Teksti ja kuva Marko Niemelä

Intervalli 2/2024 • Artikkelit
Intervalli.fi

Pikkupoikana ihailin olohuoneemme tummaa, massiivista kirjahyllyä. Sieltä löytyivät muun muassa Papillon, Kummisetä, Saattue Murmanskiin, 70-luvun vuosikirjat, Tapiolan eräkirjat sekä muita vanhempieni kirjakerhosta ja postimyynnistä tilaamia teoksia. Ruotsinkielisen tietosanakirjan isäni oli pelastanut kaatopaikkakuormasta. Tykkäsin erityisesti osasta Kunst. Pelasimme kirjalla isosiskoni kanssa peliä. Se, joka nauraa taideteokselle ensimmäisenä oli häviäjä; nykytaiteelle meidän molempien oli mahdotonta olla nauramatta. Yksi kirjallisuudenlaji kotikirjastostamme kuitenkin puuttui: musiikkikirjallisuus.

Raahen kaupunginkirjaston musiikkiosasto oli minulle pitkään kuin Graalin malja – saavuttamaton ja salaperäinen, koska alle 13-vuotiailta oli sinne pääsy kielletty. Me alaikäiset kuuntelimme Deep Purplen Made In Japania saturingissä, kunnes koitti se maaginen päivä, jolloin pääsin sisään tuolle pyhälle osastolle. Odotus ei ollut turhaa, sillä aiemmin kielletty kama osoittautui varsin kovaksi. Osastolla sai kuunnella musiikkia ja olla viimeinkin nuori. Vihdoinkin pääsin pläräilemään musiikkikirjoja. Vanhasta blues-tietosanakirjasta löytyi valokuvia vaarallisen näköisistä miehistä. Muddy Waters, Howlin’ Wolf ja John Lee Hooker kolahtivat, vaikka en ollut vielä edes kuunnellut heitä. He tuijottivat minua niin kuin olisivat suunnitelleet ryöstävänsä viikkorahani. The Rolling Stone Record Guidesta löytyi puolestaan Kiss-levyjen arvosteluita. Se tuntui ihmeelliseltä. Erään kirjan kannessa oli kansallissäveltäjämme Jean Sibelius. Päätin lukea sen sitten aikuisena. Kotiini kannoin Philip Normanin legendaariset kirjat Beatlesista ja Rollareista.

Tuolloin kehittyi tapani lukea bändeistä ja artisteista samalla kun kuuntelin niiden levyjä. Kirja käsissä ja kuulokkeet korvissa oli taivaallinen yhdistelmä. Älppärit ja kirjat sopivat jotenkin orgaanisesti yhteen, ne kertoivat samaa myyttistä kertomusta rock and rollin suurimmista tähdistä. Kuningas Elvis pyöri soittimessa, kun luin Albert Goldmanin kirjoittamaa elämäkertaa, ja Lennonin Shaved Fish -kokoelma soi taukoamatta Mae Pangin Rakas John -sensaatiokirjaa lukiessani. Kun telkkarissa vilahti Hendrix polttamassa kitaraansa, piti kirjastosta välittömästi lainata David Hendersonin kirja Jimi Hendrixistä. Teini-ikäiselle sopivaa mysteriaa tarjoili puolestaan Jerry Hopkinsin ja Daniel Sugermanin kirjoittama Jim. Otin Doorsini ja Morrisonini hyvin vakavasti.

Muutin Ouluun. Madetojan musiikkilukiossa minusta tuli hetkeksi viileä jazz-mies. Käytin pyöreitä laseja, baskeria ja poltin (tai ainakin pidin) savukkeita holkissa, vaikka en osannut soittaa nuottiakaan. Olennaista oli imago. Karjasillan kirjastosta kannoin opiskelijakämppääni jazz-kirjoja. Ian Carrin Miles Davis, Ross Russellin Bird elää!, Billie Holidayn Lady laulaa bluesin, Dizzy Gillespien Dizzy muistelee ja monet muut olivat kaikki vakiolukemistani. Kouluaineista musiikkitieto oli yksi lemppareistani, samoin valinnainen kulttuurihistoria. Kirjoitin jopa pienen tutkielman jazzin vaiheista kulttuurihistorian kurssilla. Ylioppilaskirjoituksissa vastasin musiikkitiedon jokeriin pohjois- ja eteläamerikkalaisten musiikkiperinteiden vaikutuksista nykyajan viihdemusiikkiin. Imin tietoa kuin sieni.

Olin täysin hurahtanut musiikin konteksteihin. Ei siis ihme, että päädyin opiskelemaan etnomusikologiaa eli musiikkia kontekstissaan tutkivaa tiedettä Tampereen yliopiston kansanperinteen laitokselle. Haarlan palatsin kirjastosta lainasin mielin määrin lumoavia musiikkikirjoja (muitakin kuin tenttikirjoja). Täydennystä hain tietenkin Metsosta. Lopulta kirjoitin pro graduni Robert Johnsonin sanoituksista. Lainasin ja luin opinnäytettäni varten kymmeniä blues-kirjoja. Erityisesti Samuel Chartersin The Poetry of the Blues, Bruce Cookin Listen to the Blues ja Peter Guralnickin Searching for Robert Johnson ja myös suomeksi käännetty Paul Oliverin Bluesin tarina osoittautuivat työni kannalta ratkaiseviksi lähteiksi.

Pari vuotta myöhemmin minulla kävi suuri mäihä: sain vakituisen pestin Lapin maakuntakirjaston musiikkikirjaston erikoiskirjastonhoitajana! Yhtäkkiä ympärilläni oli tuhansittain äänitteitä, lehtiä, nuotteja ja kyllä – palavasti rakastamiani musiikkikirjoja. Ihmeellisintä oli, että minulle maksettiin palkkaa siitä, että hankin kokoelmiin niitä lisää ja sain sekä vinkata että lainata musiikkiaineistoa asiakkaille.

Työni ohessa aloin kirjoittaa musiikkikirjoista arvosteluita Lapin Kansaan. Mieleeni ovat jääneet mm. Alice Echolsin Janis Joplin ja David Buckleyn David Bowie, molemmat erinomaisen kiinnostavia elämäkertoja omista sankareistani. Lukijana, kriitikkona ja musiikin erikoiskirjastonhoitajana minulle kelpasi kaikki musiikkiin liittyvä kirjallisuus: elämäkerrat, musiikinteoriat, tutkimukset, etäiset kulttuurit ja klassikot – ja kyllä, luin lopulta myös Sibelius-aiheisia kirjoja (olinhan vihdoinkin aikuinen). Dmitri Šostakovitšin Muistelmat suorastaan ahmin, samoin Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat.

Vuosikymmenet vierivät, enkä enää ollut niin ahne musiikkikirjallisuuden suhteen. Minusta tuli nautiskeleva kulinaristi. Luin harkiten ja hitaasti, herkkupaloista nautiskellen. Sylvie Simmonsin Leonard Cohen -elämäkerran herkuttelin lomareissulla Madridissa. Kokemus oli niin järisyttävä, että tein kirjan inspiroimana kaksi elämääni suuresti vaikuttanutta päätöstä (en kerro tarkemmin). Muutama vuosi sitten Hannu Linkolan Du & jag Kent alaotsikkoineen Rakkaus kuin laulut joita kuulemme, viritti minut puolestaan matkalle, jolla olen edelleen.

Luen ja kuuntelen. Rakkauteni musiikkiin ja kirjoihin on ikuista.

Marko Niemelä

Intervalli 2/2024 • Kansikuvassa Rovaniemen kaupunginkirjaston musiikkikirjaston kokoelmaa • Kuva 📷 Marko Niemelä