”Olipa erikoinen uni!” • Intervalli 1/2021

Tiina Tolosen haastattelu julkaistiin alun perin keväällä 2021

Kysymykset • Heikki Poroila
Vastaukset • Tiina Tolonen
Intervalli 1/2021 (pdf)
www.intervalli.fi

Tiina Tolonen. Kuva: Sanna Kallio
Kuva: Sanna Kallio

Olisitko vielä vuosi sitten voinut kuvitella, että sinusta tehdään haastattelua kuolleeseen ja kuopattuun Intervalli-lehteen, jonka päätoimittajaksi olet päätynyt?
Todennäköisesti vuosi sitten olisin ajatellut, että olipa erikoinen uni! Päätoimittajaksi päätyminen lienee yksi sellaisista asioista, joita ei olisi pystynyt omalle kohdalleen kuvittelemaan tapahtuvaksi.

Kun Intervalli verkossakin lopetettiin 10 vuotta sitten, pääsyynä oli halukkaiden tekijöiden puute. Mikä on muuttunut, että Intervalli juuri nyt nousee tuhkistaan?
Intervallin merkitys ammattikunnallemme on avautunut minulle varsinaisesti vasta viime vuosina, kun olen Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan aluetoimittajan pestiä hoitanut ammattikorkeakoulukirjastojen yhteisessä Kreodi-lehdessä. Siitä on muodostunut tärkeä tiedonvälittäjä ammattikorkeakoulukirjastolaisten keskuudessa. Intervalli ei ollut pelkästään lehti, vaan myös osa musiikkikirjastolaisen identiteettiä. Missä muualla kirjoitettiin enimmäkseen vain musiikkikirjastoihin liittyvistä asioista? Minulla oli siis oikeastaan hyvä syykin hommaan ryhtyä.

Sanoisin että koko kirjastokentällä on tapahtunut lyhyen ajan sisällä niin paljon muutoksia, että se tavallaan ajoi Intervallin syntymään uudestaan. Itse tietysti edustan tässä korkeakoulukirjastoja, joissa musiikki saattaa olla kirjaston kokonaisuudessa enemmän tai vähemmän marginaalissa. Sellaiset henkilöt, jotka aiemmin työskentelivät vain musiikkiin liittyvien asioiden kanssa, ovat nykyään ”kolmen konstin timpermanneja”, joiden tehtävänkuviin kuuluu paljon muuta kuin musiikki tai sitten ei enää ollenkaan. Samaan aikaan aikaisemmin vallinnut yhteisöllisyys on alkanut murentua, kun on siirrytty eri leireihin. Aikaisemmin meillä oli yhteisiä ”vihollisia”, kuten kirjastojärjestelmä, nyt tämmöistä liimaa ei enää ole. Yhteisöllisyyttä ja kollegiaalista tukea on lähdettävä hakemaan ja rakentamaan muiden asioiden kautta. Suurten muutosten keskellä on hyvä olla yhteinen turvasatama nimeltään Intervalli.

Musiikki on modernin yhteiskunnan keskeinen toimeliaisuuden, luovuuden ja viihteen elementti. Miksi se näkyy huonosti kirjastolaitoksessa? Miksi jotkut kirjastot ovat pikemminkin purkamassa kuin kehittämässä musiikkipalveluitaan?
Tässä on tapahtunut suuri muutos, jossa ehkä musiikki sinänsä ei ole ollut se liikkeelle paneva voima, vaan se on jäänyt teknologisen kehityksen uhriksi, sekä hyvässä että huonossa mielessä. Itse olen 1960-luvulla syntynyt ja kotona musiikillista sivistystä tarjosi ikkunalaudalle viritetyt autostereot, joista usein kaikui joko a) Erkki Junkkarinen tai b) Finnhits. Jos halusin kuulla jotain muuta, sitä varten oli yleensä mentävä kirjastoon. Tuolloin kun kirjaston oven avasi, tuntui kuin olisi astunut sisään maagiseen taikalaatikkoon, jossa musiikkia oli tarjolla laidasta laitaan. Nykyisellään musiikkia tulee joka tuutista ja kirjastojen musiikkipalveluita ei todennäköisesti enää katsota niin merkityksellisiksi kuin aiemmin. Kieltämättä olisi hienoa nähdä kirjastojen lähtevän enemmän sille linjalle, jota esimerkiksi Tampereella toteutetaan Metso Liven kautta, jos vaan mahdollista. Voisiko olla, että kirjastoissa katsotaan muunlaisten tapahtumien olevan merkityksellisempiä tai tarpeellisempia? Vai onko takana ainoastaan raha ja sen puuttuminen?

Oletko ollut tyytyväinen viranomaispäätöksiin kirjastojen ja arkistojen palveluista koronapandemian aikana?
Täytyy todeta, että aika järkyttynein mielin otin vastaan viime kevään täyssulun. Erityisesti oppilaitosmaailmassa tuli heti suuri huoli opiskelijoista ja heidän pärjää- misestään, kun kirjaston ovet menivät kiinni. En usko, että kukaan voi sanoa olleensa tyytyväinen tehtyihin päätöksiin, erityisesti kulttuuripalvelujen osalta. Ehkä tästä opittiin jotakin seuraavien pandemioiden tms. varalle.

Mikä musiikki on viimeksi tehnyt sinuun järisyttävän vaikutuksen?
Siis todella vaikea nimetä vain jotakin tiettyä, mutta jos ihan viimeisimmistä puhutaan, niin maaliskuussa julkaistu Suistamon Sähkön uusi levy Varokaa! Hengenvaara! on tuonut iloa useaan etätyöpäivään myös tanssin muodossa. Viime päivinä on enemmän tai vähemmän nonstoppina soinut nuoren kotimaisen artistin nimeltään Yuhq tuore single Defcon 1, sillä siinä upeasta kitarasoolosta vastaa kummipoikani Juho Lapinlampi, jota olen saanut musiikillisesti sivistää ihan pienestä saakka. Ylpeänä voin röyhistää rintaani!

Oma kuoroharrastus on nyt sattuneesta syystä ollut tauolla, siksi hyvän kuoromusiikin kuuleminen ilahduttaa aina. Sydämessä läikähti, kun YouTubessa tuli vastaan Oulun Kamarikuoron esitys Ola Gjeillon sävellyksestä Ubi caritas. Olen itse tuota päässyt diskanttikuoroversiona esittämään. Huomaa kyllä, että elävää musiikkia kaipaa jo kovasti! Mutta siis kuoromusiikki on kyllä minulla ihan DNA:ssa ja tekee joka kerta järisyttävän vaikutuksen.

”Merkittävä osa henkistä hyvinvointiani on perheemme 8-vuotias rescuemäyris Kaapo, kuvassa oikealla”. Kuva: Marko Tolonen
”Merkittävä osa henkistä hyvinvointiani on perheemme 8-vuotias rescuemäyris Kaapo, kuvassa oikealla”. Kuva: Marko Tolonen

Musiikkikirjaston tarjonta kiinnostaa, mutta Spotifyn ei – haastateltavana Aki Pyykkö • Intervalli 1/2021

Informaatikko Aki Pyykön haastattelu julkaistu alun perin keväällä 2021

Kysymykset ja kuvat Tuomas Pelttari
Vastaukset Aki Pyykkö
Intervalli 1/2021 (pdf)
www.intervalli.fi

Aki Pyykkö käy mielellään Turun musiikkikirjastossa. Kuva: Tuomas Pelttari
Aki Pyykkö käy mielellään Turun musiikkikirjastossa.

Ilahduksen virta kulkee läpi ajatusten, kun Intervalli näkee Aki Pyykön iPod-nanon. Keskustelu siirtyy nopeasti eteenpäin laitteen retroviehätyksestä. Miksi turkulaisen informaatikon valinta on iPod Nano? Mikä on musiikkikirjaston ja striimipalveluiden merkitys Pyykölle?

Aki Pyykkö, miten Turun musiikkikirjasto palvelee musiikintarvettasi?Enimmäkseen erinomaisesti. Kiinnostavaa uutta musiikkia hankitaan monipuolisesti, ja vanhemman kaman suhteen kokoelmissa on ihan uskomattoman paljon syvyyttä ja historiallista perspektiiviä.

Entä kullanvärinen iPod? Onko sillä tarina?
Vuosikaudet olen käyttänyt iPod Classicia, eli sarjan isointa mallia, johon mahtuu koko vajaan sadan gigan musakirjastoni. Hiljattain laitteista viimeisin – Coffy, rauha hänen muistolleen – irtisanoi työsopimuksensa, eikä uutta ole löytynyt. Tai löytyisihän niitä, mutta hinnat ovat aika kovia, kun laitetta ei ole valmistettu enää moneen vuoteen.

Historiallisista syistä musakirjastoni on organisoitu iTunesilla, joten helpoin ratkaisu oli edes joku iPod taas hankkia, ja tämmöinen kultainen Nano-malli sitten löytyi Huuto.netistä halvalla. Turhan pienihän se on, mutta pärjää sillä joten kuten. Jostain syystä nämä pitää aina nimetä 1970-luvun eksploitaatioelokuvien mukaan, joten tämä on nyt sitten Bruce Lee, koska Game of Death ja keltainen haalaripuku.

Onko ns. laiteretroilulla sinulle erityinen merkitys?
Mullehan tämä ei näyttäydy mitenkään retroiluna, vaan viihde-elektroniikan pragmaattisena hyödyntämisenä. Pudotus maanpinnalle tuli tosin jo vuosia sitten grillikioskin jonossa, jossa joukko nuoria miehiä kommentoi soitintani ilahtuneesti: “Mitä hittoa, onko tuommoisiakin vielä!” Grillijono-gatessa muuten konkretisoituu aika hyvin, miten hurja teknologisen kehityksen vauhti on. Vielä yläasteella Walkman oli aika lailla upeinta mitä kannettavan elektroniikan saralla saattoi edes kuvitella. Nyt meillä jokaisella on taskussa HD-näytöllä varustettu supertietokone ja hyvin lyhyessä ajassa on omaksuttu itsestäänselvyytenä se, että valtava määrä kulttuurituotteita on välittömästi saatavilla. Tällä epäilemättä on syvällisiä vaikutuksia siihen miten musiikkia tai taidetta ylipäätään arvotetaan ja merkityksellistetään. Walter Benjamin aikoinaan kirjoitti siitä miten mekaanisen jäljentämisen aikakaudella taideteoksen ”aura” katoaa – mitähän olisi Walter-setä tuuminut digitaalisesta jäljentämisestä!

Mitä ajattelet maksullisista striimipalveluista kuten Spotify ja Apple Music?
En itse harrasta, koska tämmöisenä keski-ikäisenä setämiehenä tarvitsen bittivirran lisäksi jotain, joka tuo kontekstia musiikille, eli käytännössä levynkannet. Tai musiikkivideon, YouTubea käytän kyllä – sitäkin harvemmin kännykällä, koska sisälläni asuva elokuvapuristi on sitä mieltä, että viiden tuuman näyttö on toisten taiteellisen työn halveksuntaa. Mutta kysymykseen varsinaisesti vastatakseni: totta kai on mahtavaa – ainakin kuluttajan kannalta – että on tällaisia palveluita, jotka tarjoavat helpon pääsyn valtavaan valikoimaan musiikkia. Ja vaikkei striimipalveluista kaikkea maailman musiikkia löydykään, niin on myös paljon artisteja, joille netti on tärkein, ellei jopa ainoa julkaisukanava – mikä tämmöisen vinyylinhiplaajankin on vain hyväksyttävä.

Mistä saat uusia vinkkejä?
En seuraa mitään musiikkimediaa, joten sieltä sun täältä – kavereilta, radiosta, YouTuben suosittelualgoritmeilta. Tärkeimmät löytöjen lähteet taitavat kuitenkin olla verkkokirjaston uutuusseuranta sekä leffojen ja tv-sarjojen soundtrackit. Nyt viimeksi juuri bongasin Seurapeli-elokuvasta mahtavan kuuloisen biisin, jonka esittäjäksi selvisi Cornelis Vreeswijk – nimenä tuttu entuudestaan, mutta enpä ole koskaan tutustunut. Sanomattakin tietysti selvää, että biisin sisältävä levy sitten löytyi oman kirjaston mahtavista kokoelmista.

Aki Pyykkö nauttii musiikista Turun kirjastopihassa. Kuva: Tuomas Pelttari
Aki Pyykkö nauttii musiikista Turun kirjastopihassa.

Miten arvioisit Vaski-seutukirjastosi verkkokirjaston käyttöominaisuuksia? Mistä on ollut sinulle iloa ja hyötyä?
Muutamiakin verkkokirjastoratkaisuja käyttäneenä täytyy kyllä todeta, että käytön mukavuudessa Finna on valovuosia edellä kaikkia aiempia. Edellä tulikin jo mainittua uutuusseuranta, jota itse käytän säännöllisesti. Vielä sitäkin ahkerammin käytössä on suosikkilista, jolle kerään kaikkea kiinnostavaa musaa, ja jonka perusteella käyn tasaisin väliajoin hakemassa ison nipun levyjä musiikkiosastoltamme.

Miten pandemia on vaikuttanut kirjastokokemukseesi?
Jos ajatellaan kirjaston tarjoamien kulttuurituotteiden kuluttamisen näkökulmasta, niin eipä juurikaan. Varaaminen toimii kuten ennenkin, ja kirjastotyöntekijänä olen siinä onnekkaassa asemassa, että halutessani pääsen myös hyllyjen väliin tekemään ex tempore -löytöjä. Mieleen kyllä muistuu vuosien takaiset ajat, kun opiskelujen päätyttyä olin työttömänä, ja musiikkikirjastossa tuli rampattua erityisen ahkerasti. Olisi ollut kova isku itselle, jos kirjasto olisi silloin ollut pitkään suljettuna, ja kova isku se varmasti on monelle juuri nyt.

Mitä musiikkia suosittelisit kirjastovalikoimasta juuri nyt?
Hyvä konemusiikki huojentaa korona-ahdistuksen raskauttamaa mieltä. Pohjois-irlantilaiselta Bicepilta on hiljattain tullut toinen albumi, suosittelen lämpimästi molempia levyjä itse kunkin olohuonetanssien äänimaisemaksi.

Rovaniemen musiikkikirjaston videosarja PopuLappi-tuubi aloitti helmikuussa 2021

PopuLappi-tuubi on Rovaniemen musiikkikirjaston uusi sarja, jossa haastatellaan lappilaisia musiikintekijöitä. Sarjan ensimmäinen osa julkaistiin 2. helmikuuta 2021.

PopuLappi-tuubin ensimmäisen osan vieraina ovat laulaja Jarkko Honkanen, kitaristi Heikki Vaara ja rumpali Jarkko Niemi. He ovat tehneet uuden sovituksen Tom Jonesin tunnetuksi tekemästä kappaleesta Delilah.

Muusikkovieraita haastattelee Rovaniemen musiikkikirjaston erikoiskirjastonhoitaja Marko Niemelä.

Rovaniemen musiikkikirjasto | Facebook
PopuLappi | podcast

Lisää PopuLappi-tuubin jaksoja

Puiset heilat – Laura Ahvonen & Ville Suopajärvi | PopuLappi-tuubi 2
Rosa Coste – Musta | PopuLappi-tuubi 3


Musiikkikirjastot.fi

Jumissa mahdollisuuksien vilinässä – Tiisu teki albumin elämästä, joka ei etene

Kun Tiisu julkaisi ensialbuminsa Elämän koulun syksyllä 2015, sille soviteltiin suomirockin pelastajan manttelia. Helsinkiläisyhtyeen toinen albumi Tänne ei jää kukaan (Sony, 2017) esittelee entistä kypsemmän ja vakavamman bändin, joka pureutuu elämässä jumittumisen ja etenemisen teemoihin.

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (2017).

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (Sony Music Entertainment, 2017).

Henrik Illikainen, yhtyeesi Tiisun Tänne ei jää kukaan -levyn julkaisujuhla järjestettiin vanhassa kotikaupungissasi Somerolla. Millainen kokemus se oli?
– Se oli hurja päivä. 27 tuntia valveilla putkeen ja seuraavana aamuna tv-esiintyminen. Keikka oli paikallisessa monitoimihallissa, jossa soittamisesta unelmoin aikoinaan liikuntatunneilla. Se ilta oli kiitos ja kumarrus menneisyydelle. Parin tunnin konsertin jälkeen kipitin paikallisbaariin vanhan yhtyeeni Kärkyn viimeiselle keikalle. Sitten tunteikkaan päivän jälkeen samoilla silmillä Aamu-tv:n haastatteluun!

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Tuliko keikalle tärkeitä ihmisiä elämäsi varrelta?
– Siellä näki lapsenvahteja, sukulaisia ja vanhoja koulutovereita, ja Somero oli muutenkin vahvasti edustettuna kaupunginjohtajaa myöten. Suurimmat idolini nousivat lavalle kanssamme: ylä-asteen opettajani Katriina Jaatinen johti kuoroa taustallamme, ja ala-asteen musiikinopettajani Kari Luoto ja kitaraopettajani Vesa Toukkari soittivat kanssamme encorena maailman parhaan biisin, Baddingin Valot. Meidät juonsi lavalle paikallisbaari Hämeenportin pitäjä Jaska Sévon, joka vuonna 2008 päästi minut sinne ensimmäiselle keikalleni Haloo Helsingin lämppäriksi.

Millaista oli kasvaa Somerolla?
– Siellä oli turvallista. Ehkä se johtuu pienen kaupungin viattomuudesta. Harvat laitapuolen kulkijatkin olivat harmittomia. Vaikka oli nakkikioskitappeluita ja vaikka olimme isojen poikien lumipesulistalla, kovin pahoja seurauksia ei osannut pelätä. Tärkeintä oli se, että oli oikeanlaisten ihmisten ympäröimä. Minulla oli turvallinen koti äidin kanssa ja ystäväporukka, jonka kanssa oltiin yhdessä erilaisia. Oli myös kannustavia aikuisia tukemassa harrastustoimintaa.

Tänne ei jää kukaan -albumin nimi viittaa kotikaupungista pois muuttamiseen. Oliko sinulle aikoinaan selvää, että lähdet pois Somerolta?
– En lapsena tai varhaisnuoruudessanikaan miettinyt, että muuttaminen kuuluisi asiaan. Mietin vain, että kun olen täyttänyt kaksikymmentä, olen tehnyt levyn ja soitan bändissä. Musiikinopettajani Katriina Jaatinen sanoi, että minun pitäisi hakea Sibelius-lukioon Helsinkiin ja että sieltä voisin saada bänditoverit. Sillä mielellä sinne 16-vuotiaana muutinkin, siis perustamaan bändin.

Asut edelleen Helsingissä. Millainen suhde sinulla on entiseen kotikaupunkiisi?
– Etäisyyden ja ajan kulumisen myötä näen Someron ankeat ja hienot puolet selvemmin. Olen alkanut tunnistaa tyypit, jotka tulevat jäämään kaupunkiin jumiin loppuiäkseen. Somerolla on kuitenkin paljon hienoja ja poikkeuksellisia piirteitä. Se on kuntaliitokset väistellyt pieni gallialainen kylä, jonka persoonallisessa keskustassa on yllättävän monipuolista yritys- ja kulttuuritoimintaa. Somerolla kiteytyy vastentahtoinen pienuus ja kämäisyys, jota kuitenkin rakastan.

Tänne ei jää kukaan -levyn kantava teema on pikkukaupunkielämää yleisempi. Laulat uusissa biiseissäsi ihmisistä, jotka kokevat olevansa jumissa. Mitä heille on tapahtunut?
– Heidän elämänsä ei etene ja he tyytyvät näyttelemään hutaisten käsikirjoitettua näytelmää. Heidän ympärillään kuitenkin vilisee mahdollisuuksia, joiden avulla he voisivat nykäistä itsensä ylös. Jotkut tarttuvat niihin, jotkut eivät.

Olet luonnehtinut Tiisun toista albumia vakavammaksi levyksi kuin debyytti Elämän koulu. Onko Tänne ei jää kukaan ihmiskohtalotarinoineen synkkä levy?
– Sävy on melko optimistinen, kuten toiseksi viimeinen raita Pusuttelemaan osoittaa. Yksi pusu tai oikeanlainen katse voi pelastaa ihmisen synkimmästäkin pohjasta ja sytyttää hänet kirkkaimpaan elonliekkiin. Tietyllä tapaa levy kertoo myös hyväksynnän kaipuusta.

Ensimmäisen albuminne ilmestyessä puhuttiin, että Tiisu voisi pelastaa kaavoihinsa kangistuneen suomirockin omaperäisyydellään ja luovuudellaan. Millaista on mielestäsi hyvä suomirock?
– Legendaarisimpien suomirockyhtyeiden musiikki on melko outoa, ja bändit ovat myös olleet keskenään aika erilaisia. On mielenkiintoista ajatella, miksi ihmiset ylipäänsä kaipaavat suomirockin pelastajaa. Onko siihen syynä itse musiikkityyli, siis suomeksi laulettu rock? Oikeilla soittimilla soitettua musiikkia kaivataan toki aina, ja yhtyeet ovat kiehtovia palvonnan kohteita.

Ehkä Tiisun musiikissa on jotakin, mitä kotimaisen musiikkiin kaivataan. Outoutta ja aitoutta.
– Nykyajan valtavirta-artistit vaikuttavat itsetietoisilta ja kiiltokuvamaisilta, koska ovat somen ja muun kautta koko ajan tarkkailun alaisina. Siitä tulee mieleen tilanne, jossa joku painaa ystävänsä kerrostalo-asunnon ovisummeria tietämättä, että asukkaalla on kameran kautta näköyhteys ovelle. Vieras odottaa oven avautumista kärsimättömänä ja naama kiukkuun kallellaan. Kun hänelle sanoo: ”Hei, mä muuten nään sut”, ihmisen koko olemus muuttuu ja kasvoille vääntyy pakoitettu hymy. Tuolta monet nykyartistit somessa tuntuvat, muttä ei siitä kannata heitä syyttää. Sellainen on somen luonne.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kulttuurisamurai Mika Rättö ohjasi elokuvan – Rauni Reposaarelaisen tarina ensi-iltaan lokakuussa 2016

Haastattelussa porilainen taiteilija Mika Rättö

Mika Rättö (s. 1973) on varsinainen luovien alojen moniottelija. Musiikissa hänet tunnetaan parhaiten arvostetun Circle-yhtyeen rockjumalana, mutta muitakin bändejä löytyy niin paljon, että levytetty tuotanto käsittää hämmästyttävän määrän äänitteitä. Taiteen heittäytyvä sekatyömies on myös kirjoittanut näytelmiä, kirjoja ja tehnyt kuvataidetta.

Mika Rättö elokuvassa Samurai Rauni Reposaarelainen. Kuva: Black Lion Pictures.

Mika Rättö elokuvassa Samurai Rauni Reposaarelainen. Kuva: Black Lion Pictures.

Viimeisin projekti on kokoillan elokuva: Mika Rättö on Samurai Rauni Reposaarelaisen käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosanesittäjä. Eikä siinä vielä kaikki, ei likimainkaan – Rätön matka kohti uusia teoksia jatkuu. Porilainen kulttuurisamurai saapuu maaliin voittajana, koska ei pelkää häviämistä.

Mika Rättö, olet saanut valmiiksi ensimmäisen pitkän elokuvasi. Mitä Samurai Rauni Reposaarelaisen tekeminen antoi sinulle?
– Siinä pääsi koettelemaan voimiaan oikein tosissaan. Oli hemmetin kivaa löytää omat rajansa. Kaikki potku käytettiin, mikä amatööreistä irtosi. Välillä kone kerta kaikkiaan stoppasi ja piti sanoa pojille, että tehkääs te tuo päivä tuolta loppuun ja tää homma tästä valmiiksi. Oli hienoa, kun pääsi omaan ääripisteeseensä asti, mutta mitään ei jäänyt hampaankoloon.

Sinusta on vuosien varrella tullut todellinen monialataiteilija. Mistä kaikki alkoi?
– En ole koskaan päättänyt alkaa taiteilijaksi. Nuorena mua yritettiin saada juoksemaan kilpaa ja soittamaan ksylofonia, mutta panin aina stopin kaikelle. Meidän suvussa on työmiehiä, ja opiskelin yläasteen jälkeen automatiikka-asentajaksi, teollisuusrobottien ohjelmoijaksi. En mä niitä hommia kuitenkaan koskaan tehnyt. Tuntui, että ei se oikein ole minua varten.

Entäpä käytännössä? Miten aloit tehdä luovia asioita?
– Se kyti takaraivossa pitkään ilman, että tiedostin sitä. Kun kukaan ei enää vaatinut multa mitään, roudasin yläkertaan sähköpianon ja aloin kirjoitella novelleja ja soitella poikien kanssa rumpuja. Kävin ensin armeijan ja menin sitten taidekouluun. Uskon, että taiteen tekeminen on mulle sisäsyntyistä. Ihmisissä on moottoreita ja ominaisuuksia, jotka toimivat alitajuisesti.

Sinusta on moneksi, olet esimerkiksi sekä laulaja että elokuvaohjaaja. Onko erilaisissa teoksissasi yhteisiä piirteitä?
– On. Moderni kanuuna -porukan kanssa tehtyjä näytelmiä on sanottu paatoksellisen moralisoiviksi, melkein vanhatestamentillisiksi. Se tulee minusta luonnostaan, niin kuin esimerkiksi oma ääni tulee ulos. En mä ääntänikään ole suunnitellut tai yrittänyt vältellä.

– Yksi piirre on fyysisyys. Nautin siitä, että soittaminen on fyysistä, että saa huutaa liian kovaa ja hakata päätään lattiaan niin, että räkä lentää. Vastaavasti elokuvaa ohjatessa huomasin, että kroppa kertoo monesti enemmän kuin pää. Rytmit, hahmot ja tyylit löytyvät usein fyysisen käyttäytymisen kautta.

Elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa. Mika Rätön ojaustyön ensi-ilta on 21.10.2016. Kuva: Black Lion Pictures.

Elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa. Mika Rätön ojaustyön ensi-ilta on 21.10.2016. Kuva: Black Lion Pictures.

Teoksesi sijoittuvat usein merkillisiin maailmoihin. Mistä taiteesi todellisuus syntyy?
– Se vain päätetään tehdä. Muistan, kun oltiin poikien kanssa kapakissa sen jälkeen, kun Oopperse le Feti le Grande Anale (2002) oli tehty. Se on reippaasti yli kaksituntinen jööti, jonka maailma on mielikuvituksellinen sekasotku, jossa on epätodellisten unien ja surrealismin piirteitä. No, pojat kysyivät, että ”tehäänkö seuraavaks länkkäri?” Luin silloin samuraikirjoja ja kysyin takaisin, että ”haittaako, jos kirjoitetaan samuraihomma?” Ei se haitannut.

– Tunnen hengenheimolaisuutta Jodorowskyyn, jonka elokuvissa on runollisuutta ja symboliikkaa. Vaikka niissä matkitaan todellisuutta, enemmän niissä kuitenkin seurataan tunteen ääntä, aletaan yhtäkkiä laulaa, tai luurangot alkavat tanssia. Niissä sekoittuu teatteri, elokuva, todellisuus ja fantasia yhdeksi lyyriseksi assosiaatioksi, jolla ei välitetä niinkään muotoa kuin tunnetiloja.

Samurai Rauni Reposaarelainen istuttaa samuraimytologian nykyajan Suomeen, mikä on varsin vinkeä lähtökohta. Miten tällaiseen ratkaisuun päädyttiin?
– Meidän ei kannattanut sijoittaa samuraielokuvaa Japaniin, koska Kurosawa on taatusti jo tehnyt sen homman loppuun asti. Ajateltiin, että perhana, pistetään se viipottamaan Meri-Porin alueelle. Järkevä ihminen olisi sijoittanut tarinan kokonaan nykyaikaan, mutta kun järkevyys ei oikein inspiroi jästipäätä. Pantiin sitten sekaisin 1880-luvun Japani ja nykypäivän Pori.

Ajatus reposaarelaisesta samuraista hymyilyttää. Pidätkö teoksiasi humoristisina?
– Vitsihän huvittaa aina siihen asti, kun aletaan oikeasti tehdä töitä. Kun vääntää 18-tuntista päivää märät pitkät kalsarit jalassa ja naama kivipölyssä, niin ei se juuri naurata. Mutta kyllä me tiedostetaan, että näissä hommissa on aina myös luontainen koominen puoli. Homma kuitenkin kääntyy oikeasti kiinnostavaksi vasta sitten, kun koomisuus muuttuu omissa silmissä vakavaksi. Ulkopuolisen silmissä meidän touhut voivat näyttää aikamoiselta sekoilulta. Itselle ne ovat hämmästyttävän totta.

Moni jättää asioita tekemättä pelon vuoksi. Sinä sen sijaan tunnut tekevän mitä haluat. Podetko koskaan rimakauhua?
– Jos vähän kärjistän, niin en. Kyllähän me esimerkiksi tiedettiin, että tämä elokuva on konseptina täysin tuhoon tuomittu. Rimakauhussa on kyse vääränlaisesta herranpelosta. Se ei perustu jaksamiseen vaan itsensä muihin vertailemiseen. Mitä jos epäonnistuu? Mitä jos yhteisö ympärillä pitää vähempiarvoisena tai naurettavana? Sillä lailla ihminen luo omat pienet vankilansa. Hyvä esimerkki on se, miten Suomi ei aikoinaan kyennyt voittamaan Ruotsia jääkiekossa. Se ongelma ei voinut olla kuin henkinen ja kulttuurisidonnainen.

Mitä rajoittavalle pelolle voisi tehdä?
– Yhteisön pitäisi rohkaista ihmisiä. Sen pitäisi luoda kulttuuria, joka sanoo, että täällä pitää myös epäonnistua, koska erittäin spesiaalit onnistumiset tapahtuvat ainoastaan erehdysten kautta. Kukaan ei voi raivata uutta tietä heittäytymättä tyhjän päälle. Tekemisistään voi aina saada kritiikkiä ja pitkiä katseita. Jos kokee, että sellainen ei suoranaisesti haittaa, kannattaa lähteä rohkeasti vuorta valloittamaan.

Mitä haluaisit vielä saavuttaa suomalaisena kulttuurisamuraina?
– En näe elämää niin, että aina pitäisi valloittaa jotakin uutta. Elokuva oli semmoinen juttu, josta mietin, että tuleekohan sitä tehtyä vai jääkö se haaveeksi. Nyt sekin on tehty. Tästä eteenpäin tärkeää on jatkumo. Minä teen uusia teoksia. Jotkut niistä onnistuvat, jotkut epäonnistuvat, jotkut onnistuvat erittäin hyvin ja jotkut ovat täysin luokattomia. Lopputuloksena on laaja tuotanto, jonka joukossa on helmiä. Tuossa me jo aamukaffella tehtiin ensimmäinen kohtaus seuraavaan elokuvaan otsikolla ”Töölöön silkkimuna”.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ohjaaja Mika Rättö vierailee Turun kirjamessuilla perjantaina 30.9. Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa, ja elokuvan virallinen ensi-ilta on 21.10.2016.

Samurai Rauni Reposaarelainen kotisivu
Ektro Records kotisivu

Mika Rätön levyttäneitä yhtyeitä ovat Bensiini, Circle, Ektroverde, Eleanoora Rosenholm, Krypt Axeripper, Kuusumun Profeetta, Moon Fog Prophet, Omfalos Renaissance, Rättö ja Lehtisalo, Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Three Elves.

Levyhyllyt:
Mika Rättö: Polkupyörällä vuokkopenkereelle. (Ektro Records, 2009).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006). Mika Rättö on äänessä Alangon ja Silaksen ansiokkaassa haastattelukirjassa sivuilla 85–94.
Rättö, Mika: Tihkuluodon kuiskaajat, 261 sivua. (Teos, 2009).
Rättö, Mika: Mysterius viiskulma-avain, 194 sivua. (Teos, 2013).

Tuomas Pelttari, toim.