Teksti ja kuvat Ari Hietala

Intervalli 2/2025 Artikkelit
Intervalli.fi

Progressiiviseen rockiin yhdistetään pitkät ja moniosaiset kappaleet, taiteelliset sanoitukset, konventionaalisen pop/rock-formaatin rikkominen eri musiikkityylejä yhdistelemällä ja vaihtuvilla tahtilajeilla, visuaalisuus ja teatraalisuus sekä instrumenttien loistava hallinta. Se sai alkunsa 1960-luvun lopun psykedelian jälkimainingeissa, kun yhtyeet kuten Yes, ELP, Genesis, Pink Floyd, Jethro Tull ja King Crimson alkoivat yhdistellä popmusiikkiin vaikutteita klassisesta musiikista, jazzista ja folkista. 1970-luku oli progen kulta-aikaa, mikä näkyi myös Suomessa Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Pekka Pohjolan suosiossa. Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan progen suosio alkoi hiipua. Kriitikot alkoivat suhtautua nihkeästi progen mahtipontisuuteen ja syyttivät sitä teennäisyydestä. Myös punk-liikkeen nousu pudotti progemammutit jalustalta.

1980-luvulle tultaessa progejäteistä selvisivät parhaiten ne yhtyeet, jotka yksinkertaistivat ilmaisuaan lähemmäs perinteisempää pop-muotokieltä ja miettivät myös potentiaalisia hittisinglejä albumikokonaisuuksien sijaan. Yes sai maistaa suursuosiota uuden kitaristi-laulaja Trevor Rabinin jättihitillä Owner Of a Lonely Heart, ja Genesis alkoi siirtyä yhä lähemmäs valtavirtamusiikkia Phil Collinsin siirryttyä rumpujen takaa laulajaksi korvaamaan Peter Gabrielin. Myös popmuusikoiksi miellettyjen artistien musiikista saattoi löytää progressiivisia sävyjä. Tästä paras esimerkki lienee Nik Kershaw, jonka hitin The Riddle c-osa on kieroudessaan silkkaa progea. Syntyi myös lähinnä brittivetoinen neoproge-alagenre, jossa edellisen vuosikymmenen progeperinne sekoittui funkiin, hardrockiin ja punkiin. Eniten menestystä neoproge-yhtyeistä saavuttivat Saga ja Marillion, vaikka genre nautti lähinnä pienten piirien suosiota.

1990-luvun alussa kolmen Berklee-musiikkikoulun kasvatin perustama Dream Theater nosti suosioon heavy metalia ja progea sekoittavan progemetallin albumillaan Images And Words. Alagenren varhaisempia edustajia olivat olleet Fates Warning ja Queensrÿche (joista jälkimmäinen saavutti myöhemmin mainstream-suosiota suoristettuaan ilmaisuaan ja Pink Floyd -henkisellä hitillään Silent Lucidity), mutta Dream Theater toi progemetalli-alagenren suuremman yleisön tietoisuuteen. Yhtye sai lukuisia jäljittelijöitä, joista moni oli hiilipaerikopio esikuvastaan. Suomessa progen lipunkantajina toimivat YUP, Absoluuttinen Nollapiste sekä Kingston Wall, jonka ura loppui valitettavasti lyhyeen yhtyeen johtohahmon Petri Wallin kuolemaan 1995.

Tällä vuosituhannella progressiivinen rock voi paremmin kuin koskaan sitten 1970-luvun kultaisten vuosien. Neoprogen tunnetuimpia nimiä ovat esimerkiksi The Flower Kings, Spock’s Beard ja etenkin Steven Wilson sekä sooloartistina että yhtyeensä Porcupine Treen kanssa. Wilson on myös päivittänyt useiden 1970-luvun progeklassikoiden äänimaailmaa tähän päivään kiitosta saaneilla uudelleenmiksauksillaan. Raskaamman progen kenttä on laajentunut entisestään metallin eri alalajien sekoittuessa progressiiviseen ilmaisuun. Haken, Caligula’s Horse ja Coheed And Cambria edustavat perinteisempää raskasta progea, kun taas Tool, synthpop- ja indiepop -elementtejäkin hyödyntävä Leprous, äärimetallisemmat Opeth ja Mastodon sekä Meshuggah-tyylisestä polyrytmiikasta ammentavat instrumentaaliartistit Animals As Leaders ja Plini modernimpaa ilmaisua.

Onko progressiivinen rock sitten nimensä mukaisesti kehittyvää ja älykästä musiikkia? Genren syntyessä näin olikin yhtyeiden rikkoessa pop- ja rockmusiikin konventioita löytäessään uusia ja persoonallisia tapoja yhdistellä erilaisia vaikutteita. Myöhemmin genre jäi oman muotokielensä vangiksi, ja yksi genren pioneereista, King Crimsonin Robert Fripp kuvaili progerockin sanoituksia ”vähämielisen britin filosofiseksi kiemurteluksi oman elämänsä merkityksettömien tapahtumien ympärillä”. Tavallaan sanonta ”the more things change, the more they stay the same” pätee progressiiviseen rockiin. Vaikka uudelta kuulostavaa progea on syntynyt jokaisella vuosikymmenellä uusia ja ajankohtaisia musiikkityylejä ja rytmisiä elementtejä yhdistelemällä ja tekstit ovat monasti maanläheisempiä ja henkilökohtaisempia kuin psykedeelisvaikutteisina alkuaikoina, perusperiaate on sama: kiinnostavan ja persoonallisen kokonaisuuden rakentaminen eri muotoisista ja värisistä musiikillisista palikoista. Pahimmillaan tuloksena on itsetarkoituksellinen ja epämääräinen kasa yhteensopimattomia osasia, parhaimmillaan taas innostava ja uusiin maailmoihin vievä matka. Määränpää voi olla tuttu, mutta sinne vievä reitti täynnä yllättäviä käänteitä.

Ari Hietala

Kuunneltavaa

1970-luku

King Crimson: In The Court Of The Crimson King (1969)
Jethro Tull: Aqualung (1971)
Focus: Moving Waves – Focus II (1971)
Yes: Close To The Edge (1972)
Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973)
ELP: Brain Salad Surgery (1973)
Genesis: The Lamb Lies Down On Broadway (1974)
Wigwam: Nuclear Nightclub (1975)
Pekka Pohjola: Keesojen lehto (1977)

1980-luku

Genesis: Duke (1980)
Rush: Moving Pictures (1981)
Yes: 90125 (1983)
Nik Kershaw: The Riddle (1984)
Marillion: Misplaced Childhood (1985)
Queensrÿche: Rage For Order (1986)

1990-luku

Fates Warning: Parallels (1991)
Dream Theater: Images And Words (1992)
Cynic: Focus (1993)
Damn The Machine: s/t (1993)
Kingston Wall: I-III (1992-1994)
Queensrÿche: Promised Land (1994)
YUP: Homo Sapiens (1994)
King Crimson: THRAK (1995)
Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu (1999)

2000-luku

Tool: Lateralus (2001)
Spock’s Beard: Snow (2002)
Opeth: Ghost Reveries (2005)
Coheed And Cambria: Good Apollo I’m Burning Star IV (2005)
Von Hertzen Brothers: Approach (2006)
Between The Buried And Me: Colors (2007)
The Flower Kings: Banks Of Eden (2012)
Steven Wilson: The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Haken: The Mountain (2013)
Leprous: The Congregation (2015)
Plini: Handmade Cities (2016)
Joviac: Autofiction Pt. 1 – Shards (2025)

Intervalli 2 2025 • Kannen kuva Jaakko Laitisesta: Lola Cervantes