Kirjoitin viime kerralla, että useimpien Jean Sibeliuksen teosten tekijänoikeus raukeaa 1.1.2028, kun säveltäjän kuolinvuoden päättymisestä on kulunut 70 vuotta. Poikkeuksia ovat lähinnä eräät laulut, kuten Finlandia-hymni, jonka tekstin kirjoittaja V. A. Koskenniemi kuoli vasta 1962. Mutta vapautuvatko myös sävellysten levytykset? Lyhyt vastaus on kyllä tai ei. Ennen vuotta 1963 julkaistut levytykset vapautuvat, uudemmat ei.

Kun tekijänoikeus alkoi 1800-luvulla saada nykyisen muotonsa, äänilevyä ei ollut keksitty. Kun levy-yhtiöt alkoivat 1930-luvulla vaatia äänilevyille suojaa, säveltäjät vastustivat aluksi ajatusta. Sävellyksen tekijänoikeus kuuluu säveltäjälle, mutta äänilevyllä voi olla sata ”tekijää”. Vuonna 1961 Roomassa sovittiin, että äänilevyillä on ”tekijänoikeutta lähellä oleva oikeus”, joka kuuluu yhteisesti esiintyville taiteilijoille ja levy-yhtiöille. Suoja-aika laskettiin äänilevyn ensimmäisestä julkaisuvuodesta ja siitä tuli lyhyempi kuin varsinainen tekijänoikeus. Yhdysvallat, kuten tavallista, kulki omaa tietään. Vaikka maa oli toiminut aktiivisesti Rooman sopimuksen puolesta, se ei koskaan allekirjoittanut sitä. Tämän seurauksena amerikkalaisilla levytyksillä on joissakin tapauksissa Euroopassa parempi suoja kuin eurooppalaisilla Yhdysvalloissa.

Kun ”lähioikeudet” otettiin Suomen tekijänoikeuslakiin, niiden kestoksi säädettiin 25 vuotta julkaisuvuodesta, mitä pidettiin riittävänä. Äänilevyihin liittyy siis kaksi toisistaan riippumatonta oikeutta: tekijän (säveltäjä, sanoittaja, sovittaja) oikeus ja levy-yhtiön ja esiintyjien ”lähioikeus”. 1960-luvulla esimerkiksi Scandia-musiikki julkaisi LP-formaatissa uudelleen Columbia-yhtiön 1930-luvulla 78-kierroksen levyille äänittämät Sibeliuksen sinfoniat, joiden ”lähioikeudet” olivat rauenneet. Sävellykset olivat suojattuja, ja Sibeliuksen perikunnalle maksettiin Teoston kautta normaali mekanisoimiskorvaus.

Aikanaan lähioikeuksien 25 vuoden suoja pidennettiin 50-vuoteen, mikä tuntui jo anteliaalta. Kuka olisi vuonna 2000 ostanut vuonna 1950 tehtyjä levytyksiä? Mutta vuodet kuluivat ja äänilevyteollisuudelle valkeni, että Britannian kruununjalokivet, vuonna 1963 julkaistut Beatles-levytykset vapautuisivat vuonna 2014. Siihen aikaan maa kuului vielä EU:hun, ja järjestössä käynnistyi kiihkeä lobbaus suoja-aikojen pidentämiseksi 70 vuoteen. Kampanjassa ei tietenkään otettu esiin miljonäärejä, jotka omistivat saaria Karibialla, vaan kerrottiin yhden hitin ihmeistä, jotka joutuisivat ansaitsemaan vanhuuden päivien elatuksensa Kanaalin risteilyaluksilla, ellei suojaa pidennetä. Tuloksena oli uusi suoja-aikadirektiivi, joka tuli Suomessa voimaan 15.11.2013 (HE 763/2013). Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon perillisten sekä EMI:n tulevaisuus oli turvattu. Juristien keskuudessa säännös tunnettiin nimellä Lex Beatles. ’All My Loving’ on nyt suojattu lähioikeuksien osalta vuoteen 2034.

Direktiivissä oli kuitenkin varaus. Pidennys koski vain äänitteitä, jotka olivat suojattuja direktiivin tullessa voimaan. Vuonna 1962 ja sitä ennen julkaistujen äänitteiden suoja oli jo rauennut, joten ne jäivät lähioikeuksien osalta EU:ssa vapaiksi. Sääntö koski yhtä lailla Veikko Tuomen tangoa Musta ruusu (1962) kuin Sir Thomas Beechamin levyttämiä Sibeliuksen sinfonioita (1938). Kaiken kaikkiaan ainakin miljoona ennen vuotta 1963 julkaistua levytystä on public domainissa. Jos lasketaan levytykset, jotka ovat vapaita myös varsinaisten tekijänoikeuksien osalta, jäljelle jää satoja tuhansia. Tähän joukkoon kuuluu suurin osa klassisen musiikin levytyksistä, vuoden 2028 alusta lähtien myös Sibelius.

Mitä tämä merkitsee käytännössä? Spotify ja YouTube ovat osoittaneet, että on mahdollista rakentaa suuria, jopa miljardien äänitteiden tietokantoja. Suuria kuratoituja äänitetietokantoja on ainakin Yhdysvalloissa ja Brasiliassa. ”Täydellinen Sibelius” vuoteen 1962 olisi vaatimaton, muutama sata levytystä käsittävä projekti, koska pääosa säveltäjän levytyksistä on uudempia. Se pystyttäisiin toteuttamaan yhdessä vuodessa, jos sille löytyisi isäntä. Lähes kaikki alkuperäiset levytykset löytyvät Kansalliskirjaston, Yleisradion ja Musiikkiarkiston kokoelmista, ongelmana on vain sopia, mitä kriteereitä asetetaan konversiolle analogisesta digitaaliseen muotoon.

Kansalliskirjasto on viime vuosina ansiokkaasti digitoinut mittavia kokoelmiaan, jotka ulottuvat historiallisista sanomalehdistä Sibeliuksen käsikirjoituksiin. Digitoidussa aineistossa on tällä hetkellä kirjaston ilmoituksen mukaan lähes 30 miljoonaa sivua, ja määrä kasvaa noin kahden miljoonan vuosivauhdilla. ”Tekijänoikeuksista vapaat teokset avataan avoimeen verkkokäyttöön digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa”, kerrotaan kirjaston digitointiohjelmassa vuosille 2025 – 2028. Mielenkiintoista nähdä, miten tämä toteutuu Sibeliuksen nuottijulkaisujen ja levytysten osalta.

Musiikkikirjastot.fi-sivuilta löytyy suppea, kotimaisiin tekijöihin painottuva luettelo public domain -tekijöistä. On  kuitenkin muistettava, että monilla teoksilla on kaksi tekijää (esimerkiksi säveltäjä ja sanoittaja), jotka on molemmat huomioitava.

Pienemmässä mittakaavassa äänilevyjen public domain tarkoittaa, että kirjastoilla ja arkistoilla on jo oikeus tehdä asiakkailleen kopioita kaikista ennen vuotta 1963 julkaistuista äänitteistä, jos myös niiden tekijöiden oikeudet ovat vanhentuneet. Public domain koskee yhtä lailla kirjoja, nuotteja ja levyjä, vaikka suoja-ajat lasketaankin eri lailla. Ehkä tarvittaisiin vuosittain päivitettävä julkinen rekisteri, joka kertoisi, mitä public domainiin kuuluu?

Pekka Gronow

Lue lisää

Musiikkikirjastot.fi Tekijänoikeudellisesti vapaat ja vapautumassa olevat musiikin tekijät
Finlex.fi Laki tekijänoikeuslain muuttamisesta • 763/2013