Ossi Alisaaren musiikki on alkanut leikistä – ja sitä se edelleen on. Yhtyeistä Penniless ja Salaliitto tunnettu muusikko avaa kasvamista ja musiikista innostumista Nakkilassa. Alisaari liittyi mukaan Pennilessiin, ja vuonna 1998 hänen kuulas äänensä kuului Provinssirockissa ja Roskilden festivaalilla asti. Monet muistavat Alisaaren bändeineen Harjavallan Karmarockista, missä artistin ensimmäinen esiintyminen oli Rosamondan jäsenenä. Alisaaren kokoonpanot Niilot ja Salaliitto ovat esiintyneet kirjastoissakin.
Ossi Alisaari • Kuva: Noora Isoeskeli
Ossi Alisaari Oma levyhylly • Osa 6
Alku
– Sitä mistä musiikki-innostukseni sai alkunsa on mahdotonta valottaa ilman, että kuvittelen kuinka isoveljeni käveli sukulointireissulla oululaiseen levykauppaan isoisältään saamat karkkirahat taskussaan ja osti makeisten sijaan Sex PistolsinNever Mind The Bollocksin sekä Eppu Normaalin levyn Maximum Jee & Jee. Veljeni Juha oli tuolloin 13-vuotias ja minä vuoden vanha vauva. Olin siis syttynyt iltatähdeksi nelilapsiseen nakkilalaisperheeseen.
Samoihin aikoihin muutimme 60-lukulaiseen rinteeseen rakennettuun punatiilitaloon, jossa oli riittävästi huoneita kaikille pojille. Ja ehkä tärkein ominaisuus oli talon tilava kellari, johon isoveljeni Juha (basso) ja Pekka (kitara) saivat perustaa treenikämpän serkkunsa Mikan (rummut) kanssa. Isäni hommasi luultavasti mielellään pojille kellariin laulukamat, koska oli itsekin nuoruudessaan esittänyt työväentaloilla muun muassa Reino Helismaan kupletteja, joita hän usein edelleen esitti kotihipoissa, kun tunnelma sen salli. Niistä kellarimme soittelusessioista muistan välähdyksiä siitä, kuinka sain käydä kuuntelemassa poikien soittoa. Luulen melko varmasti kuulleeni pätkiä ainakin The Jamin, Sex Pistolsin, The Beatlesin ja The Whon biiseistä. Olin vähän kuin Obelix joka oli pudonnut taikajuomapadan sijaan jonkinlaiseen punk rock pop -soppaan.
Leikki
Veljeni olivat idoleitani, joten bändin “pelaaminen”, kuten silloin sanoimme oli yksi normaaleista leikkivaihtoehdoista inkkari ja länkkäri, sotaleikkien ja muiden 80-luvun alun tyypillisten leikkien joukossa. Aina joulun tienoilla saimme ystäväni Mikon kanssa pistää keittiön pimeäksi lukuunottamatta moniväristä ikkunavalosarjaa, jonka kuvittelimme olevan bändimme takaa loistavat kirkkaat valot. Jostain mankkaamme oli iskostunut Motörheadin ’Ace of Spades’, jonka tahtiin oli mahtavaa takoa pahvilaatikkorumpusettiä ja tykittää tennismailakitaralla illan viimeiset energiat ulos systeemeistämme. Kesäisin kokosimme takapihan leikkimökkiin perunalaareista pienen lavan ja kutsuimme kaikki naapuruston kaksi lasta ihailemaan versiotamme Kauko Röyhkän ’Paska kaupunki’ -biisistä, jonka esittäminen koostui lähinnä sen kertosäkeen toistosta.
Sadepäivinä katselimme usein ystävieni kanssa VHS-videolaitteella meille täysin sopimattomia kauhuleffoja tai mitä tahansa Pekan kokoajan karttuva videokokoelma meille tarjosi. Yksin ollessani katselin usein hyllystä löytyviä musiikkivideokasetteja. XTC:n Look Look (1982) -videokokoelma on jäänyt erityisesti mieleeni, koska tuon englantilaisyhtyeen hengästyttävän hätäinen ja melodiarikas musiikki miellytti minua erityisesti ja ennen kaikkea sen musiikkivideot olivat hauskoja. Muita videokokoelmasuosikkejani olivat The CurenStaring At The Sea (1986), The JaminVideo Snap (1983), The CultinElectric Love (1987) ja Peter GabrielinCv (1987), jonka videoita ’Big Time’ ja ’Sledgehammer’ jaksoin katsoa loputtomiin.
Punkkia
Nakkilan liikuntahallin pihalle rakennettiin 80-luvun lopulla skeittiramppi, jonka ympärille kerääntyi skeittailusta ja samalla musiikista kiinnostunutta nuorisoa. Nämä tyypit olivat erilaisilla niiteillä koristeltuihin nahkatakkeihin ja saksan armeijan maihinnousukenkiin sonnustautuneita 2-tahtibensan hajuisia ja mopoikäisiä irokeesipäisiä hardcore-punkkareita, jotka vihkiyttivät meidät 11–13 -vuotiaat The Cultia, Gunnareita ja Disneyland After Darkia kuuntelevat pikkujätkät astetta sotkuisempaan ja rajumpaan musiikkityyliin.
Siellä kasettimankasta raikasi muiden muassa The Exploited, Terveet Kädet, CMX, Maho Neitsyt, Kohu-63, Riistetyt, Lama, Turun Tauti, Dead Kennedys ja G.B.H. Tuossa musiikkityylissä kiehtoi sen energia, jonka koruton ja korvia särkevä äänimassa tuntui monottavan adrenaliinia koko kehoon. Näitä kasetteja aloimme sitten ystäväni Hentun johdolla kopioimaan hänen kaksipesäisellä mankallaan. Jos kotona oli muita, muistan että kuuntelin näitä bändeja ovi kiinni ihan hiljaa, koska ne kuulostivat niin rikollisen väkivaltaisilta, etten halunnut vanhempieni saavan tietää ja huolestuvan siitä, että heidän poikansa oli innostunut näin epäilyttävästä musiikista. Ties mihin se johtaisi.
Veljeni olivat 1980-luvun loppuun mennessä vääjäämättä varttuneet siihen ikään, kun opiskelut veivät toisille paikkakunnille, eikä kotinurkissa oleilu ei ollut parasta mahdollista viihdettä. Kun soitteluhommatkin oli mukavampi hoitaa jossain muualla, päätti isäni muuttaa kellarin rumpusetin tilalle metallisorvin. Onneksi pieneen pannuhuoneeseen jäi sen verran tilaa, että sain vähän myöhemmin pystyttää tilaan rumpusetin ja treenata komppeja korvalappustereoista pauhaavan musiikin tahtiin. Tässä pannuhuoneessa aloimme viritellä ensimmäisiä bändikokeiluja Hentun kanssa, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen sähkökitaran. Aloitimme suoraan Hentun tekemillä vahvasti Dead Kennedys- ja Nomeansno -vaikutteisilla punk-kappaleilla.
Musiikkiharrastus kukoisti Nakkilassa tuohon aikaan ja bändejä oli paljon. Työväentalolla ja vanhalla suojeluskuntatalolla Karhulassa järjestettiin nuorisotoimen toimesta tapahtumia, joissa paikalliset ja naapurikuntienkin yhtyeet saivat esiintyä. Noissa tilaisuuksissa pääsimme tarjoilemaan meteliämme vaihtelevalukuiselle yleisölle. Vihdoinkin olimme siirtyneet jouluvalojen loisteesta ihan oikealle keikalle ja se tuntui mahtavalta. Pääsimme kerran jopa Luvialle asti punk-tapahtumaan esiintymään.
Taisin olla tuolloin vasta 13-vuotias, mutta muistan kuinka suuren vaikutuksen minuun teki trio, jonka musiikki oli hitaampaa ja raskaampaa, kuin muiden esiintyjien hardcore punk. Tämä yhtye oli porilainen Circle. Myöhemmin kotona tajusin, että veljelläni Lassella, joka vielä tuolloin asui kotona, oli Circlen esikois-single D.N.A., jota kuuntelin ahkerasti tuon keikan nähtyäni. Tai sitten muistan väärin ja hän hommasi tuon singlen vähän myöhemmin, josta tunnistin keikalla kuulemani biisit. Oli miten oli otin tuon singlen häneltä “ikilainaan” ja ostin itse myöhemmin Circlen seuraavat 7-tuumaiset singlet sitä mukaan kun he niitä julkaisivat. Välillä kuuntelin niitä puolinopeudella, koska ne toimivat minusta niinkin ja ne kuulostivat miellyttävästi raskaammilta. Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että olin tullut Luvialla todistaneeksi Circlen ensimmäisen keikan.
Nevermind / Grunge
Vuonna 1991 alkoi kuulua supinaa bändistä nimeltä amerikkalaisbändistä nimeltä Nirvana, jonka uusin levy oli kuulemma sellaista josta saattaisin pitää. Nakkilan R-kioskin kulmalta löytyikin henkilö, jolla tuo levy sattuikin aivan uunituoreena olemaan. Annoin hänelle tyhjän C-kasetin taskuun ja seuraavana päivänä sain levyn kuunteluun. Levy oli Nirvanan Nevermind, joka kyllä räjäytti minun pankkini täysin maantasalle.
Tuo levy yhdisti kaiken sen musiikin, josta olin aiemmin innostunut, mutta toi keitokseen paljon uusiakin aineksia. Kappaleissa oli hienoja tarttuvia melodioita, kunnon tykitysrokkia ja herkkyyttä, joka iski suoraan teini-ikäisen Ossin sydämeen. Kahdeksankymmentäluvun stadionkaiutettuun äänimaailmaan tottuneelle oli aivan uusi kokemus kuulla ’Pollyn’ ja ’Something In The Wayn’ kaiuton äänikuva, joka toi Kurt Cobainin hiljaisen äänen aivan lähelle. Sanoista en ymmärtänyt paljoakaan, koska niistä ei saanut kovin hyvin selvää, eikä niitä löytynyt piraattikasetin sisälehdeltäkään, mutta sen verran lauseita poimin, että silti koin niiden olevan rehellisiä ja ne tuntuivat kertovan juuri niistä asioista joita halusinkin kuulla, sillä ne ainakin tuntuivat kuvailevan Kurtin sisäistä maailmaa ja tunteita aidosti. Olihan niihin kuitenkin helpompaa samaistua kuin esim. siihen asti niin tavallisiin Losin rokkibeibejä kuvaileviin juttuihin. Vaikka myöhemmin Suosikista luin että Cobainin tekstit olivat hänelle vain välttämätön paha ja viimetingassa sutaistuja diibadaabarunoja, ajattelin että tämä oli vain yritys suojella häntä itseään joutumasta vastaamaan liian yksityisiä asioita koskeviin kysymyksiin.
Myös Nirvanan mahtava Bleach-albumi oli nopeasti hyppysissäni Nevermindin peräaalloissa, vaikka se olikin ollut ehkä jotenkin tietoisuudessani jo ennen Nevermindia. Muistaakseni Jussi Lehtisalolla oli Nirvanan t-paita päällään tuolla edellämainitulla Circlen Luvian keikalla. Nevermindin ansiosta päätin opetella soittamaan kitaraa paremmin, koska tajusin että Nirvanan biisit olivat melko helppoja opetella ja kuka tahansa voisi tehdä musiikkia. He myös puhuivat haastatteluissa asiasta punk-eettisellä tavalla, joka rohkaisi soittamaan vaikka kunnon soittotaitoa ei olisikaan. Kuka tahansa voi ilmaista itseään musiikin keinoin, kunhan musiikissa on intohimoa ja sydäntä.
Aloin siis ottaa selvää muistakin grunge- ja alternative-bändeistä. SoundgardeninLouder Than Love (1989) olikin jo entuudestaan tuttu. Samoin PixiesinDoolittle (1989). Veljeni Juha toi opiskelukaupungistaan Turusta minulle Soundgardenin Badmotorfingerin ja Sonic YouthinGoo (1990) -kasetit jotka ovat edelleen minusta parhaimpia tuon ajan levyjä. Muita tärkeitä tuon aikakauden bändejä edellämainittujen lisäksi olivat ainakin Pearl Jam, Smashing Pumpkins, Weezer, The Posies, Teenage Fanclub, Penniless People of Bulgaria ja bob hund. Nirvanan ja Teenage Fanclubin pääsin näkemaan Ruisrockissa vuonna 1991. Seisoin reppuni päällä Nirvana-paitaan, mustiin shortseihin ja maihinnousukenkiin sonnustautuneena.
Kirjasto
Nakkilan kirjasto oli minulle nimenomaan kirjasto. En muista siellä olleen musiikkiosastoa, vaikka siellä takuulla sellainen olikin. Minulla ei ollut omaa CD-soitinta, joten musiikkikokoelmani koostui 90-luvun puoliväliin asti lähinnä äänitetyistä kaseteista ja muutamista itse ostamistani LP-levyistä. Kaveripiirini ja isoveljeni olivat tuolloin tärkein musiikkitietouttani ruokkiva taho. Nakkilan kirjaston kellarissa oli lukusali, jossa järjestettiin toisinaan keikkoja ilmeisesti kirjaston ja ylä-asteen musiikin opetuksen toimesta. Muistan esiintyneeni siellä afrikkalaista rumpumusiikkia soittaneen Zamburu-yhtyeen riveissä. Muutettuani Turkuun yhdeksänkymmentäluvun lopulla aloin käyttää aktiivisesti musakirjaston palveluita. Kahlailin läpi paljon erilaisia CD-boxeja, joiden avulla tutustuin uuteen musiikkiin.
Uusin innostus
Viimeisin innostuksen kohteeni on ollut kanadalainen progerock-yhtye Rush. Kuuntelin iltakuunteluksi ja töiden lomassa Geddy LeenMy Effin’ Life -kirjan, jonka hän itse ansiokkaasti luki. Rushin musiikki ei jostain syystä ollut kolahtanut minulle ollenkaan ennen kirjaan tutustumista, mutta ihastuin kirjan myötä Geddyn persoonaan ja hänen ainutkertaisen hienoon, koskettavaan ja toisaalta riemukkaaseen tarinaansa. Jouduinkin työpaikalla nieleskelemään kyyneleitä moneen otteeseen.
Geddyn vanhempien holokaustista seviämisen varjo, perheen pakolaisena Kanadaan muutto, sekä hänen isänsä varhainen kuolema ovat vaikuttaneet hänen maailmankatsomukseensa ja musiikkiinsa merkittävällä tavalla. Kirjan yksi tärkeistä teemoista minulle on veljeydeksi kasvava ystävyys, joka tietysti resonoi Pennilessissä 27-vuotta samojen ihmisten kanssa soittaneelle aivan erityisesti. Rushin musiikissa kuuluu sen jäsenten välinen veljeys ja huumori ja se on välillä täysin kornia hölmöilyä, mutta se on sitä niin aseistariisuvalla tavalla, ettei siitä voi kun tykätä. Ilman Geddyn tarinaa en ehkä vieläkään ymmärtäisi Rushin musiikkia sen ansaitsemalla tavalla.
Ossi Alisaari. Kuva: Noora Isoeskeli
Ossi Alisaaren 1–5 XTC • Nirvana • Sonic Youth • Soundgarden • Radiohead
XTC: White Music 1978
Tämä oli lapsena hauskinta musiikkia. Myöhemmin olen tajunnut XTC:n nerouden syvemmin. Esimerkiksi ’This Is Pop’ -biisissä on bändille tyypilliseen tapaan outo ja nyrjähtänyt säkeistö, joka bridgen kautta kasvaa nerokkaaksi korvamatokertosäkeeksi.
XTC niputettiin muiden mukana punk-aaltoon, mutta musiikissa kuuluu minusta eniten 60-luvun popin, kuten The Kinksin vaikutus. Tältä levyltä löytyy valitun kappaleen lisäksi muitakin helmiä esim. ’Radios in Motion’, ’Statue of Liberty’ ja ’Neon Shuffle’. Minulle tämä levy toimii eräänlaisena nostatusmusiikkina vaikkapa viikonloppuna kaupungille lähtiessä.
This Is Pop
Nirvana: Nevermind 1991
Tätä levyä on vaikea ohittaa kun puhutaan minuun eniten vaikuttaneesta musiikista, vaikkakin In Utero on kestänyt paremmin aikaa ja soi useammin stereoistani tätänykyään. Musiikkivideolla tapahtuu juuri sitä, mitä mielikuvissani tapahtui kun pogoilimme Nakkilassa liikuntahallin kellarissa nuorisotilaksi muutetussa huoneessa. ’Smells Like Teen Spirit’ sai aina paikan räjähtämään ja sitä toivottiin ja se myös soi useamman kerran illassa. Lähes kaikki Nevermindin biisit ansaitsisivat tulla mainituksi, mutta mennään nyt tällä.
Smells Like Teen Spirit
Sonic Youth: Goo 1990
Muistan vieneeni Goo-levyn ’Dirty Bootsin’ Nakkilan työviksen discoon, jonne sai viedä omia suosikkejaan tanssittavaksi. Muistan biisin alkupuolella vakuutelleeni moshaamiseen tottuneille kavereilleni, että kyllä tämä tästä vielä lähtee ja kun päästiin räjähtävään osaan kappaleen puolivälissä, niin kyllähän se tosissaan lähti. Rämisevän välikkeen jälkeen heiluimme hämillämme hetken aikaa henkeämme haukkoen, kunnes viittoilin DJ:lle, että voi vaihtaa seuraavan levyn soimaan. Sonic Youthin laajasta tuotannosta Goo on yksi lempilevyistäni, vaikka esim. Sister, Dirty, Washing Machine, A Thousand Leaves tai Rather Ripped ovat aivan yhtä hyviä.
Dirty Boots
Soundgarden: Superunknown 1994
Muistan hakeneeni Superunknown-tuplavinyylin heti sen ilmestyttyä Porista T.N.T-levykaupasta. Levyt olivat läpinäyvästä vinyylistä prässätyt, joten niista oli vaikea erottaa biisien välejä, joten kuuntelinkin aina yhden puolen kerrallaan sen kummemmin skippailematta. Tämä levy soi jo silloin niin raikkaalla tavalla, että muistan kuinka hämmästelin musiikin imua heti levyn avaavan ’Let Me Drownin’ lähtiessä soimaan. Soundgardenin musiikki on tällä levyllä niin rikasta, että se jaksaa aina vain hämmästyttää. Perusbiiseiltä kuulostavien kappaleiden sisään kätkeytyy jos minkälaisia tahtilajeja ja erikoisvirityksiä, että ei voi kuin ihailla ja hämmästellä. Ja tietysti on mainittava bändin yhteissoitto, joka on kaikin puolin täydellisesti paketissa. Cornellin upeat laulusuoritukset koko levyllä ja etenkin ’Mailman’-biisissä jaksaa hämmästyttää täydellisyydessään. Tuntuu siltä, etten taida koskaan kyllästyä tähän levyyn.
Tälläkin levyllä riittäisi vaikka kuinka mainitsemisemisen arvoisia kappaleita, mutta valitaan ’Spoonman’-video, jonka näin televisiosta ennen levyn ilmestymistä. Videon näkeminen sinetöi ostopäätöksen, vaikka itse bändiä ei oltu ilmeisesti saatu raahattua videontekoon paikalle, koska videolla näkyy vain soittajista otetuista still-kuvista kuvattuja kamera-ajoja ja itse Spoonmanin lusikoiden kilkuttelun pätkiä. Liiasta kaupallisuudesta ei ainakaan voida Soundgardenia tämän videon perusteella syyttää.
Spoonman
Radiohead: A Moon Shaped Pool 2016
Muistan lainanneeni ystävältäni RadioheadinOk Computer -levyn sen ilmestyttyä. Kuuntelin levyn pariin kertaan ja palauttaessani levyä sanoin, etten vielä tykkää levystä, mutta joskus myöhemmin tulen varmasti pitämään tästä. En tiedä mistä ajatukseni johtui, mutta olin oikeassa. Vuosia myöhemmin 2000-luvun alkupuolella kuulin bileiden keskellä opiskelijasolun viereisestä huoneesta musiikkia, jonka esittäjä oli saatava selville. Tuo kappale oli ’Everything In It’s Right Place’ Radioheadin albumilta Kid A. Tästä uudenlaisesta äänestä innostuneena palasin Amnesiacin kautta myös Ok Computeriin ja nyt ajoitus oli oikea.
Radioheadin keikka Tukholman Globenissa kesäkuussa 2017 oli yksi parhaista näkemistäni keikoista koskaan. Bändi avasi keikan A Moon Shaped Poolilta löytyvällä ’Daydreaming’-kappaleella ja minä avasin samalla kyynelkanavani. Kävimme katsomassa bändiä vielä paria viikkoa myöhemmin Gdyniassa ja keikka oli silloinkin mahtava. ’Daydreamingista’ löytyy Paul Thomas Andersonin ohjaama hieno musiikkivideo, sekä The Secrets Of Daydreaming YouTube-video, joka avaa videoon liittyviä kätkettyjä viestejä. Uskoo ken tahtoo, mutta kiinnostavaa on.
Ossi Alisaari
Ossin kuvat 📷 Noora Isoeskeli Toim. Tuomas Pelttari
• bob hund – luokan pelle ja primus • Dödliga klassiker [2016] • bob hund – klassens clown och primus • Dödliga klassiker [2016] • CMX – uuden ajan airut • Veljeskunta [1991] • Eppu Normaali – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä • Tie vie [1982] • Guns N’ Roses – hard rockin kunnianpalautus • Appetite For Destruction [1987] • Kurt Cobain – himmeä pala taivasta • Montage Of Heck [2015] • Mark Lanegan – Seattlen surujuhlan soundtrack • Whiskey For The Holy Ghost [1994] • Motörhead – lopunajan dokumentti • Clean Your Clock [2016] • Nirvana teki vaihtoehdosta valtavirtaa • Nevermind [1991] • Pearl Jam – grungen elävä klassikko • Ten [1991] • Peter Gabriel [1] Vuodet 1977–1985 • Progeyhtyeen keulakuvasta omavaraiseksi sooloartistiksi • Peter Gabriel [2] Vuodet 1986–2023 • Taiderockin vanhempi valtiomies • Radiohead – takaisin epätodellisuuteen • A Moon Shaped Pool [2016] • Richard Dawson & Circle – luja kuin azobehalko • Henki [2021] • Rush – kuilun reunalta kontrolliin • 2112 [1976] • Rush – viileän relasti proge • A Farewell To Kings [1977] • Rush – rocktrion uusi aalto • Permanent Waves [1980] • Rush – ilmeikkään itseluottamuksen paluu • Snakes & Ladders [2007] • Soundgarden – visio kirkastuu • Badmotorfinger [1991] • The Cure – valoa synkkyyden keskeltä • Wish [1992]
