ammattilaiseksi, mutta rakastin soittamista. Tärkeintä oli, että soittoni olisi tarpeeksi hyvää päästäkseen yleisön eteen. Ja niin se on jatkunut näihin päiviin saakka. Nyt, 55-vuotiaana, soitan enemmän kuin koskaan.”

Miltä suomalainen jazzkenttä mielestäsi näyttää?

Suomessa jazzia soitetaan monella tasolla. On esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa opiskelleiden ammattilaisten skene, jossa verkostot ovat tiiviit ja festivaalikeikat kiertävät säännöllisesti – tämä on niin sanottu jazzin ”ylätaso”. Ammattilaiskentän rinnalla toimii myös yhdistyspohjainen jazz, kuten TamJazz Tampereella (jossa olin itse mukana useita vuosia), Jazz Society of Pori, Helsingissä Suomen Perinnejazz ry, sekä lukuisat pienemmät klubit eri kaupungeissa. Vaikka ammattilaisetkin esiintyvät näissä, he eivät pyöritä toimintaa. Oma bändini, Swing Doctors, pääsee soittamaan myös näissä puitteissa. Sitten on vielä esimerkiksi Tampereella jazz-ammattilaisia, jotka soittavat omia juttujaan kaupungissa ja sen ympäristössä, mutta eivät osallistu yhdistystoimintaan. Tämä kolmiportainen malli on tietenkin omani, ja näin jazzkentän itse hahmotan.”

Kuinka Swing Doctors päättyi swingin maailmaan?

”Aluksi soitimme aivan erilaista jazzia, kunnes sattumalta joku Lindy Hop -tanssija pyysi meitä soittamaan heidän bileissään. Swinghän oli alun perin tanssimusiikkia, ja heti ensimmäisen keikan jälkeen huomasimme, että sovituksia piti muokata tanssijoiden tarpeisiin. Kappaleet eivät saaneet olla liian pitkiä tai nopeita, ja soolojen tuli pysyä lyhyinä, jotta tanssijat eivät väsyisi. Myönnän olleeni aluksi skeptinen – mietin, olisiko musiikkimme enää jazzia ja en itse asiassa ollut kiinnostunut missään tanssibändissä soittamisesta. Mutta innostus elävästä musiikista tarttui nopeasti. Tämä avasi aivan minulle aivan uuden maailman: musiikki sai uudenlaisen merkityksen ja suhtautumiseni siihen muuttui. Otin jopa tanssitunteja. Swingin maailma on myös sosiaalinen: tanssijoilla, jotka ovat usein yliopisto-opiskelijoita, on omat piirinsä Tampereella, Helsingissä, Turussa, Vaasassa ja Oulussa, ja me pääsemme kiertämään näissä ympyröissä. Meidän kaltaisia swing-bändejä ja artisteja Suomessa ei ole montaa – toki Antti Sarpila on ykkönen, ja Helsingissä on myös gypsy swing -skene, jossa soitetaan tanssijoille.”

Swing Doctors. Kuva: Jari Lehtimäki

Mikä swingissä viehättää?

”Swingissä viehättää asian ytimeen meneminen: tanssittava svengi. Jos musiikki ei svengaa, tanssiminen ei ole hauskaa. Svengin voi helposti kadottaa keskittymällä liikaa vaikkapa virtuoosimaisiin sooloihin. Svengin tajuaminen ja sisäistäminen vaatii soittajalta heräämistä – se on vaikeaa mutta palkitsevaa. Swingiä usein aliarvostetaan helppona jazzin muotona, jota se ei todellakaan ole. Alussa piti vaan nöyrtyä ja opetella perusasiat kunnolla. Lavalla pelkkä virtuoosimainen itselleen soittaminen ei mielestäni palvele ketään – eikä minua edes kiinnosta sellainen. Kaikenlainen tekninen sirkustemppuilu, on musiikillisesti täysin sisällötöntä. YouTubesta löytyy paljon tällaisia videoita, joissa esimerkiksi Chick Corean Spainia soitetaan käsittämättömässä tempossa.”

Ihailen kuitenkin jokaista, joka osaa soittaa jazzia – se on todella vaativaa. Erityisesti arvostan niitä, jotka levyttävät ja konsertoivat ulkomailla. Suomesta nuorempia idoleitani ovat esimerkiksi kitaristit Olli Soikkeli ja Tomi Kettunen. Kaikkien aikojen suurin idolini on kuitenkin edellä mainitsemani Barney Kessel – hänen soittonsa, persoonansa beatnik-partoineen ja arkkityyppinen jazzkitaransa ovat yksinkertaisesti kiehtovia.”

Voivatko amatöörit olla musiikkikentän tukipilareita? Ja mikä on kirjaston rooli?

”Meillä amatöörimuusikoilla on tunnetusti hyvin vähän ystäviä, mutta yksi heistä on valtavan voimakas: maailman soitin- ja soitinlaiteteollisuus, jota ei olisi olemassa ilman miljoonia amatöörisoittajia. Koko bisnes elää täysin amatöörien varassa. Amatöörit eivät juuri lupia kysele, ja siksi he ovat monille ammattilaisille hieman kiusallinen juttu – niille, jotka yrittävät ansaita leipänsä musiikilla. Ja tottakai siinä on puolensa, ymmärrän heitä hyvin. Kuten Motörheadin Lemmy Kilmister on aikanaan sanonut: jos et ole tosissasi, älä mene lavalle ollenkaan. Jotkut ammattilaiset saattavat jopa salaa ajatella, että amatöörien tulisi pysytellä kotona soittamassa ja tulla sitten mestarikursseille ihailemaan heitä. Amatöörien pitäisi olla passiivisia musiikinkuluttajia, vaikka esimerkiksi Suomessa musiikinkoulutus – erityisesti klassisen puolen – tuottaa valtavasti amatöörisoittajia, jotka lopettavat musisoinnin koulutuksensa jälkeen. Se on surullista. Kuitenkin esimerkiksi jazzissa taitavat amatöörit parhaimmillaan voivat sekoittua ammattilaisiin. Itse pääsin vastikään jameissa jakamaan lavan saksofonisti Jukka Perkon kanssa.”

”Kulttuurikirjastonhoitajana pyrin tuomaan esiin harrastajamuusikkoutta ja paikallisuutta – välttämättömyydestä tulee näin myös hyve, sillä ammattilaisen käyttäminen olisi usein liian kallista. Silti pyrin joka syksy ja kevät saamaan esiintymään jonkun kauempaa tulevan ammattilaisen. Koen kuitenkin velvollisuudekseni elävöittää paikallista, oman kylän musiikkikenttää tarjoamalla esiintymismahdollisuuksia. Pohdinkin, onko yleisten kirjastojen tehtävä edistää ammattilaisten vai harrastajien asemaa – koska ammattilaiskulttuurin agentteja on jo niin paljon, tarvitseeko kirjaston olla yksi lisää? Kenties etnomusikologisen koulutuksen saaneena näen ennen kaikkea ruohonjuuritason merkityksen. Kirjastojen tehtävä on ajatella kuntalaisten parasta, eikä opettaa heitä passiivisiksi vastaanottajiksi.”

Lopuksi ”pakollinen” kysymys: mitä mieltä olet suoratoistopalveluista ja digitaalisesta musiikista?

”Kulutan musiikkia monessa formaatissa, myös Spotifyn kautta, joka tarjoaa mielenkiintoista algoritmien löytämää sisältöä. CD-levyistä en kuitenkaan ole luopunut – niissä on jotain säilyttämisen arvoista. Kirjastojenkin kannattaa ylläpitää CD-kokoelmia. Olen alkanut myös hankkia LP-levyjä, mutta itselleni. Kirjastolle niitä ei kannata hankkia. Tosin meillä on kirjastossa sellainen kuriositeettipaketti, johon kuuluu lainattava levysoitin ja sekalainen kokoelma levyjä – se on mahtava! Toisaalta ymmärrän digitaalisen kuuntelun houkutuksen: teknologia mahdollistaa äärimmäisen hyvän äänenlaadun. Mutta suoratoistopalveluiden, tekoälymusiikin ja somealgoritmien myötä musiikkikulttuurit voivat rappeutua yllättävällä tavalla, kun ne täyttyvät tekoälykuonasta. Minun on ilmeisesti itse jo aika lopettaa niiden käyttäminen, sillä on ihan hullua tuhlata elämää sellaiseen. Uskon, että, jossain vaiheessa kaikki kyllästyvät siihen. Syntyy vastareaktio. On tärkeää pysähtyä ja miettiä, mikä musiikissa on oikeasti merkityksellistä.”

Intervalli 1/2026. Kannen kuva Kaisa Hypénistä: Antti Korpinen