Paperi, vinyyli vai bitti? – pohdintoja kokoelmatyöstä digitalisoituvassa (musiikki)kirjastossa • Intervalli 1/2022

Teksti: Pauliina Isomäki (opettaja) ja Riku Lehtimäki (opiskelija)

Intervalli • 1/2022
www.intervalli.fi

Opetan Turun ammattikorkeakoulun kirjasto- ja informaatioalan opiskelijoille mm. kirjaston kokoelmatyötä. Kirjastoalan ammattiaineiden opintopaketti on varsin tiivis, eikä siihen valitettavasti mahdu musiikkikirjastotyölle omaa kokonaisuutta. Opintojaksolla Kokoelmien kehittäminen ja kuvaileva metatieto pitäisi pystyä jollakin tavalla kattamaan eri aineistolajit.

Turun ammattikorkeakoulun Kupittaan kampuksen kirjasto Lemppari. Kuva: Sanni Koskimies-Chiba
Turun ammattikorkeakoulun Kupittaan kampuksen kirjasto Lemppari. Kuva: Sanni Koskimies-Chiba

Kokoelmatyön opetuksessa harmina on ollut myös suomenkielisen kirjallisuuden vähäisyys, sillä alan perusteos Kirjastokokoelmien kehittämisen ja arvioinnin perusteet: teoriat, menetelmät, käytäntö (Wilén & Kortelainen, Yliopistopaino 2007) alkaa olla kovin vanhentunut. Kirjan ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon kirjastojen sähköisissä aineistoissa sekä kirjastokimppojen yhteistyössä ja kellutuksessa. Pirjo Tuomen väitöskirja Kaunokirjallisuus suomalaiselle yleiselle kirjastolle haasteena, rasitteena ja mahdollisuutena vuodelta 2017 tuo onneksi tuoreempaa näkökulmaa erityisesti kaunokirjallisuuden valintaan. Musiikkiaineistojen kanssa työskentelyyn ei näissä kummassakaan puututa. Tämän vuoksi olinkin ilahtunut Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen antologiasta Maagisessa paikassa: musiikkikirjastojen tuntematon tulevaisuus, joka sisältää monenlaisia tuoreita näkökulmia sekä kirjastoammattilaisilta että kirjaston käyttäjiltä.

Syksyllä 2021 pyysin opiskelijoita lukemaan Kokoelmien kehittäminen ja kuvaileva metatieto -kurssin lopputenttiä varten em. antologiasta Heikki Poroilan ja Pekka Gronowin painavat artikkelit. Kysymyksen tenttiin muotoilin näin: Vertaile kirja- ja musiikkiaineistojen kokoelmatyön haasteita. Hyödynnä tekstissäsi koeaineiston lähteitä: Tuomi; Gronow; Poroila; Wilen & Kortelainen. Vastauksina sain kiinnostavia ja syvällisiäkin pohdintoja, joista tässä korkeakouludiplomiopiskelija Riku Lehtimäen tenttivastaus.

Kirjastojen aineistovalinta sähköisessä murroksessa

Aineistovalinta on perinteisesti ollut yksi olennaisimmista kirjastonhoitajien osaamisalueista. Se on elimellisen tärkeä toiminto kirjastojen toiminnan ja tehtävien osalta. Kirjastonhoitajat ovat suuren portin vartijoina, koska he päättävät, mitä asiakkaat pystyvät kirjastosta lainaamaan. Kirjastojen hankintaan on tullut 2000-luvulla merkittäviä muutoksia sähköisten aineistojen myötä, mutta perinteistä kirjavalintaa e-kirjat eivät ole syrjäyttäneet. Tässä esseessä käsittelen ensin hankinnan teorioita ja yleisiä tarkastelua ja myöhemmin keskityn vertailemaan kirja-aineistojen hankintaa ja musiikkiaineistojen hankintaa tässä sähköisten aineistojen täyttämässä kentässä.

Aineistovalinnan teoreettisia lähtökohtia

Kokoelmatutkimukseen, ja sitä kautta myös aineistovalinnan tarkasteluun, on perinteisesti ollut kaksi lähtökohtaa: tiedonsosiologinen näkökulma ja käyttö- ja käyttäjänäkökulma (Wilén & Kortelainen 2007: 22). Ensimmäisessä kokoelma ja sen sisältämä tieto ovat itsearvoinen entiteetti, kun taas toisessa painotetaan käyttäjälähtöistä näkökulmaa, jossa kokoelman sisältö vastaa asiakkaiden tarpeeseen ja kysyntään. Tuomen (2017: 62–63) käytännönläheisemmässä määrittelyssä hän toteaa kyseen olevan siitä, halutaanko laittaa enemmän merkitystä laadulle (tiedonsosiologinen näkökulma) vai potentiaaliselle käytölle (käyttäjänäkökulma). Näistä ensimmäinen oli vahvasti läsnä julkisten kirjastojen juurilla 1900-luvun alkupuolella, kun taas käyttäjälähtöinen näkökulma on noussut vallalle 1960-luvun jälkeen (Tuomi 2017: 63).

Vaikka varmasti kummallakin näkökulmalla on ehdottomat kannattajansa, reaalimaailmassa kirjastoissa toteutettu kokoelmatyö asettuu janalle jonnekin näiden ääripäiden väliin. Tuomen (2017:63) mukaan kirjastojen aineistovalintaa onkin ohjannut maailmanlaajuisesti Shiyali Ramamrita Ranganathanin määrittelemä viisikohtainen ohjeistus: kirjat ovat käyttöä varten, jokaiselle lukijalle kirjansa, jokaiselle kirjalle lukijansa, säästä lukijan aikaa ja kirjasto on kasvava organismi. Ohjeet ovat monitulkintaiset, jopa runolliset, mutta niistä löytyy paljon hyvää pohjaa, jolle rakentaa aineistovalinnan periaatteita. Erityisen tärkeänä näen sen, että vaikka ohjeissa painotetaan käyttäjänäkökulmaa (kirjat ovat käyttöä varten, jokaiselle jotain, säästä lukijan aikaa), niin kolmas kohta ”jokaiselle kirjalle lukijansa” on tulkittavissa myös niin, että myös kokoelmalla itsellään ja sitä kautta kirjallisuudella on arvonsa. Nämä ohjeet ovatkin siis tietyllä tavalla kahden teoreettisen tulokulman synteesi, joka kuvastaa nykypäivän reaalitilannetta edelleen varsin hyvin.

Aineistovalintaan vaikuttavat kuitenkin todella monet tekijät, kuten teosten laatu, kysyntä, tarpeellisuus kirjaston asiakaskunnalle, eettiset ja moraaliset kysymykset, käyttötarkoitus ja niin edelleen (Tuomi 2017: 67), joten valintaa tekevän kirjastonhoitajan asiantuntemus ja jatkuvasti päivittyvä osaaminen ovat ehdottoman tärkeä asia kokoelmaa kartutettaessa. Kokoelma ei kerry itsestään, vaan sitä rakennettaan ja hoidetaan systemaattisella ja määrätietoisella työllä. Siksi työn jatkuvuuden sujuvuuden ja kokoelman rakentumisen kannalta on olennaista, että kirjastonhoitajien ohjenuorana on selkeä kokoelmapolitiikka (Wilén & Kortelainen 2007: 89), jossa on määritelty ohjenuoria valintaan.

Fyysiset aineistohankinnat: kirjat ja levyt

Fyysiset kirjat ovat pitäneet hyvin paikkansa kirjaston kokoelman suurena sydämenä siitä huolimatta, että viime vuosina e-kirjat ja äänikirjat ovat yleistyneet vauhdilla. Esimerkiksi Heinolan kaupunginkirjastossa, jossa työskentelen, leijonanosa hankintabudjetista käytetään edelleen fyysisten kirjojen hankintaan. Fyysisiä kirjoja lainataan ja luetaan, kaupaksi käyvät niin kaunokirjalliset teokset kuin tietokirjatkin, joten niiden hankinnassa käyttäjäläheistä näkökulmaa on helpompi käyttää hankintojen pohdintaan ja perusteluun. Toki reaalimaailmassa valintaan käytetään harkintaa erilaisten näkökulmien kautta, ei pelkästään käyttäjänäkökulmasta. Laatunäkökulmat ovat varmasti mukana harkinnassa, erityisesti tietokirjallisuuden puolella. Haasteiksi nousevatkin siis runsaasta tarjonnasta oman kirjaston asiakkaille ja kokoelmaan sopivien teosten valinta, eräänlainen runsaudenpula.

Musiikkiosastolla murros on ollut kuitenkin nopeampi ja suurempi kuin kirjojen puolella: 2000-luvulla fyysisten äänitteiden (käytännössä siis CD-levyjen) lainaus on laskenut jo murto-osaan siitä, mitä se oli 1990-luvulla (Gronow 2021: 17) samalla, kun nuottien ja partituurien lainaus on pysynyt jotakuinkin samoissa lukemissa. Tämä näkyy esimerkiksi Heinolassa niin, että äänitteiden hankintaan määritelty siivu budjetista on pienentynyt vuosi vuodelta. Poroila (2021: 35) huomauttaa, että myös musiikkiosastojen käyttö on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Kun 1970- ja 1980-luvulla erityisesti nuoriso kuunteli musiikkia ahkerasti kirjaston musiikkiosastolla, tuo käyttö on jäänyt kokonaan pois.

Kirjojen hankintaa on siis helpompi perustella käyttäjälähtöisestä näkökulmasta, koska kirjat löytävät lukijansa. Fyysiset äänitteet olivat pitkään musiikkiosaston lainojen suuri massa, mutta nykyään niiden hankintaa on yhä vaikeampi perustella käyttäjänäkökulmasta: jos käyttöä ei ole, tulisiko levyjä silti hankkia? Esimerkiksi Espoon kaupunginkirjasto on linjannut, että se lopettaa 2022 fyysisten äänitteiden hankinnan. Tietyllä tavalla tämä on ymmärrettävä linjaus kahdesta syystä: kysyntä pienenee ja onko CD-levy formaattina enää lainaajan aikaa säästävä? Perinteinen kirja perustelee paikkansa näppärällä käyttöliittymällään ja käytettävyydellään. Nykyään fyysinen optinen asema alkaa olla musiikinharrastajien hifi-laitteita lukuun ottamatta harvinaisuus. Myös elokuvien hankinta DVD-levyillä lienee kulkemassa hiljalleen samaan suuntaan.

Äänitehankintaa täytyykin siis tänä päivänä pyrkiä perustelemaan enemmän tiedonsosiologisesta näkökulmasta: kokoelmalla ylläpidetään kulttuuriperintöä ja säilötään kulttuuria. Tämä on ajatuksena kannatettava ja mainio, mutta kenties tällaiseen arkistointimaiseen tarpeeseen vastaisi paremmin kansallinen musiikkikirjasto kuin se, että jokainen kaupunginkirjasto hankkii tahollaan samat uutuuslevyt ja poistaa ne muutaman vuoden kuluttua lainojen lopahdettua.

Musiikkiosastojen fyysisiä aineistohankintoja täytyy siis miettiä muiden aineistojen kuin äänitteiden puolelta. Poroila (2021: 39) toteaa, että verkon kautta edelleen heikosti saatavat sisällöt, kuten musiikkilehdet, uudet nuotit ja monografiat ovat edelleen olennaisia hankintoja musiikkikirjastoille. Olen tästä ehdottomasti samaa mieltä ja korostaisin myös uusia, toiminnallisia painotuksia hankintoihin, esimerkiksi lainattavat soittimet ovat luonnollista jatkumoa musiikkikirjaston perinteisille aineistoille. Hankinnassa tuleekin ottaa huomioon se, miten parhaiten hankkia asiakkaille pääsy erilaisten musiikkiaineistojen pariin käytettävissä olevilla resursseilla. Fyysisten levyjen hankinta ei tästäkään näkökulmasta ole prioriteetti.

Sähköiset palvelut ja aineistot

Digitaalisten sisältöjen nousu on totta niin musiikkiosastolla kuin sen ulkopuolellakin. Todennäköisesti kaikki kirjastot tarjoavat e-kirjoja ja e-äänikirjoja erilaisten palveluiden kautta (Ellibs lienee yksi tunnetuimmista), joiden kohdalla valintaprosessi on huomattavasti mutkikkaampi kuin fyysisten kirjojen. Valintakriteerit sähköisissä aineistoissa ja palveluissa ovat myös erilaisia kuin fyysisissä kirjoissa muun muassa siksi, että kirjat hankitaan palveluna palveluntuottajalta ja tämä asettaa rajoituksia valinnalle mm. aineistopakettien muodossa (Wilén & Kortelainen 2007: 77–78). Viimeaikainen haaste e-aineistojen hankinnassa on ollut se, että tietyt kustantajat ovat vetäneet e-kirjansa ja e-äänikirjansa kokonaan pois kirjastojen ulottuvilta, eli niitä ei saa hankittua kirjaston käyttöön lainkaan. Tämä on varsin uusi ja erilainen haaste kirjahankinnassa, ja asettaa myös uusia kysymyksiä siitä, ovatko ihmiset yhdenvertaisessa asemassa.

Lastu-kimpassa e-kirjojen valinta on keskitetty Lahden kaupunginkirjastoon. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa esimerkiksi Hollolan kirjastonhoitajat eivät itse pääse valitsemaan sitä kokoelmaa, joka kirjastossa on sähköisesti tarjolla. Tämä on myös merkittävä muutos aiempaan ja asettaa omat haasteensa kokoelman hoitamiseen. E-kokoelma siis elää omaa elämäänsä ja kimpan kirjastojen fyysiset kokoelmat omaansa. Wilén (2007: 51) painottaakin, että painettujen aineistojen ja elektronisten aineistojen synteesin muodostaminen on suuri haaste kirjastoalalle.

Musiikkikirjastojen puolella sähköiset palvelut ovat niin ikään luoneet kirjastolle paineen uusiutua. Levyjen lainauksen laskusta on usein haettu syyllistä sähköisistä streamauspalveluista ja niiden suuresta valikoimasta (Poroila 2021: 38), mutta tämä jättää edelleen kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu musiikille, joka ei ole esimerkiksi Spotifyn valikoimassa? Saati sitten asiakkaiden yhdenvertaisuudelle, jos kirjasto sanoo äänitteitä kysyvälle asiakkaalle ”eioo” ja suosittelee hankkimaan maksullisen palvelun? Jossain määrin kirjastot ovat pyrkineet vastaamaan myös tähän haasteeseen hankkimalla esimerkiksi Naxos Music Library -palvelun, jonka kautta asiakkaat voivat kuunnella klassiseen musiikkiin painottunutta kokoelmaa, valitettavasti kuitenkin suuremman ”markkinan” eli populaarimusiikin, puolella vastaavaa palvelua kirjastoilla ei ole tarjota (Poroila: 38–39), koska kaupalliset toimijat eivät sellaista ole realistiseen hintaan pystyneet (tai halunneet) kirjastoille tarjota. Olemme siis tällä hetkellä pattitilanteessa, jossa asiakkaat eivät enää halua lainata suurissa määrin fyysisiä äänitteitä, mutta kirjasto ei voi tarjota populaarimusiikkia verkkopalveluiden kautta asiakkaiden kuunneltavaksi.

Gronow (2021: 20–21) nostaa esille myös sen ongelman, että kaupallisten streamauspalveluiden valikoima kattaa hyvin CD-aikana ja sen jälkeen äänitetyn musiikin, mutta sitä vanhemmat levytykset ovat palveluissa paljon huonommin saatavilla. Dokumentointi ja luettelointi ovat myös todella heikkotasoista, jopa niin pitkälle, että esimerkiksi Spotifysta klassisen musiikin etsiminen on tuskastuttavaa puuhaa. Ehkä juuri tämä olisi asia, johon kirjastoammattilaiset voisivat vastata jonkinlaisen yhteisen kansallisen musiikkikirjaston muodossa: dokumentoida ja hankkia äänitteitä itseisarvoiseen kokoelmaan, joka olisi asiakkaiden käytettävissä mahdollisimman helposti. Vastaavanlaisia projekteja on Gronowin (2021: 26) mukaan vireillä mm. Yhdysvalloissa ja Ranskassa.

Yhteenveto

Elektroniset aineistot ovat siis aiheuttaneet muutospainetta siihen, mitä aineistoja kirjastoon hankitaan, koska kaikkien materiaalien hankintaa ei voi enää perustella samalla tavalla kuin menneisyydessä käytön ja asiakkaiden tarpeiden muuttuessa. Muutos on ollut rajuinta fyysisten musiikkiäänitteiden kanssa, mutta erityisesti äänikirjat ovat olleet jo pitkään kasvava trendi kirja-alalla, ja kirjastojen täytyy valinnassaan ottaa tämä huomioon ja pyrkiä vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin mahdollisimman hyvin saatavilla olevilla resursseilla. Näen kuitenkin, että sähköisten aineistojen kanssa tarvitaan kansallisia ratkaisuja, jotta erilaiset palveluntarjoajat saadaan neuvottelupöytään, jossa myös kirjastojen hankkijoilla on enemmän pelimerkkejä käytettävissään kuin yksittäisillä kirjastoilla tai kirjastokimpoilla. Tämä pätee niin musiikkikirjastojen kuin muidenkin kirjastojen kohdalla.

Lähteet

Gronow: Tekeekö internet musiikkikirjastot tarpeettomiksi? (s. 15–31) Kokkonen, L., Pelttari, T., Ramsay, J., Reuhkala, I. & Aho, M. (toim.) 2021. Maagisessa paikassa: Musiikkikirjastojen tuntematon tulevaisuus. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry.
Poroila: Kohti Gronowin maksiimia – ajatuksia musiikista yleisten kirjastojen palveluna (s. 32–44). Kokkonen, L., Pelttari, T., Ramsay, J., Reuhkala, I. & Aho, M. (toim.) 2021. Maagisessa paikassa: Musiikkikirjastojen tuntematon tulevaisuus. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry.
Tuomi, Pirjo. 2017. Kaunokirjallisuus suomalaiselle yleiselle kirjastolle haasteena, rasitteena ja mahdollisuutena. Oulun yliopisto. Luvut 3.2 ja 8–10 (s. 59–84, s. 181–230)
Wilén, Raine & Kortelainen, Terttu. 2007. Kirjastokokoelmien kehittämisen ja arvioinnin perusteet: teoria, menetelmät, käytäntö. Helsinki: Palmenia.

Mikä korkeakouludiplomi?

• Turun AMK:n tarjoama kirjasto- ja tietopalvelualan korkeakouludiplomi on käytännönläheinen paketti kirjastoalan perusosaamista, jossa painotetaan ohjaustaitoja.
• Opiskelija suorittaa 60 opintopisteen kokonaisuuden kirjastoalan opintoja.
• Opintoihin kuuluu itsenäistä työskentelyä, ryhmätöitä ja verkkotapaamisia.
• Opinnot soveltuvat hyvin opiskelijalle, jolla on jo korkeakoulututkinto.

Intervalli 1/2022. Kannen valokuva: Sanni Koskimies-Chiba
Intervalli 1/2022. Kannen valokuva: Sanni Koskimies-Chiba

Musiikkikirjastot ry? • Intervalli 2/2021

Teksti • Heikki Poroila

Intervalli • 2/2021
www.intervalli.fi

Intervalli 2/2021.Olen ollut Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen touhuissa neljä vuosikymmentä. Neljä vuosikymmentä olen harmitellut pitkää ja hankalaa nimeä, jonka luonteva lyhentäminenkään ei ole koskaan onnistunut. SMKY ei kerta kaikkiaan ole parannus. Tiedän nimen taustan ja olen iloinen siitä, ettei nimi sentään enää ole Suomen musiikkikirjastoyhdistys – IAML:n Suomen sektio. Tiedän senkin, ettei yhdistyksen nykyinen johto ole järin innostunut siitä, mitä nyt ehdotan, mutta ehdotan silti, enhän ole enää luottamustehtävissä, vaan rivijäsen. 

Kysyn siis teiltä, arvoisat Intervallin lukijat, eikö olisi paljon kätevämpää, että rakkaan yhdistymme nimi olisi ytimekkäästi Musiikkikirjastot ry? Mehän kaikki tiedämme, ettei yhdistys toimi esimerkiksi Moldaviassa tai Portugalissa, joten määreellä ”Suomen” on arvoa vain kansainvälisissä yhteyksissä. Myös määre ”yhdistys” on jokseenkin turha, koska meillä ei ole kilpailevia organisaatiomuotoja kuten ”musiikkikirjastoliitto” tai ”musiikkikirjastounioni”. Meillä on kyllä verkkosivusto, jolla jo on tämä ytimekäs nimi eli Musiikkikirjastot.fi. Kun kuitenkin yhdistyksemme toimii kokonaan tämän osoitteen alla, en näe mitään todellista ongelmaa.  

Jätän kohteliaimmin ehdotukseni musiikkikirjastoväen mutusteltavaksi. 

Luigi Russolo: La Borsetta (maalausvuotta ei tiedetä)
Luigi Russolo: La Borsetta (maalausvuotta ei tiedetä)
Intervalli 2/2021.
Intervalli 2/2021.

Viron musiikkikirjastoyhdistys juhli 30-vuotista taivaltaan • Intervalli 2/2021

Teksti • Nunna Theososti (Aurika Gergeležiu) 
Kuvat • Avo Kartul, Kristina Pai ja Siim Pärsimägi

Intervalli • 2/2021
www.intervalli.fi

8. lokakuuta pidettiin Viron kansalliskirjastossa Viron musiikkikirjastoyhdistyksen (Eesti Muusikakogude Ühendus – EMKÜ) 30. vuotispäivän juhlakokous. Osanottajia oli noin 30 kaikista jäsenkirjastoista Viron eri puolilta. Mukana olivat nykyisen puheenjohtajan Heidi Heinmaan lisäksi myös kaikki edelliset puheenjohtajat Avo Kartul, Aurika Gergeležiu (nykyisin nunna Theososti) ja Kaie Viigipuu-Kreintaal. Kaksi viimeksi mainittua eivät ole enää musiikkikirjastoalalla. Avo Kartul oli ainoa, joka on ollut mukana vuoden 1991 tammikuusta asti. Silloin perustettiin työryhmä laatimaan yhdistyksen säännöt, jotka hyväksyttiin yhdistyksen virallisessa perustamiskokouksessa 12. marraskuuta 1991. Kahden kokouksen välissä vaihtui myös valtiomuoto – musiikkikirjastoyhdistys syntyi jo itsenäiseen Viroon! 

Viron musiikkikirjastoyhdistyksen väkeä 30-vuotisjuhlan yhteiskuvassa 8. lokakuuta 2021.

Olen itse ollut alalta poissa jo noin 11 vuotta, mutta ilomielin totesin, että musiikkikirjastoihmiset ovat uskollista porukkaa: edelleen ovat aktiivisina Ene Roost ja Reet Roosi Pärnun kaupunginkirjastosta, Meery Salu Tarton kaupunginkirjastosta, Merle Hansen Harjun maakuntakirjastosta, Rita Tammetalu Länsi-Virumaan keskuskirjastosta, Inga Kuljus Võrumaa keskuskirjastosta, Ilvi Rauna kollegoineen Musiikkiakatemian kirjastosta ja Katre Riisalu kollegoineen Kansalliskirjastosta. Mukana olivat myös Arvo Pärtin keskuksen ja Viljannin perinnemusiikin keskuksen edustajat. 

Juhlakokouksen pääesitelmän piti puheenjohtaja Heidi Heinmaa, joka esitti yleiskatsauksen yhdistyksen vaiheisiin. Aika mielenkiintoisia olivat alkuperäiset asiakirjat, rekisteritodistukset ja ensimmäiset säännöt, joissa määriteltiin yhdistyksen tavoitteet ja toimintaperiaatteet. Miten on yhdistyksen toiminta vastannut niihin tavoitteisiin? Voi epäilemättä sanoa, että kaksi päämäärää – täydennyskoulutus ja musiikkikirjastotyön käytännön ohjemateriaalien laatiminen – ovat olleet vaka-vasti esillä koko ajan.  Molemmissa on erittäin tärkeä rooli ollut myös Suomen musiikkikirjastoyhdistyksellä, jonka kautta on järjestetty opinto- ja kokousmatkoja virolaisille kollegoille Suomeen. Heikki Poroila ja Pirjo Hakuni ovat olleet kouluttajina myös EMKÜ:n järjestämässä täydennyskoulutuksessa. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisut, erityisesti luetteloinnin ja sisällönkuvailun oppaat sekä yhtenäistettyjen nimekkeiden luettelot ovat olleet sekä esimerkkeinä omien oppaitten laatimisessa että hyödyllisiä käytännön työssä. Hyvin tärkeä oli myös tekijänoikeusaiheinen tiedonvaihto. 

Viron musiikkikirjastoyhdistys 8. lokakuuta 2021.

Kokouksen virallisessa osassa kuultiin vielä kolme esitelmää: vanhojen näppäin-soittimien (luuttu yms.) soittaja ja opettaja Robert Staak puhui vanhan musiikin tutkimisesta, musiikkitieteilijä Brigitta Davidjants piti mielenkiintoisen katsauksen virolaisista naisista punk-musiikissa 1970-luvusta alkaen ja kansantieteilijä Aimar Ventsel puhui siitä, miksi musiikkikirjasto tarvitsee musiikkikirjaa. 

Kokous pidettiin kansalliskirjastossa juuri ennen isoa remonttia, joten kaikilla osanottajilla oli mahdollisuus kierrokselle kansalliskirjaston salapaikkoihin, joihin lukijoilla ei ole muuten pääsyä. Niin tutustuimme rakennukseen maanalaisesta pohjakerroksesta ylempään pyramidikattoon asti. Tämä kierros todisti osaltaan, miten vakavasti kansalliskirjasto tarvitse kunnon peruskorjauksen. 

Päivän lopuksi oli mahdollisuus kahvin ja juhlakakun vieressä vaihtaa vapaasti kuulumisia kollegojen kanssa. Oli samanlainen hyvä ja rento tunnelma, kuten muistan kaikista varhaisemmista tapaamisista, joista ei puuttunut myöskään spontaania laulua. 

EMKÜ:n neljä puheenjohtajaa Viron musiikkikirjastoyhdistyksen 30-vuotisjuhlassa, vasemmalta Kaie Viigipuu-Kreintaal, nunna Theososti (Aurika Gergeležiu), nykyinen puheenjohtaja Heidi Heinmaa ja Avo Kartul.
EMKÜ:n neljä puheenjohtajaa vasemmalta Kaie Viigipuu-Kreintaal, nunna Theososti (Aurika Gergeležiu), nykyinen puheenjohtaja Heidi Heinmaa ja Avo Kartul. 

Koronapandemian aiheuttamien rajoitusten takia ei juhlakokoukseen kutsuttu ulkomaalaisia vieraita. Haluankin tämän pienen kirjoituksen välityksellä lähettää terveisiä ja kiitoksia Suomen musiikkikirjastoyhdistykselle ja sen tutuille sekä erityisesti Heikki Poroilalle ja Pirjo Hakunille, joilla on ollut suuri merkitys meidän yhdistyksellemme.

Intervalli 2/2021.
Intervalli 2/2021.

Vain muutos on pysyvää? • Intervalli 2/2021

Teksti • Heikki Poroila

Intervalli • 2/2021
www.intervalli.fi

Eläkkeellä on aikaa miettiä asioita, jotka musiikkikirjaston arjessa tuntuvat taatusti aika etäisiltä. Kaksi ideaa on pyörinyt mielessä jo pidempään, joten taidan kirjoittaa ne pois dementoituvia aivoja häiritsemästä – ehkä mahdollista lukijaa häiritsemään.

Maksuttomasta kierrättämisestä maksuttoman jakelun turvaamiseen

Olemme tottuneet ajattelemaan, että kaiken kirjastotoiminnan ytimessä on toisaalta aineistojen käyttäminen kirjastossa (hakuteokset, lehtien lukeminen, musiikin kuuntelu), toisaalta aineistojen lainaaminen asiakkaan kotiin. Molemmat soveltavat maksuttoman kierrättämisen periaatetta, lainaaminen tietysti vielä selvemmin, luotetaanhan siinä kansalaisten tilapäiseen huomaan aika merkittävillä summilla hankittua kunnan omaisuutta.

Verkkojakelun aika ja maailma pakottavat miettimään myös kierrätyksen ideaa uudesta näkökulmasta. Ei niin, että perinteisessä tavassa olisi yhtäkkiä jotain vikaa, vaan koska verkossa olevaan aineistoon on vaikea suhtautua. Se on vielä jotenkin mielletty, että verkon maksulliset sisältöpalvelut ovat maksuttoman kirjaston kannalta ongelma. Yrityksiä niiden hankkimiseen on ollut, mutta molemminpuolisia menestystarinoita on vähän (Naxos Music Library). Erityisesti e-kirjojen valikoima on pysynyt epätyydyttävänä, koska kustantajatkaan eivät oikein tiedä, haluavatko he pitää kirjastot mukana jakelussa vai lempata lopullisesti ulos kuvioista.

Luigi Russolo: Tramonto (1946).
Luigi Russolo: Tramonto (1946)

Tekijänoikeuslait eivät anna kirjastolaitokselle mitään aseita osallistua kaupallisen verkkojakelun tarjontaan maksuttomalla vaihtoehdolla. Laki antaa sisällön tuottajalle oikeuden määrätä käytön ehdoista. Lakisääteisiä oikeuksia verkkosisältöihin ei kirjastoilla ole, eikä niitä todennäköisesti myöskään tule, vaikka pahasti jälkijunassa lain huonous onkin paljastunut monille hyväuskoisille. Hankkeita kansallisen ”digikirjaston” luomiseksi on, mutta en uskalla ennustaa niille hyvää tulevaisuutta, jollei OKM yhtäkkiä avaa piikkiä kustantajien tarpeiden tyydyttämiselle. Laki on oikeudenhaltijan puolella tiukasti.

Toisaalta on totta, että kirjastoilla riittäisi myös ei-kaupallisen ja tekijänoikeudellisesti vapaan aineiston jakelussa valtavasti tekemistä (siitä lisää tuonnempana). Jos kuitenkin lähdetään vanhasta ajatuksesta, että kirjastolaitoksena tehtävänä on taata kaikille kansalaisille pääsy kulttuurin ja sivistyksen lähteiden pariin ilman kohtuuttomia kynnyksiä, kaupallisten toimijoiden lakisääteinen monopoli verkossa on aika ärsyttävä asia. Voi olla, että kustantajien tämänhetkinen lellikki eli äänikirjat ovat lähivuosien trendi, joka ei tallennemuotoisena uhkaa vielä kirjastojen roolia.

Mutta jos kirjojen Spotify joskus syntyy laajalla valikoimalla ja ennen muuta ilman painettua tai luettua vaihtoehtoa, kirjastopalveluita uhkaa tosissaan jääminen maksuttoman jakelun osalta rannalle ruikuttamaan. Asiaa ei voi ratkaista millään kansallisella poikkeuksella, jollaisesta usein kuuluu puhuttavan. Suomi ei voi säätää lakia, joka sallisi kirjastojen saada jonkin maksuttoman jakelun kanavan käyttöönsä. Kun Suomi liittyi EU:hun, tämä ovi sulkeutui. EU:n tasolla lakia ei tulla missään tapauksessa keventämään kirjaston toiveiden mukaan. Ne toiveet murskattiin jo 1990-luvulla.

Luigi Russolo, Ugo Piatti.

Olen pohtinut tätä asiaa noin 25 vuotta eli koko sen ajan, jonka nykyinen kansainvälinen tekijänoikeuslainsäädäntö on ollut voimassa. En ole keksinyt parempaa konstia kuin pitää tiukasti kiinni tallenteista jakelutapana. Toistaiseksi onkin harvinaista, että jokin valtavirran tuote olisi saatavana pelkästään suoratoistona tai digitaalisena latauksena. Mutta jos nuorimmat sukupolvet alkavat ohittaa kaikki ääniteformaatit, levyfirmojen pomot kyllä myyvät heille mielellään pelkkiä bittejä uudelleen ja uudelleen.

Optimistisimmat visionäärit ovat sitä mieltä, että jo nykyiset suoratoistopalvelut toteuttavat ja turvaavat maksuttoman jakelun tavoitteen. Saahan Spotifyn kai edelleen mainosten saastuttamana ilmaisversiona. Jos ”kaikki” uutuudet löytyvät suoratoistoista, kuka tai mikä jää palvelutta? Suoraan sanoen suurin uhka tällä hetkellä onkin, että kirjastopäättäjät hävittävät näköalattomasti fyysiset kokoelmat siinä kuvitelmassa, ettei suoratoistopalveluiden maailmassa kirjastojen omia kokoelmia enää tarvita. Se olisi jättimäinen virhe, jonka hintaa en halua edes ajatella.

Mutta ei senkään puolesta viimeisiä rahojaan kannata riskeerata, että kaupalliset suoratoistopalvelut hoitavat kunnolla musiikin koko kentän. Sitä ne eivät ole tehneet tähänkään asti, eikä kaupallisuuden logiikka salli pienilevikkisimmän musiikin paapomista. Jos joku idealisti sellaista haluaisikin harjoittaa, firman talouspuolen notaarit tulevat kyllä ilmoittamaan, ettei sellainen peli vetele. Tällä hetkellä on myönnettävä, ettei musiikkikirjastoilla ole takuuvarmaa keinoa turvata edes sivistyksellisesti tärkeän sisällön maksutonta jakelua digitaalisissa tietoverkoissa.

Pitäisikö kirjastojen luetteloida myös suoratoistopalveluiden tarjontaa?

Olen julkisesti edustanut näkemystä, jonka mukaan nykyiset suoratoistopalvelut ovat hyvän musiikkikirjaston liittolaisia, kaupallisesti toimivia tukipalveluita. Tämä voidaan vielä melko laajasti hyväksyä yhtenä tulkintana maailman menosta. Mutta kun olen ehdottanut, että kirjastot ryhtyisivät luetteloimaan (nykykielellä ”kuvailemaan”) myös oman kokoelmansa ulkopuolisia sisältöpalveluita, reaktiot ovat vaihdelleet tyrmistyksestä synkkään hiljaisuuteen.

Ajatus on huima, mutta vain siinä valossa, että työtä olisi mielettömän paljon. Kaupalliset toimijat ovat suoraan todenneet, että kirjastojen apu kelpaisi, mutta siitä ei olla valmiita maksamaan. Suoratoistopalveluita laadukas luettelointi ei suuremmin kiinnosta, koska niiden palvelun ytimessä ei ole laatu vaan määrä. Miksi sen pitäisi kiinnostaa kirjastojakaan, jotka eivät voisi vaikuttaa ”hankintoihin” ja suoratoistokokoelma on aina satunnainen (nykykielellä ”kuratoimaton”)?

En edes yritä hahmottaa kaikkia niitä kohteita, joita kirjaston ulkopuolella olevien sisältöjen luettelointi voisi kattaa. Lyhyesti sanoen tällaisia sisältöjä on valtavasti, koska kirjastojen ulkopuolella ei ole luetteloinnin asiantuntemusta eikä myöskään sen hyötyjen tuntemista ja tunnustamista. Mutta jos rajataan pohdinta pelkästään musiikin suoratoistopalveluihin, niiden kokoelmien luetteloiminen bona fide olisi yksinkertaisesti kulttuuriteko. Se voisi kenties lisätä myös kaupallisen toimijan jahtaamien klikkausten määrää (siksi, että laadukas luettelointi tarjoaa valtavan määrän uusia klikkausosuman mahdollisuuksia), mutta sitä tärkeämpää olisi, että palvelun käyttäjä saisi laadukkaan tiedonhaun ansiosta valtavasti lisää hyötyä.

Luigi Russolo: La révolte (1911).
Luigi Russolo: La révolte (1911).

Ymmärrän, miksi kirjastojen budjetteja vahtiville päättäjille tällainen idealismi edustaa taloudellista typeryyttä ja kunnallispoliittista mahdottomuutta. Näin siitä huolimatta, että toiminnalla tietysti lisättäisiin myös omien kuntalaisten elämän laatua siinä missä kaikkien muidenkin. Siksi ainoa realistinen näkymä lieneekin, että tällaisen epäitsekkään yhteistä hyvää tavoittelevan luetteloinnin voi toteuttaa vain joko valtion taloudellisella tuella (kuten silloin, kun OKM tuki taloudellisesti HelMet-kirjastojen Tikkurilan musiikkivaraston kokoelman takautuvaa luettelointia noin 10 vuoden ajan vuosina 2005–2015) tai musiikin luetteloijien ammattikunnan vapaaehtoistyöllä.

Ennen kuin rupeatte tilaamaan minulle paikkaa Niuvanniemestä, haastan jokaisen testaamaan vaikka vain ajatuskokeena vastauksen ”ei ole meidän tehtävämme” sijasta vastausta ”miksipä emme ottaisi sitäkin vastuullemme”. Minusta on älyllisesti rehellistä pohtia, miten tuollainen underground-luettelointi käytännössä toteutettaisiin. Jos emme edes pohdi, alistumme vastaan sanomatta poistumaan kirjastojen ja sivistysyhteiskunnan historiasta. Itse en siihen suostu, vaikka tiedän, että kuolema minutkin lopulta syliinsä koppaa.

Intervalli 2/2021.
Intervalli 2/2021.


Kirjastopomolla on puheenvuoro I: Jaakko Lind, Salo • Intervalli 2/2021

Kysymykset • Heikki Poroila
Vastaukset • Jaakko Lind
Kuvat • Merja Lind

Intervalli • 2/2021
www.intervalli.fi

Pyrkimyksenä avata keskustelua musiikin roolista yleisten kirjastojen palveluvalikoimassa käynnistämme haastattelusarjan Kirjastopomolla on puheenvuoro. Sarjan aloittaa Jaakko Lind, puhallinsoittamista, soitinrakentamista ja puutarhanhoitoa harrastava Salon kirjastopalvelupäällikkö.

Lindin ura on kulkenut Turun kauppakorkeakoulun Pan-Eurooppa -instituutin harjoittelijan ja kirjastosihteerin toimista Turun yliopiston kautta Lahden konservatorion kirjastonhoitajaksi 2002–2006. Seuraavat viisi vuotta Lind toimi Tikkurilan musiikkiosaston johtavana informaatikkona, kunnes siirtyi Salon kaupunginkirjastoon ensin pääkirjaston aikuisten osaston osastonjohtajaksi ja 2012 alkaen kirjastotoimenjohtajaksi. Lindillä on siis poikkeuksellisen monipuolinen alan työkokemus takanaan.

Jaakko Lind. Kuva: Merja Lind

Mitä musiikki henkilökohtaisessa elämässäsi merkitsee?

Musiikki merkitsee minulle hyvinvointia. Siitä voi nauttia monin eri tavoin, joko kuuntelemalla tai soittamalla ja laulamalla. Oli kyseessä sitten ammattilainen tai amatööri, on kiinnostavaa seurata, mitä esittäessä tapahtuu. Esitys on aina jotain, joka tapahtuu ajassa tulkintaa hyödyntäen sommittelun, kyvyn ja lahjakkuuden mukaan. Musiikki sinänsä on ääntä, paisutusta, vaimennusta taukoja ja mölinää. Musiikkia voidaan toki yrittää kuvata esimerkiksi nuottikirjoituksen avulla, mutta silti emme tiedä vieläkään, mitä kaikkea aivoissamme tapahtuu, kun kuulemme musiikkia. Ihana arvoitus.

Yleisten kirjastojen musiikkipalveluiden määrällinen huipentuma osui 2000-luvun jälkeen. Sen jälkeen ovat käyttöluvut pienentyneet. Onko myös musiikkipalveluiden tarve objektiivisesti arvioiden vähentynyt tai laadullisesti muuttunut?

En näe, miksi kirjastojen musiikkipalveluiden tarve olisi vähentynyt tai miksi asiakkaille pitäisi tarjota jotain laadullisesti vähempää. En tosin edes yritä olla tässä asiassa objektiivinen.

Olet toiminut nyt vuosikymmenen Salon kaupunginkirjaston johtajana.
Oletko muuttanut musiikkipalveluihin liittyviä näkemyksiäsi uudessa
roolissa?

En ole mielestäni joutunut muuttamaan käsityksiäni musiikkipalveluiden merkityksestä osana kirjastopalveluita.

Keskustelevatko kirjastojen johtajat alueellisesti tai valtakunnallisesti
musiikkipalveluihin liittyvistä kysymyksistä?

Vaski-kirjastoissa keskustelemme tällä hetkellä CD-levyjen kelluttamisesta. Osalle kollegoistani yleisten kirjastojen musiikkipalvelut ja niiden CD-kokoelmat ovat kiusallinen painolasti ja ne edustavat menneisyyttä, joista haluttaisiin päästä eroon.

Varsinkin pääkaupunkiseudulla on musiikkipalveluihin kohdistettu varsin
rankkoja leikkauksia. Onko näillä valtakunnallista esimerkin vaikutusta,
matkiiko muu Suomi automaattisesti pääkaupunkiseudulla tehtyjä
ratkaisuja?

Pääkaupunkiseudulla tehdyistä ratkaisuista halutaan ottaa mallia muuallakin maassa. Samalla tavoin Oodia haluttaisiin kloonata, vaikka se on keskinkertainen kirjastona. Lokakuussa meillä oli Salossa asiakaskysely. saimme vastauksia myös asiakkailta, jotka käyttävät oman lisäksi Helmet-kirjastoa. Saimme heiltä kiitosta pääkaupunkiseutuun verrattuna lyhyistä varausjonoista ja aineiston hyvästä saatavuudesta. On toki hyvä muistaa, että pääkaupunkiseudulla väestöä on enemmän ja kirjastoaineistoon kohdistuva kysyntä on laajempaa.

Musiikkikirjastoväkeä on usein moitittu sisäänpäinkääntyneisyydestä ja omassa kuplassa elämisestä (ellei peräti elämöimisestä). Mitä mieltä olet itse, onko tässä väitteessä perää?

Vikaa voi olla niin sysissä kuin sepissäkin. Ns. kirjapuolen ihmisten halu ymmärtää musiikkia on kokemusteni mukaan vähäistä ellei peräti olematonta. Osa kirjapuolen kollegoista aristelee ja tuntee jopa irrationaalista pelkoa musiikkiaineistoa kohtaan. Yksi selittävä tekijä on oudot hyllyluokitukset ja erikoiset vieraat termit.

Jaakko Lind. Kuva: Merja Lind

Onko liioittelua sanoa, että musiikkipalveluilla ei tällä hetkellä ole
vaikutusvaltaisia tukijoita? Varsin yleinen näkemyshän tuntuu olevan, ettei
musiikkipalveluita tarvitse enää tarjota, koska ”kaiken” saa muutenkin verkosta.

Ei se ole liioittelua. On älyllisesti epärehellistä uskotella itselleen ja muille, että Spotify, YouTube ja Google tarjoavat riittävästi ratkaisuja musiikkia kuunteleville ja musiikista tietoa etsiville. Kaikkea musiikkia ei koskaan tule olemaan digitoituna.

Voitaisiinko musiikkipalveluihin liittyvistä ratkaisuista käydä valtakunnallista, avointa keskustelua, jossa pöydällä olisivat esimerkiksi saatavuuteen, tarpeisiin, talouteen ja muuttuvaan asiakaskuntaan liittyvät aiheet?

Vaikea kysymys. Pahaa pelkään, että juna on jo mennyt. Periaatteellisella tasolla pidän asiaa kannatettavana.

Haluaisitko haastaa tuntemasi kirjastonjohtajan mukaan keskusteluun?

Haastan keskusteluun mukaan Turun kirjastopalvelujohtaja Rebekka
Pilppulan
.

Intervalli 2/2021.
Intervalli 2/2021.

Yhtenäistettyjen musiikkinimekkeiden ohjeluettelot tietokantaan • Intervalli 2/2021

Teksti ja kuvat Jaska Järvilehto

Intervalli • 2/2021
www.intervalli.fi

Marraskuussa 2021 avautunut Musiikinluettelointi.fi-sivusto sisältää yhtenäistettyjen musiikkinimekkeiden ohjeluetteloiden tietokannan, joka perustuu Heikki Poroilan kokoamiin PDF-muotoisiin ohjeluetteloihin.

Yhtenäistettyjen musiikkinimekkeiden ohjeluettelot, Musiikinluettelointi.fi. Kuva: Jaska Järvilehto

Säveltäjien teosten tiedoista voi tehdä hakuja sanahaulla joko kokotekstihakuna tai pelkästään yhtenäistettyihin nimekkeisiin kohdistettuna kenttähakuna. Hakutulokset ovat rajattavissa musiikinlajin, soitinnuksen, sävellysajan, esityskielen, sävellajin ja mahdollisten säveltäjäkohtaisten teoskategorioiden perusteella.

Julkaisuhetkellä tietokanta sisältää seitsemän säveltäjän (Armas Järnefelt, Yrjö Kilpinen, Uuno Klami, Joonas Kokkonen, Otto Kotilainen, Toivo Kuula ja Ernest Pingoud) ohjeluettelot. Vielä on lisäämättä 63 säveltäjää.

Tietokantamuotoiset ohjeluettelot julkaistaan tekijänoikeuksista vapaana Creative Commons CC0 1.0 -lisenssillä.

Ensimmäinen erä ohjeluetteloita matkalla tietokantaan. Kuva: Jaska Järvilehto
Kuva 1 Ensimmäinen erä ohjeluetteloita matkalla tietokantaan.

Ohjeluetteloiden tietokanta on tarpeellinen

Yhtenäistettyjen nimekkeiden ohjeluetteloilla helpotetaan musiikinkuvailijoiden työtä. Aikana ennen ohjeluetteloita kuvailijan piti muodostaa jokaiselle vastaantulevalle teokselle yhtenäistetty nimeke erikseen omaan asiantuntemukseensa nojautuen. Ohjeluetteloiden maailmassa ohjeluettelon laatija on muodostanut teokselle valmiiksi yhtenäistetyn nimekkeen. Kuvailijan tehtäväksi jää käsillä olevan teoksen tunnistaminen ja sen yhdistäminen käytettävään nimekkeeseen. Ohjeluettelot ovat keskeinen taidemusiikin kuvailun työväline, etenkin jos kirjastojärjestelmässä ei ole käytössä teosauktoriteettijärjestelmää.

Ohjeluetteloiden laadinnasta ja päivittämisestä on ollut lähes yksinomaan vastuussa musiikkikirjastonhoitaja emeritus Heikki Poroila. Ammattikunnan kannalta on ollut kätevää, että yksittäinen aktiivinen ja asiantunteva henkilö on ottanut hoitaakseen työlään urakan. Muutamia vuosia sitten suomalaista musiikkikirjastomaailmaa kuitenkin ravisutti kaksi tapahtumaa: Heikki Poroila jäi eläkkeelle 2014 ja suomalaiset luettelointisäännöt korvattiin RDA-kuvailusäännöillä Kansalliskirjastossa ja Melinda-yhteisluettelossa 2016. Poroilalle ei ole ilmestynyt seuraajaa, joka olisi valmis ottamaan hoitaakseen ohjeluetteloiden päivittämisen, niiden muokkaamisesta RDA:n mukaiseksi puhumattakaan.

Kaikkien kuvailijoiden käytettävissä olevan kansallisen teosauktoriteettirekisterin puuttuessa ohjeluettelot toimittavat teosauktoriteettien virkaa. Musiikin metatiedon asiantuntijaryhmä Muusa on linjannut, että ohjeluetteloiden yhtenäistetyt nimekkeet ovat ohjeellisia muotoja myös RDA-aikakaudella. Tosin sillä varauksella, että jokaisen kuvailijan on muutettava ohjeluettelon tarjoama nimeke RDA:n mukaiseksi. Vaatimus ei ole realistinen käytännön kuvailutyön arjessa. Muusa-ryhmässä onkin vuosien mittaan keskusteltu useampaan otteeseen siitä, että ohjeluettelot tulee päivittää RDA-aikaan, jotta ne ovat käyttökelpoisia nykyaikaisessa musiikinkuvailussa. Ongelmaksi on muodostunut, että kenelläkään ei ole ollut halua ryhtyä käymään luetteloita läpi. Ei ole myöskään ollut mitään keskitettyä tietokantaa, johon yhtenäistettyjen nimekkeiden päivitetyt muodot voitaisiin tallentaa.

Kesäloman 2020 ratoksi pohdiskelin, että ohjeluetteloiden päivittämiseen tarvittavan teknisen alustan puuttuminen on pienellä vaivalla ratkaistavissa oleva ongelma. PDF-muotoiset ohjeluettelot voidaan muuntaa koneellisesti sellaiseen muotoon, joka mahdollistaa niiden viemisen tietokantaan muokattavaksi ja edelleen julkaistavaksi. Lopulta minulla kului tietokantajärjestelmän rakentamiseen iltaisin ja viikonloppuisin liki puolitoista vuotta.

Haasteellinen tietorakenne

Ensimmäinen haaste järjestelmän toteuttamisessa oli ohjeluetteloiden tietosisällön kuvaaminen tietokoneen ymmärtämällä tavalla. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin tietorakenteeseen, jossa teosten keskeinen tieto tiivistetään neljään pääelementtiin: teokset, osat, sovitukset ja käännökset.

Teoksen elementit ovat tietokannassa erillisinä, toisistaan riippumattomina dokumentteina, jotka on linkitetty toisiinsa. Teoksella voi olla osia, sovituksia ja käännöksiä. Osalla voi olla osia, sovituksia ja käännöksiä. Sovituksella voi olla käännöksiä. Käännöksen alla ei voi olla mitään. Teokseen sisältyvien elementtien lukumäärää ei ole rajoitettu: teoriassa teoksella voi olla ääretön määrä osia, joilla voi olla ääretön määrä osia ja niin edelleen.

Teos, osa, sovitus ja käännös tietorakenteessa. Kuva: Jaska Järvilehto
Kuva 2 Teos, osa, sovitus ja käännös tietorakenteessa.

Ohjeluettelon tuominen tietokantaan

Prosessin aluksi Python-kielellä kirjoitettu ohjelma tutkii PDF-ohjeluetteloa ja poimii tekstistä tietoelementtejä sille kerrottujen sääntöjen perusteella. Näitä tunnistettavia tietoelementtejä ovat yhtenäistetty nimeke, opusnumero, sävellysaika, soitinnus ja kantaesityksen ajankohta. Tietoelementtien tunnistamissääntöjä on tarpeen hienosäätää ohjeluettelokohtaisesti vastaamaan kulloisenkin ohjeluettelon taittoa ja typografiaa. Tekstistä tunnistetut tietoelementit ohjelma tallentaa CSV-taulukkotiedostoksi.

Ernest Pingoudin teoksesta tunnistetut tietoelementit. Taiteilijan näkemys. Kuva: Jaska Järvilehto
Kuva 3 Ernest Pingoudin teoksesta tunnistetut tietoelementit. Taiteilijan näkemys.

Ohjelman tuottama taulukkotiedosto tarkistetaan ihmissilmin ja tuodaan tietokantaan. Tuonnin yhteydessä teoksiin lisätään viittaukset tietojen lähteenä olevaan ohjeluetteloon.

Tuonnin yhteydessä teokset voidaan lisäksi liittää säveltäjäkohtaisiin teoskategorioihin Boolen logiikkaan perustuvilla säännöillä. Esimerkiksi Pingoudin teokset saavat automaattisesti kategoriakseen “opusnumerolliset teokset” tai “opusnumerottomat teokset” sen mukaan, onko teoksella opusnumero vai ei.

Armas Järnefeltin ohjeluettelon teoksiin tuonnin yhteydessä lisättävät viittaukset. Kuva: Jaska Järvilehto
Kuva 4 Armas Järnefeltin ohjeluettelon teoksiin tuonnin yhteydessä lisättävät viittaukset.

Yhtenäistettyjen nimekkeiden muokkaaminen

Tietokantaan tuotuja teoksia muokataan järjestelmän omalla kuvailutyökalulla. Jokainen teoksen tietoihin tehty muutos tallentuu järjestelmän sisäiseen versionhallintaan. Muutokset ovat tarvittaessa peruttavissa ja aiempi tieto palautettavissa.

Yhtenäistetyn nimekkeen muokkaaminen siirtää yhtenäistetyn nimekkeen aiemman muodon automaattisesti viittausmuodoksi “vaihtoehtoiset nimekkeet” -kenttään. Yhtenäistetyn nimekkeen muutoshistoria on näkyvissä myös julkisesti. 

Yhtenäistetyn nimekkeen yhteyteen voidaan tallentaa tieto aakkostuksessa ohitettavien merkkien määrästä, mikäli nimeke alkaa artikkelilla. Nimekkeelle voidaan määritellä kieli, aakkosto ja käytetty translitterointi esimerkiksi silloin, kun venäjänkielinen nimeke on translitteroitu latinalaisille aakkosille. Olen tehnyt testejä automaattisella kielentunnistuksella, mutta tulokset ovat olleet sen verran satunnaisia, että vielä toistaiseksi nämä tiedot on parempi lisätä käsityönä.

Yhtenäistetty nimeke ja sen muutoshistoria järjestelmän hallintanäkymässä. Tilanne on lavastettu. Kuva: Jaska Järvilehto
Kuva 5 Yhtenäistetty nimeke ja sen muutoshistoria järjestelmän hallintanäkymässä. Tilanne on lavastettu.

Tulevaisuuden näkymiä

Ohjeluetteloita on tarkoitus viedä tietokantaan ripeään tahtiin. Tietokantaan tallennettujen yhtenäistettyjen nimekkeiden päivittäminen RDA:n mukaisiksi tulee jossakin vaiheessa musiikin metatiedon asiantuntijaryhmä Muusan asialistalle. Järjestelmä tarjoaa mahdollisuuden myös aivan uusien ohjeluetteloiden laatimiseen vaikka ryhmätyönä, mikäli siihen on innostusta. Jos Kansalliskirjasto tulevaisuudessa toteuttaa kansallisen teosauktoriteettirekisterin, ovat ohjeluetteloiden yhtenäistetyt nimekkeet tarvittaessa siirettävissä tietokannasta koneluettavassa muodossa.

Intervalli 2/2021.
Intervalli 2/2021.

Intervallin säveltäjätaiteilija Luigi Russolo • Intervalli 2/2021

Teksti • Heikki Poroila

Intervalli • 2/2021
www.intervalli.fi

Intervallin kantta ja vähän sivujakin kuvittavat tänä vuonna myös kuvataiteilijoina toimineet säveltäjät Mikalojus Čiurlionis (nro 1) ja Luigi Russolo (nro 2).

Luigi Russolo.Luigi Russolo (30.4.1885–6.2.1947) oli italialainen taidemaalari, säveltäjä, soitinrakentaja ja kirjailija. Russolo tunnetaan ennen muuta kehittämästään ”hälyjen taiteesta”, jota hän julisti sekä kirjassaan L’arte dei Rumori (1913) että rakentamillaan soittimilla kuten Intonarumori, joilla myös tuotti musiikkia erityisesti vuosina 1913–1914 järjestetyissä hälymusiikin konserteissa.

Russolon taidetta on pyritty kuvaamaan käsitteellä ”futurismi”, mutta ainakin musiikin näkökulmasta sitä voi pitää riittämättömänä. Kuvataiteen puolella Russolo liittyi selkeämmin italialaisen futurismin taidesuuntauksen yleiseen linjaan ja saavutti kuvataiteilijana pysyvämmän aseman kuin muusikkona ja säveltäjänä.

Intervalli 2/2021.
Intervalli 2/2021.

”Olipa erikoinen uni!” • Intervalli 1/2021

Tiina Tolosen haastattelu julkaistiin alun perin keväällä 2021

Kysymykset • Heikki Poroila
Vastaukset • Tiina Tolonen
Intervalli 1/2021 (pdf)
www.intervalli.fi

Tiina Tolonen. Kuva: Sanna Kallio
Kuva: Sanna Kallio

Olisitko vielä vuosi sitten voinut kuvitella, että sinusta tehdään haastattelua kuolleeseen ja kuopattuun Intervalli-lehteen, jonka päätoimittajaksi olet päätynyt?
Todennäköisesti vuosi sitten olisin ajatellut, että olipa erikoinen uni! Päätoimittajaksi päätyminen lienee yksi sellaisista asioista, joita ei olisi pystynyt omalle kohdalleen kuvittelemaan tapahtuvaksi.

Kun Intervalli verkossakin lopetettiin 10 vuotta sitten, pääsyynä oli halukkaiden tekijöiden puute. Mikä on muuttunut, että Intervalli juuri nyt nousee tuhkistaan?
Intervallin merkitys ammattikunnallemme on avautunut minulle varsinaisesti vasta viime vuosina, kun olen Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan aluetoimittajan pestiä hoitanut ammattikorkeakoulukirjastojen yhteisessä Kreodi-lehdessä. Siitä on muodostunut tärkeä tiedonvälittäjä ammattikorkeakoulukirjastolaisten keskuudessa. Intervalli ei ollut pelkästään lehti, vaan myös osa musiikkikirjastolaisen identiteettiä. Missä muualla kirjoitettiin enimmäkseen vain musiikkikirjastoihin liittyvistä asioista? Minulla oli siis oikeastaan hyvä syykin hommaan ryhtyä.

Sanoisin että koko kirjastokentällä on tapahtunut lyhyen ajan sisällä niin paljon muutoksia, että se tavallaan ajoi Intervallin syntymään uudestaan. Itse tietysti edustan tässä korkeakoulukirjastoja, joissa musiikki saattaa olla kirjaston kokonaisuudessa enemmän tai vähemmän marginaalissa. Sellaiset henkilöt, jotka aiemmin työskentelivät vain musiikkiin liittyvien asioiden kanssa, ovat nykyään ”kolmen konstin timpermanneja”, joiden tehtävänkuviin kuuluu paljon muuta kuin musiikki tai sitten ei enää ollenkaan. Samaan aikaan aikaisemmin vallinnut yhteisöllisyys on alkanut murentua, kun on siirrytty eri leireihin. Aikaisemmin meillä oli yhteisiä ”vihollisia”, kuten kirjastojärjestelmä, nyt tämmöistä liimaa ei enää ole. Yhteisöllisyyttä ja kollegiaalista tukea on lähdettävä hakemaan ja rakentamaan muiden asioiden kautta. Suurten muutosten keskellä on hyvä olla yhteinen turvasatama nimeltään Intervalli.

Musiikki on modernin yhteiskunnan keskeinen toimeliaisuuden, luovuuden ja viihteen elementti. Miksi se näkyy huonosti kirjastolaitoksessa? Miksi jotkut kirjastot ovat pikemminkin purkamassa kuin kehittämässä musiikkipalveluitaan?
Tässä on tapahtunut suuri muutos, jossa ehkä musiikki sinänsä ei ole ollut se liikkeelle paneva voima, vaan se on jäänyt teknologisen kehityksen uhriksi, sekä hyvässä että huonossa mielessä. Itse olen 1960-luvulla syntynyt ja kotona musiikillista sivistystä tarjosi ikkunalaudalle viritetyt autostereot, joista usein kaikui joko a) Erkki Junkkarinen tai b) Finnhits. Jos halusin kuulla jotain muuta, sitä varten oli yleensä mentävä kirjastoon. Tuolloin kun kirjaston oven avasi, tuntui kuin olisi astunut sisään maagiseen taikalaatikkoon, jossa musiikkia oli tarjolla laidasta laitaan. Nykyisellään musiikkia tulee joka tuutista ja kirjastojen musiikkipalveluita ei todennäköisesti enää katsota niin merkityksellisiksi kuin aiemmin. Kieltämättä olisi hienoa nähdä kirjastojen lähtevän enemmän sille linjalle, jota esimerkiksi Tampereella toteutetaan Metso Liven kautta, jos vaan mahdollista. Voisiko olla, että kirjastoissa katsotaan muunlaisten tapahtumien olevan merkityksellisempiä tai tarpeellisempia? Vai onko takana ainoastaan raha ja sen puuttuminen?

Oletko ollut tyytyväinen viranomaispäätöksiin kirjastojen ja arkistojen palveluista koronapandemian aikana?
Täytyy todeta, että aika järkyttynein mielin otin vastaan viime kevään täyssulun. Erityisesti oppilaitosmaailmassa tuli heti suuri huoli opiskelijoista ja heidän pärjää- misestään, kun kirjaston ovet menivät kiinni. En usko, että kukaan voi sanoa olleensa tyytyväinen tehtyihin päätöksiin, erityisesti kulttuuripalvelujen osalta. Ehkä tästä opittiin jotakin seuraavien pandemioiden tms. varalle.

Mikä musiikki on viimeksi tehnyt sinuun järisyttävän vaikutuksen?
Siis todella vaikea nimetä vain jotakin tiettyä, mutta jos ihan viimeisimmistä puhutaan, niin maaliskuussa julkaistu Suistamon Sähkön uusi levy Varokaa! Hengenvaara! on tuonut iloa useaan etätyöpäivään myös tanssin muodossa. Viime päivinä on enemmän tai vähemmän nonstoppina soinut nuoren kotimaisen artistin nimeltään Yuhq tuore single Defcon 1, sillä siinä upeasta kitarasoolosta vastaa kummipoikani Juho Lapinlampi, jota olen saanut musiikillisesti sivistää ihan pienestä saakka. Ylpeänä voin röyhistää rintaani!

Oma kuoroharrastus on nyt sattuneesta syystä ollut tauolla, siksi hyvän kuoromusiikin kuuleminen ilahduttaa aina. Sydämessä läikähti, kun YouTubessa tuli vastaan Oulun Kamarikuoron esitys Ola Gjeillon sävellyksestä Ubi caritas. Olen itse tuota päässyt diskanttikuoroversiona esittämään. Huomaa kyllä, että elävää musiikkia kaipaa jo kovasti! Mutta siis kuoromusiikki on kyllä minulla ihan DNA:ssa ja tekee joka kerta järisyttävän vaikutuksen.

”Merkittävä osa henkistä hyvinvointiani on perheemme 8-vuotias rescuemäyris Kaapo, kuvassa oikealla”. Kuva: Marko Tolonen
”Merkittävä osa henkistä hyvinvointiani on perheemme 8-vuotias rescuemäyris Kaapo, kuvassa oikealla”. Kuva: Marko Tolonen

Helvi Leiviskän piirissä – Heikki Poroilan kirja-arvio ja teoslistaus

Tarasti, Eila
Nouse, ole kirkas! : Helvi Leiviskän elämä ja teokset. – Helsinki : Kulttuuriperintöjen akatemia ry; Suomen Semiotiikan Seura ry, 2017. – ISBN 978-952-68821-0-9

Keväällä 1998 Eila Tarastin pro gradu -työ Tutkielmia Helvi Leiviskän elämästä ja tuotannosta julkaistiin Helsingin yliopiston Musiikkitieteen laitoksella. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarjan toimittajana olin kuullut tutkielmasta ja olin utelias näkemään, voisiko sen ehkä julkaista, sisälsihän se myös ensimmäisen kerran listauksen Helvi Leiviskän tuolloinkin kovin huonosti tunnetusta sävellystuotannosta. Kävin Eila Tarastin kanssa kirjeenvaihtoa tästä näkökulmasta ja sain kesäkuussa levykkeellä itse työn ja erillisen alustavan teosluettelolistauksen. 18.6.1998 päiväämässäni kirjeessä totesin työn julkaisemisen arvoiseksi, mutta vasta merkittävien lyhennysten ja yleistajuisuutta parantavien muutosten jälkeen. Palautin levykkeen kirjeen mukana ja jäin odottamaan Eila Tarastin vastauksia ja jatkoneuvotteluja.

Eila Tarastin teos "Nouse, ole kirkas" – Helvi Leiviskän elämä ja teokset julkaistiin vuonna 2017.

Eila Tarastin teos ”Nouse, ole kirkas” – Helvi Leiviskän elämä ja teokset julkaistiin vuonna 2017.

Jatkoa ei koskaan seurannut ja hanke unohtui, mutta kun kirja ”Nouse, ole kirkas” – Helvi Leiviskän elämä ja teokset noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin ilmestyi, saatoin todeta Tarastin kyllä jatkaneen aiheen kimpussa. Tuloksena on kauttaaltaan neliväripainettu järkäle, joka on paisunut vuoden 1998 gradusta erityisesti Leiviskän sukuhistorian suuntaan. Selityksenä on laaja alkuperäisaineisto, jonka Tarasti on saanut suvulta ilmeisesti yksinoikeudella käyttöönsä. Juuri tämä sukuarkisto sisältää olennaisen kaikesta siitä uudesta, jonka musiikkitieteellinen gradututkimus on saanut rinnalleen.

Olen pitkään pohdiskellut, kommentoinko julkisesti tätä työtä ja jos kommentoin, mitä siitä sanoisin. Syynä on se, että Tarasti on epäilemättä tehnyt valtavasti töitä aineistonsa kanssa, mutta tulos on silti pahasti keskeneräinen. Manailen yleensä ammattitaitoisen kustannustoimittajan puutetta tietokirjan kuin tietokirjan yhteydessä. Tässä tapauksessa en pelkästään manaile, vaan harmittelen ääneen, että lopputulos ei ole lähelläkään sitä mitä se olisi voinut olla ulkopuolisella ammattiavulla, jota tekijä olisi myös kuunnellut. Kun erityisesti gradusta peräisin olevat osiot olivat ja ovat edelleen kunnossa, sukuhistoriallisen osan keskeneräisyys on silmiinpistävää.

Kirjan kielellis-teknillisistä ongelmista voisi kirjoittaa sivutolkulla, mutta tyydyn nostamaan esiin muutaman lukijan kannalta hankalimman asian. Eila Tarasti on eläytynyt Leiviskä-suvun historiaan niin syvälle, ettei kykene enää hahmottamaan esimerkiksi pelkkien etunimien käyttämisen outoutta. Lukija joutuu tuon tuostakin tarkistamaan, kuka kymmenistä pelkällä etunimellä esiintyvistä oikein on kyseessä. Tärkeimmät toki tulevat kirjan mittaan tutuiksi, mutta ainakin minulla oli koko ajan epämukava tunne siitä, että olen sotkeutunut vieraitten ihmisten yksityisasioihin. Asioitten hahmottamista ei edistä sekään, että Tarasti käyttää samoista ihmisistä eri nimiä. Setä Iivari Leiviskä on välillä Iivar-setä, välillä Iivari-setä ja välillä pelkkä Iivar tai Iivari. Äiti Elina Leiviskä on yleensä Elli, mutta ei aina. Moni henkilöhahmo vilahtaa sivuilla vain etu- tai sukunimellä, ja mikä pahinta, asiaa ei ole hakemistossa millään tavalla selvennetty vaan se on pullollaan hakusanoja, joista ei paljon iloa ole. Esimerkiksi Gallspachin parantolan (kirjoitettu kirjassa kolmella eri tavalla väärin) johtaja, professori Valentin Zeileis on hakemistossa vain ”Zeileis (prof.)”. Hakemiston toimittaminen ja taustatietojen kerääminen on selvästikin jäänyt tekemättä.

Eila Tarasti on myös jäänyt pahasti sukuarkiston tarjoaman lähdeaineiston vangiksi. Suurin osa kirjasta on sinänsä kohtalaisen mielenkiintoista kirjeenvaihdon avaamista, joka ei kuitenkaan kiinnity suvun ulkopuolisiin tapahtumiin kuten voisi toivoa. Erityisen rapsodiseksi jää kahden Leiviskän uran kannalta tärkeän mieshahmon, säveltäjä Erkki Melartinin ja Ruusu-Ristin johtajan Pekka Ervastin rooli. Molemmat esiintyvät toki siellä sun täällä ja jotkin viehättävät ilmaisut (”syötävän herttainen”) Melartiniin syvästi ihastuneen Helvi Leiviskän muistiinpanoista avaavat terävän näkymän nuoren Leiviskän elämään. Mutta esimerkiksi kummankaan vaikuttajan kuolemaa – joiden on täytynyt olla Leiviskän elämässä isoja asioita – ei ole käsitelty käytännössä ollenkaan, molemmat vaan katoavat yhtäkkiä kuvioista ja Leiviskän elämästä. Syynä lienee yksinkertaisesti se, ettei heistä ole aineistoa sukuarkistossa, vaan ne asiat olisi pitänyt tutkia arkistosta riippumatta.

Aivan erityisen merkittävänä puutteena pidän kirjan etäistä suhtautumista Ruusu-Ristiin, joka kuitenkin oli Helvi Leiviskän elämässä ja ajattelussa pitkään hyvin keskeinen tekijä. Tarasti ei ole halunnut tuoda esiin omaa suhdettaan järjestöön ja käsittelee sen sisäistä toimintaa hyvin suppeasti ja ylimalkaisin kuvauksin. Valitettavasti on samalla lähes käsittelemättä jäänyt se tosiasia, että kun Erkki Melartin toistaiseksi selvittämättömistä syistä erkani Ruusu-Rististä 1920-luvun lopulta lähtien, Helvi Leiviskä käytännössä peri Melartinin paikan järjestön muusikkona (ennen Melartinia tämä rooli oli ollut säveltäjä Oskar Merikannolla). Saattaa olla, ettei hän toisin kuin Melartin säveltänyt mitään järjestölle, mutta muita tehtäviä taatusti riitti. Niistä emme voi lukea juuri mitään yksityiskohtaisempaa. Saattaa olla, että Helvi Leiviskä itsekään ei tätä elämänsä puolta halunnut ulkopuolisille avata, mutta sitä tärkeämpää olisi sen avaaminen tutkimuksen keinoin ollut. Esimerkiksi Erkki Melartinin toimintaa järjestössä voidaan jossain määrin rekonstruoida Ruusu-Ristin lehdissä olleista raporteista, joten ehkä niin olisi voinut tehdä myös Leiviskän kohdalla.

Kirjassa on runsas ja visuaalisesti hieno kuvitus, mutta valitettavasti kuvien sijoittelua ei ole mitenkään synkronoitu tekstin kanssa eikä luontevaa vuoropuhelua synny. Kuvat täytyy selata täysin itsenäisenä prosessina, koska ne eivät valaise ympärillä olevaa tekstiä eikä teksti kuvia. Samaa lukijan mukavuudesta piittaamattomuutta ilmentää tekstissä usein ilman mitään ilmeistä syytä vaihteleva preesensin ja imperfektin käyttö. Sehän on taiten käytettynä tehokas keino luoda intiimi tunnelma ja taas irrota siitä, mutta nyt jää lukija lähinnä hämmentyneeksi. Vielä hankalampaa on, että Tarastin tapa käyttää sitaatteja ei pysy täysin kurissa. Usein on lukijan mahdoton varmuudella tietää, lukeeko suoraa sitaattia vai sitaatin pohjalta koottua tekijän tiivistelmää. Kysymys ei ole niinkään historiallisen totuuden hämärtymisestä, koska kyse on pääosin sukukirjeistä. Kokonaisvaikutelmaa ne kuitenkin hämmentävät aivan tarpeettomasti, kun vakiintuneet sitaattikäytännöt kuitenkin ovat kaikkien ulottuvilla.

On Tarastin kirjassa hyvätkin puolensa ja ne liittyvät Helvi Leiviskän sävellystuotannon esittelyyn ja analyysiin. Pohdin teosluetteloa hiukan myöhemmin, mutta lyhyesti voi todeta, että sävellysanalyyseissä Eila Tarasti on vahvimmillaan. Ne kertovat huolellisesta perehtymisestä Leiviskän saatavilla olleeseen käsikirjoitusaineistoon ja suhteellisen harvoihin julkaisuihin. Teksti on ajoittain turhankin perusteellista yleistajuiseen elämäkertateokseen, mutta parempi ehdottomasti näin kuin että kirjaa olisi lyhennetty juuri vahvimmilta osiltaan. Helvi Leiviskän tuotantohan ei ollut erityisen laaja eikä ulottunut esimerkiksi näyttämömusiikin suuntaan yhtä elokuvamusiikkia lukuun ottamatta. Tarastin analyysit ja arviot ovat kuitenkin niin perusteellisia, että tuskin niihin on vähään aikaan kenelläkään lisättävää.

Jotenkin puolitiehen jää sen sijaan kirjassa silloin tällöin esiin singahtava gender-pohjainen pohdinta Helvi Leiviskän sukupuolen vaikutuksesta hänen sävellystuotantoonsa ja rooliinsa säveltäjänä. Jää sellainen tunne, että Eila Tarasti on tuntenut suurta vetoa tämän näkökulman käsittelemiseen, mutta on sitten kuitenkin todennut sen liian isoksi työksi ja tyytynyt muutamaan sivuhuomautukseen. Kirjassa onkin vain kolme erillistä kirjoitelmaa, joiden aiheina ovat Leiviskän musiikkifilosofiset näkemykset (aloitettu jo gradussa) sekä hänen suhteensa Wagneriin ja Sibeliukseen. Suoraan sanoen tällaisia erilliskirjoituksia olisi itse lukenut lisää mieluummin kuin kymmeniä sivuja Helvi Leiviskän sukulaisten historiikkeja, joiden käsittelemisen houkutusta arkistoaineiston lumoama Tarasti ei ole kyennyt vastustamaan, vaikka olisi ehkä pitänyt.

Merkittävän osan kirjasta vie Helvi Leiviskän sävellysten esittely ja sitä kautta syntyvä alustava teosluettelo. Tämä oli gradussa ydinasia, joten ei ihme, että se on siirtynyt myös tähän elämäkertateokseen. On heti kärkeen todettava, ettei Tarasti valitettavasti tarjoa lukijalle sellaista selkeää ja tiivistä luetteloa, jollaisen kuvittelisi tällaisen kirjan liitteenä ilman muuta olevan. Tiedot Leiviskän useimmista sävellyksistä kyllä ovat mukana, mutta sillä lailla ryhmiteltynä ja analyyseihin ja vastaanottohistorioihin upotettuna, että laiskempaa saattaa hirvittää. Tästä syystä olen koonnut tähän loppuun tiivistietoisen listauksen siitä, mitä tällä hetkellä Helvi Leiviskän sävellystuotannosta tiedetään. Listauksen tiedot ovat pääosin Tarastin kirjasta, mutta jonkin verran pikkuteoksia koskevia tietoja olen kerännyt itse julkaisuista ja musiikkiarkistoistamme. Korostan, ettei kysymys puoleltani ole perustutkimuksesta vaan pelkästään olemassa jo olevan tiedon järjestämisestä.

Helvi Leiviskä, joka toimi pitkään Sibelius-Akatemian kirjastonhoitajana ja laati mm. opettajansa ja esimiehensä Erkki Melartinin sävellysten luetteloita, joita on säilynyt meidän päiviimme, kokosi itse ainakin kaksi jälkipolville säilynyttä luetteloa, jotka Eila Tarasti on kuvannut kirjansa liitekuvien joukkoon. Molemmat sisältävät vain opusnumeroituja teoksia, joita on 34. Käsin kirjoitettu luettelo on suomenkielinen, koneella tehty saksankielinen. Myös Melartinin teosluetteloista jotkut ovat korostuneesti saksankielisiä. Oman tulkintani mukaan molemmat on kirjoitettu 1970-luvulla, saksankielisessä on tuoreimpana vuosilukuna 1976. Vaikuttaa siltä, että Tarastin puolelta luettelointityö oli suhteellisen valmis jo vuonna 1998, eikä hän ole tätä elämäkertaa varten tehnyt ainakaan merkittävästi lisää arkistotyötä.

Helvi Leiviskän sävellykset – alustava listaus

Helvi Leiviskä. Kuva: Music Finland.

Helvi Leiviskä. Kuva: Music Finland.

Seuraava yhteenveto Helvi Leiviskän sävellyksistä ja sovituksista ei perustu omiin tutkimuksiin vaan lähinnä pintapuoliseen arkistotietojen ja Tarastin teoksessa olevan tiedon vertailuun. Luettelo tullee muuttumaan yksityiskohdissaan, vaikka pääteokset epäilemättä mukana jo ovatkin. Lyhenne MF viittaa Music Finlandin (entinen Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus) tietokantaan ja sen koodeihin. Nämä koodit ovat mukana, koska eräät Leiviskän teokset ovat käsikirjoituksina tutkijoiden ulottuvilla vain Music Finlandissa olevina kopioina. Tältä osin tilanne epäilemättä tulevaisuudessa helpottuu ja pääosa käsikirjoituksista löytynee Kansalliskirjaston arkistokokoelmasta.

1. Opusnumerolla varustetut sävellykset

Pianokvartetto, op. 1, A-duuri
Sävelletty 1926, uudistettu 1935. Käsikirjoitus (partituuri ja äänet) pitäisi olla Kansalliskirjastossa, kopio MF206. Teos on levytetty vuonna 2016. Kesto on noin 25 minuuttia.

Muunnelmia ja Finaali, op. 2
Sävelletty 1928. Orkesteri. Käsikirjoitus Eila Tarastilla, kopiot (sekä partituuri että pianosovitus) MF13706.

Suite antique, op. 3
Sarja vanhaan tyyliin
Osat: 1. Prélude, 2. Gavotte – Musette, 3. Sarabande, 4. Gigue.
Sävelletty 1928. Piano. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Ms. Mus. 163 (Fazer). Julkaistu 1948 (Fazerin musiikkikauppa FM2900, FM2901, FM2902, FM2903).

Kansantanssisarja, op. 4
Volkstanzsuite für Orchester
Sävelletty 1929, uudistettu 1954, 1970 ja 1973. Orkesteri. Kesto noin 15 minuuttia.

Pieniä pianokappaleita lapsille, op. 5
Osat: 1. Aamukaste ruohikossa, 2. Ulpukka, 3. Talkootanssit, 4. Västäräkki, 5. Metsäpolkua hämärissä, 6. Hyvää yötä
Sävelletty 1929? Piano. Koko opus on julkaistu 1929 (Musiikkikeskus) ja lisäksi osa Hyvää yötä on julkaistu kokoelmassa Koskettimet kertovat (Fazerin musiikkikauppa 1992).

Neljä orkesterilaulua, op. 6
Sävelletty 1932, uudistettu 1946. Mezzosopraano ja orkesteri.
1. Metsäruusu (Ei nuoku vielä viljan tähkäpäät).
Teksti Otto Manninen.
2. Aallon laulua (Kuin jäädä virran aalto vois)
Teksti Juhani Siljo. – Laulun orkesteriversio on kadoksissa, versio lauluäänelle ja pianolle on julkaistu kokoelmassa 20 laulua (WSOY 1935). Yksinlauluversion ruotsinkielinen käännös Böljans sång on Joel Rundtin käsialaa.
3. Vangittu kotka (Se liikkumatta istuu paikallans’)
Teksti Lauri Pohjanpää .
4. Tähtien laulu (On täällä aurinkoista, avaraa)
Teksti Lauri Pohjanpää.

Pianokonsertto, op. 7, d-molli
Sävelletty 1935. Piano ja orkesteri. Ensiesitys 23.11.1935, Ernst Linko, Toivo Haapanen ja Helsingin kaupunginorkesteri. Pianopartituurin käsikirjoitus KK COLL.808.39. Orkesteripartituurin olinpaikka ei ole tiedossa, kopio MF977 on tehty jo vuonna 1972.

Orkesterisarja I, op. 8
Sävelletty 1934. Kamariorkesteri.
Sarjan osan Meditatio sovitus pianotriolle, käsikirjoitus KK COLL.808.39 (ollut Suomen Säveltäjäin arkistossa, josta saatu 1971).

Psalmi aamusta, op. 9
Sävelletty 1935 tai aikaisemmin. Lauluääni ja piano. Teksti Uuno Kailas. Alkusanat ”Ja Jumala avasi minun uneni oven”. Laulu on julkaistu kokoelmassa 20 laulua (WSOY 1935). Käännöksen Psalm om morgonen (Den evige öppnade för mig ) on tehnyt Joel Rundt. Käsikirjoituksesta tunnetaan ainakin kopio (MF1857).

Kolmoisfuuga, op. 10
Sävelletty 1935. Orkesteri.

Orkesterisarja II, op. 11
Osat: 1. Kevään tulo, 2. Humoreski, 3. Kehtolaulu, [4.] Epilogi
Sävelletty 1936. Sarja on peräisin ainakin pääosin elokuvan Juha musiikista.
Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll. 790.68 (102-sivuinen orkesteripartituuri). Käsikirjoitus on aiemmin ollut Ylen nuotistossa.

Lapsifantasioja, op. 12
Osat: 1. Mäenlaskua, 2. Sanat, 3. Tyhmät ja viisaat
Sävelletty 1936. Sopraano ja orkesteri tai piano (1937). Teksti Uuno Kailas.
Käsikirjoitus Eila Tarasti, kopio MF13705 (sekä orkesteripartituuri että yksinlauluversio). Äänilehtien sijainti on varmistamatta.

Sydän I, op. 13, nro 1
Sävellysaikaa ei tiedetä. Sopraano ja piano. Teksti V. A. Koskenniemi, alkusanat ”Miss’ olet ollut sydämein”, jotka ovat Teoston tietokannassa myös sävellyksen nimenä (teosnumero 28308186).

Sydän II, op. 13, nro 2
Sävellysaikaa ei tiedetä. Sopraano ja piano. Teksti V. A. Koskenniemi, alkusanat ” Nuku taistosta kuumeisesta, ole hiljaa sydämein”.

Pianosonatiini, op. 14, F-duuri
Sävelletty 1939. Piano. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Ms. Mus. 163 (Fazer). Sonatiini on julkaistu seuraavissa kokoelmissa: Finlandia V (Fazer 1945), Sonaatteja ja sonatiineja pianolle (WSOY 2005) ja Suomalaista toiveohjelmistoa pianolle 2 (Fennica Gehrman 2016).

Pimeän peikko, op. 15
Sävelletty 1942. Sekakuoro ja orkesteri. Teksti Eino Leino. Käsikirjoitus Eila Tarastilla, kopio MF32458.

Kaksi intermezzoa, op16
Sävellysaikaa ei tiedetä. Kamariorkesteri. Intermezzon nro 1 käsikirjoitus on Kansalliskirjastossa Coll. 790.68 (orkesteripartituuri). Intermezzon nro 2 käsikirjoitus on Eila Tarastilla, kopio MF13704.

Jalanjälki jok’ ainoa, op. 17, nro 1
Sävellysaikaa ei tiedetä, mutta laulu lienee Leiviskän ensimmäisiä sävellyksiä ja opusnumero on keinotekoisen suuri. Lauluääni ja piano. Teksti Juhani Siljo. Laulusta on ilmeisesti tehty kaksi eri kuoroversiota, joista toinen vuonna 1925 Erkki Melartinin 50-vuotispäiville. Myös sovitus lauluäänelle ja uruille on tiettävästi olemassa. Sovitusten yksityiskohdat ovat tarkemmin tutkimatta.

Nouse, ole kirkas!, op. 17, nro 2
1936? Lauluääni ja piano. Teksti on Raamatusta (Jes. 60: 1-2;20). Laulu on levytetty vuonna 1956 (Maiju Kuusoja ja Taneli Kuusisto) ja julkaistu nuottina 1958 (Fazerin Musiikkikauppa, FM3660).

Kaipaus, op. 18, nro 1
Sävellysaikaa ei tiedetä. Lauluääni ja piano. Teksti Lauri Pohjanpää. Julkaistu kokoelmassa Kokoelma yksinlauluja IV (Westerlund/Fazer
REW2564, W12564-1, kokoelman varhaisinta julkaisuvuotta ei tiedetä, mutta viimeistään 1967). Kokoelmassa on tekstistä myös ruotsinkielinen
käännös Längtan (Joel Rundt).

Hatara sydän, op. 18, nro 2
Sävellysaikaa ei tiedetä. Lauluääni ja piano. Teksti Eino Leino. Laulu on kadoksissa.

Kevätmyrsky, op. 18, nro 3
Sävellysaikaa ei tiedetä. Lauluääni ja piano. Tekstin lähdettä ei tiedetä. Laulu on kadoksissa.

Kaksi fantasiaa pianolle, op. 19
Kevät 1944 (Helsinki, Lauttasaari). Piano. Nro 1, d-molli ja nro 2, C-duuri. Nro 1 tunnetaan vain luonnosmaisena versiona.

Litania, op. 20
Sävellysaikaa ei tiedetä. Naiskuoro ja urut (tai piano). Teksti Aino Silfstén (1903-1989) Raamatun (Matt. 5:21-48) mukaan. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto COLL.808.39.

Sonaatti viululle ja pianolle, op. 21 g-molli
Sävelletty 1945. Viulu ja piano. Käsikirjoitus KK COLL.808.39. Sävellys on levytetty vuonna 1975 (Liisa Pohjola ja Paavo Pohjola) ja julkaistu vuonna 2012 (Finlandia Classics FINCLA1).

Auringon maja, op. 22, nro 1
Sävellysaikaa ei tiedetä. Lauluääni ja piano. Teksti Väinö Siikaniemi.

Luomisen henki, op. 22, nro 2
Sävellysaikaa ei tiedetä. Lauluääni ja piano. Teksti Aino Kallas.

Psalmi 40, op. 22, nro 3
Sävellysaikaa ei tiedetä. Lauluääni ja piano. Teksti Raamatusta. Alkusanat ”Hartaasti minä odotin Herraa”.

Sinfonia I, op. 23, B-duuri
Sävelletty 1947. Ensiesitys 1948. Käsikirjoitus Helsingin kaupunginarkisto, kopio MF12615.

Impromptu energico, op. 24
Sävellysaikaa ei tiedetä. Orkesteri. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll. 790.68 (partituuri).

Capriccio, op. 25, nro 1
Sävelletty 1963. Piano.

Canto intima, op. 25, nro 2
Sävelletty 1963. Piano. Leiviskän omakätisessä suomenkielisessä teosluettelossa opusnumerona on 29. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll. 805.1, siirretty 1972 Suomen Säveltäjäin arkistosta Suomalaisen musiikin tiedotuskeskukseen ja sieltä Kansalliskirjastoon. Kansilehdellä omistuskirjoitus ”Margherita Tandefeltille musiikkitoveruudessa Helvi Leiviskä 25.1.1978” ja leima: Esbobygdens ungdomsförbund rf. Samassa kokonaisuudessa on myös Con fuoco, op. 25, nro 3.

Con fuoco, op. 25, nro 3
Sävelletty 1963. Piano. Leiviskän omakätisessä suomenkielisessä teosluettelossa opusnumerona on 29. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll. 805.1 (ks. myös Canto intima, op. 25, nro 2).

Sanaton laulu, op. 26
Sävellysaikaa ei tiedetä. Kamariorkesteri. Teos on sävelletty Helsingin naisorkesterille, mahdollisesti sen 20-vuotisjuhlille vuonna 1958 tai 30-vuotisjuhlille 1968.

Sinfonia II, op. 27, d-molli
Sävelletty 1954. Orkesteri. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll. 790.68 (130-sivuinen orkesteripartituuri). Käsikirjoitus on ollut aiemmin Yleisradion nuotistossa.

Mennyt manner, op. 28
Sävelletty 1957. Kantaatti solisteille, kuorolle ja orkesterille. Teksti Eino Leino (Helkavirsiä 2, 1916). Käsikirjoitus Eila Tarastilla, kopio MF32459.

Angelus Domini, op. 29
Sävelletty 1950. Kaksi lauluääntä ja piano (tai kuoro). Teksti Helvi Juvonen. Nelisivuisen partituurin on mahdollisesti Kansan Raamattuseura julkaissut ilman tarkempia tietoja vuonna 1950. Teos puuttuu Leiviskän omasta suomenkielisestä teosluettelosta, jossa opuksena 29 ovat kaksi opuksen 25 pianokappaletta. Sävellys on mahdollisesti tehty Ruusu-Ristin käyttöön.

Sinfonia brevis, op. 30
Sävelletty 1962. Orkesteri. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll. 790.68 (orkesteripartituuri). Käsikirjoitus on ollut aiemmin Yleisradion nuotistossa.

Sinfonia III, op. 31
Osat: 1. Allegretto scherzando, 2. Fuga pastoralis, 3. Allegro.
Aloitettu 1964, valmistunut 30.12.1970-71. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll. 790.68 (149-sivuinen orkesteripartituuri). Teos on äänitetty Yleisradiossa 1974 (Jussi Jalas ja Radion sinfoniaorkesteri) ja julkaistu vuonna 2012 (Finlandia Classics FINCLA1).

Kouluvuodet, op. 32
Osat: 1. Tytöt portaissa, 2. Kello, 3. Pöllö
Sävelletty 1970. Pienoiskantaatti Helsingin Tyttönormaalilyseon 100 -vuotisjuhlaan 11.4.1970. Teksti Aale Tynni. Käsikirjoitus on mahdollisesti Eino Roihan perikunnan hallussa, kopio MF18651.

Katu, op. 33, nro 1
Sävelletty 1971. Lauluääni ja piano. Teksti Lea Pohjanpalo. Huom! Laulua op. 33, nro 2 ei tunneta, se on joko kadoksissa tai ei ole koskaan valmistunutkaan.

Runolintuni, op. 34, nro 1
Sävelletty 1971? Lauluääni ja piano. Teksti Raili Kahilainen. Laulu on julkaistu 1972 (Fazer FM5202).

Liekki, op. 34, nro 2
Sävelletty 1971? Lauluääni ja piano. Teksti Saimi Puusniekka. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto, Ville Sirviön kokoelma. Laulu on julkaistu 1972 (Fazer FM5201). Leiviskän omassa suomenkielisessä teosluettelossa tekstin tekijäksi on merkitty virheellisesti Helvi Juvonen.

2. Helvi Leiviskän sävellykset ja sovitukset ilman opusnumeroa

Teokset ovat nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Varsinkaan sovituksia ei ole kunnolla tutkittu.

Aallon laulua
Sävelletty 1921. Lauluääni ja piano. Teksti Juhani Siljo. Sovitus opuksen 6 numerosta 2.

Aamuun yöstä
Sävelletty Wienissä syksyllä 1928. Lauluääni ja piano. Teksti Akseli Tolvanen. Tekstin tekijä on kuulunut Ruusu-Ristiin.

Ajan virralla
Sävelletty ehkä 1936. Runoelma lausuntakuorolle ja pianolle. Teksti Otto Manninen. Ajoitusarvio perustuu tietoon, että tämä melodraama on esitetty Riihimäen Kansalaisopiston 10-vuotisjuhlassa. Opisto on perustettu 1926.

Allegro ma non troppo
Sävellysaikaa ei tiedetä. Piano.

Autio saari
Sävellysaikaa ei tiedetä. Mieskuoro. Tekstin lähdettä ei tiedetä.

Cantabile
Sävellysaikaa ei tiedetä. Sello ja piano. Teos on omistettu professori Ossian Fohströmille. Fohström toimi sellonsoiton professorina vuosina 1941-1943. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll. 790.68 (partituuri ja sellon äänilehti).

Excelsior!
Sävellysaikaa ei tiedetä. Unisonokuoro? Teksti Uuno Kailas. Kyseessä on Nuoren Voiman Liiton lippulaulu. Leiviskä mainitsee laulun jostain syystä opusluetteloissaan, mutta ilman opusnumeroa.

Fuuga
Sävelletty 1926. Piano.

Hyökyaalto
Sävelletty syksyllä 1921. Lauluääni ja piano. Teksti V. A. Koskenniemi. Alkusanat ” Sinä hyöky hurja ja vaahtopää”.

Hän, Mestari, noussut on
Sävelletty 1936 tai aikaisemmin. Unisonokuoro. Teksti Immi Hellén. Alkusanat ”Käy henkäys hautojen yllä”. Julkaisu kokoelmassa Koulun kuorolauluja (WSOY 1936).

Ikuisuutta kohti
Tällainen teos on mainittu Teoston tietokannassa (teosnumero 27914653). Tarkempia tietoja ei toistaiseksi ole löytynyt.

Impromptu
Sävelletty 27.12.1928. Viulu ja piano. Omistettu Pekka Ervastille tämän syntymäpäivänä (Ervast syntyi 26.12.1875).

Isänmaan lipulle
Sävellysaikaa ei tiedetä. Kuoro. Teksti Uuno Kailas. Sävelletty ilmeisesti salanimellä ”Vartia”.

Joulu
Sävelletty 1932 tai aikaisemmin. Unisonokuoro. Teksti Antti Rytkönen. Alkusanat ”Talvipäivä paistaa, vedät metsään kelkkaa”. Julkaistu kokoelmassa Lauluiloa nuorisolle I-III (Otava, 1932).

Jouluyö
Sävelletty 1932 tai aikaisemmin. Unisonokuoro. Teksti Immi Hellén. Alkusanat ”On maassa hanget puhtahat”. Julkaistu kokoelmassa Lauluiloa nuorisolle I-III (Otava, 1932).

Juha
Sävelletty 1935. Musiikkia Nyrki Tapiovaaran elokuvaan, jonka ensi-ilta oli 21.1.1936. Katso tarkemmin Orkesterisarja II, op. 11. Leiviskä käytti elokuvassa myös musiikkia Orkesterisarjasta I, op. 8

Kalliolle, kukkulalle
Teoston tietokannassa on Helvi Leiviskän nimissä täsmentämätön sovitustieto tästä kansanlaulusta.

Kehtolaulu (Kehto keinuu hiljaa)
Sävelletty 1932 tai aikaisemmin. Kaksiääninen kuoro. Teksti Antti Rytkönen. Julkaistu mm. kokoelmissa Lauluiloa nuorisolle I-III (Otava, 1932) ja Koulun laulukirja (Lauri Parviainen, 1934).

Kesäilta (Metsän puita tuuli tuudittaa)
Sovitusaikaa ei tiedetä. Suomalaisen kansanlaulun sovitus ilmeisesti pianolle. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Ms. Mus. 163 (Fazer).

Kohtalon laulu
Sävelletty 1921. Lauluääni ja piano. Teksti Werneri Lindgren. Alkusanat ”Ei harteilta voi pudota tämä tuskien taakka”.

Koiviston polska
Teoston tietokannassa on maininta tällaisesta sävellyksestä tai kansansävelmän sovituksesta (teosnumero 28031787).

Kuin juhlaa on retki hiihtäjän
Sävelletty 1936 tai aikaisemmin. Unisonokuoro. Teksti Immi Hellén. Alkusanat ”Tunnetko riemua hiihtäjän”. Julkaistu kokoelmassa Koulun kuorolauluja (WSOY 1936).

Melartin, Erkki
Kylväjät, EM125
Sävelletty 1925, julkaistu 1939. Kyseessä on Erkki Melartinin kantaatti sekakuorolle ja orkesterille, jossa orkesterin osuus on Helvi Leiviskän sovittama. Käsikirjoitus Kansalliskirjasto Coll.824.1 (Kansallis-Kuoro).

Laineet
Sävelletty 1936 tai aikaisemmin. Unisonokuoro. Teksti Lauri Pohjanpää. Alkusanat ”Ei kukaan kysy, kukaan muista meitä”. Julkaistu kokoelmassa Koulun kuorolauluja (WSOY 1936).

Maatalousnaisen laulu
Sävelletty 1947 tai aikaisemmin. Naiskuoro (lauluääni) ja piano. Teksti Oke Peltonen (joissain lähteissä Åke). Alkusanat ”Sun lahjas, elämä, suuri on”. Julkaistu kokoelmassa Kansanopiston laulukirja : Nuottipainos (Otava 1947).

Me suojaamme sua!
Sävelletty 1936 tai aikaisemmin. Unisonokuoro. Teksti Immi Hellén. Alkusanat ”Pieni siivekäs ystävä”. Julkaistu kokoelmassa Koulun kuorolauluja (WSOY 1936).

Meren laulua
Sävelletty kesällä 1918. Piano. Uudistettuna nimellä Meren rannalta I kokonaisuudessa Viisi impromptua.

Meren pisar
Sävelletty 1921. Lauluääni ja piano. Teksti Juhani Siljo. Alkusanat ”Yöstä unten lempeäin”. Esitetty ilmeisesti Helsingin musiikkiopiston kevätnäytteissä, laulajana Martta Uramo.

Pepen merimatka
Sävelletty 1936 tai aikaisemmin. Unisonokuoro. Teksti Arvily (Arvid Lydecken). Alkusanat ”Pepe oli musta kuin musta on musta”. Julkaistu kokoelmassa Koulun kuorolauluja (WSOY 1936).

Pianotrio
Sävelletty 1925. Piano, viulu ja sello. Ensiesitys oppilasnäytteissä 25.5.1925, esittäjinä Leo Funtek, Eino Raitio ja Ossian Fohström. Käsikirjoitus Eila Tarastilla, kopio MF9478. Sävellys on levytetty ja julkaistu 2017 (Annemarie Åström: Finnish Violin Music, Alba Records ABCD410).

Pianovariaatiot
Sävelletty 1928-1929 Wienissä. Piano.

Preludi ja fuuga
Sävelletty 1927. Piano.

Sinfonia (1922-1923)
Sävelletty 1922-1923. Neliosainen oppilastyö. Käsikirjoitus Eila Tarastilla, kopio MF13707.

Soikohon Laulumme!
Sävellysaikaa ei tiedetä. Naiskuoro. Teksti Adele Rajakoski (1895 – 1975). Teos on sävelletty Marttaliitolle.

Sonatiini, f-molli
Sävelletty 1920. Piano. Kantaesitys 1922, Leo Funtek Musiikkiopiston oppilasnäytteissä.

Suvivirsi-muunnelmat
Sävellysaikaa ei tiedetä. Piano.

Syksy
Kolme preludia pianolle. Osat: 1. Sortuva, 2. Meren kehtolaulu, 3. Halla (Pettymys)
Sävelletty kesällä ja syksyllä 1923. Piano. Kyseessä lienee sama sarja, joka esitettiin musiikkiopiston matineassa keväällä 1924 nimellä ”Pianosarja Syksy”.

Syksy
Sävelletty 1932 tai aikaisemmin. Unisonokuoro. Teksti L. Onerva. Alkusanat ”Syyskultiin kellastuu”. Julkaistu kokoelmassa Lauluiloa nuorisolle I-III (Otava, 1932).

Sytytä tähdet!
Sävelletty 1921. Lauluääni ja piano. Teksti Lauri Pohjanpää.

Terve, kuu, kumottamasta!
Sävellysaikaa ei tiedetä. Sekakuoro. Teksti Kalevalasta. Kopio MF20334, alkuperäisen käsikirjoituksen sijainti ei ole tiedossa. Teos puuttuu Eila Tarastin luetteloista.

Ukko Noa -muunnelmat
Sävellysaikaa ei tiedetä. Orkesteri. Eila Tarasti mainitsee tällaisen teoksen sivumennen sivulla 418.

Valse
Sävelletty 19.–25.4.1918. Piano. Uudistettuna osa Kevätiloa kokonaisuudessa Viisi impromptua.

Viisi impromptua
Osat: 1. Kevätiloa (1918), 2. Impromptu (1919), 3. Joululaulu (1920), 4. Meren rannalta I (1920), 5. Meren rannalta II (1920)
Sävelletty 1918-1920. Piano.

Heikki Poroila

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset – Heikki Poroilan kirjoitussarja päättyy pohdintaan populaarimusiikin säveltäjistä

Säveltäjien teosluettelo – avain luovan työn huoneeseen, osa 3

Elo-syyskuussa 2016 julkaistu kolmiosainen artikkelikokonaisuus säveltäjien teosluetteloista on valmis. Ensimmäisessä osassa pohdin teosluetteloiden tarpeellisuutta ja periaatteellisia ratkaisuja. Toisessa osassa pyrin esittelemään käytännön prosessia, jonka kuluessa idea muuttuu käyttäjiään palvelevaksi julkaisuksi. Sarjan kolmas osa keskittyy teosluetteloiden moninaiseen käyttöön, ja katsoo myös populaarimusiikin suuntaan.

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset

”Jokaiselle kirjalle lukija – jokaiselle lukijalle kirja”, kuten intialainen S. R. Ranganathan jo 1930-luvulla asian kiteytti. Mutta ketkä ovat säveltäjien teosluetteloiden lukijoita? Keille ja minkälaisiin tarkoituksiin niitä tehdään?

Osa teosluetteloista on syntynyt ja syntyy oletettavasti jatkossakin eräänlaisena musiikintutkimuksen sivutuotteena. Musiikkitieteilijä penkoo säveltäjän elämää ja siinä sivussa tulevat sävellyksetkin tutkituiksi ja ainakin alustavasti luetteloksi kootuksi. Tyypillinen tämän lajin edustaja on Seppo Heikinheimon kirjoittamaansa Aarre Merikanto -biografiaan lisäämä luettelo, joka syntyi elämäkerran kirjoittamisen yhteydessä. (Samainen Heikinheimo kiitti aikoinaan minua siitä, että olin Oskar Merikannon teosluettelon tekemällä säästänyt häneltä ison vaivan.)

Tällaiset sivutuotteet voivat olla sinänsä relevantteja yleiskuvan antajia, mutta harvemmin ne pohjautuvat kaiken lähdeaineiston tutkimiseen. Tarjolla oleva informaatio on yleensä myös varsin suppeata ja keskittyy lähinnä kertomaan, milloin sävellys on syntynyt ja kuka mahdollisen tekstin on tehnyt. Musiikintutkimuksen yhteydessä syntyvät luettelot on tarkoitettu toisaalta tutkijoille, toisaalta kyseisestä säveltäjästä kiinnostuneelle suurelle yleisölle. Tavoitteena on yleensä tarjota yleiskuva siitä, mitä säveltäjä A sai aikaan.

Jaottelu tutkijat – harrastajat ei itse asiassa ole lähelläkään koko totuutta, vaikka osatotuudeksi riittääkin. Säveltäjien teosluettelon tarvitsijoiden luettelo on yllättävän pitkä, vaikka ei lähtisikään liikkeelle sellaisesta ikävästä ennakkoluulosta, että teosluettelot tehdään pölyttymään kirjaston nurkkaan.

Aivan ensimmäiseksi on mainittava kirjastojen luetteloijat, joiden eräänä tehtävänä on käyttää julkaisuissa esiintyvistä sävellysteoksista yhtä ja yhdenmukaista nimitystä siitä riippumatta, mistä hakujärjestelmästä on kyse. Oma teosluetteloiden tekointoni on puhtaasti kirjastoluetteloijan halua saada riittävästi faktaa luettelointiratkaisuiden tekemiseen. Kirjastoissa kiinnostus kohdistuu kaikkiin teoksiin, joista on tai voi olla olemassa nuotti- ja äänitejulkaisuja. Siksi ei riitä, että tunnetaan säveltäjän suosituimmat teokset ja niiden tausta.

Kärjistäen voi sanoa, että suurin osa maailmalla tehdyistä säveltäjien teosluetteloista on hankittu kirjastojen kokoelmiin. Eräs saksalainen kollega totesi joskus 1990-luvun alussa – kun olin kauhistellut teosluetteloiden korkeita hintoja –, että pääsyyllisiä ovat varakkaat yhdysvaltalaiset yliopistokirjastot, joille on yhdentekevää, maksaako uniikki teosluettelo 100 vai 1000 dollaria. Kun pelkästään Yhdysvaltoihin menee satoja luetteloita, hintaa ei tarvitse määritellä köyhän suomalaisen yleisen kirjaston ulottuville.

Kirjastoon hankittu teosluettelo on luonnollisesti myös kenen tahansa musiikin harrastajan ulottuvilla, vaikka aika usein pelkästään käsikirjastossa käytettäväksi. Kun joku innostuu tietyn säveltäjän musiikista, on varsin luontevaa ruveta selvittämään, mitä kaikkea kyseinen säveltäjä on tehnyt eli mitä kaikkea voi ruveta tavoittelemaan. Nykyisenä Wikipedian anteliaiden luetteloiden aikakaudella paperille painetut teosluettelot ovat menettäneet tärkeyttään, mutta toisaalta kannattaa muistaa, että hyvä teoslistaus Wikipediassa voi nojautua vain kunnolliseen teosluetteloon. Oman kokemukseni mukaan teosluetteloiden menekki yksityishenkilöiden piirissä olisi huomattavasti suurempi kuin se on, jos hintataso (ulkomailla) olisi kohtuullisempi. Hyvin tehty teosluettelo on elämäkerran veroinen tietopakkaus, joiltakin osin tietysti vielä tärkeämpi.

Jotkut tarvitsevat säveltäjien teosluetteloita ammatissaan. Tällaisia ammattikäyttäjiä ovat ohjelmistoa suunnittelevat intendentit, kapellimestarit ja solistit, jotka koko ajan etsivät uutta ohjelmistoa. Ohjelmistosuunnittelijoille on tärkeätä saada helposti tietää, mitä nuottiaineistoa teoksesta on tarjolla ja missä käsikirjoitusaineisto sijaitsee. Käsiohjelmien tekijät joutuvat harvinaisempien teosten kohdalla konsultoimaan teosluetteloa, koska yleiset hakuteokset keskittyvät suosikkiteoksiin.

Suomalaisen musiikin historiaa tutkivat ja siitä kirjoittavat ovat kiitollisia kaikesta tutkimustiedosta, jota he voivat hyödyntää omissa selvityksissään ja töissään. Kunnollinen teosluettelo tarjoaa usein mielenkiintoista tietoa, vaikka kyseessä ei olisi edes oman tutkimuskohteen tuotanto. Hyvin taustoitettu teosluettelo kerää pirstaleista tietoa monista lähteistä ja tarjoaa jatkotutkimukselle tukevia jalansijoja. Ammattihistorioitsijat ja biografit keräävät systemaattisesti kaikki käsiinsä saamansa teosluettelot – varmuuden vuoksi.

Jos säveltäjä on tekijänoikeudellisesti edelleen suojattu, hänen tuotantonsa tarkka luettelointi kiinnostaa myös tekijänoikeusjärjestöjä. Suomessa säveltäjien oikeuksia valvovalla Teosto ry:llä on valtava tietokanta, jonka perusteella lupia myönnetään ja korvauksia kerätään. Vaikka tietokannan sisältämää informaatiota nykyään pyritään valvomaan, pohjimmiltaan se perustuu säveltäjien itsensä antamaan dataan. Käytännössä Teoston tietokannassa on valtavasti sekä objektiivisesti väärää tietoa (olemattomia teoksia ja vastaavia) että inhimillisten virheiden aiheuttamia sotkuja. Näistä kaikista päästään eroon, jos tietokanta nojautuu tutkittuun teosluetteloon, ei satunnaistietoon.

Kun muutama vuosi sitten tein Palmgren-luetteloa, tarjouduin samalla laittamaan Teoston tietokannan tältä osin kuntoon. Karkean arvioni mukaan yli puolet tietokannan merkinnöistä oli jollain tavalla virheellisiä (olemattomia, väärin kirjoitettuja ja kirjattuja, sama teos moneen kertaan, tunnistamattomiksi jääneitä lakonisia ilmaisuja tyyliin ”Intermezzo” jne.). Erityisen heikkoa tietokannassa oli samaan opuskokonaisuuteen kuuluvien osien yhteyden ilmaiseminen eli teosluettelon kova ydintieto.

Tekijänoikeudellinen tiedontarve katoaa, kun säveltäjä vapautuu (esimerkiksi Palmgren vuonna 2022, Sibelius vasta vuonna 2028), mutta Teoston tietokannassa on pidetty myös jo vapautuneiden säveltäjien teoksia, koska niistä tehdyt tuoreemmat sovitukset ja muut versiot nauttivat edelleen suojaa ja niiden tekijät haluavat osansa korvauksista. Hyvin tehty perustutkimus hyödyttää vuosikymmenestä toiseen.

On ehkä hyvä vielä mainita helposti unohtuva ihmisryhmä, joka epäilemättä arvostaa säveltäjän elämäntyön kokoamista teosluettelon sivuille. Säveltäjän lähiomaiset ja jälkeläiset eivät välttämättä ole muuten millään lailla kiinnostuneita musiikin historiasta, mutta kun kyseessä on omiin esivanhempiin (tai jopa vanhempiin) liittyvä asia, sillä yleensä on merkitystä. Yhtä hyvin kuin musiikkitoimittaja osaa mielellään vastata kysymykseen siitä, montakos yksinlaulua se Kilpinen nyt sävelsikään, säveltäjän omaiset ottavat mielellään vastaan tietoa siitä, mitä se lähisukulainen ehti saada aikaan. En ajattele, että Armas Maasalon perilliset murehtivat kunnollisen teosluettelon puutetta aktiivisesti, mutta kun sen joku joskus kokoaa, mielihyvä suvun piirissä on taattu. Rahaa ei välttämättä heru, mutta tukea ja parhaassa tapauksessa myös ainutlaatuisia lähteitä.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo on kiistatta marginaalinen ilmiö, tarkasteli asiaa bibliografisesta tai musiikinhistoriallisesta näkökulmasta. Jean Sibeliuksesta on kirjoitettu satoja monografioita ja tieteellisiä artikkeleita, mutta teosluetteloita vain muutamia ja kunnollisia vain kaksi (Fabian Dahlström 1987 ja 2003). Säveltäjiä on aina ollut paljon vähemmän kuin esiintyviä taiteilijoita, joten edes teoriassa teosluetteloitakaan ei järin paljon voi olla olemassa Suomen kaltaisessa pienessä maassa. Tähän liittyy näkökohta, jonka haluan kirjoitukseni lopuksi nostaa esiin. Onko järkevää tai tarpeellista koota tutkittuja teosluetteloita myös muun kuin taidemusiikin säveltäjien tuotannosta?

Käytäntö meillä ja muualla on lähtenyt siitä, että vain taidemusiikin perinteeseen liittyvä musiikki on riittävän ”arvokasta” ikuistettavaksi teosluettelon kaltaiseen työlääseen formaattiin. Kun populaarimusiikista on tehty luetteloita, ovat ne pääsääntöisesti olleet diskografioita eli luetteloita tietyn esittäjän tai säveltäjän teosten levytyksistä. Diskografia ei kuitenkaan ole sama asia kuin säveltäjän teosluettelo, vaikka ne molemmat bibliografioiden piiriin kuuluvatkin.

Asiaan liittyy sekä teoreettisia että käytännöllisiä näkökohtia. Populaarimusiikki ei ”ole olemassa” aivan samalla lailla kuin taidemusiikki. Sävellykset eivät välttämättä ole olemassa täsmällisinä käsikirjoituksina ja niiden pohjalta valmistettuina painettuina nuotteina. Huomattava osa populaarimusiikista syntyy esitystilanteessa ja monissa tyyleissä sellaista asiaa kuin ”sävellys” ei varsinaisesti ole edes olemassa, ei ainakaan samassa mielessä kuin taidemusiikin puolella. Kun John Coltrane tulkitsee Richard Rodgersin evergreenin My favourite things, hän kyllä hyödyntää Rodgersin melodialinjaa, mutta McCoy Tynerin pianosta kuultava säestävä harmonia on jo aivan muuta kuin mitä Rodgersin kynästä nuottipaperille piirtyi. Tällainen viihdelaulun jazz-versio on jo aika lähellä kokonaan uutta sävellystä.

Jos kuitenkin jätetään syrjään mielenkiintoiset kysymykset sovituksen ja sävellyksen rajasta tai improvisoinnin ja säveltämisen suhteesta, jää tosiasiaksi se, että pelkästään länsimaisen musiikin historiasta tunnetaan satoja sellaisia populaarimusiikin säveltäjiä, joiden teoksilla on ollut vähintään yhtä suuri vaikutus kulttuuriimme kuin taidemusiikin kaanoniin kuuluvilla kaapinpäällyssäveltäjillä. Eikö olisi tärkeätä ja hyödyllistä tietää perusasiat myös heidän tuotannostaan?

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Kuten lukija voi arvata, oma vastaukseni on myönteinen. Kyllä, myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille on maailmassa tarvetta ja kysyntää. Sellaisia ei kuitenkaan ole juuri ollenkaan koottu, vaikka diskografioiden puolella tarjolla on sadoittain erittäin perusteellisia kokonaisesityksiä. Kun olen itse työskennellyt säveltäjä Frank Zappan tuotannon parissa sekä diskografian (Zappa äänitteillä, 1995, yhdessä Heikki Karjalaisen kanssa) että sävellysluettelon (Frank Zappan sävellykset, 2015) merkeissä, esitän muutamia ajatuksia niille, jotka toivon mukaan ainakin harkitsevat asiaa. (Tiedän, että esimerkiksi Kaj Chydeniuksen jättimäisen laulutuotannon parissa on urhea teosluettelohanke olemassa, mutta kun Chydenius tuottaa koko ajan uusia sävellyksiä, tilanne on hankala).

Osa populaarimusiikin säveltäjistä on työskennellyt ja työskentelee edelleen pitkälle samalla tavalla kuin taidemusiikkipuolen kollegansa. Musiikilliset ideat siirretään nuoteiksi ja joissakin tapauksissa jopa valmiiksi esitettävään muotoon (populaarimusiikissa tarkka suoraan nuoteista soittaminen ei ole tavallista, vaikka luonnollisesti isommille kokoonpanoille täytyy tehdä hyvinkin tarkat sovitukset ja nuotit niiden pohjalta). Sillä, onko nuoteiksi kirjoitettu laulu tyylillisesti ”taidetta” vai ”viihdettä”, ei teosluettelon tekijän näkökulmasta ole merkitystä, jollei sellaista haluaa itse väkisin antaa.

Ongelmana kuitenkin on, että suinkaan kaikki eivät työskentele näin järjestelmällisesti. 1960-luvulla käyntiin päässyt itse sävellettyyn musiikkiin nojautuva pop- ja rock-tyyli ei ollut kuin poikkeustapauksissa nuottiperusteista. Monet suositut ja tuotteliaat säveltäjät eivät edes osaa kirjoittaa tai lukea nuotteja, eräänä tunnettuna esimerkkinä Paul McCartney, jonka teosluetteloon silti sisältyy myös taidemusiikkigenreen luettuja teoksia (rahalla saa sovittajia). Miten luetteloida sävellyksiä, joista ei ole käsikirjoituksen kaltaista perusdokumenttia? Valtaosaa populaarimusiikkisävellyksistä ei ole koskaan julkaistu painettuna nuottina, jotka sitä paitsi ovat miltei järjestään sovituksia lauluäänelle ja kitaralle tai pianolle, toisin kuin varsinaiset esitykset.

Levytettyjen esitysten ottaminen sävellysluettelon perustaksi on monimutkaista, eikä aina edes järkevää. Levyjulkaisuissa saattaa olla virheellisiä nimiä ja tekijätietoja, koska julkaisusta vastaavat aivan muut kuin säveltäjät ja sanoittajat. Samoja suosittuja sävellyksiä hyödynnetään – joskus tekijänoikeutta sen kummemmin ajattelematta – nimeä ja joskus tekstiä vaihtamalla. Kuka ne pystyy ilman originaalilähteeseen vertailemista toteamaan ja luetteloimaan? Ongelmien lista on jokseenkin loputon. Vaikka esimerkiksi Frank Zappa sävelsi myös ns. partituurimusiikkia, pääosa hänenkin tuotannostaan on olemassa vain levytyksinä. Siksi on suoraan myönnettävä, että Frank Zappan sävellykset ei ole perinteinen teosluettelo, vaan musiikin omilla ehdoilla koottu luettelo siitä, mitä Frank Zappa löytyneiden dokumenttien perusteella ainakin sävelsi.

Olisi kuitenkin tärkeää, ettei asiaa nähtäisi vain ongelmien läjänä, johon kenenkään ei kannata sotkeutua. Vaikka jotkut populaarimusiikin säveltäjät ovat olleet lievästi sanoen vaikeasti jäljitettäviä, ei työ kuitenkaan aina ole mahdotonta, vaikka työlästä olisikin. Minusta olisi tärkeää musiikkikulttuurimme kokonaiskuvan kannalta arvostaa myös populaarimusiikin säveltäjiemme työtä. Ilman sävellystuotantoon kohdistuvaa tutkimusta ja luettelointia se jää kokonaan äänitteiden varaan. Monen säveltäjän kohdalla julkaistut äänitteet antavat kyllä kohtuullisen hyvän kuvan siitä, mitä säveltäjä sai aikaan. Paljon useamman kohdalla julkaistut levytykset ovat kuitenkin vain pieni osa sävellystuotannosta (näin myös esimerkiksi Kaj Chydeniuksen kohdalla, vaikka häntä on myös paljon levytetty). Ilman perustutkimusta emme siitä kuitenkaan mitään tiedä. Minusta se on sääli ja kulttuurinen menetys.

Oma toiveeni on, että modernit tutkimus- ja julkaisumuodot tarjoavat lähitulevaisuudessa luontevan foorumin myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille. Tarvitaan vaan niitä luettelontekijöitä.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.