Populaarimusiikkia Tšekistä • Harharetkiä YouTubessa 3

Pekka Gronow
Harharetkiä YouTubessa • Osa 3

Tsekki karttapallo 11.6.2021.

Tervetuloa Pekka Gronowin kirjoitussarjan Harharetkiä YouTubessa pariin. Blogissa Musiikki kuuluu kaikille käsitellään musiikkiaiheita ympäri maailmaa, vuorotellen Euroopasta ja kauempaa. Toukokuussa 2021 alkaneessa sarjassa julkaistaan uusi teksti joka toinen viikko.

YouTuben rinnalla Gronow käyttää musiikin tiedonhakuun kirjastojen, kustantajien ja erilaisten musiikkitoimijoiden hakukoneita. Aiheeseen liittyviä lähteitä ja täsmälöytöjä on listattu artikkelin loppuun. Suomalaisten kirjastojen valikoimia on linkitetty Finna.fi-palveluun.

Tulossa seuraavaksi
Myanmar

Aiempia harharetkiä
Espanja
Papua-Uusi-Guinea

M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Pekka Gronow.
M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Pekka Gronow

Tšekki
Pekka Gronow

Kiitos internetin, nykyisin on mahdollista kuulla valtavat määrä musiikkia lähes mistä tahansa. Spotifyssä, YouTubessa ja muissa palveluissa on miljoonia äänitteitä. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos ei tiedä mitä hakee? Musiikkipalvelut on suunniteltu niin, että ensimmäiseksi tarjotaan sitä, mikä on suosituinta. Kun olet sen kuunnellut, sinulle tarjotaan lisää samanlaista. Jos haet määrättyä artistia tai kappaletta, se todennäköisesti löytyy, mutta muuten joudut harhailemaan sokkona. Radiosta ei ole apua, sieltä kuuluu nykyisin vain englantia tai suomea.

Tšekin tasavalta on kymmenen miljoonan asukkaan valtio Keski-Euroopassa. Vuoteen 1993 saakka tšekit ja slovakit elivät valtioliitossa. Monet suomalaiset ovat käyneet miljoonakaupunki Prahassa ja tuntevat ainakin sotamies Švejkin, maailmankirjallisuuden kuuluisimman tšekin, mutta millaista musiikkia tšekit (ja slovakit) harrastavat? Mikä oli 1900-luvun suosituin kappale Tšekkoslovakiassa? Kirjallisuutta aiheesta ei juuri löydy, ei ainakaan muilla kielillä kuin tšekiksi. ”Czech popular music” nostaa Googlessa esiin listan linkkejä ja tasoltaan vaihtelevia artikkeleita. Tästä pääsee alkuun, mutta on pakko turvautua paikalliseen tutkijakollegaan. Hän valistaa minua, että 1950-luvun suosituin tšekkiläinen laulu oli ’Píseň pro Kristýnku’ (Laulu Kristiinalle). Alkuperäinen esittäjä oli Waldemar Matuška, jonka sympaattinen tulkinta vanhassa mustavalkoisessa filmissä on saanut netissäkin yli miljoona katsojaa. Tämä olisi voinut aikanaan menestyä myös suomeksi. Miten se olisi sopinut Olavi Virralle?

Píseň pro Kristýnku.

Mikä sitten on kaikkien aikojen eniten myyty tšekkiläinen levy? Se on ’Holky z naší školky’ (1982). Petr Kotvaldin ja Stanislav Hlozekin laulu ”meidän koulun tytöistä” on sympaattinen ralli, johon oli onnistuttu upottamaan lähes kaikki tšekkiläiset tyttöjen nimet Apolenkasta Zdenkaan. Näiden iloisten poikien laulua myytiin aikanaan yli miljoona kappaletta, ja YouTubessa sillä on jo ollut yli kymmenen miljoonaa katselukertaa. YouTubesta löytyy myös karaoke-versio, josta voi harjoitella laulamaan mukana tšekiksi, mutta katselen mieluummin tätä live-tulkintaa. Tyttöjen ihailevista katseista ei voi erehtyä: nämä pojat ovat murskanneet monia sydämiä.

Kotvald a Hlozek: Holky z naší školky.

Kaikki eivät tänään kuitenkaan muistele Meidän koulun tyttöjä mielellään. Laulu tuo mieleen neuvostomiehityksen ja normalisoinnin vuodet, jolloin todellisuus ei vastannut tätä hilpeää laulua. ”Vuosisadan levyksi” valittiinkin Tšekissä hiljattain Marta Kubyšován Modlitba pro Martu (Rukous Martan puolesta) vuodelta 1968. YouTubessa siitä löytyy sekä ”virallinen” musiikkivideo että konserttiäänitys samalta vuodelta.

Komea laulu, komea esitys, mutta ulkopuoliselle ei heti avaudu, mikä tekee siitä ”vuosisadan levyn”. Vastaus löytyy vuosiluvusta. Laulu perustuu tšekkiläisen humanistin Jan Komenskýn tekstiin ja siinä puhutaan rauhan merkityksestä. Kun panssarit vyöryivät Prahaan vuonna 1968 ja Neuvostoliitto pani pisteen maan vapaamielisille virtauksille, laulu soi suositun tv-sarjan tunnussävelenä. Siitä tuli saman tien vastarinnan symboli. Kubyšová kuului Vaclav Havelin kanssa ryhmään kulttuurityöntekijöitä, joka nousi vastustamaan miehitystä. Kiitokseksi hän sai elinikäisen esiintymiskiellon, joka päättyi vasta vuoden 1989 ”samettivallankumoukseen”.

Modlitba pro Martu.

Poliittisista suuntauksista riippumatta Tšekkoslovakiassa on hallittu tekniikka ja musiikki. Kommunismin aikana kansallinen levy-yhtiö Supraphon tuotti korkeatasoisia levyjä, jotka kilpailivat kunnialla saman ajan suomalaisen tuotannon kanssa. Vuosina 1962–1991 yhtiö julkaisi joka vuosi koosteen eniten myydyistä levyistään nimellä Album Supraphonu. Albumit julkistettiin suuressa juhlakonsertissa ja ne ovat edelleen keräilykohteita. Asianharrastajat voivat hankkia ne vaikkapa Discogs-tietokannasta, josta on vuosien mittaan tullut mainio kanava vanhojen vinyylilevyjen ystäville. Jos ei halua mennä näin pitkälle, voi poimia Discogs-tietokannasta albumien kappaleluettelot ja kuunnella ne sitten YouTubesta. Netistä voi myös hakea musiikkia otsikolla 100 hitu republiky. Joku ystävällinen sielu on ladannut joka vuodelta musiikkia tasavallan satavuotisjuhlien kunniaksi.

Vanha Tšekkoslovakia oli järkiavioliitto. Tšekit ja slovakit ovat sukulaiskansoja, mutta vuosien mittaan tiet ovat kulkeneet eri suuntiin. Vuonna 1993 pariskunta päätyi esimerkilliseen sopueroon. Toisin kuin Jugoslaviassa, aseita ei tarvittu. Vanhassa tasavallassa slovakit olivat kokeneet jäävänsä tšekkien varjoon, ja niin oli myös populaarimusiikin alalla. Kommunismin aikana musiikkiteollisuus oli keskittynyt Prahaan, eikä Supraphonin vuotuisissa hittikokoelmissa koskaan ollut kuin muutama slovakinkielinen kappale. Vuonna 1966 käynnistetty kansallinen iskelmäkilpailu Bratislavská lýra (1966–1989) sijoitettiin ikään kuin lohdutukseksi Slovakian pääkaupunkiin. Ensimmäisessä kisassa iskelmäkuningas Karel Gott lauloi isäntien kunniaksi voittajasävelmänsä Mám rozprávkový dom slovakiksi. Monien mielestä kakkoseksi tullut Marta Kubyšován ’Oo baby, baby’ olisi ollut parempi.

Slovakian populaarimusiikki ansaitsee kokonaan oman lukunsa. Maassa sanotaan nykyisin, että pikkuveljen asemalla oli myös hyvät puolensa. Siinä missä tšekit jumiutuivat iskelmäperinteeseensä, slovakit saattoivat aloittaa puhtaalta pöydältä. Merkittäviä slovakialaisia bändejä ovat olleet Elán, Pavol Haberan johtama Team sekä hard rock -yhtye Tublatanka.

Katsausta tšekkiläiseen iskelmään ei voi päättää mainitsematta vielä kerran Karel Gottin (1939–2019) nimeä. Häntä ei ole turhaan kehuttu ”Prahan kultakurkuksi”: villeimmissä arvioissa hänen on väitetty myyneen elinaikanaan jopa sata miljoonaa levyä. Omassa maassa hänen levyjään on todistettavasti myyty yli kymmenen miljoonaa. Kaksikielinen Gott lauloi sujuvasti saksaksi, ja vuonna 1968 hän vieraili jopa Itävallan edustajana Euroviisuissa. Hänen tyylistään voidaan olla kahta mieltä, se edustaa keskieurooppalaista iskelmäperinetti makeimmillaan. Gottilla on yhä valtavasti ihailijoita. Kun hän toissa vuonna kuoli, maassa julistettiin kansallinen surupäivä. Hautajaisseremonioista vastasi Prahan arkkipiispa ja kirkkoon oli viiden kilometrin pituinen surijoiden jono. Gottin viimeistä tervehdystä ihailijoille, ’Srdce nehasnou’ (Sydämet eivät sammu), on kuunneltu YouTubessa yli 60 miljoonaa kertaa. Duetossa laulaa mukana hänen tyttärensä Charlotte Eva Gottová.

Srdce nehasnou.

Kaikki tšekkiläinen musiikki ei kuitenkaan ole näin siirappia. 1980-luvulla rock-yhtye Olympic kilpaili tasaväkisesti Gottin kanssa maan suosituimman artistin paikasta, Nykyisin paikallinen Teosto, OSA, ylläpitää mittavaa tietokantaa musiikista. Siitä käy ilmi, että tänään maan suosituin artisti on Richard Krajčo, joka johtaa Kryštof -nimistä yhtyettä. Krajčon soittolistalta YouTubessa löytyy 92 kappaletta. Ensimmäisenä on ’Ty a já’ (Sinä ja minä), jolla on 39 miljoonaa kuuntelukertaa. Kieltämättä aika makeaa tämäkin. Vauhdikkaampi ’Zrcadlení’ (Peilaus) on saanut vaatimattommin vain 350 000 kuuntelijaa.

Lisää vinkkejä Tšekkoslovakian populaarimusiikista löytyy selailemalla Bratislavská lýra -laulukilpailun (1966–1989) voittajien nimiä wikipediasta. ”Zlata” tarkoittaa ensimmäistä sijaa eli kultaa, ”strieboma” hopeaa.

Pekka Gronow

OSA:n tietokanta

Lue lisää Keski-Euroopan ja Itä-Euroopan musiikista • Read more about music in Central And Eastern Europe | Finna.fi

Retuning Culture – Musical Changes In Central And Eastern Europe  edited by Mark Slobin, 310 pages | Duke University Press 1996

Musiikkia Tšekkoslovakiasta | Finna.fi

LP
Chants et dances de Tchecoslovaquie Choeur er Orchestre du Ballet National Tchecoslovaquie, joht. Vladimir Jelinek | Le Chant du Monde LDX74380

Musiikkia Itä-Euroopasta | Finna.fi

3CD
Unblocked – Music Of Eastern Europe • 3CD+tekstiliite | Ellipsis Arts 1997
Kokoelma esittelee musiikkia Latviasta, Liettuasta, Virosta, Puolasta, Ukrainasta, Valko-Venäjältä, Tsekistä, Slovakiasta, Unkarista, Romaniasta, Moldaviasta, Bulgariasta, Sloveniasta, Serbiasta, Kroatiasta, Bosniasta, Makedoniasta ja Albaniasta.
CD1: Eastern Voices, Northern Shores.
CD2: From The Danube Throught The Carpathians.
CD3: The Balkans

Toimitukselta

Artikkelin YouTube-linkit tarkistettu 11.6.2021. Linkkien internet-osoitteet saattavat muuttua ja kadota ilman varoitusta. Kiitokset karttapallon lainaamisesta, Mikko Luukko.

Tuomas Pelttari

Tsekki karttapallo 11.6.2021.
Musiikkikirjastot.fi

Populaarimusiikkia Espanjasta • Pekka Gronowin artikkelisarja alkaa 18.5.

Musiikin ystävä ja tutkija Pekka Gronow aloittaa kirjoitussarjan Harharetkiä YouTubessa. Blogissa Musiikki kuuluu kaikille on luvassa musiikkiaiheita ympäri maailmaa, vuorotellen Euroopasta ja kauempaa. Gronowin sarjaa julkaistaan joka toinen viikko toukokuusta 2021 alkaen.

YouTuben rinnalla Gronow on käyttänyt musiikin tiedonhaun välineinä kirjastojen ja kustantajien hakukoneita. Aiheeseen liittyviä lähteitä ja täsmälöytöjä on listattu artikkelin loppuun. Suomalaisten kirjastojen valikoimia on linkitettyn Finna.fi-palveluun.

Katso myös
Papua-Uusi-Guinea
Tšekki

M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Wikipedia.
M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Pekka Gronow.

Harharetkiä YouTubessa • Osa 1 | Espanja
Pekka Gronow

Huomasin eräänä päivänä, että tietoni Espanjan populaarimusiikista ovat kovin rajallisia. Ensi istumalta mieleen tulivat vain flamenco ja Julio Iglesias. Olisiko internetistä apua? Suomen- ja englanninkielisen Wikipedian tiedot aiheesta olivat kovin suppeat. Espanjankielinen saattaisi olla hyödyllisempi, mutta siellä pitäisi jo tuntea termejä ja käyttää espanjankielisiä hakusanoja.

Entä YouTube? Hakusana ”spanish songs” antaa heti tulokseksi ”Top 100 most popular spanish songs of all time”. Tuntuu lupaavalta, mutta pian selviää, että ”kaikkien aikojen” tarkoittaa muutaman vuoden aikaperspektiiviä, ja lähes kaikki laulut ovat latinalaisesta Amerikasta. ”Maailman paras espanjalainen laulu” on YouTuben mukaan puertoricolaisen Luis Fonsin ”Despacito”. Se on muuten käännetty myös udmurtin kielelle, sekin löytyy YouTubesta.

Seuraavaksi käännyn pääkaupunkiseudun kirjastojen puoleen, mutta HelMet-tietokannassa haku Espanja + musiikki tuottaa tuloksena on vain 15 teosta. Flamencon historia ja espanjalaisen klassisen musiikin käsikirja osuvat kohdalleen, mutta vuonna 1987 ilmestynyt kirja uudesta espanjankielisestä laulusta painottuu latinalaiseen Amerikkaan eikä ole enää ihan uusi. Kirjaston tietokannasta haaviin osuu myös espanjankielinen käännös Mikael Niemen menestysromaanista Populaarimusiikkia Vittulasta ja muuta sälää. Paljon iloa ei näistä siis ole. Onneksi kansalliskirjaston musiikkiosaston hyllyistä löytyy Routledgen sarja Global Popular Music. Toukokuussa 2021 se kattaa jo kaksikymmentä maata (mukaan lukien Suomi ja Korea) ja on osoittautunut erinomaiseksi käsikirjaksi. Hankkisin koko sarjan omaan hyllyyni, ellei se olisi sikamaisen kallis.

Made In Spain – Studies In Popular Music (2013).Kiitos Kansalliskirjaston, sarjaan kuuluva Sílvia Martínezin ja Héctor Foucen Made in Spain – Studies in Popular Music (2013) tarjoaa kattavan ja vivahteikkaan kuvan Espanjan populaarimusiikista ja sen historiasta. Ensimmäinen luku on flamencon historia ja kattaa tämän musiikin lajin satavuotisen historian Antonio Chacónista laulaja Camarón de la Islaan.

Flamenco espanjalaisen musiikin edustajana ei ole yllätys, mutta kolme seuraavaa lukua ovat. Niiden aiheina on Katalonian, Baskimaan ja Galician populaarimusiikki. Galicialainen säkkipillinsoittaja José Angel Hevia ei edusta marginaalimusiikkia, hänen albumiaan Hierra de Nadie on myyty yli miljoona kappaletta, ja se on yhtä tyypillistä espanjalaista musiikkia kuin flamenco konsanaan. Nyt YouTube pääsee oikeuksiinsa. Naputan hakuun ”José Angel Hevia”, ja sieltä löytyy koko albumi. Hienoa musiikkia. Galiciaa edustavat myös Milladoiro, Emilio Cao ja Carlos Nunez.

Toinen yllätys minulle oli baskinkielisen rockin historia. Luvussa esitellään sekä baskirockin suuret nimet Kortatu ja Hertzainak että baskimusiikin uusia virtauksia, kuten Euskadi tropikala -tyyli. Kaikki löytyvät YouTubesta, jossa Kortatulla on yli miljoona kuulijaa. Jotakin kielen asemasta kuitenkin kertoo, että fanit kommentoivat baskinkielisiä lauluja espanjaksi. Sen sijaan katalonian kieli on elävää myös YouTuben käyttäjien keskuudessa.

Katalonialaisen populaarimusiikin suuria nimiä ovat Raimon ja Lluís Llach. Viimeksi mainitun ”L’estaca” ilmestyi jo Francon aikana ja nousi Katalonian kansallisen liikkeen tunnukseksi. YouTubesta löytyy mm Llachin tulkinta vuodelta 1976 Barcelonassa tuhatpäisen yleisön edessä. Hieno esitys, mutta kannattaa lukea myös käyttäjien kommentit. YouTubesta selviää, että laulusta on tullut viime aikoina suuri menestys myös Valkovenäjällä, ymmärrettävistä syistä.

Lluis Llach: L’estaca.

Tässä vaiheessa on ilmeistä, että YouTube on mainio tietolähde espanjalaisesta musiikista, kunhan käytettävissä on ensin asianmukaista lähdeaineistoa ja tietää mitä hakee. Tällä kertaa tieteelliset kirjastot päihittivät tietolähteenä yleiset kirjastot. Jos ei pääse kirjastoon, Routledgen sivuilta löytyy teossarjan osien kaikkien sisällysluettelot ja kuunteluvinkkejä.

Niille, jotka eivät jaksa penkoa espanjalaista populaarimusiikkia niin perusteellisesti, poimin vielä joitakin tärppejä kirjassa Made in Spain – Studies in Popular Music mainituista artisteista – siitä vaan YouTubeen seikkailemaan.

Perinteinen iskelmä
Conchita Piquer, Lola Flores, Celia Gamez, Isabel Pantoja, Miguel Poveda. Martirio, La Schica

Uusi iskelmä ja rock
Los LLopis, Los Pekenikes, Los Brincos, Los Mustang, Los Salvajes, Los Bravos, Paco Ibanez, Conchita Velasco, Rafael, Julio Iglesias

Elektroninen tanssimusiikki
DJ Alfredo, Richie Hawtin, Chimo Bayo, Maquina Total, Sandy Marton

Kunhan nämäkin kuuntelee läpi, saa jo aika hyvän kuvan espanjalaisesta populaarimusiikista. Pelkkä kuunteleminen ei tosin riitä: ilman taustatietoja ei voisi esimerkiksi ymmärtää, miten Celia Gamez liittyy Francon aikakauteen ja Luis Llach taas sen päättymiseen. Tästä huomatta olen innostunut YouTubesta ja nimenomaan sen visuaalisesta puolesta. Pelkkä teksti ja ääni ilman kuvaa ei riitä kertomaan kaikkea ajan hengestä, vaikkapa Espanjan omasta ”jee-jee-tytöstä” Conchita Velascosta.

Conchita Velasco: Chica ye ye

Lue lisää Espanjan populaarimusiikista Read more about Spanish popular music | Finna.fi

Made in Spain – Studies In Popular Music Editors Sílvia Martínez & Héctor Fouce, 219 pages | Routledge 2013

The Garland Encyclopedia Of World Music Volume 8 – Europe Timothy Rice & James Porter & Chris Goertzen, 1144 pages | Garland 2000
MusicHound World – The Essential Album Guide Adam McGovern & Jack Vartoogian & Linda Vartoogian & Angelique Kidjo & David Byrne, 1096 pages | Visible Ink 2000

Lue lisää flamencosta | Finna.fi

Flamenco Katja Lindroos & Matti Helariutta & Outi Böök & Markku Huotari & Anna Niinimäki, 191 sivua | Like 1999
– Ensimmäinen suomenkielinen flamencoa esittelevä kirja, joka käsittelee sekä ilmiön historiaa että sen eri lajeja. Mukana on myös runsaasti suomennettuja flamenco-tekstejä.

Routledgen julkaiseman kirjasarjan kotisivu

Global Popular Music – Routledge Global Popular Music

DVD

Sound Tracker – Explore The World In Music Spain Sami Yaffa & ohjaaja Otso Tiainen • DVD | Arthaus Musik 2016

** **

Toimitukselta

Artikkelin YouTube-linkit tarkistettu 17.5.2021. Linkkien internet-osoitteet saattavat muuttua ja kadota ilman varoitusta. Kiitokset karttapallon lainaamisesta, Mikko Luukko.

Tuomas Pelttari

Espanja.
Musiikkikirjastot.fi

Lailasta Almaan – tulossa kirja naisten näkökulmasta populaarimusiikissa

Musastossa julkaistiin Hanna Kaikon katsaus kirjaprojektiin

Musiikintutkijat Tiina Käpylä ja Anna-Elena Pääkkölä nostavat naiset suomalaisen populaarimusiikin keskiöön työn alla olevan kirjan kautta. Turun Seudun Vaski-kirjastojen musiikkikirjastoblogi Musasto julkaisi katsauksen työstä kirjan Lailasta Almaan takana.

– Suomalaisen populaarimusiikin tutkimuskentällä on meneillään projekti, jossa kenttää tarkastellaan naistekijöiden näkökulmasta 1950-luvulta alkaen aina tähän päivään asti.

Käpylän ja Pääkkölän laajan tietokirjahankkeen askelia eteenpäin voi seurata blogissa Lailasta Almaan. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin 23. maaliskuuta 2020.

Lailasta Almaan | blogi

Musasto | blogi
Musasto | Facebook
Musasto | Twitter

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset – Heikki Poroilan kirjoitussarja päättyy pohdintaan populaarimusiikin säveltäjistä

Säveltäjien teosluettelo – avain luovan työn huoneeseen, osa 3

Elo-syyskuussa 2016 julkaistu kolmiosainen artikkelikokonaisuus säveltäjien teosluetteloista on valmis. Ensimmäisessä osassa pohdin teosluetteloiden tarpeellisuutta ja periaatteellisia ratkaisuja. Toisessa osassa pyrin esittelemään käytännön prosessia, jonka kuluessa idea muuttuu käyttäjiään palvelevaksi julkaisuksi. Sarjan kolmas osa keskittyy teosluetteloiden moninaiseen käyttöön, ja katsoo myös populaarimusiikin suuntaan.

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset

”Jokaiselle kirjalle lukija – jokaiselle lukijalle kirja”, kuten intialainen S. R. Ranganathan jo 1930-luvulla asian kiteytti. Mutta ketkä ovat säveltäjien teosluetteloiden lukijoita? Keille ja minkälaisiin tarkoituksiin niitä tehdään?

Osa teosluetteloista on syntynyt ja syntyy oletettavasti jatkossakin eräänlaisena musiikintutkimuksen sivutuotteena. Musiikkitieteilijä penkoo säveltäjän elämää ja siinä sivussa tulevat sävellyksetkin tutkituiksi ja ainakin alustavasti luetteloksi kootuksi. Tyypillinen tämän lajin edustaja on Seppo Heikinheimon kirjoittamaansa Aarre Merikanto -biografiaan lisäämä luettelo, joka syntyi elämäkerran kirjoittamisen yhteydessä. (Samainen Heikinheimo kiitti aikoinaan minua siitä, että olin Oskar Merikannon teosluettelon tekemällä säästänyt häneltä ison vaivan.)

Tällaiset sivutuotteet voivat olla sinänsä relevantteja yleiskuvan antajia, mutta harvemmin ne pohjautuvat kaiken lähdeaineiston tutkimiseen. Tarjolla oleva informaatio on yleensä myös varsin suppeata ja keskittyy lähinnä kertomaan, milloin sävellys on syntynyt ja kuka mahdollisen tekstin on tehnyt. Musiikintutkimuksen yhteydessä syntyvät luettelot on tarkoitettu toisaalta tutkijoille, toisaalta kyseisestä säveltäjästä kiinnostuneelle suurelle yleisölle. Tavoitteena on yleensä tarjota yleiskuva siitä, mitä säveltäjä A sai aikaan.

Jaottelu tutkijat – harrastajat ei itse asiassa ole lähelläkään koko totuutta, vaikka osatotuudeksi riittääkin. Säveltäjien teosluettelon tarvitsijoiden luettelo on yllättävän pitkä, vaikka ei lähtisikään liikkeelle sellaisesta ikävästä ennakkoluulosta, että teosluettelot tehdään pölyttymään kirjaston nurkkaan.

Aivan ensimmäiseksi on mainittava kirjastojen luetteloijat, joiden eräänä tehtävänä on käyttää julkaisuissa esiintyvistä sävellysteoksista yhtä ja yhdenmukaista nimitystä siitä riippumatta, mistä hakujärjestelmästä on kyse. Oma teosluetteloiden tekointoni on puhtaasti kirjastoluetteloijan halua saada riittävästi faktaa luettelointiratkaisuiden tekemiseen. Kirjastoissa kiinnostus kohdistuu kaikkiin teoksiin, joista on tai voi olla olemassa nuotti- ja äänitejulkaisuja. Siksi ei riitä, että tunnetaan säveltäjän suosituimmat teokset ja niiden tausta.

Kärjistäen voi sanoa, että suurin osa maailmalla tehdyistä säveltäjien teosluetteloista on hankittu kirjastojen kokoelmiin. Eräs saksalainen kollega totesi joskus 1990-luvun alussa – kun olin kauhistellut teosluetteloiden korkeita hintoja –, että pääsyyllisiä ovat varakkaat yhdysvaltalaiset yliopistokirjastot, joille on yhdentekevää, maksaako uniikki teosluettelo 100 vai 1000 dollaria. Kun pelkästään Yhdysvaltoihin menee satoja luetteloita, hintaa ei tarvitse määritellä köyhän suomalaisen yleisen kirjaston ulottuville.

Kirjastoon hankittu teosluettelo on luonnollisesti myös kenen tahansa musiikin harrastajan ulottuvilla, vaikka aika usein pelkästään käsikirjastossa käytettäväksi. Kun joku innostuu tietyn säveltäjän musiikista, on varsin luontevaa ruveta selvittämään, mitä kaikkea kyseinen säveltäjä on tehnyt eli mitä kaikkea voi ruveta tavoittelemaan. Nykyisenä Wikipedian anteliaiden luetteloiden aikakaudella paperille painetut teosluettelot ovat menettäneet tärkeyttään, mutta toisaalta kannattaa muistaa, että hyvä teoslistaus Wikipediassa voi nojautua vain kunnolliseen teosluetteloon. Oman kokemukseni mukaan teosluetteloiden menekki yksityishenkilöiden piirissä olisi huomattavasti suurempi kuin se on, jos hintataso (ulkomailla) olisi kohtuullisempi. Hyvin tehty teosluettelo on elämäkerran veroinen tietopakkaus, joiltakin osin tietysti vielä tärkeämpi.

Jotkut tarvitsevat säveltäjien teosluetteloita ammatissaan. Tällaisia ammattikäyttäjiä ovat ohjelmistoa suunnittelevat intendentit, kapellimestarit ja solistit, jotka koko ajan etsivät uutta ohjelmistoa. Ohjelmistosuunnittelijoille on tärkeätä saada helposti tietää, mitä nuottiaineistoa teoksesta on tarjolla ja missä käsikirjoitusaineisto sijaitsee. Käsiohjelmien tekijät joutuvat harvinaisempien teosten kohdalla konsultoimaan teosluetteloa, koska yleiset hakuteokset keskittyvät suosikkiteoksiin.

Suomalaisen musiikin historiaa tutkivat ja siitä kirjoittavat ovat kiitollisia kaikesta tutkimustiedosta, jota he voivat hyödyntää omissa selvityksissään ja töissään. Kunnollinen teosluettelo tarjoaa usein mielenkiintoista tietoa, vaikka kyseessä ei olisi edes oman tutkimuskohteen tuotanto. Hyvin taustoitettu teosluettelo kerää pirstaleista tietoa monista lähteistä ja tarjoaa jatkotutkimukselle tukevia jalansijoja. Ammattihistorioitsijat ja biografit keräävät systemaattisesti kaikki käsiinsä saamansa teosluettelot – varmuuden vuoksi.

Jos säveltäjä on tekijänoikeudellisesti edelleen suojattu, hänen tuotantonsa tarkka luettelointi kiinnostaa myös tekijänoikeusjärjestöjä. Suomessa säveltäjien oikeuksia valvovalla Teosto ry:llä on valtava tietokanta, jonka perusteella lupia myönnetään ja korvauksia kerätään. Vaikka tietokannan sisältämää informaatiota nykyään pyritään valvomaan, pohjimmiltaan se perustuu säveltäjien itsensä antamaan dataan. Käytännössä Teoston tietokannassa on valtavasti sekä objektiivisesti väärää tietoa (olemattomia teoksia ja vastaavia) että inhimillisten virheiden aiheuttamia sotkuja. Näistä kaikista päästään eroon, jos tietokanta nojautuu tutkittuun teosluetteloon, ei satunnaistietoon.

Kun muutama vuosi sitten tein Palmgren-luetteloa, tarjouduin samalla laittamaan Teoston tietokannan tältä osin kuntoon. Karkean arvioni mukaan yli puolet tietokannan merkinnöistä oli jollain tavalla virheellisiä (olemattomia, väärin kirjoitettuja ja kirjattuja, sama teos moneen kertaan, tunnistamattomiksi jääneitä lakonisia ilmaisuja tyyliin ”Intermezzo” jne.). Erityisen heikkoa tietokannassa oli samaan opuskokonaisuuteen kuuluvien osien yhteyden ilmaiseminen eli teosluettelon kova ydintieto.

Tekijänoikeudellinen tiedontarve katoaa, kun säveltäjä vapautuu (esimerkiksi Palmgren vuonna 2022, Sibelius vasta vuonna 2028), mutta Teoston tietokannassa on pidetty myös jo vapautuneiden säveltäjien teoksia, koska niistä tehdyt tuoreemmat sovitukset ja muut versiot nauttivat edelleen suojaa ja niiden tekijät haluavat osansa korvauksista. Hyvin tehty perustutkimus hyödyttää vuosikymmenestä toiseen.

On ehkä hyvä vielä mainita helposti unohtuva ihmisryhmä, joka epäilemättä arvostaa säveltäjän elämäntyön kokoamista teosluettelon sivuille. Säveltäjän lähiomaiset ja jälkeläiset eivät välttämättä ole muuten millään lailla kiinnostuneita musiikin historiasta, mutta kun kyseessä on omiin esivanhempiin (tai jopa vanhempiin) liittyvä asia, sillä yleensä on merkitystä. Yhtä hyvin kuin musiikkitoimittaja osaa mielellään vastata kysymykseen siitä, montakos yksinlaulua se Kilpinen nyt sävelsikään, säveltäjän omaiset ottavat mielellään vastaan tietoa siitä, mitä se lähisukulainen ehti saada aikaan. En ajattele, että Armas Maasalon perilliset murehtivat kunnollisen teosluettelon puutetta aktiivisesti, mutta kun sen joku joskus kokoaa, mielihyvä suvun piirissä on taattu. Rahaa ei välttämättä heru, mutta tukea ja parhaassa tapauksessa myös ainutlaatuisia lähteitä.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo on kiistatta marginaalinen ilmiö, tarkasteli asiaa bibliografisesta tai musiikinhistoriallisesta näkökulmasta. Jean Sibeliuksesta on kirjoitettu satoja monografioita ja tieteellisiä artikkeleita, mutta teosluetteloita vain muutamia ja kunnollisia vain kaksi (Fabian Dahlström 1987 ja 2003). Säveltäjiä on aina ollut paljon vähemmän kuin esiintyviä taiteilijoita, joten edes teoriassa teosluetteloitakaan ei järin paljon voi olla olemassa Suomen kaltaisessa pienessä maassa. Tähän liittyy näkökohta, jonka haluan kirjoitukseni lopuksi nostaa esiin. Onko järkevää tai tarpeellista koota tutkittuja teosluetteloita myös muun kuin taidemusiikin säveltäjien tuotannosta?

Käytäntö meillä ja muualla on lähtenyt siitä, että vain taidemusiikin perinteeseen liittyvä musiikki on riittävän ”arvokasta” ikuistettavaksi teosluettelon kaltaiseen työlääseen formaattiin. Kun populaarimusiikista on tehty luetteloita, ovat ne pääsääntöisesti olleet diskografioita eli luetteloita tietyn esittäjän tai säveltäjän teosten levytyksistä. Diskografia ei kuitenkaan ole sama asia kuin säveltäjän teosluettelo, vaikka ne molemmat bibliografioiden piiriin kuuluvatkin.

Asiaan liittyy sekä teoreettisia että käytännöllisiä näkökohtia. Populaarimusiikki ei ”ole olemassa” aivan samalla lailla kuin taidemusiikki. Sävellykset eivät välttämättä ole olemassa täsmällisinä käsikirjoituksina ja niiden pohjalta valmistettuina painettuina nuotteina. Huomattava osa populaarimusiikista syntyy esitystilanteessa ja monissa tyyleissä sellaista asiaa kuin ”sävellys” ei varsinaisesti ole edes olemassa, ei ainakaan samassa mielessä kuin taidemusiikin puolella. Kun John Coltrane tulkitsee Richard Rodgersin evergreenin My favourite things, hän kyllä hyödyntää Rodgersin melodialinjaa, mutta McCoy Tynerin pianosta kuultava säestävä harmonia on jo aivan muuta kuin mitä Rodgersin kynästä nuottipaperille piirtyi. Tällainen viihdelaulun jazz-versio on jo aika lähellä kokonaan uutta sävellystä.

Jos kuitenkin jätetään syrjään mielenkiintoiset kysymykset sovituksen ja sävellyksen rajasta tai improvisoinnin ja säveltämisen suhteesta, jää tosiasiaksi se, että pelkästään länsimaisen musiikin historiasta tunnetaan satoja sellaisia populaarimusiikin säveltäjiä, joiden teoksilla on ollut vähintään yhtä suuri vaikutus kulttuuriimme kuin taidemusiikin kaanoniin kuuluvilla kaapinpäällyssäveltäjillä. Eikö olisi tärkeätä ja hyödyllistä tietää perusasiat myös heidän tuotannostaan?

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Kuten lukija voi arvata, oma vastaukseni on myönteinen. Kyllä, myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille on maailmassa tarvetta ja kysyntää. Sellaisia ei kuitenkaan ole juuri ollenkaan koottu, vaikka diskografioiden puolella tarjolla on sadoittain erittäin perusteellisia kokonaisesityksiä. Kun olen itse työskennellyt säveltäjä Frank Zappan tuotannon parissa sekä diskografian (Zappa äänitteillä, 1995, yhdessä Heikki Karjalaisen kanssa) että sävellysluettelon (Frank Zappan sävellykset, 2015) merkeissä, esitän muutamia ajatuksia niille, jotka toivon mukaan ainakin harkitsevat asiaa. (Tiedän, että esimerkiksi Kaj Chydeniuksen jättimäisen laulutuotannon parissa on urhea teosluettelohanke olemassa, mutta kun Chydenius tuottaa koko ajan uusia sävellyksiä, tilanne on hankala).

Osa populaarimusiikin säveltäjistä on työskennellyt ja työskentelee edelleen pitkälle samalla tavalla kuin taidemusiikkipuolen kollegansa. Musiikilliset ideat siirretään nuoteiksi ja joissakin tapauksissa jopa valmiiksi esitettävään muotoon (populaarimusiikissa tarkka suoraan nuoteista soittaminen ei ole tavallista, vaikka luonnollisesti isommille kokoonpanoille täytyy tehdä hyvinkin tarkat sovitukset ja nuotit niiden pohjalta). Sillä, onko nuoteiksi kirjoitettu laulu tyylillisesti ”taidetta” vai ”viihdettä”, ei teosluettelon tekijän näkökulmasta ole merkitystä, jollei sellaista haluaa itse väkisin antaa.

Ongelmana kuitenkin on, että suinkaan kaikki eivät työskentele näin järjestelmällisesti. 1960-luvulla käyntiin päässyt itse sävellettyyn musiikkiin nojautuva pop- ja rock-tyyli ei ollut kuin poikkeustapauksissa nuottiperusteista. Monet suositut ja tuotteliaat säveltäjät eivät edes osaa kirjoittaa tai lukea nuotteja, eräänä tunnettuna esimerkkinä Paul McCartney, jonka teosluetteloon silti sisältyy myös taidemusiikkigenreen luettuja teoksia (rahalla saa sovittajia). Miten luetteloida sävellyksiä, joista ei ole käsikirjoituksen kaltaista perusdokumenttia? Valtaosaa populaarimusiikkisävellyksistä ei ole koskaan julkaistu painettuna nuottina, jotka sitä paitsi ovat miltei järjestään sovituksia lauluäänelle ja kitaralle tai pianolle, toisin kuin varsinaiset esitykset.

Levytettyjen esitysten ottaminen sävellysluettelon perustaksi on monimutkaista, eikä aina edes järkevää. Levyjulkaisuissa saattaa olla virheellisiä nimiä ja tekijätietoja, koska julkaisusta vastaavat aivan muut kuin säveltäjät ja sanoittajat. Samoja suosittuja sävellyksiä hyödynnetään – joskus tekijänoikeutta sen kummemmin ajattelematta – nimeä ja joskus tekstiä vaihtamalla. Kuka ne pystyy ilman originaalilähteeseen vertailemista toteamaan ja luetteloimaan? Ongelmien lista on jokseenkin loputon. Vaikka esimerkiksi Frank Zappa sävelsi myös ns. partituurimusiikkia, pääosa hänenkin tuotannostaan on olemassa vain levytyksinä. Siksi on suoraan myönnettävä, että Frank Zappan sävellykset ei ole perinteinen teosluettelo, vaan musiikin omilla ehdoilla koottu luettelo siitä, mitä Frank Zappa löytyneiden dokumenttien perusteella ainakin sävelsi.

Olisi kuitenkin tärkeää, ettei asiaa nähtäisi vain ongelmien läjänä, johon kenenkään ei kannata sotkeutua. Vaikka jotkut populaarimusiikin säveltäjät ovat olleet lievästi sanoen vaikeasti jäljitettäviä, ei työ kuitenkaan aina ole mahdotonta, vaikka työlästä olisikin. Minusta olisi tärkeää musiikkikulttuurimme kokonaiskuvan kannalta arvostaa myös populaarimusiikin säveltäjiemme työtä. Ilman sävellystuotantoon kohdistuvaa tutkimusta ja luettelointia se jää kokonaan äänitteiden varaan. Monen säveltäjän kohdalla julkaistut äänitteet antavat kyllä kohtuullisen hyvän kuvan siitä, mitä säveltäjä sai aikaan. Paljon useamman kohdalla julkaistut levytykset ovat kuitenkin vain pieni osa sävellystuotannosta (näin myös esimerkiksi Kaj Chydeniuksen kohdalla, vaikka häntä on myös paljon levytetty). Ilman perustutkimusta emme siitä kuitenkaan mitään tiedä. Minusta se on sääli ja kulttuurinen menetys.

Oma toiveeni on, että modernit tutkimus- ja julkaisumuodot tarjoavat lähitulevaisuudessa luontevan foorumin myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille. Tarvitaan vaan niitä luettelontekijöitä.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa – Heikki Poroilan arviossa uutuuskirja Sydämeni sävel

Kärki Kärjestä

Sydämeni sävel : Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa / Kalervo Kärki. – S.l. : Mediapinta, 2015. – 1014 s. : kuv., nuott. – ISBN 978-952-235-888-2. – 49 €

Sydämeni sävel on hämmentävä julkaisu. Se on tavattoman antoisa tietopaketti melkein mistä tahansa Toivo Kärjen (1915–1992) uraan ja elämään liittyvästä. Yli tuhannelle sivulle Kalervo Kärki on koonnut isänsä elämäntyötä kunnioittavan ja arvostavan kokonaisuuden, joka perustuu alkuperäisaineiston syvälliseen tuntemukseen ja läpikäyntiin. Kalervo Kärjellä on ollut mahdollisuus katsoa asioita hyvin läheltä ja analysoida aineistoa, joka ei välttämättä olisi ulkopuolisen tutkijan ulottuville koskaan tullutkaan.

Kalervo Kärjen suurtyö Toivo Kärjen elämästä ja musiikista julkaistiin loppukesästä 2015.

Kalervo Kärjen suurtyö Toivo Kärjen elämästä ja musiikista julkaistiin loppukesästä 2015.

Samaan aikaan Sydämeni sävel on ajoittain arkisen kiukuttelun tasolle sortuva subjektiivinen puolustuspuhe, joka on inhimillisesti ymmärrettävä ja perusteltu, mutta melko raskasta luettavaa. Kalervo Kärjen valitsema suorasukaisen henkilökohtainen tyylilaji voi viehättää monia lukijoita, mutta itse koin pitkiin sitaatteihin lisätyt toistuvat kommentit tyyliin ”Ei se nyt ihan noinkaan ollut!” kiusallisina. Ulkopuolinen toimittaja olisi voinut nähdä ja toimittaa näkymättömiin pienet tekijän kokemattomuudesta johtuvat ”omakustannemaisuudet”. Ne eivät vähennä julkaisun tiedollista antia, mutta raskauttavat kirjan käyttäjän tehtävää.

Kirjan tietomäärä on valtava ja sen voi sanoa kattavan kaiken Toivo Kärjen jossain muodossa julkaistun tai julkistetun luovan työn. Kalervo Kärki tuntee niin levytykset kuin toteutumattomatkin hankkeet, elokuviin ja konsertteihin sisältyvät esitykset ja käsikirjoitukset. Vaikka julkistamatonta aineistoa on vaikka kuinka paljon ja sitä edelleen tuodaan esiin, Toivo Kärjen luovan työn tulokset ovat epäilemättä pääosin tässä kirjassa esiteltyjä. Täysin poikkeuksellisesti kirja tarjoaa kaikista käsitellyistä Kärjen sävellyksistä myös tekijän subjektiivisen arvion asteikolla 1–5 tähteä. Tällaisen arvion yleistä merkitystä on vaikea arvioida, mutta Kalervo Kärjen huoleton varmuus isänsä sävellysten rankkauksessa on ainakin sosiologisesti kiinnostava ilmiö, vaikka yhden ja kahden tähden sävelmät tekijä ohittaa kommenteitta.

Erittäin suuren lisäarvon kirjaan tuo Toivo Kärjen sanoittajien, sovittajien ja tulkitsijoiden huolellinen esittely. Monet suurelle yleisölle pelkällä salanimellä yleensä tutut sanoittajat saavat taustoituksen, jonka he todella ansaitsevat. Ainakin itse koin tämän osaston erittäin antoisana, koska tieto Kärjen yhteistyökumppaneista on ollut tähän asti kovin sirpaleista. Kalervo Kärki on koonnut tarjolla olevan informaation hyvin yhteen.

Kalervo Kärki käyttää runsaasti sitaatteja ja aivan poikkeuksellisen runsaasti erittäin pitkiä lainauksia kirjoituksista, joissa haukutaan tai kehutaan Toivo Kärkeä. Ratkaisu synnyttää ristiriitaisia tuntemuksia. On selvää, että näin tekemällä Kalervo Kärki on tehnyt arvokasta työtä hyvin hajallaan olevan aineiston keskittämisessä. Monet sitaatit ovat sitä paitsi aiemmin julkistamattomista lähteistä, joihin ulkopuolisilla ei ole ollut pääsyä. Sitaateissa on myös paljon kiinnostavaa sisältöä, joka valaisee huomattavasti sekä yksityiskohtia että ajankuvaa.

Toisaalta on selvää, että tällainen massiivinen lainaaminen muista lähteistä vaikeuttaa kirjan ytimenä olevan sävellys- ja levytysluettelon hahmottamista. Karkean arvioni mukaan kirja olisi 200–300 sivua suppeampi ilman näitä lainauksia. Kyse ei ole sinänsä itse lainauksista, jotka myös elävöittävät ajoittain melko puuduttavaksi muodostuvaa keskinkertaisesti onnistuneiden levytysten luettelemista. Ongelma syntyy siitä, että pääosa sitaateista ei liity varsinaisesti käsiteltyyn asiaan eli Kärjen sävellyksiin ja levytyksiin, vaan siihen polemiikkiin, jota Kalervo Kärki koko teoksen mitan käy Toivo Kärkeä ymmärtämätöntä ulkomaailmaa vastaan. Lyhyesti sanoen kokonaisuudelle olisi ollut eduksi, jos tämä polemiikki olisi koottu vaikka omaksi luvukseen.

Kirjan elämäkerrallinen ja henkilöhistoriallinen anti on monipuolinen, mutta hajanainen. Tämän Kalervo Kärki on ymmärtänyt ja ratkaisun hyvin perusteleekin. Lukijan kannalta olisi silti ehkä ollut antoisampaa, jos tekijä olisi päätynyt kirjoittamaan kaksi eri kirjaa. Tällaista ratkaisua olisi puoltanut myös se, että Toivo Kärjessä olisi ainesta sekä perusteelliseen elämäkertaan että sävellystuotannon esittelyyn. Erityisesti Kärjen rooli tuottajana ja sovittajana jää vähän yksipuolisesti valotetuksi, kun pääosassa on jatkuva jeremiaadi siitä, miten Kärkeä ei ymmärretty vaan koko ajan vain haukuttiin.

On inhimillisesti ymmärrettävää, että isästään on vaikea kirjoittaa objektiivisesti. Kalervo Kärki on mielestäni enimmäkseen onnistunut tarkastelemaan asioita neutraalisti tosiasiat hyväksyen, olivat ne miellyttäviä tai ei. Esimerkiksi Toivo Kärjen koko elämän jatkuneet turhat yritykset lyödä läpi kansainvälisesti tekijä on kirjannut rehellisesti ja kaunistelematta. Sen sijaan sitä Kalervo Kärki ei jaksa edelleenkään sulattaa, että osa suomalaisista muusikoista, kollegoista ja toimittajista on suhtautunut Toivo Kärkeen avoimesti tai huonosti peitellen väheksyen tai pilkallisesti. Katkeruus tästä on täysin ymmärrettävää ja siihen on asiaperustein helppo samastua. Täysin ulkopuolisen lukijan kannalta selkeämpi etäisyyden otto olisi silti ollut parempi ratkaisu. Nyt tulee monin paikoin kiusaantunut olo, varsinkin kun asioista on jo aikaa ja useimmat asianosaiset ovat turvallisesti maan povessa.

Kirjastoammatillisesta näkökulmasta on oltava iloinen siitä, että vaikka Sydämeni sävel on rakenteellisesti elämäkerran, diskografian ja teosluettelon hybridi, siinä on kunnolliset henkilö- ja sävellyshakemistot. Kalervo Kärki avaa myös hyvin isänsä salanimet ja on koonnut paljon havainnollisia listauksia. Valitettavasti yleensä vain sivumaininnan varaan ovat jääneet ne lukuisat tapaukset, joissa samasta sävellyksestä tunnetaan paitsi käännösversioita, myös kokonaan uusia sanoituksia tai pelkän nimityksen muutoksia. Tätä tietoa on, mutta se on hajallaan pitkin kirjan sivuja. Kronologinen teoslistaus sanoittaja-, variantti- ja levytystietoineen olisi ollut mahtava lisä, vaikka se tietenkin olisi lisännyt teoksen paksuutta entisestään sadalla sivulla.

Itse olisin kaivannut myös toteutunutta johdonmukaisempaa sävellysten nimien kursivointia kautta kirjan. Monin paikoin leipätekstin tyyliin ladottuja sävellysten nimiä on todella vaikea hahmottaa muusta tekstistä. Yhteistyökumppaneiden nimet on ensimmäisen esiintymän kohdalla kirjoitettu kapiteelein, mikä on hyvä asia. Kirjan luonne olisi kuitenkin perustellut monen muunkin typografisen hahmotusavun käytön.

Edellä olevaa kritiikkiä ei toivottavasti ymmärretä väärin. Arvostan Kalervo Kärjen tekemän työn erittäin korkealle ja uskon, että kukaan muu ei tätä työtä olisi pystynyt tekemäänkään. Olen silti vakuuttunut siitä, että kokeneen kustannustoimittajan tai tietokirjoittajan kanssa työskentelemällä kirjasta olisi saatu vielä parempi. Kalervo Kärki on kiistämättä maailman paras Toivo Kärki -asiantuntija. Mutta hyvässä tietokirjassa tarvitaan muutakin asiantuntemusta.

Heikki Poroila

Tuomas Pelttari, toim.