Sarjassa Oma levyhylly avataan kirjaston ystävien fanituksen kohteita

Mikael Salo
Oma levyhylly • Osa 11

Synnyin Salossa niin sanottuun Kekkosen aikaan. Parikymppisenä muutin kirjasto-opintojen perässä Turun seudulle, jossa asustan edelleen. Soitan bassokitaraa eri yhtyeissä, aktiivisimpana nykyään Led Zeppeliiniä coveroiva Led Elephant. Soittohistoriassa on revyybändiä, hää- ja bilekeikkoja, death metallia ja rokkia. Teen Iron Maidenin, Deep Purplen ja David Bowien tributointeja ja yleensä nopealla aikataululla tulevia tuurauskeikkoja maalla ja merellä.

Piirrän sarjakuvia tamperelaiseen Sarjari-lehteen sekä sarjakuva-antologioihin, sarjakuva-albumini Satu Sammalkorpi – melankolian auringon alla ja muita kertomuksia julkaistiin Pokutolta vuonna 2021.

Mikael Salo

Tunne

Olen aina reagoinut vahvasti musiikkiin. Itkin lastentarhassa joka aamu kun lauloimme yhdessä saman lastenlaulun, mitä pidin pohjattoman surullisena. Lopulta sain olla toisessa huoneessa kun muut lauloivat, mutta surulliselta tuntui silti. Olen näemmä mennyt musahommissa usein tunne edellä – ja sama jatkuu nykyäänkin.

Lapsena noudin vanhempien piironginlaatikosta kuunneltavaksi kasetteja – asiaan kuuluivat palomablancat ja koko Suomi-iskelmän mollinen kaanon. Isäni suosikki Veikko Lavi tuli samaa kautta jäädäkseen jo varhain, kupletteineen ja tarinoineen ajasta ennen syntymääni.

Veikko Lavi: Nälkälinna

Sarjakuva ja rock

Ala-asteikäisenä ykkösharrastukseni oli piirtäminen, olihan se halpaa huvia eikä tarvinnut poistua kotoa. Kaverin kanssa piirsimme lyijäreillä Tappajalepakko-sarjakuvaa, joita annettiin luettavaksi luokkakavereille. Lopulta kuvaamataidon opettaja kielsi meitä piirtämästä niitä tunneilla.

Kun löysimme Salon kaupunginkirjaston aikuistenosaston sarjishyllyn, ihmettelimme silmät pyöreinä mitä ihminen osaakaan ja uskaltaakaan piirtää. Jälkikäteen olenkin ajatellut, että monet suosikkini ovat juuri tältä ajalta – Didier Comèsin Silence, Nakazawan Hiroshiman poika, Pirisen Sokeri-Sakari… 

Esiteini-iässä paheellinen rock alkoi saavuttaa minut luokkakaverien kautta ja piirtäminen jäi taka-alalle. Koulun jälkeen kimpassa monta kertaa katsotun Rockyn nelososan biisit houkuttelivat pauloihinsa. Nauhoitimme kappaleet kasetille nauhuria tv:n edessä pitäen, ja niiden soidessa taustalla tehtiin etunojapunnerruksia kuten Rocky Neuvostoliiton lumissa konsanaan.

Robert Tepper: No Easy Way Out • elokuvan Rocky IV soundtrackiltä
1985

Salolaisessa puutalossa sijainneen divarin heavy-levyjen kansia katsottiin aluksi pelokkaasti, pääkalloa ja pukinpäätä kun niistä tuppasi tuijottamaan – mutta parin vuoden kuluttua AC/DC, Judas Priest, King Diamond ja vastaavat olivat jo tuttua kauraa. Takatukka oli kasvanut.

Kirjastosta lainaitut Keith Richardsin soololevyt eivät riittäneet heavynälkää tyydyttämään – onneksi kokoelmissa oli Iron Maidenin VHS-kasetti 12 Wasted Years. Se kopioitiin kahdella videonauhurilla ja sitä katsottiin sellaisella frekvenssillä, että muistan vieläkin valtaosan haastattelurepliikeistä.

Iron Maiden: 12 Wasted Years
1987

Tähän aikaan kaverini halusi ostaa kitaran ja perustaa rockyhtyeen. Olimme 14-vuotiaita ja kesäkatu poltti. Kaverini isä oli soittanut nuorempana tanssimusaa, ja tallella oli edelleen japanilainen Rickenbacker-kopiobasso sekä bassovahvistin. Minulle luvattiin opettaa bassonsoiton alkeet ja antaa välineet lainaan, kunnes saisin omani ostettua. Iso askel musiikkia pelkästään kuuntelemalla harrastavalle junnulle! Rock-bassonsoitto oli kuulemma helppoa, ja yhtye sai alkunsa.

Olin jo aiemmin suhtautunut myönteisesti bassoon soittimena, johon oli vaikuttanut Soundissa 1986 ollut Juho Juntusen tekemä Silu Seppälä -henkilökuva. Seppälä (1954–2025) väitti, että basistia ei huomaa kukaan, ellei tämä soita väärin, kaadu lavalla tai piuhansa irtoa. Näitä kaikkia on kokeiltu ja voin väittää, ettei basistia sittenkään huomaa kukaan.

Juho Juntunen kirjoitti Silu Seppälästä artikkelin Soundiin.

Silti keikalla soittaminen elävän yleisön edessä vaikutti tähän aikaan käsittämättömän nololta puuhalta, mutta näin vain kävi, että ensimmäisen keikkani soitin pää punaisena ylä-asteemme itsenäisyyspäiväjuhlassa 1990. Muista kasiluokkalaisista koostuva yhtyeemme esitti kaksi omaa kappaletta. Kirjoittamani lyriikat määrättiin tarkistettavaksi ennen esitystä, jotta voitaisiin puuttua mahdollisesti riettaisiin sanoituksiin. Liikunnanopettaja syynäsi sanat läpi ja totesi, että ”Nuclear War, se tarkoittaa ydinsotaa, pojat!”

Kirjastosta löytyneet Heavy Metal Bass Lines ja Rock Score -sarjan partituurit olivat aluksi ainoita rocknuotteja, joissa bassot oli kirjoitettu edes sinne päin kuin mitä levyillä – useissa muissa nuoteissa bassokitara oli nuotinnettu kosketinsoitinpohjaisesti. Treenasin kappaleita itse ja oli huimaa soittaa levyn kanssa Black Dogia ruskeiden tapettien ympäröimänä – pala suurta maailmaa ja rockin jatkumoa oli käsissä. Rock Scoressa jokainen soitin oli nuotinnettu erikseen. Kun soitimme bänditreeneissä oman osuutemme, oli meillä käsissämme ihka-aito Rainbow’n Long Live Rock ’n Roll sooloineen päivineen. Magiaa! 

Bändisoitto antoi nuorelle oman tehtävän, ja oman työn vaikutuksen kokonaisuudessa kuuli heti. Vuosien aikana olen saanut keikkaillen tutustua eri kokoonpanojen värikkäisiin persooniin, joita musiikin soittaminen jostain syystä vetää puoleensa. ”Minä olen erikoismies, ja niin olet sinäkin”, totesi yksi heistä minulle – tätä on pidettävä kohteliaisuutena.

Omaksi rooliksi on tullut suunnitella mahdollinen juliste tapahtumaan, varsinkin jos kyseessä on oma, kavereiden kanssa tehtävä keikka – sekä tehdä nettiin esittely- ja mainosteksti, mikäli keikkapaikka ei ole sitä erikseen tehnyt (harvinaista).

”Luvassa musiikkia myyttiseltä ajalta, kun LP hallitsi, farkut olivat kireät ja soittajat jumalia eivätkä kylähulluja. Kannattaa lähteä toivioretkelle ajan kanssa sekä tilata tiskiltä kaikki tuplana – kaapista löydetyt 70-luvun kuosit plussaa. Liput 10 eur, lipun ostaja osallistuu Boleskinen kartanon arvontaan, halusi sitä tai ei. Zeppeliini nousussa klo 21, yleisö sitä ennen.”

Kirjastotyö

Olin kouluaikoina kirjastossa työharjoittelussa, ja kolme kuukautta työmarkkinatuella työllistettynä ennen varusmiespalvelusta. Uutuusaineisto kulki käsien läpi ja omat lainapinot kasvoivat huimasti. Kirjastotyö alkoi vaikuttaa houkuttelevalta ja omalta jutulta. Nokia Mobile Phonesin vuorotyö antoi potkun hakea opiskelemaankin kirjastoalaa, yövuoroja kun ei kirjastoissa ole – olen siis ollut lähes aina töissä kirjastoalalla.

Opiskeluaikana pääsin tekemään sijaisuuksia Salon kaupunginkirjaston musiikkiosastolle, ja tein työharjoitteluni Edinburghin George IV Bridgen musiikkikirjastossa vuonna 2000. Turun ammattikorkeakoulun kirjasto haali minut remmiinsä pian tämän jälkeen, ja tällä tiellä olen edelleen. Parhaillaan olen Turun AMK:n ja Turun konservatorion yhteiskirjastossa Taidekirjasto Sigynissä, johon olen hivuttautunut pikkuhiljaa sijaisuuksien ja lomatuurausten kautta, nytkin on vuorossa kahden vuoden pidempi sijaistaminen.

Satu Sammalkorpi

Jatkoin sarjakuvien piirtämistä pitkän tauon jälkeen kymmenisen vuotta sitten. Kävin Turun suomenkielisen työväenopiston sarjakuvakurssilla ja tarinoiden kertominen kuvin iski heti. Sarjakuvahan on parhaimmillaan elokuvan katsomista ja kirjan lukemista samaan aikaan, ja sitä voi arvostaa tarinankerronnan, kuvituksen tai rytmityksen kannalta.

Loin naispuolisen, omissa maailmoissaan elävän, pohdiskelevan ja vähän introvertinkin sarjakuvahahmon ja aloin kuvittaa hänen taivaltaan. Nyt piirtäminen otti taas aikaa soittamiselta, mutta näemmä on hyväksyttävä, että harrastusten suhteen näyttää olevan eri painotusjaksoja aina kulloisenkin fiiliksen mukaan.

Näyte Mikael Salon sarjakuva-albumista Satu Sammalkorpi – melankolian auringon alla ja muita kertomuksia (Pokuto 2021).

Oma sarjakuvahahmoni on omissa maailmoissaan elävä ja maailmaa tarkkaileva Satu Sammalkorpi, n. 25–30 -vuotias hahmo, jonka tarinat kulkevat Satun sisäisen todellisuuden (assosisaatioita, pelkoja, fantasioita, eri aikakausia) värittämässä arjessa. Minulle on kunnia-asia kirjoittaa kerrontavetoinen, villisti poukkoileva, mutta koherentti tarina 1–4 sivun mittaan. Varsinaisten sarjakuvien lisäksi on tullut tehtyä kansia esim. Tähtivaeltajaan.

Tarkoituksena on jatkaa harrastuksia, nauttia elämästä ja saada elämyksiä myös oman tekemisen kautta, toivottavasti pitkään ja kondiksessa pysyen.

Mikael Salo on piirtänyt kansikuvia Sarjariin ja Tähtivaeltajaan.

🎶💥

Mikael Salon
Oma levyhylly 1–4

King Diamond … Motörhead … Johnny Cash … Iron Maiden

King Diamond

Kaverini teki kanssani 13-vuotiaana diilin, että hän ostaisi divarista King Diamondin LP:n ”Them” minulle lahjaksi nimipäivänäni, jos saisi kopioida sen itselleen. Levy ostettiin ja kopioitiin, ja mukana ollutta kuvavihkoa katsottiin lievästi ihmeissään. Seuraava kuukausi meni levyä soittaessa ja sanoituksia tutkaillessa – niitä selvittäessä piti englannintunnillakin kysyä: ”Opettaja, mitä tarkoittaa coffin?” 

Heavy metal on useasti pahuksen pöhköä, mutta jos kappaleet ja intensiteetti ovat kohdillaan, ei se haittaa vaan tekee siitä jopa parempaa. King Diamondin todistin viime kesänä konsertissa ensimmäistä kertaa, ja hykerrytti kuulla melkein 40 vuotta tutut kappaleet elävinä.

Pikanttina lisänä muistin työkaverini vakavasti esittämän kysymyksen, kun näki päälläni King Diamondin paidan: ”Onko tuo tuossa keskellä IHAN AIKUINEN MIES?” Arvostan.

Motörhead

Kaverini isoveljellä oli T’Paun kasettien lisäksi Motörheadin LP No Sleep ’til Hammersmith, josta hän soitti stereosysteemeistään kovalla volyymillä Overkill-kappaletta. Rintamamiestalon yläkerta raikui eikä sinne ollut lapsilla menemistä! Motörhead vaikutti aluksi pelkältä meteliltä, mutta kummitätini Salon markkinoilta minulle ostama legendaarinen Motörhead/England-paita tavallaan velvoitti kuuntelemaan yhtyettä ja kovinhan se sitten iski.

Salolainen, jo täysikäinen, basistiveli sanoi 15-vuotiaalle, että Lemmy ei käytä säröjä bassossa, hän laittaa vain esivahvistimen niin kovalle, että se ajaa saman asian. Tämä oli vallankumouksellista tietoa, ja bassosoundin särkemisestä tuli Graalin maljan kaltainen asia tavoiteltavaksi. Motörheadin keikan peruminen Tavastialla 1995 harmittaa edelleen, mutta onneksi yhtye tuli nähtyä usein sen jälkeen.

Lemmyn rock-elämäntyyli ei sinänsä kiehtonut, vaan tinkimätön touhu ja levylle taltioitu legendatrion rosoinen paiskominen Englannissa -79. Castle Classicsin 19.95 mk maksanut No Sleep ’til Hammersmith -LP on hyllyssä plakkarissa, vähän kolhuisena ehkä. Osaan edelleen välispiikit ulkoa.

Johnny Cash

Johnny Cash tuli tutuksi kahdeksanvuotiaana kun äiti toi töistä saamansa Cashin American Superstars -sarjan LP:n kotiin. Levyllä ollut (Ghost) Riders in the Sky oli tuttu, koska sitä oli laulettu ala-asteella musiikkitunneilla, ja kappaleen myyttinen ja tuonpuoleinen tunnelma kiehtoi. Laulaessamme värisytimme kohtaa ”…ja joudut MANALAAAAAAN” jotta paholaisen läsnäolo preerialla tulisi mahdollisimman selväksi. Cash löytyi nuorena aikuisena uudelleen ja LP piti ostaa kadonneen tilalle, kun se tuli levymessuilla vastaan.

(Ghost) Riders In The Sky

Iron Maiden

”Katso näitä!” sanoi kaverini ja seisoi lapsuudenkotini ovella näyttäen neljää alkupään Iron Maiden -kasettia, jotka oli saanut lainaksi. Asiat menivät luonnollista latuaan, ja pari vuotta myöhemmin näimme saman kaverin kanssa yhtyeen Helsingin jäähallissa. Väittäisin, että keikalta vuonna 1990 ostettua paitaa katsottiin Salossa katukuvassa hitaasti, olihan nuori jo kaltevalla pinnalla, matkalla huumeisiin ja hautakivien kaatamisiin, kuten uutisissa varoiteltiin.

Opiskelemaan muutettuani aloin treenaamaan bassolla Iron Maidenia, ja yhdessä vaiheessa totesin soittavani n. heiltä 80 biisiä vaikka heti, jos niikseen tulee. Laukat lähtivät iloisesti ja aurinko paistoi. Nämä opit tulivat pesämunaksi, kun tribuuttiyhtyeemme Aye, Ron Maiden keikkaili Salossa mahtipontisten ”7th Son on a 7th Son 30 vuotta 7.7.2018, sisäänpääsy 7 £” -teemojen alla. Olen myös levittänyt sanaa maanittelemalla bilebändin soittamaan Trooperin hääkeikalla Virossa haitarilla vahvistettuna, tuloksena hääyleisön sekoaminen ja singalongit.

Mikael Salo

📚
Mikael Salo
Finna.fi

Satu Sammalkorpi – melankolian auringon alla ja muita kertomuksia | Pokuto 2021

Didier Comès | Kirjasampo
Keiji Nakazawa 中沢 啓治 | Kirjasampo
Joakim Pirinen | Kirjasampo

📚
Mikaelin partituuri- ja sarjakuvavalintoja
Finna.fi

Heavy Metal Bass Lines Milton Okun, 127 sivua | Cherry Lane 1984
Ritchie Blackmore Rock Score Ritchie Blackmore • Deep Purple • Rainbow, 64 sivua | Amsco 1987
Silence Didier Comès & kääntäjä Marja Luoma, 124 sivua | Jalava 1986
Tystnad Didier Comès & översättare Horst Schröder, 130 sidor | Medusa 1985
Hiroshiman poika Keiji Nakazawa & kääntäjä Kaija-Leena Ogihara, 278 sivua | Jalava 1985 • Jalava 2006
Sokeri-Sakari [Sarjakuvan mestareita 11] Joakim Pirinen, 71 sivua | Jalava 1987
Sokeri-Sakari Joakim Pirinen, 88 sivua | Suuri kurpitsa 2003

📱🎶📚
Mikaelin musiikkivalinnoista kirjastoblogissa Levyhyllyt

• AC/DC – virta on kytketty • Power Up [2020]
• David Bowie 1947–2016 • Lähtölaskenta tähtiin • Space Oddity [1969 • 1972]
• David Bowie 1947–2016 • Enemmän voimaa rauhallisuudesta • hours… [1999]
• David Bowie 1947–2016 • jazzia ja rockia moderneimmillaan • ★ Blackstar [2016]
• Deep Purple – loppu ei tullutkaan • Whoosh! [2020]
• Iron Maiden – Paul Di’Annon aika • Iron Maiden [1980] • Killers [1981]
• Iron Maiden – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin • Powerslave [1984]
• Iron Maiden ja Judas Priest 1990-luvun aallonpohjassa • The X Factor [1995] & Virtual XI [1998] • Jugulator [1997] & Demolition [2001]
• Keith Richards • Keith Richardsin väkevä soolotuotanto – Rolling Stones -kitaristi omilla teillään • Talk Is Cheap [1988] • Main Offender [1992] • Crosseyed Heart [2015]
• King Diamond – rytinää riivatussa talossa • ”Them” [1988]
• Led Zeppelin IV [1971] sinetöi menestysbändin klassikkoaseman
• Motörhead – lopunajan dokumentti • Clean Your Clock [2016]