Intervalli istui alas musiikkikirjastoyhdistyksen puheenjohtaja Marko Niemelän kanssa. Puheena oli musiikki, kirjastot ja niiden tulevaisuus.
Kysymykset ja toimitus Tuomas Pelttari
Vastaukset Marko Niemelä
Kuva Kristiina Hoikka
Marko Niemelä, sinut valittiin hiljattain Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen puheenjohtajaksi. Onnittelut! Millä mielellä olet aloittanut uudessa pestissä?
– Kiitos! Yhdistys täyttää tänä vuonna 45 vuotta, joten pääsin saman tien valmistelemaan kevätseminaaria yhdessä hallitusjäsenten Jaakko Lindin ja Lassi Kokkosen kanssa. Vaikka olin ollut hallituksessa mukana jonkin aikaa, pääsi työmäärä hivenen yllättämään. Tiedän toki, että uusi tehtävä vaatii minulta vielä paljon opettelemista ja toimintatapojen sisäistämistä. Mutta ehdottomasti hyvällä mielellä. Kehittämistä on paljon ja odotukset yhdistyksessä ovat selvästi korkealla. Paineita ja kitkaa on oltava sopivasti, jotta pystyy menemään etenemään.
Marko Niemelä: musiikkikirjastot tulee nähdä nimenomaan musiikkipalveluna, joka tarjoaa paitsi ammattitaitoisesti indeksoituja luetteloita, myös tapahtumia, näyttelyitä, mielikuvituksellisesti toteutettuja vinkkauksia, tekemisen ja olemisen tiloja ja monipuolisia välineitä. Kuva: Kristiina Hoikka
Millainen kirjastotausta ja työura sinulla on? Oletko aina tähdännyt kirjastoalalle?
– Valmistuin vuonna 1999 Tampereen yliopistosta pääaineenani etnomusikologia. Opinto-oppaassa korostettiin, ettei oppiaineesta valmistu varsinaisesti mihinkään ammattiin. Tämä konkretisoitui vasta silloin, kun aloin etsiä seuraavana töitä Oulusta, jonne palasin opintojen jälkeen. Aluksi tein tuntiopettajan hommia Oulu-opistossa ja yliopistolla, kunnes keksin käväistä kysymässä töitä kaupunginkirjastosta. Siellä neuvottiin huvittuneen ystävällisesti hankkimaan ensin kirjastoalan koulutus. Niinpä hakeuduin syksyllä 2000 ammattikorkeakouluun opiskelemaan kirjasto- ja tietopalvelualaa. Se kannatti, sillä aloitin jo tammikuussa 2001 Lapin maakuntakirjaston musiikkiosaston erikoiskirjastonhoitajana! Eli en varsinaisesti alun perin tähdännyt alalle, enemmänkin kysymys oli onnekkaasta ajautumisesta. Työskentelin musiikkiosastolla – jota kutsutaan Rovaniemellä edelleen musiikkikirjastoksi – yli kaksikymmentä vuotta, kunnes viime vuonna aloitin kirjastossamme asiakaspalvelupäällikkönä vastuualueinani tapahtumat ja osallisuus. Tosin vastaan edelleen myös musiikkipalveluista.
Miten musiikki on ohjannut opintojasi? Onko sinulla yhä ambitioita tutkijana?
– Musiikki on oikeastaan ohjannut opintoja läpi oman koulutuspolkuni. Suoritin peruskoulun Raahen musiikkiluokilla ja opiskelin huilunsoittoa musiikkiopistossa. Vuonna 1993 kirjoitin ylioppilaaksi Madetojan musiikkilukiosta, jonka jälkeen suoritin asevelvollisuuteni Lapin sotilassoittokunnassa tenorisaksofonia puhallellen. Etnomusikologian ylioisto-opinnot lavensivat valtavasti musiikillista maailmankuvaani. Ymmärsin, mikä merkitys kontekstilla on musiikki-ilmiöitä tarkasteltaessa. Sivuaineina opiskelin yleistä historiaa ja perinnetieteitä. Pohdintani johtivat vuosia myöhemmin jatko-opintoihin (musiikin ja näyttämötaiteen valtakunnallinen tutkijakoulu), ja lopulta väittelin syksyllä 2023 Lapin yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineessa aiheenani Rovaniemen markkinoiden historiallisesta äänimaisemasta. Tutkiminen kiinnostaa edelleen ja ideoitakin on – mutta aikaa ei niinkään!
”Olen edelleen sitä mieltä, että nimenomaan kokoelma ja sen laadukas hoitaminen sekä asiakaspalvelu ovat kirjastotyön ydintehtäviä. Kirjastojen ei tarvitse olla kylpylä, verotoimisto tai lihakauppa. Kirjaston tehtävä on olla kirjasto.”
Mikä musiikkikirjastotyössä sinua alun perin kiehtoi?
– Pääsin työskentelemään levyjen, nuottien ja kirjojen keskelle. Parasta oli kokoelmatyö koko laajuudessaan, erityisesti uuden aineiston hankkiminen. Poistoja en uskaltanut tehdä vuosikausiin ollenkaan, mikä tietysti tuotti hetkessä suuria ongelmia. Olen edelleen sitä mieltä, että nimenomaan kokoelma ja sen laadukas hoitaminen sekä asiakaspalvelu ovat kirjastotyön ydintehtäviä. Kirjastojen ei tarvitse olla kylpylä, verotoimisto tai lihakauppa. Kirjaston tehtävä on olla kirjasto. Lisäksi minua kiehtoi alkuvuosina Rovaniemen musiikkikirjaston maine ja perinne tuottaa musiikkitapahtumia. Koin astuvani varsin suuriin saappaisiin, sillä edeltäjäni Pirjo Tuomi oli luonut musiikkikirjastosta rovaniemeläisille hyvin tärkeän ja keskeisen ympäristön paikalliselle musiikkikulttuurille.
Miltä kirjastojen musiikkipalvelut mielestäsi näyttävät vuonna 2024?
– Monien kollegoiden tavoin olen huolissani oikeastaan koko yleisen kirjastolaitoksen puolesta. On lisäksi perin kummallista, että nimenomaan musiikkipalveluista ollaan niistetty aikana, jolloin musiikkia tuotetaan ja kulutetaan enemmän kuin koskaan. Kenties ongelmassa piilee myös ratkaisu: kylmän statistiikan takaa on hahmotettava musiikkikulttuurin todellinen luonne ja sen moninaisuus. Tarkoitan sitä, että musiikkikirjastot tulee nähdä nimenomaan musiikkipalveluna, joka tarjoaa paitsi ammattitaitoisesti indeksoituja luetteloita, myös tapahtumia, näyttelyitä, mielikuvituksellisesti toteutettuja vinkkauksia, tekemisen ja olemisen tiloja ja monipuolisia välineitä. Olennaista on myös yhteistyö ja resurssien yhdistäminen. Minun on mahdotonta ajatella yleistä kirjastoa ilman musiikkia. Vain asenteet ja mielikuvitus ovat rajoina.
Olet kiinnostunut lukemisen ja soittamisen edistämisestä? Miten tämä näkyy työssäsi?
– Me olemme jo lähes viisitoista vuotta vinkanneet musiikkiaineistoa ns. talking-metodilla. Sen idea on varsin yksinkertainen: bändejä, artisteja ja musiikkityylejä esitellään paitsi vinkkaamalla aiheeseen liittyvä materiaalia, myös soittamalla ja laulamalla itse. Yhteistyökumppanina on alusta alkaen ollut kulttuurituottaja ja basisti Hannu Raudaskoski. Suosituimpia aiheita ovat olleet blues ja rock ’n’ roll, bändeistä The Beatles ja CCR sekä tuoreimpina James Bond -tunnarit ja Eppu Normaali. Sovitukset ovat mahdollisimman uskollisia alkuperäisille, joten emme fuskaa tässäkään asiassa. Lukemisen edistäminen on lähellä sydäntäni, sillä olen aina pyrkinyt tuomaan työssäni esille myös musiikkikirjallisuutta. Olen myös miettinyt viime aikoina musiikkikirjallisuuden nostoa myös yhdistystoiminnassa. Musiikkikirjastoalalla ollaan ehkä liikaakin takerruttu CD-formaatista jauhamiseen. Se trauma on mielestäni jo käsitelty. CD elää kirjastoissa niin kauan kuin niitä ja niitä soittavia laitteita valmistetaan. Sama pätee tietysti kaikkiin muihinkin formaatteihin.
Aloit hiljattain kirjoittaa VAKE-kirjastoblogiin Levyhyllyt. Mitä haluat nostaa siellä esiin?
– Levyhyllyt on kyllä mahtava konsepti, on suuri kunnia olla mukana taitavien ammattikirjoittajien rinnalla! En valitettavasti ole vielä itse ehtinyt kirjoittaa kuin yhden kaksiosaisen Clannad-artikkelin, mutta ideana on ainakin aluksi nostaa esille irlantilaista ja skotlantilaista sekä muuta kelttimusiikkia, josta ei niin paljoa ole julkaistu suomen kielellä. Lisäksi olen kiinnostunut kirjoittamaan levyistä, joihin liittyy jollakin tapaa luontevasti kirjallisuus. Jääköön idea vielä tässä tarkentamatta.
Millainen voimavara musiikki on sinulle arjessa?
– Musiikki on täyttänyt elämääni aina pikkupojasta asti. Hyvä musiikki merkitsee minulle taiteista kaikkein ravitsevinta. En ole soittajana kummoinen ja harjoittelijana toivottaman laiska. Silti olen päässyt aina soittamaan taitavien muusikoiden, usein jopa ammattilaisten kanssa, mikä tietysti kielii ennen kaikkea hyvästä onnesta. Lukijana luonnehtisin itseäni kulinaristiksi – en ymmärrä miksi kirjoja tulisi ahmia. Sama pätee musiikkikirjallisuutteen. Nuorempana kuuntelin musiikkia aamusta iltaan, mutta näin keski-ikäisenä rakastan hi-fi äänimaisemaa, jossa ympäristön äänet erottuvat kauniisti toisistaan. Sitä voi kutsua myös hiljaisuudeksi. Olen myös viime aikoina innostunut kuuntelemaan kokonaisia diskografioita ja kokonaistuotantoja. Hitaassa lähikuuntelussa ovat olleet muun muassa Genesis, Iron Maiden, Sibeliuksen sinfoniat ja Šostakovitšin jousikvartetit. Hidas, nautiskeleva kuunteleminen on oma vaatimaton vastalauseeni pinnallisen hektiselle musiikinkuluttamiselle. Musiikin kokemisen ei tule olla arkista, vaan mysteerien täyttämää ja tunnekokemuksena ylevöittävää.
Entä tekoäly? Uhka vai mahdollisuus?
– Varmaan sekä että. Itse olen käyttänyt tekoälyä verrattain harvoin ja hyvin maltillisesti. Lähinnä olen käsitellyt omaa tekstiäni. Seuraan kehitystä uteliaisuudella ja minulle sopivalta etäisyydeltä. Tähän sopinee vanha viisaus: tekoäly on hyvä renki, mutta huono isäntä. Vakavimmat uhkakuvat liittyvät tietysti makrotason turvallisuuskysymyksiin, joihin minua viisaammat osaavat vastata. Pyrin pysymään kärryillä.
Jos saisit mahdollisuuden, niin mitä haluaisit sanoa kirjastoalasta kiinnostuneelle puolta nuoremmalle Marko Niemelälle?
– Lähetän 25-vuotiaalle Marko Niemelälle seuraavan viestin: luota itseesi, kuuntele sydäntäsi ja seuraa rohkeasti omaa intuitiotasi. Jos kirjastoala kutkuttelee, niin anna palaa! Lopuksi tähän on syytä lisätä, että aloitin alalla 26-vuotiaana, enkä ole katunut päivääkään.
Marko Niemelä | Väitöskirja
Huumaava äänten pauhu – Rovaniemen markkinoiden äänimaisema 1881–1930
Marko Niemelä | Levyhyllyt
Clannad • Osa 1 – häilyvä kelttiläisyys ja modernin läsnäolo • 1970–1982
Clannad • Osa 2 – aineettomasta new age -folkista takaisin juurille • 1983–2024