Populaarimusiikkia Itävallasta • Harharetkiä YouTubessa 31

Pekka Gronow katsoo Itävaltaan
Harharetkiä YouTubessa • Osa 31
ItaliaEntinen JugoslaviaTšekki

Pekka Gronow katsoo Itävaltaan. Kollaasi: Tuomas Pelttari

Tervetuloa Pekka Gronowin kirjoitussarjan Harharetkiä YouTubessa pariin. Gronow valitsee musiikkiympäristöjä ympäri maailmaa – Euroopasta ja kauempaa. Gronowin 31. artikkelin aiheena on Itävallan populaarimusiikki. Sarjan kaikki osat ovat selattavissa kuvitetulla koontisivulla.

Gronow käyttää musiikin tiedonhakuun kirjastojen, kustantajien ja erilaisten verkkomusiikkitoimijoiden hakukoneita. Lähteitä ja täsmälöytöjä on listattu artikkelin loppuun. Suomalaisten kirjastojen valikoimia on linkitetty Finna.fi-palveluun.

Jos YouTuben linkit eivät heti näy, niin klikkaa sivun reunassa löytyvää evästeasetusten painiketta ja valitse salli kaikki evästeet.

M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Pekka Gronow

M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Pekka Gronow.

Itävalta

Pekka Gronow
Itävalta

Ei ole mikään sattuma, että eurooppalainen televisiovuosi alkaa aina Wienin filharmonikkojen konsertilla musiikkiyhdistyksen konserttisalista. Odotettuna kohokohtana on Johann Strauss nuoremman valssi ’An der schönen blauen Donau’. Sävellys on vuodelta 1867, jolloin Itävallan mahti oli suurimmillaan ja musiikkimiehet kautta Euroopan kerääntyivät Wieniin hyvien työmahdollisuuksien houkuttelemina. Siellä vaikuttivat Mozart, Beethoven, Brahms, Schubert, isä ja poika Strauss, Mahler sekä kymmenet muut lahjakkuudet. Siinä missä Italia oli oopperan johtava maa, Itävalta oli keskeinen vaikuttaja sinfonisen musiikin alalla.

Musiikkimahdin taustalla oli poliittinen mahti. Suurimmillaan Itävallan alue käsitti nykyisen Itävallan lisäksi Unkarin, Tšekin, Slovakian, Slovenian, Bosnian ja osia Pohjois-Italiasta, Romaniasta, Kroatiasta ja Ukrainasta. Tämä päättyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen uusien kansallisvaltioiden syntyyn. Wienistä tuli pääkaupunki ilman vartaloa. Jäljelle jäi vain wieniläisoperetti, Johann Straussin, Emmerich Kálmánin ja Franz Lehárin luoma kevyt musiikkiteatterin muoto, joka oli 1800-luvulla levinnyt nopeasti kautta Euroopan. Tärkeitä operetteja olivat mm Lepakko (1874), Mustalaisparoni (1885), Iloinen leski (1905) ja Mustalaisruhtinatar (1915). Jo nimet kertovat ajasta, joka on mennyt. 

Rudolf Schock: Mustalaisparoni – Ja das alles auf Ehr

Wieniläisoperetin kukoistus jatkui vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta päättyi lopullisesti vuonna 1933, kun köyhtynyt Itävalta liittyi Saksaan ja natsit tulivat valtaan. Monet säveltäjät ja solistit olivat juutalaisia, jotka joutuivat maanpakoon tai keskitysleirille. Mutta operetti oli jo vakiinnuttanut asemansa musiikin maailmassa. Sitä kuvastaa wieniläisoperetin leviäminen Suomeen: Lepakko esitettiin ensi kerran Helsingissä 1876. Kenraalikuvernööri kielsi sen moraalittomana, mutta operetin voittokulkua Suomessa se ei katkaissut. Iloista leskeä esitettiin 1900-luvun alussa jo useissa teattereissa, ja 1920- ja 30-luvulla kaikissa Suomen teattereissa esitettiin säännöllisesti operetteja. Suosituimpia olivat Lepakko, Mustalaisparoni ja Mustalaisruhtinatar. Pelkästään Kansallisoopperassa oli 1930-luvulla 16 ensi-iltaa. Teatteriesityksiä täydensivät operettielokuvat; Hollywoodkin oli nyt löytänyt Saksan hylkäämät operetit. Vasta 1950-luvulla into haalistui, mutta YouTuben selaaminen osoittaa, että tunnetuimmista opereteista on 2000-luvulta satoja tallenteita.

Toisen maailmansodan jälkeen Itävalta joutui taas luomaan uuden identiteetin. Ollako huonoon huutoon joutuneen Saksan pikkuveli tai jotakin muuta? Uuden Itävallan ensimmäinen kansainvälinen menestys syntyi sattumalta vuonna 1949, kun ohjaaja Orson Welles kuuli pienessä kapakassa Wienissä sitransoittaja Anton Karasin rimputtavan tarttuvaa melodiaa ja päätti käyttää sitä elokuvassaan Kolmas mies. Pääpiirteissään itävaltalainen populaarimusiikki noudatti kuitenkin saksalaisia esikuvia. Maan kilpailukappale vuodelta 1959, Ferry Grafin ’Der K. und K. Kalypso aus Wien’, on varmasti yksi kaikkien aikojen noloimmista eurovisiokappaleista. ”K. und K.”, keisarillinen ja kuninkaallinen, viittaa aikaan ennen vuotta 1918, kun Franz Joosef I oli Itävallan keisari ja Unkarin kuningas. Kirjailija Robert Musil väänsi sen piruuttaan muotoon ”Kakania”, jonka suomalainenkin ymmärtää. Mitähän hän olisi tästä laulusta ajatellut?

Ferry Graf: Der K. und K. Calypso aus Wien

Vuonna 1966 Itävalta voitti jo Eurovision laulukilpailut Udo Jürgensin kauniilla romanttisella kappaleella ’Merci, Chérie’, ja itävaltalainen populaarimusiikki alkoi kasvaa. Tässä olivat aluksi apuna Alppimaiden yhteiset musiikkimarkkinat. Yhteinen nimittäjä oli ”Volksmusik”. Sananmukaisesti sana viittaa ”kansanmusiikkiin”, mutta takana on ilmiö, jota Suomesta käsin on vaikea ymmärtää: jonkin paikkakunnan kansallispukuun pukeutuneet tanssiorkesterit, jotka esittävät romanttisia iskelmiä. Lajin suosituin edustaja, Nockalm Quintett, on myynyt Itävallassa enemmän levyjä kuin Madonna tai Rolling Stones. Volksmusik-ilmiötä ruokki Saksan, Itävallan, Sveitsin ja Etelä-Tirolin televisioyhtiöiden vuosina 1986–2010 jakama Grand Prix der Volksmusik.

YouTubesta löytyy lukuisia Schürzenjäger-yhtyeen videoita, mutta minun makuuni enemmän on alkuperäinen Zillertaler Schürzenjäger, jonka ohjelmisto kattaa laajemman skaalan pelimannimusiikista rockiin. Huomatkaa modernisoidut kansallispuvut, jotka sopisivat hyvin moottoripyöräjengin tanhuryhmälle.

Schürzenjäger: Hey Mann Polka

1970-luvulla alettiin myös puhumaan Austropopista. Nyt tuli muotiin kirjoittaa lauluja murteella. Trendin aloitti Wolfgang Ambrosin ’I bin’s ned’, Wienin slangilla tehty käännös Bob Dylanin laulusta ’It Ain’t Me Babe’ (saksaksi se olisi ’Ich bin es nicht’), mutta kun pato oli avattu, tuloksena oli mahtava murteella kirjoitetun rockin aalto. Suomessa murteeseen liittyy väistämättä humoristinen leima Jaakko Tepon tapaan, mutta Itävallassa siitä tuli keino erottaa paikalliset laulutekijät saksalaisista. Ambrosin ohella Austropopin suuria nimiä olivat muun muassa STS, Stefanie Werger ja Georg Danzer. Ostbahn-Kurti oli alun perin visio siitä, jos Southside Johnny olisikin asunut Wienissä. Murre auttoi itävaltalaisia rakentamaan modernia identiteettiä, mutta se vaimeni aikanaan. Uusi aalto tuli 2010-luvulla, kun Hubert von Goisernin ’Brenna tuat’s guat’ (2016) protestoi syötäväksi kelpaavan viljan muuntamista biopolttoaineeksi. Laulun sanat löytyvät wikipediasta. Yritin paikallisen murteen kääntämistä google-kääntäjän avulla, mutta tuloksena oli vain dadaistista runoutta. Rohkaisevaa, ettei tekoäly vielä pysty kaikkeen.

Hubert von Goisern: Brenna tuat’s guat

Myös rock on käynyt Itävallassa läpi tavanomaisen eurooppalaisen kehityskulut Beatles-klooneista räppiin. Vuonna 1985 Falcon ’Rock Me Amadeus’ oli ensimmäinen saksankielinen levy, joka on noussut Yhdysvaltain myyntitilastojen kärkeen. Mielenkiintoista kuitenkin on, että Itävalta näyttää erityisesti kunnostautuneen elektronisen tanssimusiikin ja kokeellisen rockin alalla. Ehkä sekin on merkki oman tien etsimisestä?

Falco: Rock Me Amadeus

Wieniläisoperetista on suomeksi runsaasti kirjallisuutta, mutta uudemmasta itävaltalaisesta populaarimusiikista sitä ei meiltä löydy – ei edes saksaksi, ellei tilaa itse. Internetistä löytyy sentään erinomainen itävaltalainen musiikkiensyklopedia (saksaksi) ja historiallinen diskografia, ja vähän selaamalla myös runsaasti tietoa populaarimusiikista. Helpoin tie on aloittaa kuuntelemalla keskeisiä artisteja YouTubesta.

Iskelmä

Lolita: Seemann (1960)
Die Bambis: Melancholie (1964)
Marika Lichter: Adieu (1968)
Udo Jürgens: Griechischer Wein (1974)
Peter Alexander: Hier ist ein Mensch (1971)
Rainhardt Fendrich: Strada del sole (1981)

Volksmusik

Zillertaler Schürzenjäger: Sierra Madre (1987)
Kastelruther Spatzen: Tränen passen nicht zu dir (1990)
Alpentrio Tirol: Hast a Bisserl Zeit a mi (1991)
Nockalm Quintett: Dort auf Wolke Sieben (2002)
Die Klostertaler: Heimat ist wo die Berge sind (2009)

Austropop

Marianne Mendt: Wie a Glock’n (1970)
Wolfgang Ambros: Da Hofa (1971)
The Malformation: I steh auf di(1971)
Schmetterlinge: Tschotscholossa (1971)
Georg Danzer: Ruaf mi ned an (1976)
STS: Fürstenfeld (1984)
EAV: Märchenprinz (1985)
Stefanie Werger: Stoak wie a Felsen (1986)
Ostbahn-Kurt und die Chefpartei: Arbeit (1989)
Holstuonarmusigbigbandclub: Vo Mello bis ge Schoppornou (2010)
Hubert von Goisen: Brenna tuat’s guat (2016)

Rock ja kokeellinen musiikki

Hannes Patek & the Vienna Beatles: Jeanie, Jeanie, Jeanie (1966)
The Slaves: You Are the Only One (1966)
Novak’s Kapelle: Hypodermic needle (1968)
Supermax: Love Machine (1977)
Falco: Der Komissar (1981)
Edelweiss: Bring me Edelweiss (1988)
Bingoboys: How to dance (1990)
Electric Indigo: Wolkenkratzer (1993)
Kruder & Dorfmeister: High noon (1993)
Bernhard Fleischmann: Slope (1999)
Attwenger: Kaklakariada (2002)
Ja, panik: DMD KIU LIDT (2011)
Parov Stelar: All night (2012)
Conchita Wurst: Rise like a phoenix (2014)

Lue lisää itävaltalaisesta populaarimusiikista

Österreichischen Akademie der Wissenschaften
Oesterreichisches Musiklexikon online | The Austrian Encyclopedia Of Music
Grammphon-Platten.de
Diskographie der österreichischen Populärmusik
The Gap
AustroTOP – Die 100 wichtigsten österreichischen Popsongs

Lue lisää operetista
Finna.fi

Ihana operetti Stuart Köhler, 176 sivua | WSOY 1996
Uusi ihana operetti Stuart Köhler, 224 sivua | Hipputeos 2011
Die leichte Muse – Kulturgeschichte der Operette  Bernard Grun, 597 sivua | Langen Müller Verlag 1961
Operette – Porträt und Handbuch einer unerhörten Kunst. Darin: 106 Werke, ausführlich vorgestellt Volker Klotz, 756 sivua | Piper 1991

Vielä muutama teos Austropopista (kannattaa etsiä nettikaupoista)

Austropop – Entstehungsgeschichte, Rahmenbedingungen und Relevanz einer nationalen populären Musikkultur Harry Fuchs | GRIN ISBN 3-638-67608-0

Weltberühmt in Österreich – 50 Jahre Austropop Rudi Dolezal | Hoanzl ISBN 3-902568-25-9

Austropop – Das Buch Rudi Dolezal & Joesi Prokopetz | Bosworth ISBN 978-3-86543-420-3

Best of Austropop. 100 unverzichtbare Hits – Texte und Akkorde | Bosworth ISBN 978-3-86543-324-4

Heimspiel. Eine Chronik des Austropop  Toimittanut Walter Gröbchen | Hannibal-Verlag, Andrä-Wörden 1995

Pekka Gronow

Toimitukselta

Artikkelin YouTube-linkit tarkistettu 29.9.2023. Linkkien internet-osoitteet saattavat muuttua ja kadota ilman varoitusta. Kiitokset karttapallon lainaamisesta, Mikko Luukko.

Tuomas Pelttari

Musiikkikirjastot.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *