Lastuja Liisankadulta – Svart Recordsin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana

Heikki Poroila kirjoittaa Svart Recordsin ja Ylen yhteistyönä tuotetuista julkaisusarjoista Pop Liisa ja Jazz Liisa. Ensi kertaa levylle päätyneet kahdeksan harvinaista livetallennetta ilmestyivät keväällä 2016.

* * *

Lähinnä metallin ja punkin vinyylijulkaisemiseen keskittynyt turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Svart Recordsin kunnianhimoisena aikomuksena on tarjota kaikki säilyneet konsertit kahtena sarjana. Jazz Liisa kokoaa yhteen esitykset, joita on pidetty enemmän jazzin perinteeseen liittyvinä, Pop Liisa puolestaan ne, joiden musiikki kuuluu 1970-luvun progen piiriin. Rajanveto on monessa tapauksessa mielivaltainen, eikä siksi ole yllättävää, että samoja muusikoita löytyy molemmista sarjoista. En tiedä, palveleeko tämä ryhmittely tänä päivänä varsinaisesti ketään tai mitään, niin paljon enemmän yhteistä kuultavalla musiikilla on kuin erottavaa. Näillä nyt kuitenkin mennään.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Kun tätä kirjoitan, sarjasta on ilmestynyt neljä ensimmäistä levyllistä, kaikkiaan kahdeksan noin 40 minuutin mittaista konserttia. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista. Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

JazzLiisa0104 slider

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä. Vähän tylsän aloituksen (Long Tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä. Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

* * *

Huhtikuun 4. päivänä 1973 Liisankadulla esiintyi poikkeuksellisen kiinnostava tilapäinen kokoonpano eli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band, jonka kokoonpano kertoo mainiosti siitä, miten näkymätön jazz- ja progemuusikoiden raja tuohon aikaan oli, jos nyt rajasta edes voidaan puhua. Tolosen kanssa soittavat Wigwamin komppiryhmä PohjolaÖsterberg (Pekka Pohjola soittaa myös viulua!) ja Pekka Pöyryn lisäksi sooloilemassa on myös trumpetisti Mike Pohjola. Komppia tuplaamassa ovat Heikki Virtanen ja Reiska Laine kuten jo albumilla Tolonen! Tolosen tutut sävellykset Ramblin’ ja A Warm Trip With Taija saavat hyvin jazzillista kyytiä, eikä varsinkaan jälkimmäisen alkuperäisestä ilmavasta lattaritunnelmasta ole jätetty paljon jäljelle. Sooloimprovisaatioita riittää, joten tarjolla ollut rajallinen aika saadaan kulumaan kahden sävellyksen puitteissa.

Jazz Liisojen ehkä erikoisimman kokoonpanon tarjoaa 23.4.1975 esiintynyt KOM-kvartetti. Pianisti-säveltäjä Eero Ojasen johtaman yhtyeen kitaristina toimi Tasavallan Presidentistä loikannut Jukka Hauru, bassossa oli Tapani Tamminen ja rummuissa Ari Valtonen. Liisankadulla mukana olivat myös Teatterikorkean laulunopettajana myöhemmin pitkään toiminut Eija Orpana ja näyttelijä Pertti Melasniemi, joka lähinnä kyllä vain ”laulaa”. Sävellykset ovat Ojasen ja Haurun käsialaa, eikä tässä nyt soiteta ajan poliittisen laulun nuottien mukaan, vaikka laulutapa ja Claes Anderssonin tekstit (Anderssonin ja Tommy Tabermanin suomennoksina) siihen suuntaan saattavat ajatuksia viedäkin. Pääosa musiikista on soittajien energistä irrottelua lyhyiden puhe- ja laulujaksojen välissä. Ojasen sujuvaa ja oivaltavaa pianismia on erityisen miellyttävää kuulla näin keskeisessä roolissa, kun hän poliittisen laulun kuvioissa niin usein joutui tyytymään yksinkertaiseen säestäjän rooliin. Oivaa ajankuvaa tarjoaa KOM-kvartetin esityksen avaava Matti Konttisen lakoninen juonto. Tästä ei kuivakan asiallista perisuomalaista sisäänhuutoa enää paremmaksi saa!

* * *

Vaikka Liisankadun äänitykset tehtiin studiossa, soittajille oli tarjolla satapäinen paikalla ollut yleisö (studio oli poikkeuksellisen kokoinen, koska se oli toiminut aikaisemmin elokuvastudiona) ja suorana lähetettävän lähetyksen tuottama ylimääräinen jännitys. Jokusen pienen epävireyden saattaa tarkkaan kuunnellen erottaakin, mutta yleisesti ottaen homma toimii erittäin ammattimaisesti, vaikka tilanne oli monelle soittajalle aivan uusi. Kaikenlaista yllätystä kuitenkin riitti, eihän tekniikka koskaan toimi ihan kuten toivottaisiin.

Myös Tasavallan Presidentin esitystä 12.9.1973 riivasivat äänitystekniset vaikeudet, joiden takia vain 34 minuuttia melkein tunnin pituisesta sessiosta on kyetty saamaan kuuntelukuntoon. Eerojen Koivistoinen ja Raittinen bravuuri Lennosta kii kuullaan melkein 20-minuuttisena järkäleenä, josta tehtiin seuraavana vuonna englanninkielinen versio albumille Milky Way Moses. Vielä hurjemman muodonmuutoksen on kokenut Tolosen sävellys Dance albumilta Lambert Land. Se on tungettu kahden pitkän improvisoidun jakson (Raittinen mukana ääntelemässä) väliin niin, että pitkän ajan epäilin virhettä levyn tiedoissa. Tästä versiosta en itse ollut erityisen innostunut, siinä on vähän liikaa näyttämisen tuntua se varsinainen sävellys kuin anteeksipyyntönä myös mukana. Tolonenkaan ei oikein keksi mitään uutta, vaikka kyseessä on hänen oma sävellyksensä. Pressan osuus onkin minulle jonkinasteinen pettymys.

Kiinnostava harvinaisuus tulee heti perään: Jukka Hauru & Superkings esiintyi 10.10.1973. Kokoonpano oli aikakauden suomalaisessa musiikissa poikkeuksellinen, sillä Ahvenlahden, Heikki Virtasen, Reiska Laineen ja Vesa Aaltosen lisäksi yhtyeessä oli mukana viulisti Juhani Poutanen, jonka bändi Jupu Group esiintyi Liisankadulla myöhemmin. Poutasen rooli onkin hyvin keskeinen, erityisesti Haurun sävellyksessä Twilight Time, jolla kuullaan suomalaisittain harvinaista jazz-viulunsooloilua. Poutanen kehuu liitteessä Haurua sekä muusikkona että Zappan kaltaisena vaativana, mutta musiikkiin keskittyneenä bändinjohtajana. Poutanen pohdiskelee mielenkiintoisesti, että Haurun vetäytyminen muusikon ja kitaristin uralta saattoi johtua siitä, että Suomessa oli tuolloin useita huippukitaristeja kuten Jukka Tolonen, eikä siinä helpolla päässyt varjosta esiin. Ei välttämättä ihan huono selitys.

Bändin nimi oli Haurun mukaan pelkkä vitsi, soittajistohan oli pääosin ollut mukana jo vuonna 1972 julkaistulla albumilla Information, mutta ilman mitään bändinimeä. Vitsi liittyy aikakaudelle yleisiin hajonneista huippuyhtyeistä koottuihin ”superyhtyeisiin” kuten Creamiin. Todellisuudessa Haurun yhtyeessä soittivat satunnaisesti monet muutkin, eikä se koskaan vakiintunut ja levyttänyt omalla nimellään.

* * *

Turha teeskennellä, kyllä minäkin odotin suurimmalla uteliaisuudella sitä, mitä Wigwam oli saanut aikaan lyhyen session puitteissa ja keskellä hajoamisprosessiaan. Liisankadun esityksessä 7.11.1973 bändi saa paljon huomiota osakseen, mutta mukana oli myös ylimääräistä jännitettä, kun Ronnie Österbergin bassorumpu hajosi kesken harjoitusten ja soittaja uhkasi häipyä paikalta (hän olisi myös halunnut soittaa vain Jim Pembroken sävellyksiä – muistan itse Vanhalla ylioppilastalolla Wigwamin konsertin, jossa Pembroke ei päässyt missään vaiheessa laulamaan, koska muut vaan jammailivat loputtomasti ja Jim joutui tyytymään tamburiinin paukuttamiseen tuolilla istuen koko konsertin ajan!). Esityksiä nyt jälkeenpäin arvioinut Jukka Gustavson pitää niitä kokoonpanon parhaisiin live-esityksiin kuuluvina, vaikka tilanne Liisankadulla oli kireä ja osin kaoottinen. Wigwam hajosi pian tämän jälkeen, mutta ei sitä kyllä esityksistä voi kuulla.

Muista konserteista poiketen Wigwamilta on otettu mukaan myös harjoittelukappale eli John Lennonin Imagine, jota ei aikoinaan lähetetty eetteriin. Muu ohjelmisto tasapainottelee siten, että Pohjolan ja Gustavsonin (Fairyport) sävellysten välissä kuullaan kaksi Pembroken laulua (Marvelry Skimmer & Grass For Blades), kaikki tuttua albumitavaraa. Kaikki kunnia muillekin yrittäjille, mutta kyllä Wigwamiin vaan oli pakkautunut käsittämättömän paljon kunnianhimoisia säveltäjiä! En ole koskaan pitänyt Gustavsonin lauluäänestä ja -tavasta, mutta loistava säveltäjä hän on aina ollut. Pekka Pohjola ei koskaan soita huonosti ja on nytkin hyvin esillä, sillä basso on miksattu kunnolla kuultavaksi. Kun Wigwamin julkinen setti alkaa edellisenä vuonna Pohjolan soololevyllä julkaistulla Nipistyksellä, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Tätä on suomalainen proge parhaimmillaan!

Sarjan ehdottomiin harvinaisuuksiin kuuluu Sami Hurmerinnan bändi Taivaanvuohi, joka esiintyi 5.12.1973 soittaen pelkästään Hurmerinnan sävellyksiä ja yhden Frank Zappa -coverin (Orange County Lumber Truck ei ole huono esitys, muttei tuo myöskään tuota mitään varsinaisesti uutta esiin eikä laulaja Tarmo Rosenlund oikein pärjää Napoleon Murphy Brockin matkijana). Tämän taltioinnin perusteella voi pitää jossain määrin yllättävänä sitä, että Hurmerinta pääsi tekemään oman albumin vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1978. Soittotaito ja sävellyskyky olivat nimittäin varsin pitkällä jo Liisankadun aikoihin. Hurmerinta muistelee itse esiintymistilanteen olleen bändin kokemattomille jäsenille kova pala, kun tuottaja Erkki Lehtola seisoi sekuntikellon kanssa odottamassa shown alkamista: ”I glanced at our drummer Ismo Räisänen and oh, he was so pale.” Taivaanvuohi teki Love Recordsille joitakin demoäänityksiä, mutta keväällä 1974 yhtye hajosi ja levytysprojekti loppui siihen. Onneksi tämä sessio kuitenkin saatiin talteen, sillä koko yhtye soittaa ammattimaisen varmasti, vaikka Hurmerinta ja Pertti ”Pepa” Päivinen ryöstävätkin pääroolin. Basisti Urpo Siitonen on rumpali Ismo Räisäsen tavoin minulle uusi nimi, mutta homma hoituu erinomaisesti molemmilta. Hurmerinnan sävellykset ovat suorastaan yllättävän hyviä ja olisivat ehkä toimineet puhtaina instrumentaaleina vielä tätäkin paremmin.

Heikki Poroila

PS.

Jutun jo kirjoitettuani tulin ajatelleeksi näitä Liisankadun konsertteja ja koko musiikkialaa myös naisnäkökulmasta. Sitähän ei käytännössä ollut ollenkaan, kenttä oli täysin miesten hallitsema, Eija Orpanan laulu säännön vahvistavana poikkeuksena. Tuona aikana eläneelle tilanne ei tietenkään ole outo, naismuusikoita ei progen ja jazzin puolella kerta kaikkiaan ollut, vaikka heidän hyvin keskeinen roolinsa iskelmälaulun puolella oli pitkäaikainen ja vahva perinne.

1970-luvulla naisten tasa-arvoisuutta miesten rinnalla kyllä osattiin jo ääneen vaatia, mutta en kykene kaivamaan muististani mitään näihin musiikkikuvioihin liittyvää polemiikkia. Musiikkialalla ei välttämättä sinänsä syrjitty naisia, mutta äijien johtamassa musiikkibisneksessä naisilla oli oma soma roolinsa, jonka puitteissa arvostus oli syytä hankkia. En silti usko, että sen paremmin Ylen kuin miesmuusikoiden puolelta olisi vastusteltu, jos mukaan olisi ollut tarjolla saman luokan naismuusikoita tai peräti naisten oma bändi. Ne ajat olivat Suomessa kuitenkin vasta edessäpäin. Onneksi sentään edes siellä.

Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius – matkakirja suureen säveltäjään

Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius, 416 s. Otava, 2015. 978-951-1-29105-3.

Musiikkitoimittaja Vesa Sirénin kirjallinen tuotanto Jean Sibeliuksesta jatkui vuonna 2015. Sirénin Aina poltti sikaria – Jean Sibelius aikalaisten silmin (Otava, 2000) on taidemusiikin ystävän perusteoksia. Kymmenen vuotta myöhemmin Sirén voitti Tieto-Finlandia-palkinnon ansiokkaalla 1000-sivuisella kirjallaan Suomalaiset kapellimestaritKohtalona Sibelius palaa tekijänsä Sibelius-intohimoon. Teos on varsin käyttökelpoinen kartta säveltäjän musiikkiin.

Kohtalona Sibelius innosti heti Helsingin kirjamessuista 2015 lähtien. Kirjailijasta välittyi aito into tuottaa helposti lähestyttävä Sibelius-kirja säveltäjän 150-vuotisjuhlaan. Millaista potkua Sirén saisi hieman faninäkökulmaan kallistuvalla kirjoittamisella? Odotusten mukaisesti, todella hyvää.

Alkupuolella oleva kirjallisuuskatsaus tosin kulkee osittain hieman raskaasti. Kyse ei ole rytmin puutteesta. Informaatiota on vain niin paljon, että Sibelius-fanikin voi hieman yllättyä. Todelliseen kerronnan vetoon Sirén pääsee kuvailussa työstään ensimmäistä kirjaansa varten. Olihan Aina poltti sikaria tekijälleen ymmärrettävän elähdyttävä kokemus. Sirén kehuu tekemistä fantastiseksi. En epäile hetkeäkään.

Erityisen kiehtovaa on seurata kronologista tutkimusaineiston esilletuloa. Sirén raportoi uusista lähteistä kuin kirjoittaisi jännitysnäytelmää. Esillä on yhtä lailla kehuja kuin kiistoja kirjailijoiden ja tutkijoiden välillä. Pohdinta on kuitenkin niin eläväistä, että imu ei katoa vaikka kiistan aihe ei olisi tutuimmasta päästä. Yksityiskohdat alkavat elää.

Sama pätee kirjan lukuun IV, Sibelius korvissamme, joka käsittelee Sibelius-taltiointeja. Sirén ottaa kiinni massiivisesta levytysten määrästä eikä päästä itseään helpolla. Aiheesta on tekstiä lähes 100 sivua. Miten ilmeikästä onkaan lukea lennokkaita kuvauksia osallisten kommentein höystettynä. Sibeliusta levyttäneiden kapellimestarien jatkumo on taustoitettu erinomaisesti. Kokemukset, kommentit, kritiikki ja taltiointien vertailu yhdistyvät saumattomasti.

Kirjan lopussa on suosituksia ja vinkkejä Sibelius-intoon. Sirén antaa oivallisia ehdotuksia moneen suuntaan. Tietokirjailijan vetämä laaja verkkofoorumi www.sibelius.fi, ansiokkaat CD-taltioinnit sekä kirjallisuuslistaus ovat helposti hyödynnettäviä esimerkiksi kirjaston asiakkaalle. Jostain syystä Sirén kuitenkin muistaa kirjastot erityisesti kirjallisuuden välittäjinä, ja sivuuttaa musiikkikirjastojen laajan äänitetarjonnan. Kirjassa oman lukunsa saava BIS Recordsin peräti 13 CD-boksin kokonaislevytys löytyy lukuisista yleisistä kirjastoista maksutta. Yleisiin kirjastoihin on pantu pystyyn Sibelius-hyllyjäkin. On myös hyvä muistaa musiikkikirjastojen erinomaiset nuottikokoelmat. Myös suht hintava partituurien sarja Jean Sibelius Works (JSW) on lainattavissa kirjastosta, ainakin kaukolainana. Tammikuussa 2016 koottujen teosten näyttävä nidesarja on edennyt värikkäiden vaiheiden jälkeen jo 26. osaan.

* * *

Sirén kirjoittaa kokeneen ammattilaisen ottein. Tekstin omakohtaisuus on läsnä vahvasti, puheenahan on myös kirjailijan oma tutkimustyö ja Sibelius-fanitus. Jotkut ovat kokeneet Helsingin Sanomien toimittajan ja Otavan julkaiseman kirjailijantyön jotenkin ärsyttäväksi, jopa egotrippailuksi. Rohkenen olla toista mieltä. Sirénin aito intohimo työhönsä välittyy positiivisena kerrontana.

Näin valtavan informaatiomäärän keskellä on vaikeaa tempaista lukija mukaan, mutta Sirén onnistuu. Hän ei korosta itseään, vaan välittää elämyksiään elävästi. Siinä on vissi ero.

Lue lisää:
Sirén, Vesa: Aina poltti sikaria – Jean Sibelius aikalaisten silmin, 735 s. (Otava, 2000. 951-1-14494-4. Uusintapainos: Otava, 2012. 978-951-1-25966-4).
Sirén, Vesa: Suomalaiset kapellimestarit – Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin, 1 000 s. (Otava, 2010. 978-951-1-21303-1).

Tuomas Pelttari

Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa – Heikki Poroilan arviossa uutuuskirja Sydämeni sävel

Kärki Kärjestä

Sydämeni sävel : Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa / Kalervo Kärki. – S.l. : Mediapinta, 2015. – 1014 s. : kuv., nuott. – ISBN 978-952-235-888-2. – 49 €

Sydämeni sävel on hämmentävä julkaisu. Se on tavattoman antoisa tietopaketti melkein mistä tahansa Toivo Kärjen (1915–1992) uraan ja elämään liittyvästä. Yli tuhannelle sivulle Kalervo Kärki on koonnut isänsä elämäntyötä kunnioittavan ja arvostavan kokonaisuuden, joka perustuu alkuperäisaineiston syvälliseen tuntemukseen ja läpikäyntiin. Kalervo Kärjellä on ollut mahdollisuus katsoa asioita hyvin läheltä ja analysoida aineistoa, joka ei välttämättä olisi ulkopuolisen tutkijan ulottuville koskaan tullutkaan.

Kalervo Kärjen suurtyö Toivo Kärjen elämästä ja musiikista julkaistiin loppukesästä 2015.

Kalervo Kärjen suurtyö Toivo Kärjen elämästä ja musiikista julkaistiin loppukesästä 2015.

Samaan aikaan Sydämeni sävel on ajoittain arkisen kiukuttelun tasolle sortuva subjektiivinen puolustuspuhe, joka on inhimillisesti ymmärrettävä ja perusteltu, mutta melko raskasta luettavaa. Kalervo Kärjen valitsema suorasukaisen henkilökohtainen tyylilaji voi viehättää monia lukijoita, mutta itse koin pitkiin sitaatteihin lisätyt toistuvat kommentit tyyliin ”Ei se nyt ihan noinkaan ollut!” kiusallisina. Ulkopuolinen toimittaja olisi voinut nähdä ja toimittaa näkymättömiin pienet tekijän kokemattomuudesta johtuvat ”omakustannemaisuudet”. Ne eivät vähennä julkaisun tiedollista antia, mutta raskauttavat kirjan käyttäjän tehtävää.

Kirjan tietomäärä on valtava ja sen voi sanoa kattavan kaiken Toivo Kärjen jossain muodossa julkaistun tai julkistetun luovan työn. Kalervo Kärki tuntee niin levytykset kuin toteutumattomatkin hankkeet, elokuviin ja konsertteihin sisältyvät esitykset ja käsikirjoitukset. Vaikka julkistamatonta aineistoa on vaikka kuinka paljon ja sitä edelleen tuodaan esiin, Toivo Kärjen luovan työn tulokset ovat epäilemättä pääosin tässä kirjassa esiteltyjä. Täysin poikkeuksellisesti kirja tarjoaa kaikista käsitellyistä Kärjen sävellyksistä myös tekijän subjektiivisen arvion asteikolla 1–5 tähteä. Tällaisen arvion yleistä merkitystä on vaikea arvioida, mutta Kalervo Kärjen huoleton varmuus isänsä sävellysten rankkauksessa on ainakin sosiologisesti kiinnostava ilmiö, vaikka yhden ja kahden tähden sävelmät tekijä ohittaa kommenteitta.

Erittäin suuren lisäarvon kirjaan tuo Toivo Kärjen sanoittajien, sovittajien ja tulkitsijoiden huolellinen esittely. Monet suurelle yleisölle pelkällä salanimellä yleensä tutut sanoittajat saavat taustoituksen, jonka he todella ansaitsevat. Ainakin itse koin tämän osaston erittäin antoisana, koska tieto Kärjen yhteistyökumppaneista on ollut tähän asti kovin sirpaleista. Kalervo Kärki on koonnut tarjolla olevan informaation hyvin yhteen.

Kalervo Kärki käyttää runsaasti sitaatteja ja aivan poikkeuksellisen runsaasti erittäin pitkiä lainauksia kirjoituksista, joissa haukutaan tai kehutaan Toivo Kärkeä. Ratkaisu synnyttää ristiriitaisia tuntemuksia. On selvää, että näin tekemällä Kalervo Kärki on tehnyt arvokasta työtä hyvin hajallaan olevan aineiston keskittämisessä. Monet sitaatit ovat sitä paitsi aiemmin julkistamattomista lähteistä, joihin ulkopuolisilla ei ole ollut pääsyä. Sitaateissa on myös paljon kiinnostavaa sisältöä, joka valaisee huomattavasti sekä yksityiskohtia että ajankuvaa.

Toisaalta on selvää, että tällainen massiivinen lainaaminen muista lähteistä vaikeuttaa kirjan ytimenä olevan sävellys- ja levytysluettelon hahmottamista. Karkean arvioni mukaan kirja olisi 200–300 sivua suppeampi ilman näitä lainauksia. Kyse ei ole sinänsä itse lainauksista, jotka myös elävöittävät ajoittain melko puuduttavaksi muodostuvaa keskinkertaisesti onnistuneiden levytysten luettelemista. Ongelma syntyy siitä, että pääosa sitaateista ei liity varsinaisesti käsiteltyyn asiaan eli Kärjen sävellyksiin ja levytyksiin, vaan siihen polemiikkiin, jota Kalervo Kärki koko teoksen mitan käy Toivo Kärkeä ymmärtämätöntä ulkomaailmaa vastaan. Lyhyesti sanoen kokonaisuudelle olisi ollut eduksi, jos tämä polemiikki olisi koottu vaikka omaksi luvukseen.

Kirjan elämäkerrallinen ja henkilöhistoriallinen anti on monipuolinen, mutta hajanainen. Tämän Kalervo Kärki on ymmärtänyt ja ratkaisun hyvin perusteleekin. Lukijan kannalta olisi silti ehkä ollut antoisampaa, jos tekijä olisi päätynyt kirjoittamaan kaksi eri kirjaa. Tällaista ratkaisua olisi puoltanut myös se, että Toivo Kärjessä olisi ainesta sekä perusteelliseen elämäkertaan että sävellystuotannon esittelyyn. Erityisesti Kärjen rooli tuottajana ja sovittajana jää vähän yksipuolisesti valotetuksi, kun pääosassa on jatkuva jeremiaadi siitä, miten Kärkeä ei ymmärretty vaan koko ajan vain haukuttiin.

On inhimillisesti ymmärrettävää, että isästään on vaikea kirjoittaa objektiivisesti. Kalervo Kärki on mielestäni enimmäkseen onnistunut tarkastelemaan asioita neutraalisti tosiasiat hyväksyen, olivat ne miellyttäviä tai ei. Esimerkiksi Toivo Kärjen koko elämän jatkuneet turhat yritykset lyödä läpi kansainvälisesti tekijä on kirjannut rehellisesti ja kaunistelematta. Sen sijaan sitä Kalervo Kärki ei jaksa edelleenkään sulattaa, että osa suomalaisista muusikoista, kollegoista ja toimittajista on suhtautunut Toivo Kärkeen avoimesti tai huonosti peitellen väheksyen tai pilkallisesti. Katkeruus tästä on täysin ymmärrettävää ja siihen on asiaperustein helppo samastua. Täysin ulkopuolisen lukijan kannalta selkeämpi etäisyyden otto olisi silti ollut parempi ratkaisu. Nyt tulee monin paikoin kiusaantunut olo, varsinkin kun asioista on jo aikaa ja useimmat asianosaiset ovat turvallisesti maan povessa.

Kirjastoammatillisesta näkökulmasta on oltava iloinen siitä, että vaikka Sydämeni sävel on rakenteellisesti elämäkerran, diskografian ja teosluettelon hybridi, siinä on kunnolliset henkilö- ja sävellyshakemistot. Kalervo Kärki avaa myös hyvin isänsä salanimet ja on koonnut paljon havainnollisia listauksia. Valitettavasti yleensä vain sivumaininnan varaan ovat jääneet ne lukuisat tapaukset, joissa samasta sävellyksestä tunnetaan paitsi käännösversioita, myös kokonaan uusia sanoituksia tai pelkän nimityksen muutoksia. Tätä tietoa on, mutta se on hajallaan pitkin kirjan sivuja. Kronologinen teoslistaus sanoittaja-, variantti- ja levytystietoineen olisi ollut mahtava lisä, vaikka se tietenkin olisi lisännyt teoksen paksuutta entisestään sadalla sivulla.

Itse olisin kaivannut myös toteutunutta johdonmukaisempaa sävellysten nimien kursivointia kautta kirjan. Monin paikoin leipätekstin tyyliin ladottuja sävellysten nimiä on todella vaikea hahmottaa muusta tekstistä. Yhteistyökumppaneiden nimet on ensimmäisen esiintymän kohdalla kirjoitettu kapiteelein, mikä on hyvä asia. Kirjan luonne olisi kuitenkin perustellut monen muunkin typografisen hahmotusavun käytön.

Edellä olevaa kritiikkiä ei toivottavasti ymmärretä väärin. Arvostan Kalervo Kärjen tekemän työn erittäin korkealle ja uskon, että kukaan muu ei tätä työtä olisi pystynyt tekemäänkään. Olen silti vakuuttunut siitä, että kokeneen kustannustoimittajan tai tietokirjoittajan kanssa työskentelemällä kirjasta olisi saatu vielä parempi. Kalervo Kärki on kiistämättä maailman paras Toivo Kärki -asiantuntija. Mutta hyvässä tietokirjassa tarvitaan muutakin asiantuntemusta.

Heikki Poroila

Tuomas Pelttari, toim.

Haastattelussa Heikki Poroila – kirja Frank Zappan sävellyksistä oli pitkä projekti

Uutuuskirja kertoo yli 800:sta Frank Zappan sävellyksestä

Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila on saanut valmiiksi toisen kirjansa Frank Zappasta. Frank Zappan sävellykset ilmestyy syyskuussa 2015. Teoksen julkaisee Suomen musiikkikirjastoyhdistys.

Musiikki kuuluu kaikille haastatteli Poroilaa uutuuskirjan tiimoilta.

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila.

Mistä ajatus kirjaan Frank Zappan sävellykset syntyi?

– Ajatus syntyi vuosina, jolloin jouduin tarjoamaan eioota loppuunmyydyn kirjan Zappa äänitteillä kysyjille. En oikein jaksanut ruveta uudistamaan vanhaa, joten etsin asiaan uuden lähestymistavan. Olen kirjastonhoitajana tottunut taidemusiikkisäveltäjien tuotannosta koottuihin teosluetteloihin, joten rupesin miettimään, olisiko jotain samantyyppistä mahdollista tehdä Zappan kanssa. Aika pitkään löysin vahvoja perusteita olla rupeamatta koko hommaan, mutta sitten alkoi näyttää, että vaikka netti on pullollaan erilaisia Zappa-diskografioita ja muita listauksia, kunnianhimoisempaa yritystä sävellystuotannon listaamiseksi ei löytynyt. Päätin sitten tehdä sen itse.

Heikki Poroila: Frank Zappan sävellykset.

 

Millainen tavoite mielessäsi oli?

– Ensinnäkin halusin päivittää sen yleistiedon, joka meillä Zappan harrastajilla on ollut hänen tuotannostaan. Halusin toisin sanoen muistuttaa meitä siitä moninaisuudesta, mitä Zappa ehti saada aikaan. Toisaalta halusin tyydyttää omaa järjestyksenkaipuutani, jota Zappa-maailman sekasotkuiset nimitykset ovat aina pahasti häirinneet. Harva asia ärsyttää minua yhtä paljon kuin bootleggareiden antamat typerät nimet. Halusin siis jotain rotia maailmaan, jossa asia myös Zappan omilta jäljiltä näytti usein muulta kuin mitä se oikeasti oli. Se on toisaalta normaalia teosluettelon kokoajan työtä, oikoa väärinkäsityksiä, poimia esiin faktoja ja järjestää informaatio jollain käyttökelpoisella tavalla. Eihän tällainen työ koskaan valmistu, mutta jonkinlaisen välitasanteen uskon kuitenkin saaneeni kasaan.

Miten paljon aikaa kirjan tekeminen sinulta vei?

– Koko 2000-luvun olen asian kimpussa käytännössä ollut, mutta käytännön syistä on kokonaisuus täytynyt koota hyvin pienistä palasista. Erityisesti netin tiedonlähteiden lisääntyminen on pakottanut jatkuvasti uusiin löytöretkiin, joiden takia itse luettelo on mennyt uusiksi lukuisia kertoa. Tunteja ei voi laskea, mutta sen uskallan sanoa, ettei tällaisten luetteloiden vaatima työmäärä koskaan näy lopputuloksesta. Ongelmana on aina se, että asioiden tarkistamiseen ja lisäinformaation etsimiseen voi kuluttaa rajattomasti aikaa. Kun keväällä jäin ensin eläkelomille ja sitten oikeastikin eläkkeelle, päätin panna yksityiskohtien hiomisen tässä vaiheessa katki. Aion kyllä palata aiheeseen vielä myöhemmin ja laittaa aineiston verkkoon, luultavasti siinä vaiheessa englanninkielisenä. Tämä kirja on kuitenkin kädenojennus ja kiitos suomalaiselle Zappa-harrastajakunnalle. Voidaan ainakin hetki hehkuttaa, että ensimmäinen ”kattava” Zappa-teosluettelo tehtiin muuten Suomessa.

Edellinen Zappa-teoksesi, yhdessä Heikki Karjalaisen kanssa tehty Zappa äänitteillä (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1995) myytiin loppuun jo 90-luvulla. Miten Frank Zappan sävellykset jatkaa edellisestä?

– Tämä ei ole diskografia, vaan teosluettelo, vaikka myös diskografista informaatiota on paljon tarjolla. Zappan kohdalla kyse on valtaosin levytetystä musiikista, mutta monelle saattaa tulla yllätyksenä se, kuinka paljon jäi Zappan elinaikana julkaisematta ja kuinka paljon on ihan tiedossakin olevia sävellyksiä, joita vain harvat ovat koskaan kuulleet. Zappan sävellysten tarkkaa lukumäärää on vaikea sanoa, koska se riippuu määritelmistä ja laskutavasta, mutta tähän luetteloon niitä kertyi yli 800. Uudessa kirjassa ovat mukana myös Zappan levyttämät ja esittämät coverit, jotka omalla tavallaan kertovat siitä maailmasta, jossa hän luovana ja esiintyvänä taiteilijana liikkui. Pääpaino on toki Zappan omassa tuotannossa, mutta olen kyllä pinnistellyt saadakseni luettelon toimimaan myös yleisenä johdatuksena Zappa-maailmassa esiintyviin nimityksiin, siis myös niihin, joiden takana ei ole sävellys vaan jotain ihan muuta. Kaiken kaikkiaan uusi kirja pyrkii antamaan kattavan kuvan kaikesta siitä, mitä Frank Zappan luovuus maailman julkisuuteen tuotti. Siellä perikunnan valvomassa holvissa ja Synclavierin muistissa on vielä satoja ääninauhoja ja Zappalta kesken jääneitä sävellyksiä, mutta ne ovat sitten ihan toinen tarina, jota minä en pysty kertomaan.

Virallisen FZ-julkaisusarjan osa 100 eli Dance Me This julkaistiin hiljattain. Mitä ajattelet Frank Zappan (1940–1993) kuoleman jälkeen kootuista levyistä?

– Tästä tuoreimmasta tiedämme, että se oli täysin Zappan itsensä kokoama ja nimeämä, mutta kuluneiden vuosikymmenien aikana julkisuuteen on tullut paljon muutakin, jonka kohdalla emme aina tällaisia asioita tarkasti tiedä. Perikuntahan on ollut sinänsä kohtalaisen aktiivinen, mutta julkaisupolitiikka on ollut varsin poukkoilevaa ja varsinkin hinnoittelun osalta myös aika älytöntä. Ei tunnu reilulta, että 45 minuutin harjoitusäänitteestä maksetaan uutuuslevyn hintaa. Mutta Gail Zappa tuntee alan ihmiset: me ostamme kaiken, mitä markkinoille tulee. Toisaalta on rehellisesti myönnettävä, että julkaisuissa on ollut paljon kiinnostavaa musiikkia ja todennäköisesti myös sellaista, mitä Frank Zappa itse ei olisi välttämättä julkisuuteen päästänyt. Hän oli tunnetusti perfektionisti ja saattoi jättää hyvän konsertin julkaisematta parin väärän äänen takia. Kun Zappa ei itse ole enää levyjä julkaisemassa, uutuuksiin suhtautuu hiukan kaksijakoisesti. Uteliaisuus aina voittaa, mutta kyllä sitä myös kysyy mielessään, olisiko Zappa itse tätä tai tuota julkaissut. Mutta en minä hirveästi jaksa asiaa murehtia. Zappan musiikillinen perintö on jo nyt niin laaja, että on yksi ja sama, julkaistaanko arkistoista nauha X vai ei. Kuunneltavaa riittää yllin kyllin ja monen levyn kohdalla uusintakuuntelut avaavat aina vaan uusia kerroksia. Sehän on kaiken hyvän musiikin tunnusmerkki.

Millainen merkitys Zappan sävellystyöllä ja musiikilla on sinulle ollut?

– Minusta tuli Zappa-fani 1967–1968 eli juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä yli neljä vuosikymmentä sitten, mutta en katso koskaan olleeni varsinainen hardcore-harrastaja, jolle jokainen Zappan kynästä valunut nuotti ja kitarasta irronnut ääni on pyhää. Zappa teki myös musiikkia, joka ei ole koskaan erityisemmin koskettanut (uteliaille voin tällaisina mainita Captain Beefheart- ja Flo & Eddie-kaudet). Mutta se on toisarvoista sen rinnalla, että hän sävelsi ja soitti niin paljon musiikkia, joka on kestänyt paitsi aikaa, myös kaikki muodinvaihdokset. Paras osa Zappan sävellyksistä on täysin ajatonta, klassista musiikkia ja tulee uskoakseni sellaisena säilymäänkin. Jos minulla on tarve nousta musiikin voimalla ylempiin sfääreihin, voin kuunnella yhtä hyvin Mozartin Ave verum corpusin tai Zappan Watermelon In Easter Hayn, vaikutus on sama. Minusta Zappa oli 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisiä säveltäjiä, joka yhdisti täysin ainutlaatuisella tavalla musiikin eri muodot ja tyylit.

Miten paljon vietät aikaa FZ-levytysten parissa?

– Satunnaisesti, en ollenkaan koko ajan. Zappan kuunteleminen ei toimi taustalla, sitä huomaa tuon tuostakin lopettaneensa kirjoittamisen ja keskittyvänsä kuuntelemaan. Etenkään Zappan parhaita en halua kuunnella muuten kuin keskittyneesti. Harrastan jonkin verran myös omaa kömpelöä kitaransoittoani Zappan soidessa, siitä saa ansaitsemattomia mielihyvän tunteita, kun yhtäkkiä pysyykin hetken aikaa esimerkiksi sävellyksen 20 Small Cigars kimurantien melodiankuljetuksen mukana. Itse arvelen olevani Zappa-kuuntelijana aika maltillinen, tiedän paljon pahempia tapauksia. Toisaalta olen kuunnellut Zappaa jo 1960-luvulta lähtien, joten kyllä se kokonaismäärä tietysti on aika mittava. Sen voin sanoa, että olen kuunnellut kyllä kaiken käsiini saamani Zappa-musiikin.

Kenelle suosittelet kirjaasi?

– Olen tehnyt kirjan sekä kovapintaisimmille harrastajille, jotka saavat sen informaatiopaljoudesta todennäköisesti eniten irti, että sellaisille ihmisille, joilla on uteliaisuutta ja seikkailumieltä. Olisi hauskaa kuulla, että joku on innostunut tutustumaan vähän laajemminkin Zappan musiikkiin tällaisen kokoavan katsauksen innoittamana. Sitäkin sopii tietysti toivoa, että tällaisella sinänsä kuivahkolla luettelolla on käytännön käyttöä tilanteissa, joissa tarvitaan tätä tai tuota faktaa Zappan tuotannosta. Siinä mielessä uskallan suositella sitä myös kirjastojen hiipuviin hakuteoshyllyihin. En ole ruvennut systemaattisesti analysoimaan Zappan sävellyksiä, mutta mahdollisuuksien mukaan olen pyrkinyt avaamaan taustoja, jotka yllättävänkin usein kytkeytyvät ns. amerikkalaiseen elämäntapaan ja sikäläisiin outouksiin. Tässä mielessä kirja luultavasti tuottaa hiukan hupia myös ns. Americanan harrastajille, vaikkei Zappa sinänsä olisi tuttu.

Tuomas Pelttari, toim.

Toimitukselta:

Heikki Poroilan kirja Frank Zappa äänitteillä on esillä myös foorumilla Zappa Books. Sivustoa ylläpitää Avo Raup.

– This book is in some sense a sequel to Heikki’s previous book – Zappa äänitteillä (Recorded Zappa) – which contained overview of Zappa albums. This book – Frank Zappa’s compositions – contains over 800 songs alphabetically listed, with comments on music, lyrics, performances.

Tuomas Pelttari, 25.3.2016.