Pekka Gronow katsoo Itä-Saksaan eli Saksan demokraattiseen tasavaltaan
Harharetkiä YouTubessa • Osa 42
Itävalta • Puola • Saksa
Tervetuloa Pekka Gronowin kirjoitussarjan Harharetkiä YouTubessa pariin. Gronow valitsee aiheekseen musiikkiympäristöjä ympäri maailmaa – Euroopasta ja kauempaa. Gronowin 42. artikkelin aiheena on Itä-Saksan populaarimusiikki. Sarjan kaikki osat ovat selattavissa kuvitetulla koontisivulla.
Gronow käyttää musiikin tiedonhakuun kirjastojen, kustantajien ja erilaisten verkkomusiikkitoimijoiden hakukoneita. Lähteitä ja täsmälöytöjä on listattu artikkelin loppuun. Suomalaisten kirjastojen valikoimia on linkitetty Finna.fi-palveluun.
Jos YouTuben linkit eivät heti näy, niin klikkaa sivun reunassa löytyvää evästeasetusten painiketta ja valitse salli kaikki evästeet.
M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Pekka Gronow
Saksan demokraattinen tasavalta • DDR • Itä-Saksa
Pekka Gronow
Saksan demokraattinen tasavalta, tuttavallisemmin DDR tai Itä-Saksa perustettiin suurin toivein vuonna 1949. Perustajina olivat maanpaosta ja vankiloista vapautuneet kommunistit, joiden tavoitteena oli luoda uusi parempi Saksa. DDR luhistui vuonna 1989, kun tukena ollut Neuvostoliitto romahti ja omat kansalaiset ryhtyivät hakkaamaan koloja rajana olleeseen muuriin. DDR ehti kuitenkin olla pystyssä 40 vuotta. Nyt kun muurin murtumisesta on kulunut 35 vuotta, voimme katsoa taaksepäin ja tutkia, millaista oli tämän kadonneen maan musiikkielämä.
Jos pitäisi nimetä DDR:n virallinen kulttuuriedustaja, se voisi olla Gisela May (1924–2016). Hän oli juhlittu näyttelijä ja laulaja, joka tuli tunnetuksi erityisesti Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin laulujen tulkitsijana, kuten tässä ’Merirosvo-Jennyn laulu’ Kerjäläisoopperasta. Brechtillä (1898–1956) oli Saksan demokraattisessa tasavallassa lähes kansalliskirjailijan asema. Hitlerin noustua valtaan hän oli kiertänyt maasta toiseen, oleskellut Suomessakin Hella Wuolijoen vieraana ja siirtynyt sitten Yhdysvaltoihin, josta palasi Saksaan vuonna 1949. Weill puolestaan sävelsi Brechtin kanssa 1928 Kerjäläisoopperan. Vuonna 1933 hän joutui juutalaisena pakenemaan Yhdysvaltoihin, missä hän kuoli 1950.
Gisela May
Olisi kuitenkin väärin tarkastella DDR:n musiikkielämää vain muutaman tunnetun nimen kautta. Vuonna 1957 maassa toimi useita oopperataloja, 40 sinfoniaorkesteria, kuusi ammattimaista kansanmusiikkiyhtyettä, suuri määrä tanssiorkestereita ja lukemattomia harrastajayhtyeitä. Valtion äänilevy-yhtiö VEB Deutsche Schallplatten julkaisi vuosittain huomattavan määrän uusia äänilevyjä (Eterna-levymerkki oli varattu klassiselle musiikille, Amiga ”kevyelle”). Valtiollinen radio- ja tv-yhtiö tarjosi lähes tauotta musiikkia, ja elokuvastudioissa tuotettiin säännöllisesti musiikkielokuvia. Saksan demokraattisessa tasavallassa oli kiistatta rikas musiikkielämä, mutta musiikin oli seurattava maan poliittista ideologiaa.
Klassisen musiikin osalta tämä ei ollut suuri ongelma. DDR:ssä nähtiin mielellään, että maa edusti saksalaisen musiikin parhaita perinteitä J.S. Bachista lähtien (hengelliset sävellykset poisluettuina). Se sopi hyvin edustamaan DDR:ää niin idässä kuin lännessäkin. Kokeileva modernismi, jota rajan länsipuolella harrastettiin, ei kuulunut sosialismiin, mutta sen rooli lännessäkin oli käytännössä marginaalinen.
DDR:n tunnetuin laulaja oli luultavasti Bärbel Wachholz (1938–1984), DDR:n Laila Kinnunen. Hän oli suosittu solisti radio- ja tv-ohjelmissa ja teki vuosien mittaan valtion levy-yhtiölle 40 levyä. Vuonna 1962 hän voitti valtion taiteilijapalkinnon. YouTubesta löytyy hänen elämänuraansa pohjautuva dokumenttifilmi, jonka aihena on hänen suosituin laulunsa ’Damals’ (Siihen aikaan). Laulu on kuultavissa kokonaisuudessaan ohjelman lopussa.
Populaarimusiikin rooli osoittautui kuitenkin pulmalliseksi. Kaikilla Itä-Euroopan kommunistisilla mailla oli populaarimusiikin traditionsa, jolla oli omat historialliset juurensa. DDR:kin peri Weimarin tasavallan schlagerit ja tanssimusiikin, jotka olivat vielä elävinä ihmisten mielissä. Populaarimusiikin luonteeseen kuuluu kuitenkin, että se muuttuu ja uusiutuu vuosien mittaan. Muut Itä-Euroopan maat olivat oman kielimuurinsa takana, mutta Itä-Saksalla oli yhteinen kieli Länsi-Saksan kanssa. Vaikka DDR:n hallinto yrittikin rajoittaa yhteydet mahdollisimman vähiin, radioaallot eivät kunnioittaneet rajoja. Tämän varmistamiseksi jokainen esiintyvä taiteilija tarvitsi esiintymisluvan, ja jokaisen teoksen piti käydä ennen julkaisemista sensorien hyväksyttävänä. Tämä johti joskus tilanteisiin, joita voi pitää surkuhupaisina, kun lauluista poistettiin yksittäisiä sanoja (”yli rajojen” ei missään tapauksessa sopinut). Nokkelat tietysti sopeutuivat tilanteeseen: suositulla tv-juontajalla Heinz Quermannilla oli tapana lisätä jokaiseen käsikirjoitukseen yksi hallitukseen suunnattu piikki, jonka sensorit pyyhkivät punakynällä. Sen jälkeen muut herjat menivät helpommin läpi.
DDR:n populaarimusiikin historiaa kuvaavat hyvin Gerd ja Thomas Natschinskin urat. Gerd Natschinski (1928–2015) kuului DDR:n perustajasukupolveen. Hänet oli komennettu kesken koulun 16-vuotiaana ilmatorjuntatykin taakse ja hän pääsi jatkamaan musiikinopintojaan vasta sodan jälkeen. Vuonna 1948 lahjakas nuori mies nimitettiin jo Leipzigin radion viihdeorkesterin johtajaksi. Vuosien mittaan aktiivinen säveltäjä-kapellimestari tuotti kymmeniä iskelmiä, musikaaleja sekä tv- ja elokuvamusiikkia. Mutta kun käy läpi Natschinskin tuotantoa, on vaikea löytää siitä erityisen sosialistisia piirteitä. ’Damals’ on yksi hänen monista ikivihreistään. Otsikot kertovat rakkaudesta, nostalgiasta tai huumorista. Laulut voisivat yhtä hyvin olla mistä tahansa eurovision laulukilpailusta. Ainoa poikkeus on ’Die Rose war Rot’ (Ruusu on punainen, 1966) – rauhanlaulu, jonka Tauno Palo levytti suomeksi. Alkuperäinen teksti kertoo Saksan ja Ranskan sodista, mutta Saukki on taitavasti siirtänyt sen Suomeen.
Gerry Wolf: Die Rose war Rot
Tallennus on Sopotin laulujuhlilta Puolasta 1966. Itä-Euroopan kommunistiset maat eivät osallistuneet Eurovision laulukilpailuihin, vaan pyrkivät rakentamaan omaa kulttuuripiiriään, jossa mukana olivat Itä-Euroopan maiden lisäksi Kuuba ja Vietnam. Vuosina 1962–75 Rostockissa järjestettyihin Itämerenmaiden laulujuhliin osallistuivat myös Pohjoismaat; vuosina 1971-72 kisat voitti Suomen Jukka Kuoppamäki. Mielenkiintoinen detalji on, että Natschinski liittyi vuonna 1969 DDR:n liberaaliseen puolueeseen ja oli vuosina 1978–1981 puolueen edustajana DDR:n kansanedustuslaitoksessa. Kommunistisessa maassa oli todellakin liberaalinen puolue, jonka tehtävänä oli antaa ulospäin kuva vapaamielisestä valtiosta, vaikka ei sillä käytännössä ollutkaan mitään sanomista maan asioihin.
Isän vapaamielisyydestä ei ollut apua, kun poika Thomas (s. 1947) aloitti muusikon uraansa. Beat-musiikki oli saapunut DDR:ään 1960-luvun alussa ja aluksi siihen suhtauduttiin hyväntahtoisen huvittuneesti, valtion levy-yhtiö julkaisi viisi Beatles-levyä ja kotimaista tuotantoa kuten Susi Schusterin ’Jodel-twist’. Vuosikymmenen puolivälissä linja kiristyi. Natschinskin ensimmäinen yhtye Team 4 joutui ottamaan aitosaksalaisen nimen Thomas Natschinski und seine Gruppe.
Takaiskuista huolimatta rock-musiikki alkoi kuitenkin juurtua DDR:ään. Vanhan polven siististi kammatut iskelmälaulajat, joiden taustalla soittivat suuret tanssiorkesterit, alkoivat tuntua vanhanaikaisilta nuoresta sukupolvesta, joka oli nähnyt länsitelevisiossa pitkätukkaisia yhtyeitä. Vuonna 1975 perustettu Karat edusti niitä yhtyeitä, jotka tasapainoilivat nuoren yleisön hyväksynnän ja sensuurin punakynän välissä. Yhtyeen tunnetuin kappale ’Über sieben Brücken mußt du gehn’ (Seitsemän sillan yli) on tullut lajissaan klassikoksi; se on käännetty monelle kielelle, ja Saksan yhdistymisen jälkeen Peter Maffay elvytti sen yhteissaksalaiseksi klassikoksi. Soittajien asut ovat kerta kaikkiaan liikuttavia.
Thomas Natschinski siirtyi säveltämään elokuvamusiikkia (tunnetuin filmi Heisser Sommer, Kuuma kesä). Muita tunnettuja rock-yhtyeitä DDR:ssä olivat Puhdys (1969–), City (1972–), Silly (1977–) ja vuonna 1964 perustettu Stern-Meissen-Combo. Kaikki joutuivat tasapainoilemaan viranomaisten ohjeiden ja liiallisten länsivaikutteiden välillä.
Oma episodinsa DDR:n musiikin historiassa oli tapaus Wolf Biermann. Vuonna 1936 Hampurissa syntynyt näyttelijä-lauluntekijä oli vakaumuksellinen kommunisti, joka muutti vanhempiensa kanssa DDR:n perustamisen jälkeen maahan. Berliinin muurin rakentaminen 1961 sai hänet kuitenkin kriittiseksi maan johtoa kohtaan ja hänen teoksiensa julkaiseminen kiellettiin. Vuonna 1974 hän sai poikkeuksellisesti luvan esiintyä Länsi-Saksassa, mutta vierailun jälkeen häneltä evättiin pääsy takaisin itään.
Kölnissä vuonna 1974 esitetty Biermannin ’Balladi preussilaisesta Ikaruksesta’ (Ballade vom preussischen Ikarus) kuuluu saksalaisen kirjallisuuden klassikoihin; monissa antologioissa se on nykyisin esimerkkinä 1900-luvun merkittävimmistä saksalaisista runoista. Se on visio Berliinissä seisovasta rautaisesta patsaasta, joka rupeaa kasvamaan piikkilankaa. Lopulta siitä tulee niin painava, että se syöksyy Ikaruksen tavoin maahan.
Wolf Biermann: Ballade vom preußischen Ikarus
Biermannin karkoitus sai aikaan poikkeuksellisen protestiaallon tavallisesti kurinalaisissa taiteilijapiireissä. Biermannia tukevan kirjelmän julkaisemisen jälkeen useat taiteilijat saivat väliaikaisia esiintymiskieltoja, ja suosittu näyttelijä-laulaja Manfred Krug karkotettiin länteen. Tukea tuli myös lännestä, poikkeuksena Suomi, jossa Kom-teatterin piirissä toimineet taiteilijat kuten Kaj Chydenius ja Aulikki Oksanen toivat julki varauksettoman tukensa DDR:n hallitukselle. He katsoivat Biermannin antautuneen kapitalismin palvelukseen, sillä puolue oli aina oikeassa. Poliittinen ilmapiiri alkoi lauhtua vasta 1980-luvulla, kun DDR:n isoveli Neuvostoliitto käynnisti glasnostin.
Rock-yhtyeet olivat nyt lopullisesti korvanneet vanhan polven iskelmäsolistit DDR:n suljetuilla musiikkimarkkinoilla. Kun katsoo luetteloita DDR:n suosituimmista levyistä (sellaisiakin löytyy verkosta, katso vaikka DDR-Jahreshits von 1975–1990), lähes kaikki ovat yhtyeiden esittämiä. Reunaehtona kuitenkin oli, että niiden piti esittää saksankielistä ja sensuurin hyväksymää ohjelmistoa. Kun läntiset radio-ohjelmat olivat helposti kuunneltavissa, vaikka tästä kiinni jääminen saattoikin katkaista nuoren opintien, DDR:n omissa radio-ohjelmissa alettiin soittaa enemmän ulkomaisia levyjä ja vieraileville artisteille ryhdyttiin myöntämään esiintymislupia – huipennukseksi muodostui Bruce Springsteenin stadionkonsertti Itä-Berliinissä 1988, paikalla 300 000 nuorta.
Udo Lindenberg oli 1980-luvulla suosittu länsisaksalainen rock-muusikko, joka oli tunnettu mm rock-klassikoiden nokkelista saksankielisistä käännöksistä. Hän olisi halunnut myös vierailla DDR:ssä, mutta ei koskaan saanut lupaa. Tästä sydämistyneenä Udo levytti kappaleen nimeltä Sonderzug nach Pankow, pikajuna Pankowiin. Pankow oli Berliinin hienoin kaupunginosa, jossa DDR:n korkein johto majaili. Kappale on tuttu Glenn Miller -hitti sotavuosilta, Chattanooga choo choo. Udo on matkalla Pankowiin tapaamaan kommunistijohtaja Erich Honeckeria päästäkseen konsertoimaan, ”kuten kaikki nuo schlaageriapinatkin”. Mukana on pullo konjakkia, jotta juttu lähtisi luistamaan.
Entschuldigung der Sonderzug nach Pankow
Ich hab ’n Fläschen Cognac mit und das schmeckt sehr lecker
Das schlürf ich dann ganz locker mit dem Erich Honecker
Und ich sag: Ey Honey ich sing für wenig Money
Udo väittää myös tietävänsä, että Erich on salarockari, joka kuuntelee länsiradiota vaatekomerossaan. Esiintymiskutsua ei kuitenkaan herunut, vaikka Udo kaiken lisäksi lähetti Honeckerille kuuluisan nahkatakkinsa. Honecker vain toimitti vastalahjana torven, jota hän oli soittanut kommmunistien nuorisosoittokunnassa ennen vankilaan joutumistaan.
Udo Lindenberg: Sonderzug nach Pankow
Berliinin muuri kaatui vuonna 1989 ja DDR:n valtio lakkautettiin vuonna 1990, kun Saksat yhdistyivät. Wolfgang Beckerin filmi Goodbye, Lenin (2003) kertoo mestarillisesti niistä ristiriitaisista tunteista, joita DDR:n hajoaminen aikaansai vanhoissa kansalaisissa. Eugen Rugen romaani Vähenevän valon aikaan (2010) jatkaa samasta teemasta. Erich Honecker joutui oikeuteen vastaamaan kaikkien muurilla ammuttujen saksalaisten hengestä, mutta murhasyytteestä luovuttiin hänen heikon terveytensä vuoksi ja hän kuoli vuonna 1994 Chilessä, jonne hän oli muuttanut tyttärensä luokse.
Muurin purkamisesta on nyt 35 vuotta. Sen jälkeen Saksassa on jo ehtynyt kasvaa uusi sukupolvi, ja vanhan DDR:n aikana eläneillekin aika on kullannut muistot, samoin kuin sotamuistot edelliselle polvelle. Kaikille Berliiniin matkustaville voi suositella käyntiä DDR-museossa, jossa esitellään tasapuolisesti sekä tavallisten kansalaisten arkea että toisinajattelijoiden kohtelua. ”Ostalgia” on jo synnyttänyt laajan kirjallisuuden.
Suomesta käsin näin jälkikäteen arvioiden kuvamme DDR:n musiikista on yllättävän vaisu. Suomettumisen tiliin voidaan ehkä laskea se, ettei Wolf Biermannista tai Manfred Krugista paljon puhuttu täällä, mutta miksi Puhdys, Silly, Stern-Meissen-Combo ja City jäivät meillä lähes täysin tuntemattomiksi? Oliko syynä kieli – eihän samanaikainen länsisaksalainen musiikkikaan juuri kiinnostanut? Nyt kun suuri osa DDR:n kauden populaarimusiikkia alkaa olla yhteissaksalaista kulttuuriperintöä, voisi olla hyvä aika tutustua siihen uudelleen. Esimerkiksi sopisi vaikka City-yhtyeen ’Am Fenster’ (Ikkunassa, 1978), josta on tullut klassikko niin lännessä kuin idässäkin. Enää ei tarvitse viilentää otsaa ikkunalasissa, paksu sumu on mennyt ohi:
Nicht die Stirne mehr am Fenster kühlen
Dran ein Nebel schwer vorüber strich
City: Am Fenster
DDR:n musiikista löytyy Suomessa niukasti kirjallisuutta, ja suurin osa on tietysti saksankielistä. Hyviä nettilähteitä ovat DDR-museon englanninkielinen artikkeli.
DDR Museum | Popular Music in the GDR – Between Repression and Liberalisation
ja saksankielisen wikipedian artikkeli.
Wikipedia | Musik der DDR
Lisäksi löytyy artikkeleita yksittäisistä taiteilijoista, ja saksankielinen Kuka oli kukin DDR:ssä (Wer war wer in der DDR).
Die Bundesstiftung Aufarbeitung | Wer war wer in der DDR?
📚
Lue lisää Wolf Biermannista
Finna.fi
Wolf Biermann Heinz Ludwig Arnold, 181 sivua | edition text + kritik 1975
Wolf Biermann Jay Rosellini | Verlag C. H. Beck 1992
Über Wolf Biermann Andreas W. Mytze, 165 sivua | Verlag Europäische Ideen 1977
Wolf Biermann – Liedermacher und Sozialist Thomas Rothschild, 251 sivua | Rowohlt 1976
📚
Lue lisää Saksan demokraattisen tasavallan musiikista
Finna.fi
Kulturgeschichte der DDR Gerd Dietrich, 2429 sivua | Vandenhoeck & Ruprecht 2018
Rockszene DDR – Aspekte einer Massenkultur im Sozialismus Olaf Leitner, 516 sivua | Reinbek bei Hamburg : Rowohlt 1983. Teos löytyy myös maksullisesta Internet Achivesta.
Rock in der DDR – 1964 bis 1989 Michael Rauhut, 147 sivua | Bundeszentrale für politische Bildung 2002
Ein Klang – zwei Welten – Blues im geteilten Deutschland, 1945 bis 1990 Michael Rauhut, 366 sivua | Transcript 2016
Tanzmusik in der DDR – Dresdner Musiker zwischen Kulturpolitik und internationalem Musikmarkt, 1945–1961 Simon Bretschneider, 322 sivua | Transcript 2018
Zeitgefühle – wie die DDR ihre Zukunft besang – eine Emotionsgeschichte Juliane Brauer, 427 sivua | Transcript 2020
Heavy Metal in der DDR – Szene, Akteure, Praktiken Wolf-Georg Zaddach, 369 sivua | Transcript 2018
Red Metal – die Heavy-Metal-Subkultur der DDR Nikolai Okunew, 334 sivua | Ch. Links Verlag 2021
Der Jazz und die DDR – freie Musik in der Diktatur des Proletariats Marlen Meißner, 132 sivua | AV Akademikerverlag 2013
(Un)Politischer Metal? – musikalische Artikulationen des Politischen zwischen Ideologie und Utopie David Christopher Stoop & Roman Bartosch, 165 sivua | WVT Wissenschaftlicher Verlag Trier 2015
Pekka Gronow
Karat
Karat 1
Spotify
Puhdys
Puhdys 1
Spotify
City
Am Fenster • Unter der Haut • Casablanca • Keine Angst • Rauchzeichen
Original Album Classics
Spotify
Toimitukselta
Artikkelin YouTube- ja Finna.fi -linkit tarkistettu 19.12.2024. Linkkien internet-osoitteet saattavat muuttua ja kadota ilman varoitusta. Kerro mieluusti päivitystarpeista toimitukseen [tuomas.pelttari@hel.fi].
Tuomas Pelttari