Vain muutos on pysyvää? • Intervalli 2/2021

Teksti • Heikki Poroila

Intervalli • 2/2021
www.intervalli.fi

Eläkkeellä on aikaa miettiä asioita, jotka musiikkikirjaston arjessa tuntuvat taatusti aika etäisiltä. Kaksi ideaa on pyörinyt mielessä jo pidempään, joten taidan kirjoittaa ne pois dementoituvia aivoja häiritsemästä – ehkä mahdollista lukijaa häiritsemään.

Maksuttomasta kierrättämisestä maksuttoman jakelun turvaamiseen

Olemme tottuneet ajattelemaan, että kaiken kirjastotoiminnan ytimessä on toisaalta aineistojen käyttäminen kirjastossa (hakuteokset, lehtien lukeminen, musiikin kuuntelu), toisaalta aineistojen lainaaminen asiakkaan kotiin. Molemmat soveltavat maksuttoman kierrättämisen periaatetta, lainaaminen tietysti vielä selvemmin, luotetaanhan siinä kansalaisten tilapäiseen huomaan aika merkittävillä summilla hankittua kunnan omaisuutta.

Verkkojakelun aika ja maailma pakottavat miettimään myös kierrätyksen ideaa uudesta näkökulmasta. Ei niin, että perinteisessä tavassa olisi yhtäkkiä jotain vikaa, vaan koska verkossa olevaan aineistoon on vaikea suhtautua. Se on vielä jotenkin mielletty, että verkon maksulliset sisältöpalvelut ovat maksuttoman kirjaston kannalta ongelma. Yrityksiä niiden hankkimiseen on ollut, mutta molemminpuolisia menestystarinoita on vähän (Naxos Music Library). Erityisesti e-kirjojen valikoima on pysynyt epätyydyttävänä, koska kustantajatkaan eivät oikein tiedä, haluavatko he pitää kirjastot mukana jakelussa vai lempata lopullisesti ulos kuvioista.

Luigi Russolo: Tramonto (1946).
Luigi Russolo: Tramonto (1946)

Tekijänoikeuslait eivät anna kirjastolaitokselle mitään aseita osallistua kaupallisen verkkojakelun tarjontaan maksuttomalla vaihtoehdolla. Laki antaa sisällön tuottajalle oikeuden määrätä käytön ehdoista. Lakisääteisiä oikeuksia verkkosisältöihin ei kirjastoilla ole, eikä niitä todennäköisesti myöskään tule, vaikka pahasti jälkijunassa lain huonous onkin paljastunut monille hyväuskoisille. Hankkeita kansallisen ”digikirjaston” luomiseksi on, mutta en uskalla ennustaa niille hyvää tulevaisuutta, jollei OKM yhtäkkiä avaa piikkiä kustantajien tarpeiden tyydyttämiselle. Laki on oikeudenhaltijan puolella tiukasti.

Toisaalta on totta, että kirjastoilla riittäisi myös ei-kaupallisen ja tekijänoikeudellisesti vapaan aineiston jakelussa valtavasti tekemistä (siitä lisää tuonnempana). Jos kuitenkin lähdetään vanhasta ajatuksesta, että kirjastolaitoksena tehtävänä on taata kaikille kansalaisille pääsy kulttuurin ja sivistyksen lähteiden pariin ilman kohtuuttomia kynnyksiä, kaupallisten toimijoiden lakisääteinen monopoli verkossa on aika ärsyttävä asia. Voi olla, että kustantajien tämänhetkinen lellikki eli äänikirjat ovat lähivuosien trendi, joka ei tallennemuotoisena uhkaa vielä kirjastojen roolia.

Mutta jos kirjojen Spotify joskus syntyy laajalla valikoimalla ja ennen muuta ilman painettua tai luettua vaihtoehtoa, kirjastopalveluita uhkaa tosissaan jääminen maksuttoman jakelun osalta rannalle ruikuttamaan. Asiaa ei voi ratkaista millään kansallisella poikkeuksella, jollaisesta usein kuuluu puhuttavan. Suomi ei voi säätää lakia, joka sallisi kirjastojen saada jonkin maksuttoman jakelun kanavan käyttöönsä. Kun Suomi liittyi EU:hun, tämä ovi sulkeutui. EU:n tasolla lakia ei tulla missään tapauksessa keventämään kirjaston toiveiden mukaan. Ne toiveet murskattiin jo 1990-luvulla.

Luigi Russolo, Ugo Piatti.

Olen pohtinut tätä asiaa noin 25 vuotta eli koko sen ajan, jonka nykyinen kansainvälinen tekijänoikeuslainsäädäntö on ollut voimassa. En ole keksinyt parempaa konstia kuin pitää tiukasti kiinni tallenteista jakelutapana. Toistaiseksi onkin harvinaista, että jokin valtavirran tuote olisi saatavana pelkästään suoratoistona tai digitaalisena latauksena. Mutta jos nuorimmat sukupolvet alkavat ohittaa kaikki ääniteformaatit, levyfirmojen pomot kyllä myyvät heille mielellään pelkkiä bittejä uudelleen ja uudelleen.

Optimistisimmat visionäärit ovat sitä mieltä, että jo nykyiset suoratoistopalvelut toteuttavat ja turvaavat maksuttoman jakelun tavoitteen. Saahan Spotifyn kai edelleen mainosten saastuttamana ilmaisversiona. Jos ”kaikki” uutuudet löytyvät suoratoistoista, kuka tai mikä jää palvelutta? Suoraan sanoen suurin uhka tällä hetkellä onkin, että kirjastopäättäjät hävittävät näköalattomasti fyysiset kokoelmat siinä kuvitelmassa, ettei suoratoistopalveluiden maailmassa kirjastojen omia kokoelmia enää tarvita. Se olisi jättimäinen virhe, jonka hintaa en halua edes ajatella.

Mutta ei senkään puolesta viimeisiä rahojaan kannata riskeerata, että kaupalliset suoratoistopalvelut hoitavat kunnolla musiikin koko kentän. Sitä ne eivät ole tehneet tähänkään asti, eikä kaupallisuuden logiikka salli pienilevikkisimmän musiikin paapomista. Jos joku idealisti sellaista haluaisikin harjoittaa, firman talouspuolen notaarit tulevat kyllä ilmoittamaan, ettei sellainen peli vetele. Tällä hetkellä on myönnettävä, ettei musiikkikirjastoilla ole takuuvarmaa keinoa turvata edes sivistyksellisesti tärkeän sisällön maksutonta jakelua digitaalisissa tietoverkoissa.

Pitäisikö kirjastojen luetteloida myös suoratoistopalveluiden tarjontaa?

Olen julkisesti edustanut näkemystä, jonka mukaan nykyiset suoratoistopalvelut ovat hyvän musiikkikirjaston liittolaisia, kaupallisesti toimivia tukipalveluita. Tämä voidaan vielä melko laajasti hyväksyä yhtenä tulkintana maailman menosta. Mutta kun olen ehdottanut, että kirjastot ryhtyisivät luetteloimaan (nykykielellä ”kuvailemaan”) myös oman kokoelmansa ulkopuolisia sisältöpalveluita, reaktiot ovat vaihdelleet tyrmistyksestä synkkään hiljaisuuteen.

Ajatus on huima, mutta vain siinä valossa, että työtä olisi mielettömän paljon. Kaupalliset toimijat ovat suoraan todenneet, että kirjastojen apu kelpaisi, mutta siitä ei olla valmiita maksamaan. Suoratoistopalveluita laadukas luettelointi ei suuremmin kiinnosta, koska niiden palvelun ytimessä ei ole laatu vaan määrä. Miksi sen pitäisi kiinnostaa kirjastojakaan, jotka eivät voisi vaikuttaa ”hankintoihin” ja suoratoistokokoelma on aina satunnainen (nykykielellä ”kuratoimaton”)?

En edes yritä hahmottaa kaikkia niitä kohteita, joita kirjaston ulkopuolella olevien sisältöjen luettelointi voisi kattaa. Lyhyesti sanoen tällaisia sisältöjä on valtavasti, koska kirjastojen ulkopuolella ei ole luetteloinnin asiantuntemusta eikä myöskään sen hyötyjen tuntemista ja tunnustamista. Mutta jos rajataan pohdinta pelkästään musiikin suoratoistopalveluihin, niiden kokoelmien luetteloiminen bona fide olisi yksinkertaisesti kulttuuriteko. Se voisi kenties lisätä myös kaupallisen toimijan jahtaamien klikkausten määrää (siksi, että laadukas luettelointi tarjoaa valtavan määrän uusia klikkausosuman mahdollisuuksia), mutta sitä tärkeämpää olisi, että palvelun käyttäjä saisi laadukkaan tiedonhaun ansiosta valtavasti lisää hyötyä.

Luigi Russolo: La révolte (1911).
Luigi Russolo: La révolte (1911).

Ymmärrän, miksi kirjastojen budjetteja vahtiville päättäjille tällainen idealismi edustaa taloudellista typeryyttä ja kunnallispoliittista mahdottomuutta. Näin siitä huolimatta, että toiminnalla tietysti lisättäisiin myös omien kuntalaisten elämän laatua siinä missä kaikkien muidenkin. Siksi ainoa realistinen näkymä lieneekin, että tällaisen epäitsekkään yhteistä hyvää tavoittelevan luetteloinnin voi toteuttaa vain joko valtion taloudellisella tuella (kuten silloin, kun OKM tuki taloudellisesti HelMet-kirjastojen Tikkurilan musiikkivaraston kokoelman takautuvaa luettelointia noin 10 vuoden ajan vuosina 2005–2015) tai musiikin luetteloijien ammattikunnan vapaaehtoistyöllä.

Ennen kuin rupeatte tilaamaan minulle paikkaa Niuvanniemestä, haastan jokaisen testaamaan vaikka vain ajatuskokeena vastauksen ”ei ole meidän tehtävämme” sijasta vastausta ”miksipä emme ottaisi sitäkin vastuullemme”. Minusta on älyllisesti rehellistä pohtia, miten tuollainen underground-luettelointi käytännössä toteutettaisiin. Jos emme edes pohdi, alistumme vastaan sanomatta poistumaan kirjastojen ja sivistysyhteiskunnan historiasta. Itse en siihen suostu, vaikka tiedän, että kuolema minutkin lopulta syliinsä koppaa.

Intervalli 2/2021.
Intervalli 2/2021.


Muitten luovuutta hyödyntävät alat

Heikki Poroila.Tekijänoikeusjärjestöjen julkisuuteen tarkoitetussa PR-materiaalissa – joka kovin usein kääntyy puhtaaksi propagandaksi – on jo pitkään puhuttu ”luovasta alasta”. Käsitteellä tarkoitetaan tekijänoikeudella rahaa tekevää sisältöteollisuutta ja jopa oikeudenvalvontajärjestöjä itseään.
Tällainen on tietenkin kylmäveristä uuspuhetta, jolla on tarkoitus kerätä julkista sympatiaa ja hälventää ajatuksista häikäilemätön edunvalvonta. ”Teostomafia” halutaan korvata ”luovalla alalla”.

Jos uuspuheen kääntää suomeksi, oikea termi olisi lähinnä ”muitten luovuutta hyödyntävä ala”. Eihän musiikkiteollisuudessa tai kirjankustannusmaailmassa itsessään ole luovuutta – teostoista, gramexeista tai kuvastoista puhumattakaan –, ne ovat kaupallisia yrittäjiä, joiden toimialan ytimessä vain sattuvat olemaan ns. luovat yksilöt.

Ennen kuin tuomitseva sormi alkaa heilua, kannattaa silti muistaa, että myös kirjastot kuuluvat tähän ”muiden luovuutta hyödyntävien alojen” piiriin. Kirjastoalaa ei olisi olemassa ilman luovia yksilöitä, aivan kuten ei olisi tekijänoikeusjärjestöjä, levy-yhtiöitä tai kustantamoita. Eroakin silti löytyy.

Emme yritä sisältöteollisuuden toimijoiden tavoin teeskennellä olevamme itse jotenkin ”luovia”. Emme ole, eikä se ole tehtävämme tässä symbioottisessa suhteessa. Emme ole mukana hyötyäksemme luovista yksilöistä taloudellisesti. Sen vähän, minkä kirjastona otamme luovilta tekijöiltä, me annamme moninkertaisesti takaisin ilmaisena PR-työnä ja lisäarvoa tuottavana dokumentointina (siinä sitä luovuutta voi hitunen ilmetäkin).

* * *

Tarvitaanko kaupallista ”muitten luovuutta hyödyntävää alaa” oikeasti, vai onko se vähitellen katoava historiallinen jäänne? Olen pohtinut tätä asiaa paljonkin, mutta johtopäätökset ovat ristiriitaisia. Lienee kiistatonta, että ainakin riittävän tunnetuiksi jo tulleet artistit voivat pärjätä mainiosti ilman lukuisia välikäsiä perustamalla oman tuotanto- ja jakeluyhtiön sekä muut tarpeelliset toiminnot. Aloitteleva artisti on yksin aika avuton, mutta poikkeaako tilanne kauheasti siitä, missä asemassa aloittelija on jonkin ison levy-yhtiön leivissä?

Ainakin Suomen oloissa Teoston ja Gramexin kaltaiset korvauksia keskitetysti keräävät organisaatiot ovat artistin näkökulmasta ohittamattomia. Monopoliasema ei ole ongelmaton, sillä kun vaihtoehtoa ei ole, mitä keinoja yksittäisellä artistilla on näitä järjestöjä vastaan, jos on eri mieltä? Palveluita ei ole pakko käyttää, mutta silloin jäävät myös tietyt rahavirrat (yleensä tietysti pahaiset purot) saamatta.

Sisältöteollisuuden etujärjestöt eivät nekään ole ongelmaton ilmiö. Teostossa ovat mukana niin tekijät kuin nuotinkustantajatkin, joiden edut eivät suinkaan ole aina yhtenevät. Gramexissa puolestaan esiintyvät taiteilijat joutuvat toimimaan yhteistyössä ääniteteollisuuden kanssa. Se on usein kaikkea muuta kuin helppoa. Isot kustannustalot ajavat hankkeita, joita tekijöiden on syytä jyrkästi vastustaa.

”Luovan alan” julkinen yksituumaisuus onkin pääosin harhaa. Sitä pidetään yllä sekä rahalla että isompien vahinkojen välttämiseksi. Sisäänrakennettu jännite – välikädet kuppaavat luovan yksilön tuloja – ei tällä kuitenkaan katoa. Verkkomaailma mahdollisuuksineen ja uhkineen on pysyvä muistutus siitä, ettei vanha kolmikanta (luova yksilö – kaupallinen yritys – edunvalvontajärjestö) ole muuta kuin yksi historiassa toteutunut vaihe.

* * *

Tarvitsevatko luovat yksilöt sitten kirjastolaitostakaan? Eivät välttämättä tarvitse, mutta on vaikea väittää, ettei julkisesta kirjastolaitoksesta olisi hyötyä jokaiselle, joka luo uutta sisältöä. Ajoittaisista propagandapuheista huolimatta lienee selvää, että kirjasto tuottaa luovalle tekijälle enemmän hyötyä kuin nipistää taloudellista tuottoa. Suhde vain korostuu aikana, jolloin kirjastojen luettelot ovat kenen tahansa hyödynnettävissä globaalisti 24/7/365.

Useimmat tekijät käyttävät kirjastoa uutta luodessaan. Kirjastojen suorat ostot ovat olleet 2000-luvulla laskusuunnassa, mutta monen vähälevikkisen julkaisun kohdalla päätyminen kirjaston kokoelmaan ja tietokantaan korvaa jossain määrin sitä, ettei ainakaan kaupallisessa lehdistössä ole minkäänlaista näkyvyyttä. Kirjastolaitos tarjoaa tätä näkyvyyttä ja perustietoa myös hyvin kärsivällisesti, periaatteessa ikuisesti.

Kirjastolaitos on joutunut ajoittain ”luovan alan” hampaisiin. Lain takaama maksuton kierrätysoikeus on jo sinällään vaikeasti siedettävä asia, mistä syystä kirjastojen oikeudet verkkomaailmassa nollattiin harkitusti ja määrätietoisesti 1990-luvulla. Erityisesti yksinvaltaiseen monopolitoimintaan tottunut musiikkiteollisuus on mm. digitaalisuusparanoian takia pyrkinyt rajoittamaan kirjastojen oikeutta lainata CD-levyjä ajamalla – onneksi huonolla menestyksellä – karenssiaikoja perinteiseen toimintaympäristöön.

2000-luvulla saatiin nähdä sekin ihme, että ”luova ala” suostui neuvottelupöytään koskien sisältöjen verkkolevittämistä kirjastojen kautta. Osasyynä lienee ollut silkka laskelmoivuus ja PR-vainu, mutta epävarmuus kuluttajien käyttäytymisestä on saattanut myös houkutella kokeilemaan, kuinka paljon rahaa kirjastojen kautta voisi olla mahdollista kerätä. Kirjastojen pienet budjetit olivat ”luovalle alalle” sellainen pettymys, että sitä ”läpimurtoa” on turhaan odotettu jo kymmenisen vuotta.

* * *

Kirjastoalalla on suhtauduttu ”luovaan alaan” ristiriitaisesti. Laki on oikeudenhaltijoiden puolella, verkkomaailmassa peräti täydellisesti. Neuvottelupöydän kohteliaisuuden yli on myös aina ollut helppo aistia se sovittamaton kauna, jota sisältöteollisuus tuntee maksuttoman kierrätysjärjestelmän hoitajia kohtaan. Mitään ei koskaan saada vapaaehtoisesti, silkasta ”luovan alan kulttuuritahdosta”. Usein ei saada yhtään mitään. Se alue, jolla kirjastot voivat laillisesti toimia, on kokonaan lainsäätäjän raivaama ja puhtaana pitämä. Tähän ei ole näköpiirissä mitään muutosta.

Mutta sitä oikeaa luovaa tekijää kirjastot rakastavat ja haluavat tukea. Me haluamme kaikissa tilanteissa olla luovan tekijän puolella, vaikka sitä puolta on joskus vaikea erottaa isompien ja ahneempien toimijoiden takaa. Siksi meidän on aika helppo hyväksyä maailma, jossa luovat tekijät hallitsevat itse luomiensa sisältöjen jakelua ilman turhia välikäsiä. Emme pysty olemaan sen suhteen erityisen aktiivia, mutta ainakin sen viestin voimme aina antaa, että meille olennaisin on sisältö, ei paketti tai sen kasaaja.

Ehkä pitäisi nykyistä selkeämmin antaa viestiä siitä, että meillä on valmius jatkaa vastikkeetonta PR-työtä tietokannoissa myös ”luovasta alasta” riippumattomien toimijoiden julkaisuiden kohdalla. Että meille ovat kaikki kaikessa ne uutta luovat sisällöt, joita ihmismieli tuottaa ympärillä hyrräävästä ”muitten luovuutta hyödyntävästä alasta” huolimatta.

Heikki Poroila