Teksti: Pauliina Isomäki (opettaja) ja Riku Lehtimäki (opiskelija)

Intervalli • 1/2022
www.intervalli.fi

Opetan Turun ammattikorkeakoulun kirjasto- ja informaatioalan opiskelijoille mm. kirjaston kokoelmatyötä. Kirjastoalan ammattiaineiden opintopaketti on varsin tiivis, eikä siihen valitettavasti mahdu musiikkikirjastotyölle omaa kokonaisuutta. Opintojaksolla Kokoelmien kehittäminen ja kuvaileva metatieto pitäisi pystyä jollakin tavalla kattamaan eri aineistolajit.

Kokoelmatyön opetuksessa harmina on ollut myös suomenkielisen kirjallisuuden vähäisyys, sillä alan perusteos Kirjastokokoelmien kehittämisen ja arvioinnin perusteet: teoriat, menetelmät, käytäntö (Wilén & Kortelainen, Yliopistopaino 2007) alkaa olla kovin vanhentunut. Kirjan ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon kirjastojen sähköisissä aineistoissa sekä kirjastokimppojen yhteistyössä ja kellutuksessa. Pirjo Tuomen väitöskirja Kaunokirjallisuus suomalaiselle yleiselle kirjastolle haasteena, rasitteena ja mahdollisuutena vuodelta 2017 tuo onneksi tuoreempaa näkökulmaa erityisesti kaunokirjallisuuden valintaan. Musiikkiaineistojen kanssa työskentelyyn ei näissä kummassakaan puututa. Tämän vuoksi olinkin ilahtunut Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen antologiasta Maagisessa paikassa: musiikkikirjastojen tuntematon tulevaisuus, joka sisältää monenlaisia tuoreita näkökulmia sekä kirjastoammattilaisilta että kirjaston käyttäjiltä.

Syksyllä 2021 pyysin opiskelijoita lukemaan Kokoelmien kehittäminen ja kuvaileva metatieto -kurssin lopputenttiä varten em. antologiasta Heikki Poroilan ja Pekka Gronowin painavat artikkelit. Kysymyksen tenttiin muotoilin näin: Vertaile kirja- ja musiikkiaineistojen kokoelmatyön haasteita. Hyödynnä tekstissäsi koeaineiston lähteitä: Tuomi; Gronow; Poroila; Wilen & Kortelainen. Vastauksina sain kiinnostavia ja syvällisiäkin pohdintoja, joista tässä korkeakouludiplomiopiskelija Riku Lehtimäen tenttivastaus.

Kirjastojen aineistovalinta sähköisessä murroksessa

Aineistovalinta on perinteisesti ollut yksi olennaisimmista kirjastonhoitajien osaamisalueista. Se on elimellisen tärkeä toiminto kirjastojen toiminnan ja tehtävien osalta. Kirjastonhoitajat ovat suuren portin vartijoina, koska he päättävät, mitä asiakkaat pystyvät kirjastosta lainaamaan. Kirjastojen hankintaan on tullut 2000-luvulla merkittäviä muutoksia sähköisten aineistojen myötä, mutta perinteistä kirjavalintaa e-kirjat eivät ole syrjäyttäneet. Tässä esseessä käsittelen ensin hankinnan teorioita ja yleisiä tarkastelua ja myöhemmin keskityn vertailemaan kirja-aineistojen hankintaa ja musiikkiaineistojen hankintaa tässä sähköisten aineistojen täyttämässä kentässä.

Aineistovalinnan teoreettisia lähtökohtia

Kokoelmatutkimukseen, ja sitä kautta myös aineistovalinnan tarkasteluun, on perinteisesti ollut kaksi lähtökohtaa: tiedonsosiologinen näkökulma ja käyttö- ja käyttäjänäkökulma (Wilén & Kortelainen 2007: 22). Ensimmäisessä kokoelma ja sen sisältämä tieto ovat itsearvoinen entiteetti, kun taas toisessa painotetaan käyttäjälähtöistä näkökulmaa, jossa kokoelman sisältö vastaa asiakkaiden tarpeeseen ja kysyntään. Tuomen (2017: 62–63) käytännönläheisemmässä määrittelyssä hän toteaa kyseen olevan siitä, halutaanko laittaa enemmän merkitystä laadulle (tiedonsosiologinen näkökulma) vai potentiaaliselle käytölle (käyttäjänäkökulma). Näistä ensimmäinen oli vahvasti läsnä julkisten kirjastojen juurilla 1900-luvun alkupuolella, kun taas käyttäjälähtöinen näkökulma on noussut vallalle 1960-luvun jälkeen (Tuomi 2017: 63).

Vaikka varmasti kummallakin näkökulmalla on ehdottomat kannattajansa, reaalimaailmassa kirjastoissa toteutettu kokoelmatyö asettuu janalle jonnekin näiden ääripäiden väliin. Tuomen (2017:63) mukaan kirjastojen aineistovalintaa onkin ohjannut maailmanlaajuisesti Shiyali Ramamrita Ranganathanin määrittelemä viisikohtainen ohjeistus: kirjat ovat käyttöä varten, jokaiselle lukijalle kirjansa, jokaiselle kirjalle lukijansa, säästä lukijan aikaa ja kirjasto on kasvava organismi. Ohjeet ovat monitulkintaiset, jopa runolliset, mutta niistä löytyy paljon hyvää pohjaa, jolle rakentaa aineistovalinnan periaatteita. Erityisen tärkeänä näen sen, että vaikka ohjeissa painotetaan käyttäjänäkökulmaa (kirjat ovat käyttöä varten, jokaiselle jotain, säästä lukijan aikaa), niin kolmas kohta ”jokaiselle kirjalle lukijansa” on tulkittavissa myös niin, että myös kokoelmalla itsellään ja sitä kautta kirjallisuudella on arvonsa. Nämä ohjeet ovatkin siis tietyllä tavalla kahden teoreettisen tulokulman synteesi, joka kuvastaa nykypäivän reaalitilannetta edelleen varsin hyvin.

Aineistovalintaan vaikuttavat kuitenkin todella monet tekijät, kuten teosten laatu, kysyntä, tarpeellisuus kirjaston asiakaskunnalle, eettiset ja moraaliset kysymykset, käyttötarkoitus ja niin edelleen (Tuomi 2017: 67), joten valintaa tekevän kirjastonhoitajan asiantuntemus ja jatkuvasti päivittyvä osaaminen ovat ehdottoman tärkeä asia kokoelmaa kartutettaessa. Kokoelma ei kerry itsestään, vaan sitä rakennettaan ja hoidetaan systemaattisella ja määrätietoisella työllä. Siksi työn jatkuvuuden sujuvuuden ja kokoelman rakentumisen kannalta on olennaista, että kirjastonhoitajien ohjenuorana on selkeä kokoelmapolitiikka (Wilén & Kortelainen 2007: 89), jossa on määritelty ohjenuoria valintaan.

Fyysiset aineistohankinnat: kirjat ja levyt

Fyysiset kirjat ovat pitäneet hyvin paikkansa kirjaston kokoelman suurena sydämenä siitä huolimatta, että viime vuosina e-kirjat ja äänikirjat ovat yleistyneet vauhdilla. Esimerkiksi Heinolan kaupunginkirjastossa, jossa työskentelen, leijonanosa hankintabudjetista käytetään edelleen fyysisten kirjojen hankintaan. Fyysisiä kirjoja lainataan ja luetaan, kaupaksi käyvät niin kaunokirjalliset teokset kuin tietokirjatkin, joten niiden hankinnassa käyttäjäläheistä näkökulmaa on helpompi käyttää hankintojen pohdintaan ja perusteluun. Toki reaalimaailmassa valintaan käytetään harkintaa erilaisten näkökulmien kautta, ei pelkästään käyttäjänäkökulmasta. Laatunäkökulmat ovat varmasti mukana harkinnassa, erityisesti tietokirjallisuuden puolella. Haasteiksi nousevatkin siis runsaasta tarjonnasta oman kirjaston asiakkaille ja kokoelmaan sopivien teosten valinta, eräänlainen runsaudenpula.

Musiikkiosastolla murros on ollut kuitenkin nopeampi ja suurempi kuin kirjojen puolella: 2000-luvulla fyysisten äänitteiden (käytännössä siis CD-levyjen) lainaus on laskenut jo murto-osaan siitä, mitä se oli 1990-luvulla (Gronow 2021: 17) samalla, kun nuottien ja partituurien lainaus on pysynyt jotakuinkin samoissa lukemissa. Tämä näkyy esimerkiksi Heinolassa niin, että äänitteiden hankintaan määritelty siivu budjetista on pienentynyt vuosi vuodelta. Poroila (2021: 35) huomauttaa, että myös musiikkiosastojen käyttö on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Kun 1970- ja 1980-luvulla erityisesti nuoriso kuunteli musiikkia ahkerasti kirjaston musiikkiosastolla, tuo käyttö on jäänyt kokonaan pois.

Kirjojen hankintaa on siis helpompi perustella käyttäjälähtöisestä näkökulmasta, koska kirjat löytävät lukijansa. Fyysiset äänitteet olivat pitkään musiikkiosaston lainojen suuri massa, mutta nykyään niiden hankintaa on yhä vaikeampi perustella käyttäjänäkökulmasta: jos käyttöä ei ole, tulisiko levyjä silti hankkia? Esimerkiksi Espoon kaupunginkirjasto on linjannut, että se lopettaa 2022 fyysisten äänitteiden hankinnan. Tietyllä tavalla tämä on ymmärrettävä linjaus kahdesta syystä: kysyntä pienenee ja onko CD-levy formaattina enää lainaajan aikaa säästävä? Perinteinen kirja perustelee paikkansa näppärällä käyttöliittymällään ja käytettävyydellään. Nykyään fyysinen optinen asema alkaa olla musiikinharrastajien hifi-laitteita lukuun ottamatta harvinaisuus. Myös elokuvien hankinta DVD-levyillä lienee kulkemassa hiljalleen samaan suuntaan.

Äänitehankintaa täytyykin siis tänä päivänä pyrkiä perustelemaan enemmän tiedonsosiologisesta näkökulmasta: kokoelmalla ylläpidetään kulttuuriperintöä ja säilötään kulttuuria. Tämä on ajatuksena kannatettava ja mainio, mutta kenties tällaiseen arkistointimaiseen tarpeeseen vastaisi paremmin kansallinen musiikkikirjasto kuin se, että jokainen kaupunginkirjasto hankkii tahollaan samat uutuuslevyt ja poistaa ne muutaman vuoden kuluttua lainojen lopahdettua.

Musiikkiosastojen fyysisiä aineistohankintoja täytyy siis miettiä muiden aineistojen kuin äänitteiden puolelta. Poroila (2021: 39) toteaa, että verkon kautta edelleen heikosti saatavat sisällöt, kuten musiikkilehdet, uudet nuotit ja monografiat ovat edelleen olennaisia hankintoja musiikkikirjastoille. Olen tästä ehdottomasti samaa mieltä ja korostaisin myös uusia, toiminnallisia painotuksia hankintoihin, esimerkiksi lainattavat soittimet ovat luonnollista jatkumoa musiikkikirjaston perinteisille aineistoille. Hankinnassa tuleekin ottaa huomioon se, miten parhaiten hankkia asiakkaille pääsy erilaisten musiikkiaineistojen pariin käytettävissä olevilla resursseilla. Fyysisten levyjen hankinta ei tästäkään näkökulmasta ole prioriteetti.

Sähköiset palvelut ja aineistot

Digitaalisten sisältöjen nousu on totta niin musiikkiosastolla kuin sen ulkopuolellakin. Todennäköisesti kaikki kirjastot tarjoavat e-kirjoja ja e-äänikirjoja erilaisten palveluiden kautta (Ellibs lienee yksi tunnetuimmista), joiden kohdalla valintaprosessi on huomattavasti mutkikkaampi kuin fyysisten kirjojen. Valintakriteerit sähköisissä aineistoissa ja palveluissa ovat myös erilaisia kuin fyysisissä kirjoissa muun muassa siksi, että kirjat hankitaan palveluna palveluntuottajalta ja tämä asettaa rajoituksia valinnalle mm. aineistopakettien muodossa (Wilén & Kortelainen 2007: 77–78). Viimeaikainen haaste e-aineistojen hankinnassa on ollut se, että tietyt kustantajat ovat vetäneet e-kirjansa ja e-äänikirjansa kokonaan pois kirjastojen ulottuvilta, eli niitä ei saa hankittua kirjaston käyttöön lainkaan. Tämä on varsin uusi ja erilainen haaste kirjahankinnassa, ja asettaa myös uusia kysymyksiä siitä, ovatko ihmiset yhdenvertaisessa asemassa.

Lastu-kimpassa e-kirjojen valinta on keskitetty Lahden kaupunginkirjastoon. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa esimerkiksi Hollolan kirjastonhoitajat eivät itse pääse valitsemaan sitä kokoelmaa, joka kirjastossa on sähköisesti tarjolla. Tämä on myös merkittävä muutos aiempaan ja asettaa omat haasteensa kokoelman hoitamiseen. E-kokoelma siis elää omaa elämäänsä ja kimpan kirjastojen fyysiset kokoelmat omaansa. Wilén (2007: 51) painottaakin, että painettujen aineistojen ja elektronisten aineistojen synteesin muodostaminen on suuri haaste kirjastoalalle.

Musiikkikirjastojen puolella sähköiset palvelut ovat niin ikään luoneet kirjastolle paineen uusiutua. Levyjen lainauksen laskusta on usein haettu syyllistä sähköisistä streamauspalveluista ja niiden suuresta valikoimasta (Poroila 2021: 38), mutta tämä jättää edelleen kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu musiikille, joka ei ole esimerkiksi Spotifyn valikoimassa? Saati sitten asiakkaiden yhdenvertaisuudelle, jos kirjasto sanoo äänitteitä kysyvälle asiakkaalle ”eioo” ja suosittelee hankkimaan maksullisen palvelun? Jossain määrin kirjastot ovat pyrkineet vastaamaan myös tähän haasteeseen hankkimalla esimerkiksi Naxos Music Library -palvelun, jonka kautta asiakkaat voivat kuunnella klassiseen musiikkiin painottunutta kokoelmaa, valitettavasti kuitenkin suuremman ”markkinan” eli populaarimusiikin, puolella vastaavaa palvelua kirjastoilla ei ole tarjota (Poroila: 38–39), koska kaupalliset toimijat eivät sellaista ole realistiseen hintaan pystyneet (tai halunneet) kirjastoille tarjota. Olemme siis tällä hetkellä pattitilanteessa, jossa asiakkaat eivät enää halua lainata suurissa määrin fyysisiä äänitteitä, mutta kirjasto ei voi tarjota populaarimusiikkia verkkopalveluiden kautta asiakkaiden kuunneltavaksi.

Gronow (2021: 20–21) nostaa esille myös sen ongelman, että kaupallisten streamauspalveluiden valikoima kattaa hyvin CD-aikana ja sen jälkeen äänitetyn musiikin, mutta sitä vanhemmat levytykset ovat palveluissa paljon huonommin saatavilla. Dokumentointi ja luettelointi ovat myös todella heikkotasoista, jopa niin pitkälle, että esimerkiksi Spotifysta klassisen musiikin etsiminen on tuskastuttavaa puuhaa. Ehkä juuri tämä olisi asia, johon kirjastoammattilaiset voisivat vastata jonkinlaisen yhteisen kansallisen musiikkikirjaston muodossa: dokumentoida ja hankkia äänitteitä itseisarvoiseen kokoelmaan, joka olisi asiakkaiden käytettävissä mahdollisimman helposti. Vastaavanlaisia projekteja on Gronowin (2021: 26) mukaan vireillä mm. Yhdysvalloissa ja Ranskassa.

Yhteenveto

Elektroniset aineistot ovat siis aiheuttaneet muutospainetta siihen, mitä aineistoja kirjastoon hankitaan, koska kaikkien materiaalien hankintaa ei voi enää perustella samalla tavalla kuin menneisyydessä käytön ja asiakkaiden tarpeiden muuttuessa. Muutos on ollut rajuinta fyysisten musiikkiäänitteiden kanssa, mutta erityisesti äänikirjat ovat olleet jo pitkään kasvava trendi kirja-alalla, ja kirjastojen täytyy valinnassaan ottaa tämä huomioon ja pyrkiä vastaamaan asiakkaiden tarpeisiin mahdollisimman hyvin saatavilla olevilla resursseilla. Näen kuitenkin, että sähköisten aineistojen kanssa tarvitaan kansallisia ratkaisuja, jotta erilaiset palveluntarjoajat saadaan neuvottelupöytään, jossa myös kirjastojen hankkijoilla on enemmän pelimerkkejä käytettävissään kuin yksittäisillä kirjastoilla tai kirjastokimpoilla. Tämä pätee niin musiikkikirjastojen kuin muidenkin kirjastojen kohdalla.

Lähteet

Gronow: Tekeekö internet musiikkikirjastot tarpeettomiksi? (s. 15–31) Kokkonen, L., Pelttari, T., Ramsay, J., Reuhkala, I. & Aho, M. (toim.) 2021. Maagisessa paikassa: Musiikkikirjastojen tuntematon tulevaisuus. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry.
Poroila: Kohti Gronowin maksiimia – ajatuksia musiikista yleisten kirjastojen palveluna (s. 32–44). Kokkonen, L., Pelttari, T., Ramsay, J., Reuhkala, I. & Aho, M. (toim.) 2021. Maagisessa paikassa: Musiikkikirjastojen tuntematon tulevaisuus. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry.
Tuomi, Pirjo. 2017. Kaunokirjallisuus suomalaiselle yleiselle kirjastolle haasteena, rasitteena ja mahdollisuutena. Oulun yliopisto. Luvut 3.2 ja 8–10 (s. 59–84, s. 181–230)
Wilén, Raine & Kortelainen, Terttu. 2007. Kirjastokokoelmien kehittämisen ja arvioinnin perusteet: teoria, menetelmät, käytäntö. Helsinki: Palmenia.

Mikä korkeakouludiplomi?

• Turun AMK:n tarjoama kirjasto- ja tietopalvelualan korkeakouludiplomi on käytännönläheinen paketti kirjastoalan perusosaamista, jossa painotetaan ohjaustaitoja.
• Opiskelija suorittaa 60 opintopisteen kokonaisuuden kirjastoalan opintoja.
• Opintoihin kuuluu itsenäistä työskentelyä, ryhmätöitä ja verkkotapaamisia.
• Opinnot soveltuvat hyvin opiskelijalle, jolla on jo korkeakoulututkinto.