Teksti • Heikki Poroila
Intervalli • 2/2021
www.intervalli.fi
Eläkkeellä on aikaa miettiä asioita, jotka musiikkikirjaston arjessa tuntuvat taatusti aika etäisiltä. Kaksi ideaa on pyörinyt mielessä jo pidempään, joten taidan kirjoittaa ne pois dementoituvia aivoja häiritsemästä – ehkä mahdollista lukijaa häiritsemään.
Maksuttomasta kierrättämisestä maksuttoman jakelun turvaamiseen
Olemme tottuneet ajattelemaan, että kaiken kirjastotoiminnan ytimessä on toisaalta aineistojen käyttäminen kirjastossa (hakuteokset, lehtien lukeminen, musiikin kuuntelu), toisaalta aineistojen lainaaminen asiakkaan kotiin. Molemmat soveltavat maksuttoman kierrättämisen periaatetta, lainaaminen tietysti vielä selvemmin, luotetaanhan siinä kansalaisten tilapäiseen huomaan aika merkittävillä summilla hankittua kunnan omaisuutta.
Verkkojakelun aika ja maailma pakottavat miettimään myös kierrätyksen ideaa uudesta näkökulmasta. Ei niin, että perinteisessä tavassa olisi yhtäkkiä jotain vikaa, vaan koska verkossa olevaan aineistoon on vaikea suhtautua. Se on vielä jotenkin mielletty, että verkon maksulliset sisältöpalvelut ovat maksuttoman kirjaston kannalta ongelma. Yrityksiä niiden hankkimiseen on ollut, mutta molemminpuolisia menestystarinoita on vähän (Naxos Music Library). Erityisesti e-kirjojen valikoima on pysynyt epätyydyttävänä, koska kustantajatkaan eivät oikein tiedä, haluavatko he pitää kirjastot mukana jakelussa vai lempata lopullisesti ulos kuvioista.
Tekijänoikeuslait eivät anna kirjastolaitokselle mitään aseita osallistua kaupallisen verkkojakelun tarjontaan maksuttomalla vaihtoehdolla. Laki antaa sisällön tuottajalle oikeuden määrätä käytön ehdoista. Lakisääteisiä oikeuksia verkkosisältöihin ei kirjastoilla ole, eikä niitä todennäköisesti myöskään tule, vaikka pahasti jälkijunassa lain huonous onkin paljastunut monille hyväuskoisille. Hankkeita kansallisen ”digikirjaston” luomiseksi on, mutta en uskalla ennustaa niille hyvää tulevaisuutta, jollei OKM yhtäkkiä avaa piikkiä kustantajien tarpeiden tyydyttämiselle. Laki on oikeudenhaltijan puolella tiukasti.
Toisaalta on totta, että kirjastoilla riittäisi myös ei-kaupallisen ja tekijänoikeudellisesti vapaan aineiston jakelussa valtavasti tekemistä (siitä lisää tuonnempana). Jos kuitenkin lähdetään vanhasta ajatuksesta, että kirjastolaitoksena tehtävänä on taata kaikille kansalaisille pääsy kulttuurin ja sivistyksen lähteiden pariin ilman kohtuuttomia kynnyksiä, kaupallisten toimijoiden lakisääteinen monopoli verkossa on aika ärsyttävä asia. Voi olla, että kustantajien tämänhetkinen lellikki eli äänikirjat ovat lähivuosien trendi, joka ei tallennemuotoisena uhkaa vielä kirjastojen roolia.
Mutta jos kirjojen Spotify joskus syntyy laajalla valikoimalla ja ennen muuta ilman painettua tai luettua vaihtoehtoa, kirjastopalveluita uhkaa tosissaan jääminen maksuttoman jakelun osalta rannalle ruikuttamaan. Asiaa ei voi ratkaista millään kansallisella poikkeuksella, jollaisesta usein kuuluu puhuttavan. Suomi ei voi säätää lakia, joka sallisi kirjastojen saada jonkin maksuttoman jakelun kanavan käyttöönsä. Kun Suomi liittyi EU:hun, tämä ovi sulkeutui. EU:n tasolla lakia ei tulla missään tapauksessa keventämään kirjaston toiveiden mukaan. Ne toiveet murskattiin jo 1990-luvulla.
Olen pohtinut tätä asiaa noin 25 vuotta eli koko sen ajan, jonka nykyinen kansainvälinen tekijänoikeuslainsäädäntö on ollut voimassa. En ole keksinyt parempaa konstia kuin pitää tiukasti kiinni tallenteista jakelutapana. Toistaiseksi onkin harvinaista, että jokin valtavirran tuote olisi saatavana pelkästään suoratoistona tai digitaalisena latauksena. Mutta jos nuorimmat sukupolvet alkavat ohittaa kaikki ääniteformaatit, levyfirmojen pomot kyllä myyvät heille mielellään pelkkiä bittejä uudelleen ja uudelleen.
Optimistisimmat visionäärit ovat sitä mieltä, että jo nykyiset suoratoistopalvelut toteuttavat ja turvaavat maksuttoman jakelun tavoitteen. Saahan Spotifyn kai edelleen mainosten saastuttamana ilmaisversiona. Jos ”kaikki” uutuudet löytyvät suoratoistoista, kuka tai mikä jää palvelutta? Suoraan sanoen suurin uhka tällä hetkellä onkin, että kirjastopäättäjät hävittävät näköalattomasti fyysiset kokoelmat siinä kuvitelmassa, ettei suoratoistopalveluiden maailmassa kirjastojen omia kokoelmia enää tarvita. Se olisi jättimäinen virhe, jonka hintaa en halua edes ajatella.
Mutta ei senkään puolesta viimeisiä rahojaan kannata riskeerata, että kaupalliset suoratoistopalvelut hoitavat kunnolla musiikin koko kentän. Sitä ne eivät ole tehneet tähänkään asti, eikä kaupallisuuden logiikka salli pienilevikkisimmän musiikin paapomista. Jos joku idealisti sellaista haluaisikin harjoittaa, firman talouspuolen notaarit tulevat kyllä ilmoittamaan, ettei sellainen peli vetele. Tällä hetkellä on myönnettävä, ettei musiikkikirjastoilla ole takuuvarmaa keinoa turvata edes sivistyksellisesti tärkeän sisällön maksutonta jakelua digitaalisissa tietoverkoissa.
Pitäisikö kirjastojen luetteloida myös suoratoistopalveluiden tarjontaa?
Olen julkisesti edustanut näkemystä, jonka mukaan nykyiset suoratoistopalvelut ovat hyvän musiikkikirjaston liittolaisia, kaupallisesti toimivia tukipalveluita. Tämä voidaan vielä melko laajasti hyväksyä yhtenä tulkintana maailman menosta. Mutta kun olen ehdottanut, että kirjastot ryhtyisivät luetteloimaan (nykykielellä ”kuvailemaan”) myös oman kokoelmansa ulkopuolisia sisältöpalveluita, reaktiot ovat vaihdelleet tyrmistyksestä synkkään hiljaisuuteen.
Ajatus on huima, mutta vain siinä valossa, että työtä olisi mielettömän paljon. Kaupalliset toimijat ovat suoraan todenneet, että kirjastojen apu kelpaisi, mutta siitä ei olla valmiita maksamaan. Suoratoistopalveluita laadukas luettelointi ei suuremmin kiinnosta, koska niiden palvelun ytimessä ei ole laatu vaan määrä. Miksi sen pitäisi kiinnostaa kirjastojakaan, jotka eivät voisi vaikuttaa ”hankintoihin” ja suoratoistokokoelma on aina satunnainen (nykykielellä ”kuratoimaton”)?
En edes yritä hahmottaa kaikkia niitä kohteita, joita kirjaston ulkopuolella olevien sisältöjen luettelointi voisi kattaa. Lyhyesti sanoen tällaisia sisältöjä on valtavasti, koska kirjastojen ulkopuolella ei ole luetteloinnin asiantuntemusta eikä myöskään sen hyötyjen tuntemista ja tunnustamista. Mutta jos rajataan pohdinta pelkästään musiikin suoratoistopalveluihin, niiden kokoelmien luetteloiminen bona fide olisi yksinkertaisesti kulttuuriteko. Se voisi kenties lisätä myös kaupallisen toimijan jahtaamien klikkausten määrää (siksi, että laadukas luettelointi tarjoaa valtavan määrän uusia klikkausosuman mahdollisuuksia), mutta sitä tärkeämpää olisi, että palvelun käyttäjä saisi laadukkaan tiedonhaun ansiosta valtavasti lisää hyötyä.
Ymmärrän, miksi kirjastojen budjetteja vahtiville päättäjille tällainen idealismi edustaa taloudellista typeryyttä ja kunnallispoliittista mahdottomuutta. Näin siitä huolimatta, että toiminnalla tietysti lisättäisiin myös omien kuntalaisten elämän laatua siinä missä kaikkien muidenkin. Siksi ainoa realistinen näkymä lieneekin, että tällaisen epäitsekkään yhteistä hyvää tavoittelevan luetteloinnin voi toteuttaa vain joko valtion taloudellisella tuella (kuten silloin, kun OKM tuki taloudellisesti HelMet-kirjastojen Tikkurilan musiikkivaraston kokoelman takautuvaa luettelointia noin 10 vuoden ajan vuosina 2005–2015) tai musiikin luetteloijien ammattikunnan vapaaehtoistyöllä.
Ennen kuin rupeatte tilaamaan minulle paikkaa Niuvanniemestä, haastan jokaisen testaamaan vaikka vain ajatuskokeena vastauksen ”ei ole meidän tehtävämme” sijasta vastausta ”miksipä emme ottaisi sitäkin vastuullemme”. Minusta on älyllisesti rehellistä pohtia, miten tuollainen underground-luettelointi käytännössä toteutettaisiin. Jos emme edes pohdi, alistumme vastaan sanomatta poistumaan kirjastojen ja sivistysyhteiskunnan historiasta. Itse en siihen suostu, vaikka tiedän, että kuolema minutkin lopulta syliinsä koppaa.
