Heikki Poroila kirjoittaa Svart Recordsin ja Ylen yhteistyönä tuotetuista julkaisusarjoista Pop Liisa ja Jazz Liisa. Ensi kertaa levylle päätyneet kahdeksan harvinaista livetallennetta ilmestyivät keväällä 2016.

* * *

Lähinnä metallin ja punkin vinyylijulkaisemiseen keskittynyt turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Svart Recordsin kunnianhimoisena aikomuksena on tarjota kaikki säilyneet konsertit kahtena sarjana. Jazz Liisa kokoaa yhteen esitykset, joita on pidetty enemmän jazzin perinteeseen liittyvinä, Pop Liisa puolestaan ne, joiden musiikki kuuluu 1970-luvun progen piiriin. Rajanveto on monessa tapauksessa mielivaltainen, eikä siksi ole yllättävää, että samoja muusikoita löytyy molemmista sarjoista. En tiedä, palveleeko tämä ryhmittely tänä päivänä varsinaisesti ketään tai mitään, niin paljon enemmän yhteistä kuultavalla musiikilla on kuin erottavaa. Näillä nyt kuitenkin mennään.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Kun tätä kirjoitan, sarjasta on ilmestynyt neljä ensimmäistä levyllistä, kaikkiaan kahdeksan noin 40 minuutin mittaista konserttia. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista. Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä. Vähän tylsän aloituksen (Long Tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä. Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

* * *

Huhtikuun 4. päivänä 1973 Liisankadulla esiintyi poikkeuksellisen kiinnostava tilapäinen kokoonpano eli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band, jonka kokoonpano kertoo mainiosti siitä, miten näkymätön jazz- ja progemuusikoiden raja tuohon aikaan oli, jos nyt rajasta edes voidaan puhua. Tolosen kanssa soittavat Wigwamin komppiryhmä Pohjola–Österberg (Pekka Pohjola soittaa myös viulua!) ja Pekka Pöyryn lisäksi sooloilemassa on myös trumpetisti Mike Pohjola. Komppia tuplaamassa ovat Heikki Virtanen ja Reiska Laine kuten jo albumilla Tolonen! Tolosen tutut sävellykset Ramblin’ ja A Warm Trip With Taija saavat hyvin jazzillista kyytiä, eikä varsinkaan jälkimmäisen alkuperäisestä ilmavasta lattaritunnelmasta ole jätetty paljon jäljelle. Sooloimprovisaatioita riittää, joten tarjolla ollut rajallinen aika saadaan kulumaan kahden sävellyksen puitteissa.

Jazz Liisojen ehkä erikoisimman kokoonpanon tarjoaa 23.4.1975 esiintynyt KOM-kvartetti. Pianisti-säveltäjä Eero Ojasen johtaman yhtyeen kitaristina toimi Tasavallan Presidentistä loikannut Jukka Hauru, bassossa oli Tapani Tamminen ja rummuissa Ari Valtonen. Liisankadulla mukana olivat myös Teatterikorkean laulunopettajana myöhemmin pitkään toiminut Eija Orpana ja näyttelijä Pertti Melasniemi, joka lähinnä kyllä vain ”laulaa”. Sävellykset ovat Ojasen ja Haurun käsialaa, eikä tässä nyt soiteta ajan poliittisen laulun nuottien mukaan, vaikka laulutapa ja Claes Anderssonin tekstit (Anderssonin ja Tommy Tabermanin suomennoksina) siihen suuntaan saattavat ajatuksia viedäkin. Pääosa musiikista on soittajien energistä irrottelua lyhyiden puhe- ja laulujaksojen välissä. Ojasen sujuvaa ja oivaltavaa pianismia on erityisen miellyttävää kuulla näin keskeisessä roolissa, kun hän poliittisen laulun kuvioissa niin usein joutui tyytymään yksinkertaiseen säestäjän rooliin. Oivaa ajankuvaa tarjoaa KOM-kvartetin esityksen avaava Matti Konttisen lakoninen juonto. Tästä ei kuivakan asiallista perisuomalaista sisäänhuutoa enää paremmaksi saa!

* * *

Vaikka Liisankadun äänitykset tehtiin studiossa, soittajille oli tarjolla satapäinen paikalla ollut yleisö (studio oli poikkeuksellisen kokoinen, koska se oli toiminut aikaisemmin elokuvastudiona) ja suorana lähetettävän lähetyksen tuottama ylimääräinen jännitys. Jokusen pienen epävireyden saattaa tarkkaan kuunnellen erottaakin, mutta yleisesti ottaen homma toimii erittäin ammattimaisesti, vaikka tilanne oli monelle soittajalle aivan uusi. Kaikenlaista yllätystä kuitenkin riitti, eihän tekniikka koskaan toimi ihan kuten toivottaisiin.

Myös Tasavallan Presidentin esitystä 12.9.1973 riivasivat äänitystekniset vaikeudet, joiden takia vain 34 minuuttia melkein tunnin pituisesta sessiosta on kyetty saamaan kuuntelukuntoon. Eerojen Koivistoinen ja Raittinen bravuuri Lennosta kii kuullaan melkein 20-minuuttisena järkäleenä, josta tehtiin seuraavana vuonna englanninkielinen versio albumille Milky Way Moses. Vielä hurjemman muodonmuutoksen on kokenut Tolosen sävellys Dance albumilta Lambert Land. Se on tungettu kahden pitkän improvisoidun jakson (Raittinen mukana ääntelemässä) väliin niin, että pitkän ajan epäilin virhettä levyn tiedoissa. Tästä versiosta en itse ollut erityisen innostunut, siinä on vähän liikaa näyttämisen tuntua se varsinainen sävellys kuin anteeksipyyntönä myös mukana. Tolonenkaan ei oikein keksi mitään uutta, vaikka kyseessä on hänen oma sävellyksensä. Pressan osuus onkin minulle jonkinasteinen pettymys.

Kiinnostava harvinaisuus tulee heti perään: Jukka Hauru & Superkings esiintyi 10.10.1973. Kokoonpano oli aikakauden suomalaisessa musiikissa poikkeuksellinen, sillä Ahvenlahden, Heikki Virtasen, Reiska Laineen ja Vesa Aaltosen lisäksi yhtyeessä oli mukana viulisti Juhani Poutanen, jonka bändi Jupu Group esiintyi Liisankadulla myöhemmin. Poutasen rooli onkin hyvin keskeinen, erityisesti Haurun sävellyksessä Twilight Time, jolla kuullaan suomalaisittain harvinaista jazz-viulunsooloilua. Poutanen kehuu liitteessä Haurua sekä muusikkona että Zappan kaltaisena vaativana, mutta musiikkiin keskittyneenä bändinjohtajana. Poutanen pohdiskelee mielenkiintoisesti, että Haurun vetäytyminen muusikon ja kitaristin uralta saattoi johtua siitä, että Suomessa oli tuolloin useita huippukitaristeja kuten Jukka Tolonen, eikä siinä helpolla päässyt varjosta esiin. Ei välttämättä ihan huono selitys.

Bändin nimi oli Haurun mukaan pelkkä vitsi, soittajistohan oli pääosin ollut mukana jo vuonna 1972 julkaistulla albumilla Information, mutta ilman mitään bändinimeä. Vitsi liittyy aikakaudelle yleisiin hajonneista huippuyhtyeistä koottuihin ”superyhtyeisiin” kuten Creamiin. Todellisuudessa Haurun yhtyeessä soittivat satunnaisesti monet muutkin, eikä se koskaan vakiintunut ja levyttänyt omalla nimellään.

* * *

Turha teeskennellä, kyllä minäkin odotin suurimmalla uteliaisuudella sitä, mitä Wigwam oli saanut aikaan lyhyen session puitteissa ja keskellä hajoamisprosessiaan. Liisankadun esityksessä 7.11.1973 bändi saa paljon huomiota osakseen, mutta mukana oli myös ylimääräistä jännitettä, kun Ronnie Österbergin bassorumpu hajosi kesken harjoitusten ja soittaja uhkasi häipyä paikalta (hän olisi myös halunnut soittaa vain Jim Pembroken sävellyksiä – muistan itse Vanhalla ylioppilastalolla Wigwamin konsertin, jossa Pembroke ei päässyt missään vaiheessa laulamaan, koska muut vaan jammailivat loputtomasti ja Jim joutui tyytymään tamburiinin paukuttamiseen tuolilla istuen koko konsertin ajan!). Esityksiä nyt jälkeenpäin arvioinut Jukka Gustavson pitää niitä kokoonpanon parhaisiin live-esityksiin kuuluvina, vaikka tilanne Liisankadulla oli kireä ja osin kaoottinen. Wigwam hajosi pian tämän jälkeen, mutta ei sitä kyllä esityksistä voi kuulla.

Muista konserteista poiketen Wigwamilta on otettu mukaan myös harjoittelukappale eli John Lennonin Imagine, jota ei aikoinaan lähetetty eetteriin. Muu ohjelmisto tasapainottelee siten, että Pohjolan ja Gustavsonin (Fairyport) sävellysten välissä kuullaan kaksi Pembroken laulua (Marvelry Skimmer & Grass For Blades), kaikki tuttua albumitavaraa. Kaikki kunnia muillekin yrittäjille, mutta kyllä Wigwamiin vaan oli pakkautunut käsittämättömän paljon kunnianhimoisia säveltäjiä! En ole koskaan pitänyt Gustavsonin lauluäänestä ja -tavasta, mutta loistava säveltäjä hän on aina ollut. Pekka Pohjola ei koskaan soita huonosti ja on nytkin hyvin esillä, sillä basso on miksattu kunnolla kuultavaksi. Kun Wigwamin julkinen setti alkaa edellisenä vuonna Pohjolan soololevyllä julkaistulla Nipistyksellä, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Tätä on suomalainen proge parhaimmillaan!

Sarjan ehdottomiin harvinaisuuksiin kuuluu Sami Hurmerinnan bändi Taivaanvuohi, joka esiintyi 5.12.1973 soittaen pelkästään Hurmerinnan sävellyksiä ja yhden Frank Zappa -coverin (Orange County Lumber Truck ei ole huono esitys, muttei tuo myöskään tuota mitään varsinaisesti uutta esiin eikä laulaja Tarmo Rosenlund oikein pärjää Napoleon Murphy Brockin matkijana). Tämän taltioinnin perusteella voi pitää jossain määrin yllättävänä sitä, että Hurmerinta pääsi tekemään oman albumin vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1978. Soittotaito ja sävellyskyky olivat nimittäin varsin pitkällä jo Liisankadun aikoihin. Hurmerinta muistelee itse esiintymistilanteen olleen bändin kokemattomille jäsenille kova pala, kun tuottaja Erkki Lehtola seisoi sekuntikellon kanssa odottamassa shown alkamista: ”I glanced at our drummer Ismo Räisänen and oh, he was so pale.” Taivaanvuohi teki Love Recordsille joitakin demoäänityksiä, mutta keväällä 1974 yhtye hajosi ja levytysprojekti loppui siihen. Onneksi tämä sessio kuitenkin saatiin talteen, sillä koko yhtye soittaa ammattimaisen varmasti, vaikka Hurmerinta ja Pertti ”Pepa” Päivinen ryöstävätkin pääroolin. Basisti Urpo Siitonen on rumpali Ismo Räisäsen tavoin minulle uusi nimi, mutta homma hoituu erinomaisesti molemmilta. Hurmerinnan sävellykset ovat suorastaan yllättävän hyviä ja olisivat ehkä toimineet puhtaina instrumentaaleina vielä tätäkin paremmin.

Heikki Poroila

PS.

Jutun jo kirjoitettuani tulin ajatelleeksi näitä Liisankadun konsertteja ja koko musiikkialaa myös naisnäkökulmasta. Sitähän ei käytännössä ollut ollenkaan, kenttä oli täysin miesten hallitsema, Eija Orpanan laulu säännön vahvistavana poikkeuksena. Tuona aikana eläneelle tilanne ei tietenkään ole outo, naismuusikoita ei progen ja jazzin puolella kerta kaikkiaan ollut, vaikka heidän hyvin keskeinen roolinsa iskelmälaulun puolella oli pitkäaikainen ja vahva perinne.

1970-luvulla naisten tasa-arvoisuutta miesten rinnalla kyllä osattiin jo ääneen vaatia, mutta en kykene kaivamaan muististani mitään näihin musiikkikuvioihin liittyvää polemiikkia. Musiikkialalla ei välttämättä sinänsä syrjitty naisia, mutta äijien johtamassa musiikkibisneksessä naisilla oli oma soma roolinsa, jonka puitteissa arvostus oli syytä hankkia. En silti usko, että sen paremmin Ylen kuin miesmuusikoiden puolelta olisi vastusteltu, jos mukaan olisi ollut tarjolla saman luokan naismuusikoita tai peräti naisten oma bändi. Ne ajat olivat Suomessa kuitenkin vasta edessäpäin. Onneksi sentään edes siellä.