Säveltäjän teosluettelo – avain luovan työn huoneistoon, osa 2
Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa pohdin teosluetteloiden tarpeellisuutta ja periaatteellisia ratkaisuja, tässä toisessa osassa pyrin esittelemään sitä käytännön prosessia, jonka kuluessa idea muuttuu käyttäjiään palvelevaksi julkaisuksi.
Teosluettelo tutkimus- ja julkaisuhankkeena
Vaikka tuskin monikaan lukijoista on aikeissa ryhtyä teosluettelon kokoajaksi, voi olla kiintoisaa tietää hiukan enemmän siitä, mitä valmiuksia toimittajalla täytyy olla ja minkälaisia käytännön ratkaisuja joudutaan tekemään luettelon kokoamisen ja julkaisemisen yhteydessä. Kaikki kertomani perustuu omiin kokemuksiini, joten tässä ei tietenkään ole mukana koko kuva. Tiedän esimerkiksi hyvin, että Fabian Dahlströmin työ Sibeliuksen parissa eteni joiltakin osin toisin, koska hänellä oli käsissään jo hyvin tutkittu säveltäjä ja tukenaan prosessin loppuvaiheessa suuri ja vakaa saksalainen kustantaja. Uskon silti, että yhteisiä piirteitä on enemmän kuin erottavia.
Ensimmäiseksi on luotava yleiskuva työn kohteesta tutustumalla olemassa jo olevaan tutkimustietoon, artikkeleihin, opinnäytteisiin ja monografioihin, jos sellaisia sattuu olemaan (yleensä ei ole, jos kohteena on suomalainen säveltäjä). Yleiskuvaan liittyy luonnollisesti yleinen perehtyneisyys siihen musiikkihistorialliseen aikakauteen ja kulttuurivirtauksiin, joihin säveltäjä kytkeytyy. Mitä parempi yleisen historiallisen aineiston tuntemus on, sitä helpompi tämä vaihe on.
Yleisorientaation tarkoituksena on auttaa teosluettelon tekijää hahmottamaan, minkälainen luettelo on toisaalta tarpeen, toisaalta mahdollinen. Jos lähdeaineistoa näyttää olevan runsaasti ja tutkimustakin on ehditty jo tehdä, tavoitteeksi voi asettaa täysimittaisen teosluettelon. Toisaalta jos aineistoa näyttää olevan hyvin niukasti, täytyy ottaa huomioon sekin mahdollisuus, ettei se riitä kunnollisen luettelon tekemiseen. Säveltäjän teosluettelon tekijä ei voi ottaa sivuhommakseen kokonaisen suomalaisen musiikinhistorian tutkimattoman osion selvittämistä, joten luettelon realistiset edellytykset täytyy arvioida.
Oskar Merikanto.
Kun päätös on valmis, seuraa aineiston keräysvaihe, joka voi olla suhteellisen selkeä tehtävä (esimerkiksi Oskar Merikanto, joka ei jättänyt jälkeensä luonnoksia ja katkelmia ja jonka tuotanto on kaiken kaikkiaan suhteellisen kompakti kokonaisuus) tai sitten täysin ennalta arvaamaton, kuten olivat kohdallani sekä Selim Palmgren että varsinkin Erkki Melartin, jonka tuotantoon liittyvää aineistoa on putkahdellut esiin vuonna 2000 valmistuneen luettelon jälkeenkin niin paljon, että työ oli pakko tehdä uudelleen.
Aineiston keräysvaiheessa tutkitaan kaikki mieleen tulevat lähteet eli primaariaineiston (sävellyskäsikirjoitukset ja muu alkuperäinen arkistoaineisto) säilytyspaikat (Kansalliskirjasto, Sibelius-Akatemian kirjasto, Åbo Akademin Sibelius-museon arkisto jne.). Suomessa yleisten kirjastojen kokoelmiin ei sisälly käsikirjoituksia, mutta varsinaisten musiikkiarkistojen lisäksi on keräysvaiheessa tarkistettava myös sellaisia yleisiä arkistoja, jotka kyseisen säveltäjän kohdalla voivat sisältää ennen tuntematonta aineistoa.
Vaikka nykyään monia asioita voi tutkia internetin kautta, arkistolaitos on edelleen pääosin henkilökohtaisten käyntien ja vanhanaikaisten korttiluetteloiden selailun maailmaa. Tässä yhteydessä joutuu jokainen teosluettelon tekijä toteamaan, että hyvän aiheen tuntemisen lisäksi tarvitaan runsaasti aikaa ja käytännöllistä vaivannäköä eli sitä normaalia tutkijan työtä. Vaikka toisin voisi luulla, eivät keskeiset kirjastoluettelotkaan (Viola, Fennica, Arsca) ole täysin ajan tasalla. Erityisesti vanhempien nuottijulkaisujen tutkiminen on usein hankalaa, koska merkittävä osa on edelleen kunnolla luetteloimatta (mikä tarkoittaa tässä sitä, että julkaisun sisältämät itsenäiset teokset on luetteloitu). Erityisen heikko tilanne on ns. laulukirjojen kohdalla. Niistä merkittävä osa löytyy edelleen vain Fennica-luettelosta monografioina käsiteltyinä ”kirjoina” ilman ensimmäistäkään sisältötietoa. Kaikkien teosluetteloiden tekijöiden puolesta voikin tässä lausua hurskaan toiveen siitä, että jonain päivänä Violassa olisi jokaisen Suomessa painetun nuottijulkaisun sisältö tarkasti luetteloituna. Minä en sitä päivää näe, toivottavasti joku nuorempi näkee.
Erittäin tärkeän ja vielä turhan huonosti tunnetun aineistonkeräysvälineen muodostaa Kansalliskirjaston digitoimien lehtien ja muiden aineistojen tietokanta. Vuoteen 1910 asti se on suoraan netin kautta tutkittavissa korkealaatuisina skannauksina, vuotta 1910 uudemman aineiston kohdalla täytyy istua vapaakappalekirjastossa asianmukaisen päätteen äärellä. Se kuitenkin kannattaa, sillä suomalaiset aikakaus- ja varsinkin sanomalehdet sisältävät valtavasti hyödyllistä informaatiota julkaisuista ja esityksistä. Huomattava osa tästä informaatiosta on luonteeltaan sellaista, ettei sitä mitenkään loogisin perustein voisi etsiäkään, joten palvelun (http://digi.kansalliskirjasto.fi/) monipuolisia tekstihakutyökaluja kannattaa hyödyntää. Löysin itse sillä tavalla kymmeniä Palmgrenin ja varsinkin Melartinin muuten tuntemattomia teoksia, joista ei ole jäänyt käsikirjoitusaineistoa tai julkaisuja. Arkiset mainokset ja konsertti-ilmoitukset ovat korvaamaton tiedonlähde.
Kaikki arkistoaineistot eivät ole vielä päätyneet Kansalliskirjastoon tai Kansallisarkistoon, vaan niitä pitää osata kysellä myös kuorojen, järjestöjen ja muitten yhteisöjen suunnalta. Valitettavasti vain harvassa paikassa vanhojen arkistojen kanssa on osattu toimia oikein eli järjestää ne itse tai toimittaa ammattilaisille. Liian usein saa vastauksen, ettei kukaan enää tiedä mistään vanhasta mitään. Yrittää kuitenkin täytyy, sillä valitettavasti miltei jokaisen säveltäjän elämäntyö on maailmalla pieninä palasina. Tässä yhteydessä ei saa myöskään unohtaa niitä ihmisiä, jotka ovat ehtineet olla säveltäjän kanssa tekemisissä ja joilla saattaa olla sekä muistitietoa että henkilökohtaisia arkistoja. Mitä vanhemmasta säveltäjästä on kysymys, sitä epätodennäköisempää tällainen tietysti on. Asia on kuitenkin syytä selvittää.
Tutkimusaineiston keräämisen jälkeen alkaa informaation jalostaminen luettelotiedoksi. Se on monivaiheinen prosessi, jonka selostaminen tällaisen lyhyen kirjoituksen puitteissa ei ole mahdollista. Se sisältää kuitenkin kaikki ensimmäisessä osiossa kuvailtujen ratkaisujen tekemistä ja toteuttamista. Päätös luettelon rakenteesta ja lajista voi tehdä vasta sen jälkeen, kun aineisto on kasassa ja sitä on riittävästi tutkittu. Esimerkiksi nuottinäytteiden mukaan ottaminen on paitsi resurssikysymys, myös lähdeongelma. Jos kaikista teoksista ei löydy enää käsikirjoituksia tai painettuja nuotteja, nuottinäytteet täytyy unohtaa, vaikka halua olisi. Sama koskee esimerkiksi kronologiaa, joka ajatuksena on usein helpompi kuin toteutus käytännössä.
Tutkimusaineiston toimittaminen toimivaksi ja tiedollisesti luotettavaksi teosluetteloksi on hidasta, työlästä ja ajoittain puuduttavaa pikkutarkkuutta edeltävää raatamista. Sen vastapainona työ on myös kulttuurisesti ja kulttuurihistoriallisesti kiintoisaa ja yleensä myös antoisaa. Paneutuminen yksittäisen luovan ihmisen työhön on haastavaa, mutta samalla myös palkitsevaa. Kärsivällisyyttä kuitenkin tarvitaan sekä kykyä harkita, missä vaiheessa asiat on tutkittu riittävän perusteellisesti ja johtopäätöksiä esimerkiksi teosten nimistä, tietojen esitystavasta ja luettelon yleisestä typografiasta (se on hyvin tärkeä asia, vaikka sitä ei monista ulkomaisista luetteloista uskoisikaan) kannattaa ruveta tekemään. Pilkunviilausta riittää hamaan maailmanloppuun, joten luettelon tekijän täytyy osata jossain vaiheessa myös lopettaa, muuten ei valmista synny koskaan.
Valmiin luettelon kanssa voi toimia pääosin kahdella eri tavalla. Suppeamman luettelon voi yrittää integroida mahdollisesti samaan aikaan valmisteilla olevan elämäkerran liitteeksi. Se voi olla järkevä ratkaisu, jos säveltäjä ei ole erityisen tunnettu tai hänen tuotantonsa laaja ja merkittävä. Toinen vaihtoehto on julkaista luettelo itsenäisenä monografiana. Nykyään sen voi tehdä joko pelkästään paperikirjana, pelkästään PDF-muotoisena verkkojulkaisuna tai molempina. Paperikirjaa puoltaa perinteen lisäksi se, että luettelon saa Fennicaan vain tekemällä siitä paperiversion. Moni teosluetteloiden käyttäjä myös arvostaa sitä, että luetteloa voi tutkia joutumatta sitä varten avaamaan tietokonetta.
Heikki Poroilan tekemä teosluettelo Yhtenäistetty Selim Palmgren on julkaistu kirjana ja PDF-tiedostona. PDF on joustava julkaisualusta. Verkkoluetteloita voidaan päivittää kun uutta informaatiota ilmenee.
Paperiluettelo kuitenkin jämähtää siihen hetkeen, johon se ehti päästä. Korjauksia ja lisäyksiä ei voi tehdä, sillä kaikkia kirjan hankkineita on hankala tavoittaa jälkikäteen errata-liuskoilla. Siksi on järkevää harkita vähintäänkin rinnakkaisen PDF-julkaisun tekemistä, ellei sitten mennä suoraan PDF-vaiheeseen. Jälkimmäinen voi olla edessä, jos paperisen julkaisun painokulujen maksajaa ei tahdo löytyä. Tähän mennessä suomalaiset teosluettelot on saatu ulos paperikirjoina, kun julkaisijoina ovat olleet aatteelliset yhteisöt (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus Music Finland jne.) eivätkä niinkään kaupalliset kustantajat. Valitettavasti teosluetteloissa on yleensä paljon sivuja ja sivut maksavat, vaikka painos olisi pieni. Tuore esimerkki on Selim Palmgrenin sävellykset, josta otettiin vaivainen 50 kappaleen painos (eikä sitä käytännössä enempää tarvittukaan). Kirjassa on 400 sivua, värikansi ja painolasku oli noin 1000 euroa.
Bisnestä teosluetteloilla ei voi tehdä sen paremmin tekijä kuin kustantajakaan. Omalle työlle ei parane ruveta laskemaan hintaan, tuntipalkka jää kaikissa olosuhteissa niin vähäiseksi, ettei kannata edes ruveta laskemaan. Hyvällä suunnittelulla myyntihinnan voi kuitenkin määritellä sellaiseksi, että paperikirja saadaan painetuksi ja maksetuksi. Olen itse tehnyt näitä luetteloita täysin kotoa käsin lähettämällä valmiin paino-PDF:n kirjapainoon ja hakemalla postista valmiit kirjalaatikot. Toisaalta Dahlströmin 800-sivuinen temaattis-bibliografinen Sibelius-luettelo painettiin Wiesbadenissa ties kuinka suurena painoksena, kovissa kansissa ja Breitkopf & Härtel myy sitä edelleen hintaan 196 euroa, eikä varmaan tappiokseen. Valmiin sisällön ja valmiin julkaisun välillä taisi mennä vuoden verran, kun taas em. Palmgren-luettelo tuli painosta viikossa.
Heikki Poroila 2.8.2016
Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.