Hannu Heikkilä : Elämä oopperalle / Tero Halvorsen. – Helsinki : Fuga, 2023. – 424 sivua : kuvitettu. – ISBN 978-952-68781-9-5

Tämä kirja jäi tuoreeltaan arvioimatta, mutta koska se ei ole millään muotoa vanhentunut, palaan siihen nyt. Haluan esittelyllä myös muistuttaa siitä, että yksittäinen kirjakin voi olla kulttuuriteko, jonka sivistyksellinen arvo kestää reilusti yli joulun. Tero Halvorsenin teos on juuri sellainen.

Suomi on suurmiesten maa. Ei lukumäärän puolesta, mutta arvostuksen kohdentumisessa sitäkin vahvemmin. Harvat suurmiehiksi julistetut jättävät lähes aina varjoonsa monia lahjakkaita, taitavia ja omaperäisiä luovia ja esittäviä taiteilijoita. Näin myös musiikissa, jonka puolella ilmaisu ”Sibeliuksen varjo” on vakiintunut kuvaamaan julkisen arvostuksen keskittymistä yhden, ylivertaiseksi määritellyn säveltäjän ympärille. Kun kaikki valot kohdistuvat yhteen, muiden osaksi jää hämärä tai täydellinen pimeys.

Suomi on tuottanut väkilukuunsa nähden varsin monia menestyneitä oopperalaulajia, joista osa on tehnyt myös kansainvälistä uraa. Miehistä mainitaan ”suurimpien” joukossa epäilemättä ainakin Martti Talvela ja Kim Borg, ehkä myös Tom Krause, Walton Grönroos, Jorma Hynninen, Jaakko Ryhänen, Matti Salminen ja Väinö Sola. Mutta kuinka moni muistaa tai tohtii mainita nimen Hannu Heikkilä?

Tero Halvorsen, levytuottaja, tietokirjoittaja ja arkistonhoitaja, on koonnut mittavan tietopaketin oopperalaulaja Hannu Heikkilästä. Sen lukija toteaa nopeasti, että tietenkin myös Hannu Heikkilä (1922–2003) kuuluu suurten suomalaisten oopperalaulajien joukkoon, vaikka ei tehnyt näkyvää kansainvälistä uraa ja tuli useammankin kerran ohitetuksi kotimaisia ooppera- ja laulutaiteen keskeisiä vakansseja täytettäessä. 

Oopperan maailmaan vihkiytymätön lukija jää pohtimaan, onko tosiaan niin, kuten moni kokenut konkari on ääneenkin todennut, ettei missään vallitse huonompi yhteishenki kuin juuri oopperan maailmassa, jossa kaiken tasoisten librettojen parissa elämänsä viettäneet alkavat kuin huomaamattaan juonitella oopperoiden henkilöhahmojen tavoin.

Halvorsenin kirja ei ole aivan tavanomainen elämäkerta, vaikka sen uumenista sellainenkin löytyy. Hannu Heikkilän kiinnostavien elämänvaiheiden lisäksi kirja esittelee perusteellisesti tämän monipuolista uraa, joka sisälsi laulamisen lisäksi opetustyötä, tekstien kääntämistä, ohjaamista, johtamista ja erilaisia luottamustehtäviä.

Kirjan kolmannen osion muodostavat liitteet, joista löytyvät perusteelliset luettelot Heikkilän tekemisistä: oopperaroolit, oopperaohjaukset, suomennokset, diskografia (myös Yleisradiolle tehnyt äänitykset), radio- ja televisio-ohjelmat sekä muut esiintymiset. Näistä liitteistä olisi yksinäänkin saanut arvokkaan hakuteoksen, nyt se kaikki tulee elämäkerran bonuksena. Heikkilän töitä tuntematon voi vain ihmetellä, miten moneen laulaja onkaan ehtinyt.

Liitteen kertoma on olennaista Hannu Heikkilän työuran ymmärtämiseksi, vain sen kautta myös oopperan maailmaa tuntematon tajuaa, kuinka ahkera ja tunnollinen esiintyjä hän oli koko elämänsä ajan. Liite kertoo myös Tero Halvorsenista, joka ei ole koskaan kaihtanut tarttumasta jo etukäteen työläiksi, jopa mahdottomiksi arvioituihin hankkeisiin. 

Liitteissä on julkaistu myös laaja keskustelu Heikkilän opettajan Heikki Teittisen suosimasta patoperiaattesta. Keskustelu käytiin tammikuussa 2003 Heikkilän kotona Hollolassa, onnekkaasti juuri ennen kuoleman vierailua. Heikkilän näkemykset patoperiaatteesta ovat arvokasta aineistoa sekä laulajille, pedagogeille että musiikinhistoriamme tutkijoille.

Kirjan tekstiä elävöittävät juuri sopivalla tavalla laadukkaat mustavalkoiset valokuvat, jotka kattavat sekä yksityisyyden että julkisen elämän oopperalavalla ja sen lähistöllä. Halvorsen on itse hoitanut myös kuvatoimittajan vaativan urakan.

Tämän kirjan myötä kenellä tahansa uteliaalla on mahdollisuus uppoutua yhden oman aikansa merkittävimmän bassolaulajamme elämän tapahtumiin, myötä- ja vastoinkäymisiin, huippuhetkiin ja myös siihen unohdukseen, joka kaikkia taiteilijoita aina uhkaa. Kirjan mukaan Heikkilä suhtautui itse tyynen rauhallisesti siihen, että oli arvostettu, mutta ei kansallisten suurmiesten tasolla nostettu taiteilija. 

”Parasta on ollut itse pääasia, laulaminen. Tunne siitä, että on omalla alallaan, ääni on riittävä ja pystyy laulamaan ne roolit, jotka on annettu, että pystyy luomaan lavalle sen hahmon, tyypin, josta on kysymys. [- -] En ole koskaan katunut sitä, etten ryhtynyt metsänhoitajaksi. Olen koko elämäni ajan siunannut sitä, että olosuhteet ovat johdattaneet minut tähän ammattiin.” (s. 328)

Heikki Poroila

📚
Tero Halvorsen
Finna.fi

Hannu Heikkilä • Elämä oopperalle Tero Halvorsen, 424 sivua | Fuga 2023