Vuoden 2018 parhaat uusintajulkaisut – osa 6

Musiikkikirjastot.fi käy läpi vuoden 2018 parhaita uusintajulkaisuja. Pääset albumiotsikoista valmiiseen hakuun Finna.fi:ssä. Kysy levyjä kotikirjastostasi. 

Leevi And The Leavings: LP-remasterit Raparperitaivaasta Hopeahääpäivään (Svart Records, 2018)

Leevi And The Leavings: Raparperitaivas (1991/2018).Leevi And The Leavings -yhtyeen säveltäjä, sovittaja, multi-instrumentalisti ja tuottaja Gösta Sundqvistin elämänura ja sävellystyö pääsi hienosti esiin vuonna 2018. Ylen tuottama kuunnelmasarja Itkisitkö onnesta? toi Sundqvistin tarinankerrontakyvyn ja musiikiliset intohimot vetävästi framille.

Huipputuotantoa olivat myös Svart Recordsin LP-julkaisut Leevi And The Leavingsin albumeista. Niitä julkaistiin vuoden 2018 aikana tuotannon jälkimmäinen puolisko, kahdeksan viimeistä levyä. Osa levytyksistä tuli ulos ensimmäistä kertaa vinyylipainoksena. Ensimmäiset kahdeksan levyä (mukaan lukien joululevy Varasteleva joulupukki) julkaistiin LP-remastereina jo 2017.

Leevi And The Leavings: Hopeahääpäivä (2003).Svart Records toi uusiin painoksiin merkittävän määrän lisäinformaatiota. Timo Kalevi Forss on toimittanut kansiteksteihin haastatteluja bändin jäsenten kanssa. Lauluntekijä Sundqvist (1957–2003) ei valitettavasti voinut olla äänessä, mutta Niklas Nylund, Juha Karastie ja Risto Paananen avaavat biisien ja levytysten taustoja kiitettävästi. Levyjen saatetekstien lähteenä on Forssin kirjoittamaa elämäkerta Gösta Sundqvist – Leevi And The Leavingsin dynamo (Into, 2017). Toimituksen lämmin suositus myös Forssin tekemälle elämäkerralle.

Manic Street Preachers: This Is My Truth Tell Me Yours (Epic, 2018)

Manic Street Preachers: This Is My Truth Tell Me Yours (1998/2018).Brittiläisen rockin kannanottaja Manic Street Preachers ei sammaloidu. Ansiokas albumituotanto jatkuu 2010-luvulla: uusimmat levytykset Futurology (2014) ja viime kesänä julkaistu Resistance Is Futile iskevät hienosti. Manicsien kanssa kannattaa viettää aikaa myös vanhempien klassikkojen kautta. Niitä on julkaistu viime vuosina uudestaan kiitettävästi.

Manicsien nousu tennari-indien kenties suurimmaksi bändiksi pedattiin aiempaa seesteisemmällä otteella. Tämä oli pieni yllätys – takana kun oli räväkät albumit The Holy Bible ja Everything Must Go. Taustalla vaani myös Manicsien kitaristi-ikoni Richey Edwardsin katoaminen. Bändi ponnisti kuitenkin varjoista eteenpäin triona. Vuonna 1998 julkaistu This Is My Truth Tell Me Yours sai hyvää nostetta klassikkosinglellä ’If You Tolerate This Your Children Will Be Next’. James Dean Bradfieldin laulama tiukka asia-aines oli äkkiä ikään kuin mainstreamia. Nicky Wiren tekstit kukoistavat kauniiden sovitusten keskellä kenties vielä komeammin kuin 20 vuotta sitten.

Juhavuoden kunniaksi This Is My Truth Tell Me Yours julkaistiin 3CD-painoksena, jossa on mukana komea kuvakirjaosio. Klassikko sai myös uuden 2LP-painoksen. Kysy levyjä kirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Vuoden 2018 parhaat uusintajulkaisut – osa 5

Musiikkikirjastot.fi käy läpi vuoden 2018 parhaita uusintajulkaisuja. Pääset albumiotsikoista valmiiseen hakuun Finna.fi:ssä. Kysy levyjä kotikirjastostasi. 

Eppu Normaali: Aknepop (Svart Records, 2018)

Eppu Normaali: Aknepop (1978/2018).Ylöjärvellä 1970-luvun puolivälissä perustuksiaan luonut Eppu Normaali pääsi levyntekoon Epe Heleniuksen ja Poko Rekords -yhtiön kautta. Debyyttialbumi Aknepopin kantta koristi  kesällä -78 Rocky Horror Picture Show’n henkeä muistuttava bändilogo. Seppo Pietikäisen taiteellisten bändikuvien alta paljastui Mikko Saarelan kirjoittamaa hurttia huumoria ja kypsää biisimateriaalia Ramones-hengessä: ’Diggaan itseäni’, ’Oi maa’, ’Poliisi pamputtaa’ ja Mikko Pantse Syrjän tekstittämä singleklassikko ’Poliisi pamputtaa taas’. Problems?, Se, Kollaa kestää, Sehr Schnell, Pelle Miljoona & N.U.S. ja Eput – suomalainen punk rock voi hyvin vuonna 1978.

Svart Records panosti Eppu-debyytin uusintajulkaisuun: LP-levyn avattava gatefold-kansi ja 20-sivuinen liitevihko tekevät Aknepopin 40-vuotisjuhlajulkaisusta tuoreen kokemuksen.

Aknepop
Martti Syrjä – laulu
Aku Syrjä – rummut
Mikko Saarela – bassokitara
Mikko Syrjä – kitara
Juha Torvinen – kitara
Tuottajat: Timo Huovinen ja K. E. Helenius

PS. Samaan aikaan Aknepopin kanssa Svart julkaisi varhaista tuotantoa Pokon toiselta varhaiselta kiinnitykseltä: Popedan ensialbumi sai odotetun uusintapainoksen.

John Lennon: Imagine (2018)

John Lennon: Imagine – Ultimate Collection (2018).John Lennonin ja Plastic Ono Bandin klassikkoalbumi Imagine ilmestyi alun perin syksyllä 1971. The Beatlesin suuren biisintekijäkaksikon Lennon/McCartney puolisko nousi Imaginella mainstreamiin myös sooloartistina.

Popmaiselta rocklevyltä irtosi monta klassikkoa: ’Crippled Inside’, ’I Don’t Wanna Be A Soldier Mama I Don’t Wanna Die’, ’Gimme Some Truth’, ’How Do You Sleep?’ sekä kauneuden huipentumat ’Jealous Guy’, ’Oh My Love’ ja ’Imagine’.

Vuonna 2018 julkaistiin perusteelliset uusintapainokset: 2LP, 2CD ja boksiversio. Ultimate Collection sisältää 120-sivuisen kirjan lisäksi neljä CD:tä ja kaksi Blu-ray-levyä.

Pet Shop Boys: Please | Actually | Introspective | Behaviour | Very | Bilingual Further Listening (2018)

Pet Shop Boys: Introspective – Further Listening 1988–1989 (2018).Brittiläisen popmusiikin suurin duo Pet Shop Boys sai vuonna 2018 ulos lisää remastereita. Vuoden mittaan nähtiin Neil Tennantin ja Chris Lowen kuusi ensimmäistä albumia uusina LP-painoksina. Samalla vanhat loppuunmyydyt Further Listening -painosten jakelu korvattiin ehommilla CD-laitoksilla.

Pet Shop Boys: Actually (2018).Remasterit ovat tervetulleita, koska PSB-diskografia on monin paikoin loistelias. Loppukesästä 2018 julkaisuvuorossa olivat uusitut Behaviour (1990), Very (1993) ja Bilingual (1996) Jo kevääksi tuli ulos kolmikko Please, Actually ja mm. Trevor Hornin kanssa tuotettu Introspective (1986–1988). Jokaisen CD:n mukaan on pakattu arvokasta lisämateriaalia Edistyneelle Kuulijalle. Eli Pet Shop Boys -faneille tasokasta ja supertärkeää lisäsettiä.

Tuomas Pelttari

Vuoden 2018 parhaat uusintajulkaisut – osa 3

Musiikkikirjastot.fi käy läpi vuoden 2018 parhaita uusintajulkaisuja. Pääset albumiotsikoista valmiiseen hakuun Finna.fi:ssä. Kysy levyjä kotikirjastostasi.

Wigwam: 50th Anniversary Remasters (Svart Records, 2018)

Wigwam: Nuclear Nightclub (1975/2018).Suomalaisen progen suurbändi Wigwam vietti perustamisensa 50-vuotisjuhlaa komealla konserttisarjalla. Alun perin Wigwam Experience -nimellä mainostettu kiertue oli lopulta aidosti Wigwam kun Jim Pembroke ilmoitettiin mukaan keikkakokoonpanoon. Syys-lokakuussa 2018 Pembroke ja Jukka Gustavson soittivat ja lauloivat vuosikymmenten jälkeen samalla lavalla, rinnallaan Rekku Rechardt, Esa Kuloniemi, Jan Noponen ja Pave Maijanen.

Ennen konserttisarjaa alkoi Svart Recordsin sarja Wigwam 50th Anniversary Series, jossa erityisesti deep pop -kauden Wigut tulivat esiin uudestaan. Kuuden seiskatuumaisen sinkkuboksia seurasivat Nuclear Nightclub, Lucky Golden Stripes And Starpose ja Dark Album päivitettyinä 2LP- ja 2CD-painoksina. Alkuvuodesta oli julkaistu Pembroken LP-remasterit: Wigwam-muusikot säestivät solistin sooloalbumeja Pigworm, Corporal Cauliflowers Mental Function sekä ”salanimellä” Hot Thumbs O’Riley tehtyä Wicked Ivorya. Myöhemmin vuorossa olivat Wigujen viimeiset albumit ja (sarjan ulkopuolella) Pekka Pohjolan suurteokset Pewit ja Views. Suomalaisen progen klassikot olivat heränneet uuteen vinyyliaikaan, Love Recordsin julkaisuista superisti päivitettyinä.

Mansun: Attack Of The Grey Lantern (Sanpper/Kscope, 1997/2018)

Mansun: Attack Of The Grey Lantern (1997/2018).Brittiläinen indie rock oli suurelta osin jo mainstreamia vuonna 1997. Yksi menestyneimmistä yrittäjistä oli Mansun, joka oli julkaissut muutaman singlen ennen debyyttialbumia. Alkuvuodesta 1997 ilmestynyt Attack Of The Grey Lantern iski lujaa, kuin 90-lukulaisten britti-indiefanien ikioma Sgt. Pepper. Psykedeeliset sävyt ja syvänteet, jousien rehevyys, modernien sovitusten ja tekstien rohkeus, laulaja/säveltäjä Paul Draperin vahva karisma..

Attack Of The Grey Lantern on yhä vastustamatonta kamaa: The Chad Who Loved Me, Egg Shaped Fred, Taxloss, Wide Open Space… Mansunin debyytin aura kirkastui entisestään kun Kscopen tuottamat uusintapainokset ilmestyivät. Neljän levyn boksi tuo esiin harvinaisuuksia ja liveraitoja vuodesta 1995 lähtien.

Fleetwood Mac: Fleetwood Mac (Warner Bros. 1975/2018)

Fleetwood_Mac: Fleetwood_Mac (1975).Brittibändi Fleetwood Mac eli totuuden hetkiä vuonna 1974 kun kitaristi/laulaja Bob Welch lähti. Kulman takana odotti kuitenkin jotain aivan uutta: yhdessä jo levyttäneet jenkkimuusikot Stevie Nicks ja LIndsey Buckingham pyydettiin mukaan, ja he liittyivät molemmat Fleetwood Maciin. Kuin uudelta alulta tuntuva Fleetwood Mac oli valmis varsin nopeasti.

Nicks ja Buckingham ikään kuin siirsivät Fleetwoodin lopullisesti blues rockista. Ehkä ei aivan riskitöntä, mutta lopputulos on huimaava. Amerikkalainen ilmavuus, Keith Olsenin ja Buckinhamin kuulas tuotanto ja musiikin selittämätön helppous vaikuttivat Christine McVien, Mick Fleetwoodin ja John McVien musiikintekoon merkittävästi. Kesällä -75 julkaistulle albumille päätyivät mm. klassikot Rhiannon, Monday Morning, Over My Head, Say You Love Me ja Landslide. Blues rockin airueesta tuli uuden kokoonpanon avulla säkenöivästi poppaava rockbändi, jossa oli särmää. ja Fleetwood Macistä tuli bändin oma White Album. Levy joka on irtiotto, riskinotto ja voitto.

Tuomas Pelttari

Vuoden 2018 parhaat uusintajulkaisut – osa 2

Musiikkikirjastot.fi käy läpi vuoden 2018 parhaita uusintajulkaisuja. Pääset albumiotsikoista valmiiseen hakuun Finna.fi:ssä. Kysy levyjä kotikirjastostasi. 

Liz Phair: Girly Sound To Guyville – The 25th Anniversary Box Set (Liz Phair, 2018)

Liz Phair: Girly-Sound To Guyville (2018).Yhdysvaltalainen muusikko ja laulaja-lauluntekijä Liz Phair (s. 1957) nousi esiin ensialbumilla Exile In Guyville. Debyyttilevy nousi vuonna 1993 merkkitapaukseksi. Phair toi lähelle mainstreaminrockin rajoja rikkovaa piittaamattomuutta. Kolkonkauniin klangin ja melodisen otteen yhdistäminen suorapuheisuuteen toimi. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäisenä Phairin maailma on yhä vangitseva.

3CD-koosteelta löytyy myös Girly-Sound -tittelillä tehtyjä varhaisia demonauhotuksia, jotka Phair julkaisi kasetteina ennen Exile In Guyvilleä. Phair jatkoi Guyvillestä eteenpäin albumeilla Whip-Smart (1994), whitechocolatespaceegg (1998), Liz Phair (2003), Somebody’s Miracle (2005) ja Funstyle (2010).

Stone: Stone & No Anaesthesia! (Svart Records, 2018)

Stone: Stone (1988/2018).Keravalta Suomen thrash-metallikuninkaaksi 1980-luvulla ponnistanut Stone oli voimaannuttava kokemus monille 80-luvun lopulla nuoruuttaaan eläville. Bändin suurimmat albumiklassikot Stone ja No Anaesthesia! ovat yhä suomalaisen heavy rockin peruskamaa. Metalli muuttuu, mutta Mikko Karmilan tuottamat klassikot kestävät vuosikymmenestä toiseen.

Stone: No Anaesthesia! (1989/2018).Levykaksikko Stone ja No Anaesthesia! on täynnä imukkaita ja innovatiivisia biisejä, joissa uskalletaan luottaa sekä kuulijaan että bändin kykyihin. Basisti/laulaja Janne Joutsenniemen ja kitaristi Roope Latvalan musiikkiharrastuneisuus heijaistui Stonen tuotantoon alusta loppuun, läpi neljän studioalbumin. Rumpali Pekka Kasarin lisäksi Stonen kahdella ensimmäisellä albumilla kuullaan kitaristi Jiri Jalkasta.

Stonea on ehditty remasteroida CD-formaatissa jo aiemmin, mutta Svartin vinyyliremasterit julkaistiin vasta debyyttialbumin 30-vuotisjuhlaan. Ari Väntänen kokosi bändin historian kirjaksi Stone (Like, 2018) ja Svart Recordsin uusintajulkaisut koostettiin myös vinyyliboksiksi Light Entertainment – Complete Early Works. Juhlavuoden kruunasi Keravan kaupunki. Se juhlisti Stonea muistomerkillä.

Momus: Create 1 – Procreate: In Youth Is Pleasure, Momus 1987–1989 (Cherry Red Records, 2018)

Momus: Create 1 (2018).Muusikko Nicholas Currien visio tuntuu iskevältä vaikka vuosikymmenet vierivät. Currie ja Momus venyttelevät estoitta popmusiikin ironisimmissa vesissä ammentaen matkalla Chris Lowea, Marc Almondia ja Frank Toveyta lähellä olevista musiikkimaailmoista.  Kolmen CD:n kooste Create 1 – Procreate kokoaa rohkeita levytyksiä 80-luvun lopulta, The Poison Boyfriendistä lisäraitojen kautta Don’t Stop The Nightiin.

Momus on aina kiinnostava musiikkikontakti niille jotka uskautautuvat. Kosketus saattaa viedä mukanaan, Momus kun voittaa riemukkuudessaan puolelleen. Currien (s. 1960) taiteellinen voittokulku on jatkunut huikeana. Vuonna 2018 Momus-diskografia sisältää yli 30 studioalbumia.

Tuomas Pelttari

Wigwam remastered & revisited – lisää klassikoita kirjastoon

50 vuotta Wigwamin perustamisesta

Suomalaisen progen suurnimi Wigwam on pysynyt viime vuosina ajankohtaisena. Laadukkaat uusintajulkaisut klassikkolevyistä ja Wigwam-keikkakokoonpano nivoutuvat yhteen jälleen 2018, kun yhtyeen perustamisesta on kulunut 50 vuotta. Syys-lokakuussa legendaarisen bändin henkeä ylläpitää juhlavuotta varten kiertävä Wigwam Experience, jossa on Revisited-tyyliin mukana muusikoita Wigwamista.

Svart Recordsin kotisivu:
”Wigwam Experience -juhlakonserttien kokoonpano koostuu Wigwamin entisistä jäsenistä – mukana ovat Jukka Gustavson, Rekku Rechardt, Esa Kotilainen, Pave Maijanen ja Jan Noponen. Syys–lokakuussa järjestettävällä juhlakiertueella esiintyy myös vierailevia Wigwam-taustaisia huippumuusikoita, kuten Pedro Hietanen ja Mikko Rintanen.”

Wigwam-kokoelma 'Compete Love Records Singles 1969–1975' julkaistiin alkuvuodesta 2018. Kuuden singlen boksi sisältää 40-sivuisen liitevihkon ja julisteen.

Wigwam-kokoelma ’Compete Love Records Singles 1969–1975’ julkaistiin alkuvuodesta 2018. Kuuden singlen boksi sisältää 40-sivuisen liitevihkon ja julisteen.

Revisited on tehnyt keikkoja suht säännöllisesti. Odottavaan vireeseen on tuonut lisää voltteja Svart Recordsin uusi kierros remastereita. Turkulainen levy-yhtiö on jatkanut Wigwam-levytysten uusintajulkaisusarjaa 7″-boksilla Complete Love Records Singles 1969–1975. Turun kesän Svart Picniciin 17. kesäkuuta ehti myös Dark Albumin 2LP-remaster. Wigwam Revisited ei ollut mukana piknikillä, mutta kauniin Rautatienpuiston ja Lippakioskin ääreen tuotua musiikkikaartia ihaillessa oli hienoa tutkia myös Wigujen Svart-julkaisuja.

Vaikka Jim Pembroke saattaa olla osallistumatta syksyn Revisited-keikkoihin, häntä ei ole unohdettu. Svart julkaisi alkuvuodesta uudet painokset myös Pembroken soolouran ensimmäisistä levyistä – mukavasti Pekka Pohjolan ja Jukka Gustavsonin remastereiden seuraksi. Myöhemmin kesällä sarja Wigwam 50th Anniversary Series jatkuu. Vuoroon tulevat 2LP- ja 2CD-painokset klassikoista Nuclear Nightclub ja Lucky Golden Stripes And Starpose, syksymmällä paluulevyt Light Ages ja Titans Wheel – unohtamatta viimeiseksi jäänyttä levytystä Some Several Moons. Ympyrä sulkeutuu.

Wigwam: Nuclear Nightclub, deep popin klassikko vuodelta 1975.

Wigwam: Nuclear Nightclub, deep popin klassikko vuodelta 1975.

Entä tämän kaiken kirjastoaspekti? Klassikkolevyjen pariin on ollut usein vaikea päästä. Erityisesti 60- ja 70-lukujen merkkiteoksista monet ovat painamatta CD-formaattiin, ja alkuperäiset LP-levyjen painokset ovat monille tavoittamattoman arvokkaita keräilyharvinaisuuksia. Svart Recordsin vuonna 2009 alkanut työ mitä erilaisimpien albumien uudelleenjulkaisijana on vertaansa vailla. Äänitteiden saatavuus on parantunut merkittävästi, ja Svart on auttanut kirjastoja uuteen mahdollisuuteen: laajentaa musiikkitarjontaa uudestaan muodikkaaksi koetun LP-formaatin avulla.

Wigwam-klassikko Being sai uuden LP-painoksen vuonna 2014. Svart Recordsin 2LP-julkaisussa on mukana Jukka Gustavsonin haastattelu ja alkuperäistä mukaileva liitevihko.

Wigwam-klassikko Being sai uuden LP-painoksen vuonna 2014. Svart Recordsin 2LP-julkaisussa on mukana Jukka Gustavsonin haastattelu ja alkuperäistä mukaileva liitevihko.

Pelkkä nostalginen formaatti ei tietenkään riitä kirjastoasiakkaille. Kaikkien iloksi Svartin julkaisuissa panostetaan paljon kansitaiteen ja uuden liiteaineiston toimittamiseen. Kun Wigwam-julkaisujen uusi aalto alkoi vuonna 2014, positiivisen ihmettelyn aiheena olivat Tombstone Valentine, Fairyport, Being ja hieman myöhemmin Hard N’ Horny. Miten juhlavaa palata näihin levytyksiin entistä parempina laitoksina, joissa suomalaiseen rockhistoriaan on tuotu lisäarvoa. Haastattelut, artistikommentit, tekstiliitteiden jäljennökset, valokuvat ja julisteet sitovat menneen ajan tälle vuosikymmenelle, nykyhetkeen.

Wigwam-singleboksin kuvitusta. Alkuperäiset kuvat: Risto Vuorimies.

Wigwam-singleboksin kuvitusta. Alkuperäiset kuvat: Risto Vuorimies.

MKK:n toimitus tuntee julkaisusarjan alla iloa ja pientä, mutta mukavaa tuskaa. Miten paljon kiinnostavaa musiikkia johon syventyä. Kesä -18 voi olla lyhyt aika syventymiseen, mutta onneksi Wigwam saa ajan pysähtymään – oli vuosi tai vuodenaika mikä tahansa. Ja ehkä Wigwam Revisited ja Svart Picnic nähdään joskus kirjastoissakin!

Tuomas Pelttari

Hae Wigwam-levytyksiä kirjastosta! Pääset kuvasta esitäytettyyn Monihakuun. Kohdekirjastoja voi vaihtaa.

Hae Wigwam-levytyksiä kirjastosta! Pääset kuvasta esitäytettyyn Monihakuun. Kohdekirjastoja voi vaihtaa.

Hae Wigwamin musiikkia kirjastosta. Esitäytetty Monihaku kohdistuu aluekirjastoihin, ja kohdekirjaston voi vaihtaa.

Wigwam Nuclear Netclub
Svart Records

Levyhyllyt
Wigwamin studioalbumit
Hard N’ Horny (Love Records, 1969)
Tombstone Valentine (1970)
Fairyport (1971)
Being (1974)
Nuclear Nightclub (1975)
Lucky Golden Stripes And Starpose (1976)
Dark Album (1977)
Light Ages (Polarvox, 1993)
Titans Wheel (EMI, 2002)
Some Several Moons (Wolfgang Records, 2005)

Wigwamin livealbumit
Live Music From The Twilight Zone (Love Records, 1975)
Wigwam Plays Wigwam – Live (EMI, 2002)
Pop Liisa 3 – Wigwam 1973 (Svart Records, 2016)

Lue lisää
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2
. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3
. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Meriläinen
, Mikko: Wigwam, 504 sivua. (Nemo, 2006).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, 2005, tarkistettu laitos 2014).
Wigwam: Complete Love Records Singles 1969–1975 6 x 7″-singleä + 40-sivuinen tekstiliite. (Svart Records, 2018)
Wigwam: Hard N’ Horny, LP + 8-sivuinen tekstiilite (Svart Records, 2015). Debyyttialbumin kaunis uusintapainos sisältää Jukka Gustavsonin haastattelun, toim. Aku-Tuomas Mattila.
Wigwam
: Fresh Garbage – Rarities 1969–1977, 2CD. (Siboney, 2000). Kokoelmalevyn 20-sivuisen liitevihkon Wigwam-essee on olennaista luettavaa. Mikko Meriläinen ja Suonna Kononen kirjoittavat bändin vaiheista eloisasti.

Jumissa mahdollisuuksien vilinässä – Tiisu teki albumin elämästä, joka ei etene

Kun Tiisu julkaisi ensialbuminsa Elämän koulun syksyllä 2015, sille soviteltiin suomirockin pelastajan manttelia. Helsinkiläisyhtyeen toinen albumi Tänne ei jää kukaan (Sony, 2017) esittelee entistä kypsemmän ja vakavamman bändin, joka pureutuu elämässä jumittumisen ja etenemisen teemoihin.

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (2017).

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (Sony Music Entertainment, 2017).

Henrik Illikainen, yhtyeesi Tiisun Tänne ei jää kukaan -levyn julkaisujuhla järjestettiin vanhassa kotikaupungissasi Somerolla. Millainen kokemus se oli?
– Se oli hurja päivä. 27 tuntia valveilla putkeen ja seuraavana aamuna tv-esiintyminen. Keikka oli paikallisessa monitoimihallissa, jossa soittamisesta unelmoin aikoinaan liikuntatunneilla. Se ilta oli kiitos ja kumarrus menneisyydelle. Parin tunnin konsertin jälkeen kipitin paikallisbaariin vanhan yhtyeeni Kärkyn viimeiselle keikalle. Sitten tunteikkaan päivän jälkeen samoilla silmillä Aamu-tv:n haastatteluun!

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Tuliko keikalle tärkeitä ihmisiä elämäsi varrelta?
– Siellä näki lapsenvahteja, sukulaisia ja vanhoja koulutovereita, ja Somero oli muutenkin vahvasti edustettuna kaupunginjohtajaa myöten. Suurimmat idolini nousivat lavalle kanssamme: ylä-asteen opettajani Katriina Jaatinen johti kuoroa taustallamme, ja ala-asteen musiikinopettajani Kari Luoto ja kitaraopettajani Vesa Toukkari soittivat kanssamme encorena maailman parhaan biisin, Baddingin Valot. Meidät juonsi lavalle paikallisbaari Hämeenportin pitäjä Jaska Sévon, joka vuonna 2008 päästi minut sinne ensimmäiselle keikalleni Haloo Helsingin lämppäriksi.

Millaista oli kasvaa Somerolla?
– Siellä oli turvallista. Ehkä se johtuu pienen kaupungin viattomuudesta. Harvat laitapuolen kulkijatkin olivat harmittomia. Vaikka oli nakkikioskitappeluita ja vaikka olimme isojen poikien lumipesulistalla, kovin pahoja seurauksia ei osannut pelätä. Tärkeintä oli se, että oli oikeanlaisten ihmisten ympäröimä. Minulla oli turvallinen koti äidin kanssa ja ystäväporukka, jonka kanssa oltiin yhdessä erilaisia. Oli myös kannustavia aikuisia tukemassa harrastustoimintaa.

Tänne ei jää kukaan -albumin nimi viittaa kotikaupungista pois muuttamiseen. Oliko sinulle aikoinaan selvää, että lähdet pois Somerolta?
– En lapsena tai varhaisnuoruudessanikaan miettinyt, että muuttaminen kuuluisi asiaan. Mietin vain, että kun olen täyttänyt kaksikymmentä, olen tehnyt levyn ja soitan bändissä. Musiikinopettajani Katriina Jaatinen sanoi, että minun pitäisi hakea Sibelius-lukioon Helsinkiin ja että sieltä voisin saada bänditoverit. Sillä mielellä sinne 16-vuotiaana muutinkin, siis perustamaan bändin.

Asut edelleen Helsingissä. Millainen suhde sinulla on entiseen kotikaupunkiisi?
– Etäisyyden ja ajan kulumisen myötä näen Someron ankeat ja hienot puolet selvemmin. Olen alkanut tunnistaa tyypit, jotka tulevat jäämään kaupunkiin jumiin loppuiäkseen. Somerolla on kuitenkin paljon hienoja ja poikkeuksellisia piirteitä. Se on kuntaliitokset väistellyt pieni gallialainen kylä, jonka persoonallisessa keskustassa on yllättävän monipuolista yritys- ja kulttuuritoimintaa. Somerolla kiteytyy vastentahtoinen pienuus ja kämäisyys, jota kuitenkin rakastan.

Tänne ei jää kukaan -levyn kantava teema on pikkukaupunkielämää yleisempi. Laulat uusissa biiseissäsi ihmisistä, jotka kokevat olevansa jumissa. Mitä heille on tapahtunut?
– Heidän elämänsä ei etene ja he tyytyvät näyttelemään hutaisten käsikirjoitettua näytelmää. Heidän ympärillään kuitenkin vilisee mahdollisuuksia, joiden avulla he voisivat nykäistä itsensä ylös. Jotkut tarttuvat niihin, jotkut eivät.

Olet luonnehtinut Tiisun toista albumia vakavammaksi levyksi kuin debyytti Elämän koulu. Onko Tänne ei jää kukaan ihmiskohtalotarinoineen synkkä levy?
– Sävy on melko optimistinen, kuten toiseksi viimeinen raita Pusuttelemaan osoittaa. Yksi pusu tai oikeanlainen katse voi pelastaa ihmisen synkimmästäkin pohjasta ja sytyttää hänet kirkkaimpaan elonliekkiin. Tietyllä tapaa levy kertoo myös hyväksynnän kaipuusta.

Ensimmäisen albuminne ilmestyessä puhuttiin, että Tiisu voisi pelastaa kaavoihinsa kangistuneen suomirockin omaperäisyydellään ja luovuudellaan. Millaista on mielestäsi hyvä suomirock?
– Legendaarisimpien suomirockyhtyeiden musiikki on melko outoa, ja bändit ovat myös olleet keskenään aika erilaisia. On mielenkiintoista ajatella, miksi ihmiset ylipäänsä kaipaavat suomirockin pelastajaa. Onko siihen syynä itse musiikkityyli, siis suomeksi laulettu rock? Oikeilla soittimilla soitettua musiikkia kaivataan toki aina, ja yhtyeet ovat kiehtovia palvonnan kohteita.

Ehkä Tiisun musiikissa on jotakin, mitä kotimaisen musiikkiin kaivataan. Outoutta ja aitoutta.
– Nykyajan valtavirta-artistit vaikuttavat itsetietoisilta ja kiiltokuvamaisilta, koska ovat somen ja muun kautta koko ajan tarkkailun alaisina. Siitä tulee mieleen tilanne, jossa joku painaa ystävänsä kerrostalo-asunnon ovisummeria tietämättä, että asukkaalla on kameran kautta näköyhteys ovelle. Vieras odottaa oven avautumista kärsimättömänä ja naama kiukkuun kallellaan. Kun hänelle sanoo: ”Hei, mä muuten nään sut”, ihmisen koko olemus muuttuu ja kasvoille vääntyy pakoitettu hymy. Tuolta monet nykyartistit somessa tuntuvat, muttä ei siitä kannata heitä syyttää. Sellainen on somen luonne.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset – Heikki Poroilan kirjoitussarja päättyy pohdintaan populaarimusiikin säveltäjistä

Säveltäjien teosluettelo – avain luovan työn huoneeseen, osa 3

Elo-syyskuussa 2016 julkaistu kolmiosainen artikkelikokonaisuus säveltäjien teosluetteloista on valmis. Ensimmäisessä osassa pohdin teosluetteloiden tarpeellisuutta ja periaatteellisia ratkaisuja. Toisessa osassa pyrin esittelemään käytännön prosessia, jonka kuluessa idea muuttuu käyttäjiään palvelevaksi julkaisuksi. Sarjan kolmas osa keskittyy teosluetteloiden moninaiseen käyttöön, ja katsoo myös populaarimusiikin suuntaan.

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset

”Jokaiselle kirjalle lukija – jokaiselle lukijalle kirja”, kuten intialainen S. R. Ranganathan jo 1930-luvulla asian kiteytti. Mutta ketkä ovat säveltäjien teosluetteloiden lukijoita? Keille ja minkälaisiin tarkoituksiin niitä tehdään?

Osa teosluetteloista on syntynyt ja syntyy oletettavasti jatkossakin eräänlaisena musiikintutkimuksen sivutuotteena. Musiikkitieteilijä penkoo säveltäjän elämää ja siinä sivussa tulevat sävellyksetkin tutkituiksi ja ainakin alustavasti luetteloksi kootuksi. Tyypillinen tämän lajin edustaja on Seppo Heikinheimon kirjoittamaansa Aarre Merikanto -biografiaan lisäämä luettelo, joka syntyi elämäkerran kirjoittamisen yhteydessä. (Samainen Heikinheimo kiitti aikoinaan minua siitä, että olin Oskar Merikannon teosluettelon tekemällä säästänyt häneltä ison vaivan.)

Tällaiset sivutuotteet voivat olla sinänsä relevantteja yleiskuvan antajia, mutta harvemmin ne pohjautuvat kaiken lähdeaineiston tutkimiseen. Tarjolla oleva informaatio on yleensä myös varsin suppeata ja keskittyy lähinnä kertomaan, milloin sävellys on syntynyt ja kuka mahdollisen tekstin on tehnyt. Musiikintutkimuksen yhteydessä syntyvät luettelot on tarkoitettu toisaalta tutkijoille, toisaalta kyseisestä säveltäjästä kiinnostuneelle suurelle yleisölle. Tavoitteena on yleensä tarjota yleiskuva siitä, mitä säveltäjä A sai aikaan.

Jaottelu tutkijat – harrastajat ei itse asiassa ole lähelläkään koko totuutta, vaikka osatotuudeksi riittääkin. Säveltäjien teosluettelon tarvitsijoiden luettelo on yllättävän pitkä, vaikka ei lähtisikään liikkeelle sellaisesta ikävästä ennakkoluulosta, että teosluettelot tehdään pölyttymään kirjaston nurkkaan.

Aivan ensimmäiseksi on mainittava kirjastojen luetteloijat, joiden eräänä tehtävänä on käyttää julkaisuissa esiintyvistä sävellysteoksista yhtä ja yhdenmukaista nimitystä siitä riippumatta, mistä hakujärjestelmästä on kyse. Oma teosluetteloiden tekointoni on puhtaasti kirjastoluetteloijan halua saada riittävästi faktaa luettelointiratkaisuiden tekemiseen. Kirjastoissa kiinnostus kohdistuu kaikkiin teoksiin, joista on tai voi olla olemassa nuotti- ja äänitejulkaisuja. Siksi ei riitä, että tunnetaan säveltäjän suosituimmat teokset ja niiden tausta.

Kärjistäen voi sanoa, että suurin osa maailmalla tehdyistä säveltäjien teosluetteloista on hankittu kirjastojen kokoelmiin. Eräs saksalainen kollega totesi joskus 1990-luvun alussa – kun olin kauhistellut teosluetteloiden korkeita hintoja –, että pääsyyllisiä ovat varakkaat yhdysvaltalaiset yliopistokirjastot, joille on yhdentekevää, maksaako uniikki teosluettelo 100 vai 1000 dollaria. Kun pelkästään Yhdysvaltoihin menee satoja luetteloita, hintaa ei tarvitse määritellä köyhän suomalaisen yleisen kirjaston ulottuville.

Kirjastoon hankittu teosluettelo on luonnollisesti myös kenen tahansa musiikin harrastajan ulottuvilla, vaikka aika usein pelkästään käsikirjastossa käytettäväksi. Kun joku innostuu tietyn säveltäjän musiikista, on varsin luontevaa ruveta selvittämään, mitä kaikkea kyseinen säveltäjä on tehnyt eli mitä kaikkea voi ruveta tavoittelemaan. Nykyisenä Wikipedian anteliaiden luetteloiden aikakaudella paperille painetut teosluettelot ovat menettäneet tärkeyttään, mutta toisaalta kannattaa muistaa, että hyvä teoslistaus Wikipediassa voi nojautua vain kunnolliseen teosluetteloon. Oman kokemukseni mukaan teosluetteloiden menekki yksityishenkilöiden piirissä olisi huomattavasti suurempi kuin se on, jos hintataso (ulkomailla) olisi kohtuullisempi. Hyvin tehty teosluettelo on elämäkerran veroinen tietopakkaus, joiltakin osin tietysti vielä tärkeämpi.

Jotkut tarvitsevat säveltäjien teosluetteloita ammatissaan. Tällaisia ammattikäyttäjiä ovat ohjelmistoa suunnittelevat intendentit, kapellimestarit ja solistit, jotka koko ajan etsivät uutta ohjelmistoa. Ohjelmistosuunnittelijoille on tärkeätä saada helposti tietää, mitä nuottiaineistoa teoksesta on tarjolla ja missä käsikirjoitusaineisto sijaitsee. Käsiohjelmien tekijät joutuvat harvinaisempien teosten kohdalla konsultoimaan teosluetteloa, koska yleiset hakuteokset keskittyvät suosikkiteoksiin.

Suomalaisen musiikin historiaa tutkivat ja siitä kirjoittavat ovat kiitollisia kaikesta tutkimustiedosta, jota he voivat hyödyntää omissa selvityksissään ja töissään. Kunnollinen teosluettelo tarjoaa usein mielenkiintoista tietoa, vaikka kyseessä ei olisi edes oman tutkimuskohteen tuotanto. Hyvin taustoitettu teosluettelo kerää pirstaleista tietoa monista lähteistä ja tarjoaa jatkotutkimukselle tukevia jalansijoja. Ammattihistorioitsijat ja biografit keräävät systemaattisesti kaikki käsiinsä saamansa teosluettelot – varmuuden vuoksi.

Jos säveltäjä on tekijänoikeudellisesti edelleen suojattu, hänen tuotantonsa tarkka luettelointi kiinnostaa myös tekijänoikeusjärjestöjä. Suomessa säveltäjien oikeuksia valvovalla Teosto ry:llä on valtava tietokanta, jonka perusteella lupia myönnetään ja korvauksia kerätään. Vaikka tietokannan sisältämää informaatiota nykyään pyritään valvomaan, pohjimmiltaan se perustuu säveltäjien itsensä antamaan dataan. Käytännössä Teoston tietokannassa on valtavasti sekä objektiivisesti väärää tietoa (olemattomia teoksia ja vastaavia) että inhimillisten virheiden aiheuttamia sotkuja. Näistä kaikista päästään eroon, jos tietokanta nojautuu tutkittuun teosluetteloon, ei satunnaistietoon.

Kun muutama vuosi sitten tein Palmgren-luetteloa, tarjouduin samalla laittamaan Teoston tietokannan tältä osin kuntoon. Karkean arvioni mukaan yli puolet tietokannan merkinnöistä oli jollain tavalla virheellisiä (olemattomia, väärin kirjoitettuja ja kirjattuja, sama teos moneen kertaan, tunnistamattomiksi jääneitä lakonisia ilmaisuja tyyliin ”Intermezzo” jne.). Erityisen heikkoa tietokannassa oli samaan opuskokonaisuuteen kuuluvien osien yhteyden ilmaiseminen eli teosluettelon kova ydintieto.

Tekijänoikeudellinen tiedontarve katoaa, kun säveltäjä vapautuu (esimerkiksi Palmgren vuonna 2022, Sibelius vasta vuonna 2028), mutta Teoston tietokannassa on pidetty myös jo vapautuneiden säveltäjien teoksia, koska niistä tehdyt tuoreemmat sovitukset ja muut versiot nauttivat edelleen suojaa ja niiden tekijät haluavat osansa korvauksista. Hyvin tehty perustutkimus hyödyttää vuosikymmenestä toiseen.

On ehkä hyvä vielä mainita helposti unohtuva ihmisryhmä, joka epäilemättä arvostaa säveltäjän elämäntyön kokoamista teosluettelon sivuille. Säveltäjän lähiomaiset ja jälkeläiset eivät välttämättä ole muuten millään lailla kiinnostuneita musiikin historiasta, mutta kun kyseessä on omiin esivanhempiin (tai jopa vanhempiin) liittyvä asia, sillä yleensä on merkitystä. Yhtä hyvin kuin musiikkitoimittaja osaa mielellään vastata kysymykseen siitä, montakos yksinlaulua se Kilpinen nyt sävelsikään, säveltäjän omaiset ottavat mielellään vastaan tietoa siitä, mitä se lähisukulainen ehti saada aikaan. En ajattele, että Armas Maasalon perilliset murehtivat kunnollisen teosluettelon puutetta aktiivisesti, mutta kun sen joku joskus kokoaa, mielihyvä suvun piirissä on taattu. Rahaa ei välttämättä heru, mutta tukea ja parhaassa tapauksessa myös ainutlaatuisia lähteitä.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo on kiistatta marginaalinen ilmiö, tarkasteli asiaa bibliografisesta tai musiikinhistoriallisesta näkökulmasta. Jean Sibeliuksesta on kirjoitettu satoja monografioita ja tieteellisiä artikkeleita, mutta teosluetteloita vain muutamia ja kunnollisia vain kaksi (Fabian Dahlström 1987 ja 2003). Säveltäjiä on aina ollut paljon vähemmän kuin esiintyviä taiteilijoita, joten edes teoriassa teosluetteloitakaan ei järin paljon voi olla olemassa Suomen kaltaisessa pienessä maassa. Tähän liittyy näkökohta, jonka haluan kirjoitukseni lopuksi nostaa esiin. Onko järkevää tai tarpeellista koota tutkittuja teosluetteloita myös muun kuin taidemusiikin säveltäjien tuotannosta?

Käytäntö meillä ja muualla on lähtenyt siitä, että vain taidemusiikin perinteeseen liittyvä musiikki on riittävän ”arvokasta” ikuistettavaksi teosluettelon kaltaiseen työlääseen formaattiin. Kun populaarimusiikista on tehty luetteloita, ovat ne pääsääntöisesti olleet diskografioita eli luetteloita tietyn esittäjän tai säveltäjän teosten levytyksistä. Diskografia ei kuitenkaan ole sama asia kuin säveltäjän teosluettelo, vaikka ne molemmat bibliografioiden piiriin kuuluvatkin.

Asiaan liittyy sekä teoreettisia että käytännöllisiä näkökohtia. Populaarimusiikki ei ”ole olemassa” aivan samalla lailla kuin taidemusiikki. Sävellykset eivät välttämättä ole olemassa täsmällisinä käsikirjoituksina ja niiden pohjalta valmistettuina painettuina nuotteina. Huomattava osa populaarimusiikista syntyy esitystilanteessa ja monissa tyyleissä sellaista asiaa kuin ”sävellys” ei varsinaisesti ole edes olemassa, ei ainakaan samassa mielessä kuin taidemusiikin puolella. Kun John Coltrane tulkitsee Richard Rodgersin evergreenin My favourite things, hän kyllä hyödyntää Rodgersin melodialinjaa, mutta McCoy Tynerin pianosta kuultava säestävä harmonia on jo aivan muuta kuin mitä Rodgersin kynästä nuottipaperille piirtyi. Tällainen viihdelaulun jazz-versio on jo aika lähellä kokonaan uutta sävellystä.

Jos kuitenkin jätetään syrjään mielenkiintoiset kysymykset sovituksen ja sävellyksen rajasta tai improvisoinnin ja säveltämisen suhteesta, jää tosiasiaksi se, että pelkästään länsimaisen musiikin historiasta tunnetaan satoja sellaisia populaarimusiikin säveltäjiä, joiden teoksilla on ollut vähintään yhtä suuri vaikutus kulttuuriimme kuin taidemusiikin kaanoniin kuuluvilla kaapinpäällyssäveltäjillä. Eikö olisi tärkeätä ja hyödyllistä tietää perusasiat myös heidän tuotannostaan?

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Kuten lukija voi arvata, oma vastaukseni on myönteinen. Kyllä, myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille on maailmassa tarvetta ja kysyntää. Sellaisia ei kuitenkaan ole juuri ollenkaan koottu, vaikka diskografioiden puolella tarjolla on sadoittain erittäin perusteellisia kokonaisesityksiä. Kun olen itse työskennellyt säveltäjä Frank Zappan tuotannon parissa sekä diskografian (Zappa äänitteillä, 1995, yhdessä Heikki Karjalaisen kanssa) että sävellysluettelon (Frank Zappan sävellykset, 2015) merkeissä, esitän muutamia ajatuksia niille, jotka toivon mukaan ainakin harkitsevat asiaa. (Tiedän, että esimerkiksi Kaj Chydeniuksen jättimäisen laulutuotannon parissa on urhea teosluettelohanke olemassa, mutta kun Chydenius tuottaa koko ajan uusia sävellyksiä, tilanne on hankala).

Osa populaarimusiikin säveltäjistä on työskennellyt ja työskentelee edelleen pitkälle samalla tavalla kuin taidemusiikkipuolen kollegansa. Musiikilliset ideat siirretään nuoteiksi ja joissakin tapauksissa jopa valmiiksi esitettävään muotoon (populaarimusiikissa tarkka suoraan nuoteista soittaminen ei ole tavallista, vaikka luonnollisesti isommille kokoonpanoille täytyy tehdä hyvinkin tarkat sovitukset ja nuotit niiden pohjalta). Sillä, onko nuoteiksi kirjoitettu laulu tyylillisesti ”taidetta” vai ”viihdettä”, ei teosluettelon tekijän näkökulmasta ole merkitystä, jollei sellaista haluaa itse väkisin antaa.

Ongelmana kuitenkin on, että suinkaan kaikki eivät työskentele näin järjestelmällisesti. 1960-luvulla käyntiin päässyt itse sävellettyyn musiikkiin nojautuva pop- ja rock-tyyli ei ollut kuin poikkeustapauksissa nuottiperusteista. Monet suositut ja tuotteliaat säveltäjät eivät edes osaa kirjoittaa tai lukea nuotteja, eräänä tunnettuna esimerkkinä Paul McCartney, jonka teosluetteloon silti sisältyy myös taidemusiikkigenreen luettuja teoksia (rahalla saa sovittajia). Miten luetteloida sävellyksiä, joista ei ole käsikirjoituksen kaltaista perusdokumenttia? Valtaosaa populaarimusiikkisävellyksistä ei ole koskaan julkaistu painettuna nuottina, jotka sitä paitsi ovat miltei järjestään sovituksia lauluäänelle ja kitaralle tai pianolle, toisin kuin varsinaiset esitykset.

Levytettyjen esitysten ottaminen sävellysluettelon perustaksi on monimutkaista, eikä aina edes järkevää. Levyjulkaisuissa saattaa olla virheellisiä nimiä ja tekijätietoja, koska julkaisusta vastaavat aivan muut kuin säveltäjät ja sanoittajat. Samoja suosittuja sävellyksiä hyödynnetään – joskus tekijänoikeutta sen kummemmin ajattelematta – nimeä ja joskus tekstiä vaihtamalla. Kuka ne pystyy ilman originaalilähteeseen vertailemista toteamaan ja luetteloimaan? Ongelmien lista on jokseenkin loputon. Vaikka esimerkiksi Frank Zappa sävelsi myös ns. partituurimusiikkia, pääosa hänenkin tuotannostaan on olemassa vain levytyksinä. Siksi on suoraan myönnettävä, että Frank Zappan sävellykset ei ole perinteinen teosluettelo, vaan musiikin omilla ehdoilla koottu luettelo siitä, mitä Frank Zappa löytyneiden dokumenttien perusteella ainakin sävelsi.

Olisi kuitenkin tärkeää, ettei asiaa nähtäisi vain ongelmien läjänä, johon kenenkään ei kannata sotkeutua. Vaikka jotkut populaarimusiikin säveltäjät ovat olleet lievästi sanoen vaikeasti jäljitettäviä, ei työ kuitenkaan aina ole mahdotonta, vaikka työlästä olisikin. Minusta olisi tärkeää musiikkikulttuurimme kokonaiskuvan kannalta arvostaa myös populaarimusiikin säveltäjiemme työtä. Ilman sävellystuotantoon kohdistuvaa tutkimusta ja luettelointia se jää kokonaan äänitteiden varaan. Monen säveltäjän kohdalla julkaistut äänitteet antavat kyllä kohtuullisen hyvän kuvan siitä, mitä säveltäjä sai aikaan. Paljon useamman kohdalla julkaistut levytykset ovat kuitenkin vain pieni osa sävellystuotannosta (näin myös esimerkiksi Kaj Chydeniuksen kohdalla, vaikka häntä on myös paljon levytetty). Ilman perustutkimusta emme siitä kuitenkaan mitään tiedä. Minusta se on sääli ja kulttuurinen menetys.

Oma toiveeni on, että modernit tutkimus- ja julkaisumuodot tarjoavat lähitulevaisuudessa luontevan foorumin myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille. Tarvitaan vaan niitä luettelontekijöitä.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Miksi säveltäjien teosluetteloita on olemassa? Heikki Poroila kertoo sävellystyön järjestämisen periaatteista

Säveltäjän teosluettelo – avain luovan työn huoneistoon, osa 1

Kirjoitan pyynnöstä, mutta hyvin vapaaehtoisesti aiheesta, jonka parissa olen viihtynyt kolmisen vuosikymmentä eli pääosan kirjastourastani. Olisin todennäköisesti kiinnostunut säveltäjien teosluetteloista, vaikka en olisi musiikkikirjastonhoitaja. Mutta koska en ole musikologi vaan kirjastoihminen, lähestyn aihepiiriä ensi sijassa luetteloiden käyttäjien näkökulmasta. Pyrin seuraavassa esittämään näkemykseni siitä, miksi säveltäjien teosluetteloita on ja on syytäkin olla, miten niitä on tehty ja tehdään ja keille niistä on hyötyä.

Otsikon jälkipuolisko vihjaa pääsystä lähelle säveltäjän luovaa työtä, mutta korostaa samalla parhaankin luettelon rajoja. Olemme lähellä, mutta silti luovan työn ytimen, sen sinetöidyn työhuoneen ulkopuolella. Säveltäjäthän eivät yleensä avaa mielellään omia luovia prosessejaan. Syitä on varmasti monia, eikä merkityksettömin liene se, että niille asioille voi olla vaikea antaa tekstillistä, kielellistä asua. Itse ajattelen, että huolellisesti koottu säveltäjän teosluettelo vie niin lähelle kuin säveltäjä sallii – ja joiltakin osin vielä pidemmälle.

Teosluettelohan kannattaisi koota säveltäjän vielä eläessä ja kyetessä antamaan tarkentavia vastauksia kysymyksiin. Vaikka tällaistakin tapahtuu, valtaosin asiaan ryhdytään vasta kun se luova henki on poissa ja jälkipolvilla on tässä suhteessa vapaat kädet esimerkiksi listata myös ne nuoruudenteokset, joita säveltäjä ei suin surminkaan halunnut viisastuneena myöntää tekemikseen.

Oskar Merikanto.

Oskar Merikanto.

Seuraava katsaus perustuu sekä kymmenien teosluetteloiden aktiiviseen sekundääriseen käyttöön kymmenien vuosien aikana että kolmen suomalaisen säveltäjän (Oskar Merikanto, Erkki Melartin ja Selim Palmgren) teosluettelon kokoamisen tarjoamaan omakohtaiseen kokemukseen. Toivottavasti joku muukin innostuu, sillä perustutkimusta on tekemättä vielä vaikka kuinka paljon.

1. Miksi säveltäjien teosluetteloita on olemassa

Säveltäjän teosluettelo on erityinen bibliografia, joka kokoaa perustiedot yksittäisen säveltäjän luovan työn tuloksista ja esittää ne jollain systemaattisella tavalla säveltäjän tuotannosta kiinnostuneiden käyttöön. Tällaisia bibliografioita laaditaan joskus yleisestä kunnioituksesta säveltäjän elämäntyötä kohtaan, mutta yleensä motiivi on paljon käytännöllisempi. Monet eri intressiryhmät tarvitsevat teosluetteloon koottua tietoa, jonka oikeellisuuteen voidaan luottaa ja jonka kattavuutta ei ole tarvetta epäillä. Esittelen näitä käyttäjäryhmiä kirjoituksen kolmannessa osassa. Tässä vaiheessa tyydyn toteamaan, että kun yhdellä luettelolla pyritään palvelemaan monia erilaisia käyttäjiä, taustalla on näkemys siitä, että tutkimukseen perustuva säveltäjän teosluettelo on musiikkitieteellistä ja kirjastoammatillista perustutkimusta.

Musiikkitieteellinen intressi kumpuaa tarpeesta tietää riittävällä tarkkuudella se kokonaisuus, joka on tieteellisen tutkimisen ulottuvilla ja kohteena. Tutkijan näkökulma voi olla yhtä hyvin musiikkianalyyttinen kuin -historiallinen, kunnollinen teosluettelo tarjoaa molemmille perusinformaatiota, jonka avulla tutkimustyötä voi jatkaa. Toisaalta jokainen teosluettelo pohjautuu selvitystyöhön, joka hyödyntää musiikkitieteellisiä menetelmiä. Kuitenkin vasta kirjastoammatillinen näkemys luettelon rakenteesta ja informaation esitystavasta antaa musiikkitieteelliselle aineistolle sen arkkitehtuurin, jonka tunnemme valmiina luettelona.

Olemassa olevat teosluettelot voidaankin jakaa kahteen pääryhmään sen perusteella, kumpaan ammatilliseen ryhmään luettelon tekijä kuuluu. Suomessa tyypillinen teosluetteloita tehnyt musiikintutkija on professori Fabian Dahlström, jonka Sibelius-luettelo edustaa monessa suhteessa saksalaista tieteellisten teosluetteloiden perinnettä. Myös Leevi Madetojan tuotannosta tehty luettelo on kahden tutkijan, Erkki Salmenhaaran ja Seija Lappalaisen käsialaa. Itse edustan bibliografisesti suuntautuneita kirjastonhoitajia ja olen pyrkinyt kompensoimaan vaillinaista musiikkitieteellistä osaamistani konsultoimalla tutkijoita. Parhaimmillaan työssä yhdistyvätkin molemmat osaamisalueet; Sibelius-luettelon valmisteluissa pääsimme myös me kirjastoihmiset kertomaan näkemyksiämme ja jossain määrin vaikuttamaan myös lopputulokseen.

Säveltäjien teosluetteloiden maailma on monen muunkin syyn takia varsin vaihteleva. Luetteloiden kattavuus ja perusteellisuus vaihtelevat ääritarkoista tuhatsivuisista järkäleistä heppoisiin teoslistauksiin, joissa on vain vähän lisätietoja. Jälkimmäisiäkin silti tarvitaan, sillä kaikissa yhteyksissä ei ole mahdollista eikä järkevää tarjota ”kaikkea”, vaan esimerkiksi tiivis listaus säveltäjän yksinlauluista tai orkesterisävellyksistä on juuri sitä, mitä tarvitaan. Ammattimainen teosluetteloiden tarvitsija ei kuitenkaan haluaisi termiä antaa kovin heppoisille listauksille, koska ne ovat usein anonyymejä ja niiden kattavuutta ja luotettavuutta on vaikea arvioida, koska kukaan ei ole ottamassa vastuuta.

Tästä syystä tarkoitan tässä kirjoituksessa teosluettelolla alkuperäisaineiston tutkimiseen perustuvaa, kattavaa ja tiedollisesti luotettavaa luetteloa, joka sisältää perusinformaation lisäksi tietoa siitä, mistä tuo informaatio on peräisin. Näitä ”oikeita” teosluetteloita on niitäkin silti montaa eri lajia, jotka on hyvä hahmottaa.

Temaattis-bibliografinen teosluettelo sisältää kaikkiin teosluetteloihin kuuluvan bibliografisen informaation lisäksi myös nuottinäytteitä (incipit) eli ”teemoja”, joiden perusteella teosten musiikillisia yhtäläisyyksiä ja saman teoksen erilaisia variantteja voidaan hahmottaa jo luettelon tasolla ilman erillistä musiikkitieteellistä analyysiä. Temaattis-bibliografista luetteloa pidetään yleisesti ”lippulaivana”, joka sisältää oletuksen mukaan kaiken tarpeellisen. Nykyaikana voidaan tosin tämäkin oletus asettaa kyseenalaiseksi, sillä erityisesti paperille painettuna tällainen temaattinen luettelo on hyvin staattinen, tiettyyn tutkimukselliseen hetkeen pysähtynyt. Modernissa luettelossa temaattisista näytteistä olisi linkit täysiin nuotinnoksiin (jos sellaiset ovat tekijänoikeussyistä mahdollisia) ja mieluiten vielä kuunneltaviin näytteisiin (MIDI tai normaalin esityksen tallenne). Tällaisia luetteloita ei juuri ole, vaikka jotkut nuoremmat säveltäjät ovat oma-aloitteisesti edenneet tällä tiellä jo aika pitkälle (esimerkkinä suomalainen Olli Virtaperko, jonka kotisivuilla voi monessa tapauksessa selata teosluetteloa myös nuottien ja kuuntelunäytteiden avulla).

Systemaattis-bibliografinen teosluettelo ei tarjoa nuotinalkuja, vaikka se muilta osin voi olla aivan yhtä täysipainoinen luettelo. Temaattisen osuuden puuttuminen on useimmiten seurausta rajallisista voimavaroista. Nuottinäytteiden tuottaminen vaatii sekä osaamista että aikaa, minkä lisäksi ne kasvattavat nopeasti luettelon sivumäärää. Esimerkiksi itselläni työn alla oleva Melartin-luettelon uudistettu laitos ei tällä hetkellä ole temaattinen, vaikka itse kovasti haluaisin tämänkin piirteen luettelon käyttäjille tarjota. Melartinin tuotanto on erittäin laaja ja sen nuotintamisen hinta olisi karkeasti arvioiden yli 2000 euroa ja nuottinäytteiden lisääminen luetteloon lisäisi sen sivumäärää noin puolella (nyt noin 500 sivua). Verkkoon vietynä luettelon sivumäärä ei ole ongelma, mutta nuotinnosten tekeminen on siinäkin ratkaistava. Näiden samojen syiden takia esimerkiksi sekä paperikirjana että PDF-muotoisena luettelona verkossa oleva Palmgren-teosluettelo ei sekään ole temaattinen.

Mitä sitten tarkoitetaan säveltäjän teosluettelon ”bibliografiamaisuudella” ja systemaattisuudella? Teosluettelo on bibliografia samassa merkityksessä kuin perinteinen bibliografia on luettelo kirjallisuudesta. Kun kohteena eivät kuitenkaan ole kirjalliset vaan sävellysteokset, ns. bibliografisten perustietojen luettelo paisuu yllättävänkin pitkäksi. Esimerkiksi seuraavat tietoalueet kuuluvat mielestäni kaikki jokaiseen teosluetteloon, vaikka yksittäisen sävellyksen kohdalla kaikkia ei käytettäisikään (soitinsävellyksessä ei ole tekstin tekijää, eikä suinkaan kaikista sävellyksistä tunneta sovituksia):

Teoksen nimi (se nimi, jolla teos tunnetaan ja on syytä tuntea ensisijaisesti)
Teoksen nimen variantit (alanimekkeet, erikieliset nimitykset, lempinimet jne)
Esityskokoonpano (mille äänille ja tai soittimille teos on sävelletty)
Teoksen mahdolliset osat ja niiden nimet (osien mahdollinen numerointi)
Teoksen ja sen osien tempomerkinnät
Teoksen nimen täsmentävät elementit (opus- ja teosluettelonumerot, järjestysnumerot, sävellajit jne.)
Sävellysaika ja -paikka (valitulla tarkkuudella, usein tietoa ei ole tai se on epävarmaa)
Tekstin tekijän nimi (elinaikatieto ainakin ensimmäisen nimen esiintymän kohdalla, tekstin lähdeteos ja sen julkaisuvuosi, mahdollisten käännösten tekijöiden nimet jne.)
Omistuksen kohteena oleva henkilö, yhteisö tai vastaava (omistus voi olla käsikirjoituksessa tai painetussa nuotissa tai molemmissa)
Käsikirjoitus (sijoituspaikan paikkamerkki eli signum, jotta tiedetään, mitä ja mistä on etsittävä, jos käsikirjoitukseen halutaan perehtyä sekä käsikirjoituksiin liittyvä merkityksellinen lisäinformaatio)
Ensiesitys (päivämäärä, esityspaikka, esittäjät mahdollisuuksien mukaan)
Ensijulkaisu (kustantaja, julkaisun nimi, julkaisuvuosi ja mahdollinen kustannustunnus)
Lisäjulkaisut (samat tiedot ensijulkaisun jälkeisistä uusintajulkaisuista)
Sovitukset (esityskokoonpano, sovittajan nimi, sovitusaika sekä näihin liittyvät taustatiedot)
Hakumuoto (kirjastoluettelointia varten muodostettu standardoitu sävellyksen nimi)
Lisätietoja (osio, johon merkitään edellisiin kohtiin sopimattomat taustatiedot sekä sellaiset taustatiedot, jotka valottavat perustietoja).

Joissakin luetteloissa on tarjottu käyttäjälle myös arvio teoksen kestosta, koska se on esimerkiksi konserttien suunnittelijoille hyödyllinen tieto. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen objektiivinen perusfakta, kuten edellä olevat, joten pidän sen merkitsemistä harkinnanvaraisena.

Teoksen ääniala on merkityksellinen lähinnä yksinlauluohjelmistoa etsiville ja suunnitteleville. Tämä tieto on sinänsä yksiselitteinen tosiasia, mutta jo käsikirjoituksen ja painetun nuotin välillä voi olla eroa, sovituksista puhumattakaan. Usein käytetään ilmaisua ”alkuperäinen sävellaji”, jolla ilmaistaan käsikirjoituksessa oleva ratkaisu ja ääniala sen perusteella.

Teosluettelon tietosisällön ratkaisee teosluettelon tekijä, mikä on johtanut siihen, että luetteloiden tietosisällöissä on merkittäviäkin eroja temaattisuudesta riippumatta. Edellä luetellut tietoalueet eivät kaikkien luettelontekijöiden mielestä ole yhtä tärkeitä, joten käyttäjän on hyvä pyrkiä hahmottamaan, mitä tietoja voi odottaa kaikkien teosten osalta löytyvän, mitä ei.

Teosluettelon tekijä päättää myös sen yleisen systematiikan, jonka pohjalle teosluettelo on rakennettu. Systematiikassa on kysymys siitä järjestysperiaatteesta, jonka nojalla teokset on lineaarisesti etenevään luetteloon sijoitettu. Perusratkaisuja on neljää lajia: (a) aakkoselliset luettelot (kaikki teokset yksissä aakkosissa), (b) luokitussystemaattiset luettelot (esityskokoonpanon tai musiikin lajin mukaan ryhmitelty luettelo), (c) kronologiset luettelot (teokset sävellysjärjestyksessä) ja (d) jonkin järjestävän teoskohtaisen koodin mukaan järjestetyt luettelot.

Aakkosellisen teosluettelo soveltuu parhaiten säveltäjille, joiden tuotanto on suppea ja koostuu pääosin erisnimisistä teoksista. Aakkosjärjestyksen ongelmana on kielisidonnaisuus, joka muunkielisille käyttäjille ei aina ole looginen. Luettelon tekijä joutuu myös päättämään, otetaanko aakkosjärjestyksessä huomioon sanojen alussa olevat artikkelit (yleensä ei oteta), ovatko numeroalkuiset alussa vai lopussa ja miten suhtaudutaan sellaisiin kirjaimiin, joita omankielisestä aakkostosta ei löydy.

Luokitussystematiikat ovat suosittuja, koska valtaosa käyttäjistä lähestyy säveltäjien tuotantoa käytännöllisinä, sisällöllisinä ryhminä (”yksinlaulut”, ”pianomusiikki”, ”näyttämöteokset”, ”kirkkomusiikki” jne.). Luokitus on usein järkevä peruste säveltäjille, joiden tuotantoon sisältyy runsaasti kaikenlaista. Musiikin luokittamisen yleiset ongelmat näkyvät silti myös teosluetteloiden ratkaisuissa. Esityskokoonpano on objektiivinen luokitusperuste, mutta sijoitetaanko balettimusiikiksi sävelletty kamariyhtyeteos näyttämömusiikkiin vai ei? Kaikille luokituksille on yhteistä se, että yhdelle käyttäjälle luonteva jaottelu voi olla toiselle outo. Universaalia, kaikkien mielestä luontevaa luokitusta ei ole olemassa.

Kronologinen eli sävellysaikaan perustuva luettelo on monille tuttu siitä yksinkertaisesta syystä, että maailman tunnetuin teosluettelo, Wolfgang Amadeus Mozartin tuotannon kokoava Köchel-luettelo on temaattis-bibliografis-kronologinen teosluettelo, jossa KV-numerot ilmaisevat suoraan sävellysten valmistumisjärjestyksen. Kronologinen luettelo on tutkimuksellisesti erittäin vaativa tapa, minkä seurauksena teosten järjestystä täytyy uudempien tutkimustulosten takia jatkuvasti muuttaa. Köchel-luettelo on kokenut jo monta vaihetta ja pahimmillaan yksittäisen sävellyksen paikka luettelossa on voinut vaihtua puolen tusinaa kertaa. Käytännössä tällaisia luetteloita onkin suhteellisen vähän. Tärkein syy on tiedon puute. Varsinkin vanhempien säveltäjien kohdalla on usein tilanne, ettemme yksinkertaisesti tiedä, milloin jokin sävellys on valmistunut. Mutta myös 1900-luvun säveltäjien tuotannossa on paljon kronologisia arvoituksia, joihin ei välttämättä myöskään ole koskaan tarjolla ratkaisun sisältävää lisäinformaatiota.

Teoskohtaisen koodin mukaan järjestetyt luettelot ovat yleisiä, koska koodituksilla saadaan usein hyvin kaoottiseen sävellysten joukkoon käyttöä ja hakuja helpottavaa järjestystä, vaikkakin sitten keinotekoista. Koodeista tavallisimpia ovat järjestys-, opus- ja teosluettelonumerot. Järjestysnumeroilla hallitaan yleensä vain yhteen systemaattiseen ryhmään kuuluvia teoksia kuten sinfonioita tai pianokonserttoja. Kun numerointi kattaa koko tuotannon, puhutaan jo teosluettelonumeroista. Opusnumerot ovat musiikin harrastajillekin tuttu asia, mutta teosluetteloiden yhteydessä niihin täytyy suhtautua kriittisesti, koska numeroita ovat antaneet säveltäjät itse, kustantajat ja joskus aivan ulkopuoliset, pahaa tarkoittamatta mutta asioita sotkien. Monen barokin ajan säveltäjän tuotannossa on useita kilpailevia opusnumeroita sen takia, että puutteellisen tekijänoikeudellisen valvonnan oloissa kilpailevat kustantajat antoivat opusnumeroita mielivaltaisesti. Myöskään säveltäjät itse eivät ole olleet syyttömiä sotkuihin. Moni säveltäjä on aloittanut teostensa opusnumeroinnin kahteen, joka kolmeen kertaan, kuten Béla Bartók – vain luopuakseen sitten opusnumeroista kokonaan, kuten teki myös Einojuhani Rautavaara.

Ainoa yleisesti ottaen järkevä koodijärjestelmä on teosluettelon kokoamisen yhteydessä suoritettu teosten numerointi ja koodittaminen kirjaimilla. Tämä voidaan tehdä koko tuotannolle (kuten Mozartin kohdalla) tai vain opusnumerottomille teoksille (kuten esimerkiksi Palmgrenin ja Melartinin tapauksessa). Olennaista on, että numerointi perustuu kunnolliseen tutkimukseen ja tehdään vasta kun uusia löytöjä ei suuremmin ole enää tulossa. Kaikissa luetteloissa koodin järjestelmää ei voi pitää onnistuneena, eivätkä kaikki luetteloiden kokoajat edes kerro, miten numerointeja pitäisi soveltaa. Tämä on johtanut maailmalla erilaisiin lyhenteisiin, mistä ei hyödy kukaan. Käyttäjän kannalta järkevän luettelon tekeminen ei ole sinänsä vaikeaa ja kerron seuraavassa osassa, kuinka se tehdään.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo ei ole jokamiehen työkalu, mutta osaavan käyttäjän avulla siitä saadaan hyötyä niin musiikin harrastajalle kuin vakavammalle tutkijalle. Esimerkiksi säveltäjäelämäkerran kirjoittaminen on aika epätoivoinen tehtävä, jos kukaan ei ole koonnut teosluetteloa. Elämäkerran kirjoittaja joutuu sen tekemään kaiken muun ohessa, mikä ei ole hyvä ratkaisu. Siksi on ehdottomasti paras ratkaisu, että säveltäjän teosluettelo on korkealle priorisoitua perustutkimusta.

Miksi niin ei kuitenkaan ole, olisi laajan polemiikin aihe sinänsä. Tyydyn tässä vain vetoamaan niin musiikintutkijoihin kuin kirjastoalaankin. Ottakaa kaikki keskeiset suomalaiset säveltäjät työn alle ja tuottakaa yhteisvoimin lisää teosluetteloita. Sitä ei kukaan ulkopuolinen tule koskaan tekemään. Joten kun seuraavan kerran joku marisee siitä, ettei meillä ole kunnollista käsitystä siitä, mitä Ilmari Hannikainen tai Armas Maasalo sävelsi, perustakaa teosluetteloprojekti! Tarvitsemme myös ajantasaisen tiedon siitä, mitkä säveltäjät ovat jollain lailla jo tutkittuja ja luetteloituja, ketkä ovat työn alla (tiettävästi ainakin Helvi Leiviskä) ja ketkä ainakin pitäisi luetteloida. Ei Suomi niin kauhean suuri maa ole ja säveltäjiä on aina ollut kohtuullinen määrä. Pulaa on vain kiinnostuksesta ja oikeasta asenteesta. Musiikkimme historia ei ole ollut muodikas tutkimuskohde. Olisi kuitenkin syytä aina jossain määrin olla.

Seuraava yhteenveto kertoo, mitä on jo tehty ja mitä pitäisi vielä tehdä, ainakin.

Palmgren, Selim
Heikki Poroila: Selim Palmgrenin sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2014)

Kuula, Toivo
Eeva Viitasalo: Toivo Kuulan sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013, vain PDF verkossa)

Sibelius, Jean
Fabian Dahlström: Jean Sibelius : Thematisch-bibliographisches Verzeichnis seiner Werke (Breitkopf & Härtel 2003)
Fabian Dahlström: The works of Jean Sibelius (Sibelius-Seura 1987)

Melartin, Erkki
Heikki Poroila: Erkki Melartinin sävellykset. Osa I: Valmistuneet sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2000)
* Uudistettu laitos valmisteilla, arvioitu ilmestymisaika 2016.

Kilpinen, Yrjö
Tarja Taurula: Yrjö Kilpinen : Sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys & Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus 1998)

Merikanto, Oskar
Heikki Poroila: Oskar Merikannon sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 1994)
* Uudistettu laitos valmisteilla, arvioitu ilmestymisaika 2017-2018.

Madetoja, Leevi
Seija Lappalainen & Erkki Salmenhaara: Leevi Madetojan sävellykset (Suomen säveltäjät 1987)

Suhteellisen kattavat teoslistaukset, vaikka ei varsinaista teosluetteloa, on seuraavista säveltäjistä:

Borg, Kim (1992) – Hannikainen, P. J. (2005) – Järnefelt, Armas (2009) – Kajanus, Robert (2002) – Klami, Uuno (2000) – Kotilainen, Otto (1997) – Merikanto, Aarre (1985) – Pacius, Fredrik (2009) – Pesonen, Olavi (2003) – Pingoud, Ernst (1997) – Raala, R. (2003) – Raitio, Väinö (2002) – Rautavaara, Einojuhani (2014)

Teoksessa Suomalaisia säveltäjiä (Otava 1994) on kymmenien säveltäjien teoslistauksia, mutta teostiedoissa on virheitä ja mm. opusnumerot puuttuvat lähes kauttaaltaan (ne olisivat kuulemani väitteen mukaan vieneet kustantajan mielestä liikaa tilaa!).

Kirjastoille tehtyjä, säveltäjän koko tuotannon tiiviisti esittäviä ohjeluetteloita on seuraavilta:

Järnefelt, Armas – Kilpinen, Yrjö – Klami, Uuno – Kokkonen, Joonas – Kotilainen, Otto – Kuula, Toivo – Madetoja, Leevi – Merikanto, Oskar – Palmgren, Selim – Pingoud, Ernst – Raitio, Väinö – Sibelius, Jean.

Niitä jo kuolleita suomalaisia säveltäjiä, joiden tuotannosta ei ole oikein minkäänlaista tolkullista luetteloa, ovat mm. Erik Bergman, Thomas Byström, Carl Collan, Einar Englund, Richard Faltin, Karl Flodin, Erik Fordell, Nils-Eric Fougstedt, Emil Genez, Erik August Hagfors, Ilmari Hannikainen, Lauri Ikonen, Bengt Johansson, Heino Kaski, Heikki Klemetti, Ilmari Krohn, Taneli Kuusisto, Armas Launis, Helvi Leiviskä (tekeillä on), Ernst Linko, Gabriel Linsén, Sofie Lithenius, Armas Maasalo, Tauno Marttinen, Mikael Nyberg, Lauri Parviainen, Väinö Pesola, Juhani Pohjanmies, Tauno Pylkkänen, Sulho Ranta, Lauri Saikkola, Erkki Salmenhaara, Sulo Salonen, Ahti Sonninen, Kalervo Tuukkanen, Axel Törnudd ja Martin Wegelius.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Sydänten säveltäjän, suuren maestron Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) musiikki jää elämään

Einojuhani Rautavaara 1928–2016.

Einojuhani Rautavaara 1928–2016.

Suuri säveltäjä Einojuhani Rautavaara on poissa. Tunnen suurta haikeutta ja ikävää. Rautavaara oli kansainvälisesti tunnetuin ja soitetuin suomalainen taidemusiikin säveltäjämme Jean Sibeliuksen jälkeen, ja sukupolvensa tärkein säveltäjä Suomessa. Hän kulki uusklassisesta tyylistä avantgardismin ja sarjallisuuden kautta omaan, ainutlaatuiseen sävelkieleensä. Hänen myöhäisessä tyylissään modernismi yhdistyi mystiseen romantismiin.

Rautavaara käytti paljon metafyysisiä ja uskonnollisia aiheita musiikissaan. Uskonnollisuus merkitsi hänelle ”mieltymystä äärettömään”, siinä on tilaa ihmettelylle ja mysteerille. Enkelit olivat hänelle voimakkaita mieshahmoja, jotka saivat asioihin vauhtia. Hän hio ja kehitti sävelilmaisuaan pitkin värikästä säveltäjän taivaltaan saaden musiikillisiin ideoihinsa yhä vaikuttavampia kuulokuvia teos teokselta. Hän suosi metafyysisiä aiheita, polyharmonisia kulkuja ja symmetriaa sävellyksissään pitkin uraansa. Rautavaara tavoitteli modernien ja perinteisten sävellystapojen hedelmällistä synteesiä ja onnistui siinä mielestäni hienosti. Suurempi näkemys sävellyksen takana oli Einojuhani Rautavaaralle tärkeä asia. Sävellys sai vasta sen kautta merkityksensä ja voimansa.

Rautavaara sävelsi suomalaista ja universaalia sielun ja sydänten musiikkia, jonka kantava idea oli hänen erityinen asenteensa elämään ja musiikkiin. Hänen musiikkinsa on kiitollista esitettävää ja kuunneltavaa, sillä se ei ole tarkoitushakuisesti liian vaikeaa. Silti se on hyvin persoonallista, sielukasta ja omaäänistä. Hän uskalsi säveltää sitä, mitä hänen sydämessään liikkui välittämättä muodista tai koulukunnista. Hänen kiitetty ohjeensa monille kuuluisille säveltäjäoppilailleen oli: ”Säveltäkää sellaista musiikkia, josta itse pidätte.”

Pedagogina Rautavaara oli oppilaitaan kunnioittava ja kannustava, suvaitsevainen ja laajasti sivistynyt suuri taiteilija. Näin kertovat hänen oppilaansa. Hän oli hieno, empaattinen ja syvähenkinen luonne, myös suvereeni keskustelija syvällisistä aiheista. Hänen persoonallisuutensa oli aivan erityinen, suorastaan vangitseva. Valovoimaisen karsimansa hän säilytti vuoden 2004 vakavan sairauskohtauksenkin jälkeenkin, josta lähtien ”kuolema jäi luuraamaan hänen selkänsä taakse” hänen omin sanoin sanottuna.

* * *

Einojuhani Rautavaara oli kuollessaan 87-vuotias. Hän menehtyi suuren leikkauksen jälkikomplikaatioihin. Hänen pitkä, traaginen, syvämietteinen, mielenkiintoinen, myrskyinen ja myös onnellinen elämänsä päättyi 27.8.2016. Rautavaara loi suunnattoman laajaa ja laadukasta tuotantoaan myös haastavissa, jopa painajasimaisissa, ensimmäisen avioliittonsa aikaisissa olosuhteissa. Toinen, loppuun asti onnellinen avioliitto Sini Rautavaaran kanssa pelasti hänet elämälle, luomaan upeinta musiikkiaan. Hän oli musiikkisuvun kasvatti, hänen isänsä Eino Rautavaara oli yksi Suomalaisen Oopperan perustajajäsenistä. Oopperalaulaja Aulikki Rautawaara ja sellisti Pentti Rautavaara olivat hänen serkkujaan. Hän menetti molemmat vanhempansa melko varhain, mutta kulki vakaasti säveltäjän tiellään eteenpäin. Hän luki paljon ja opiskeli ahkerasti hankkien jo nuorena itselleen laajan yleissivistyksen.

Rautavaara alkoi säveltää jo teini-iässä 1940-luvulla. Hän voitti uusklassistisella puhallinsävellys-teoksellaan A Requiem in Our Time yhdysvaltalaisen sävellyskilpailun vuonna 1954. Rautavaara sävelsi sen äitinsä muistolle ja se oli hänen ensimmäinen kansainvälinen menestysteoksensa. Hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin yliopistossa, myös ulkomailla useaan kertaan. Hän toimi taiteilijaprofessorina vuosina 1971–1976 ja Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina vuosina 1976–1990. Hänellä oli aina palava tahto ja kutsumus säveltää, hän kertoi saavansa teoksensa kuin lahjaksi toisesta ulottuvuudesta. Hän on kertonut toimineensa siinä prosessissa kuin kätilönä, ottaen vastaan uuden luomuksen varoen, ettei se vahingoittuisi synnytyksessä. Monet teoksensa hän saikin ihmeen valmiina paperille, toiset vaativat vielä työstämistä.

Einojuhani Rautavaaran suurenmoinen musiikki tulee elämään niin kauan kuin ihmiskuntakin. Se on ja on oleva suuri ilon, sykkivien syvyyksien ja toivon aarreavaruus lukemattomille ihmisille. Hänen lähtönsä jättää Suomen ja koko maailman säveltaiteeseen suuren, hänen suuruisensa, aukon. Hän oli ainutlaatuinen visionääri, tarinoiden kertoja ja omaääninen suuri taiteilija, joka teki rohkeita ja ennennäkemättömiä ratkaisuja musiikissaan. Hän oli usein epämuodikas, ihan tarkoituksella. Hänen 3. Sinfoniansa Bruckner-vaikutteineen aikanaan oli suorastaan kuin suuri epäonnistuminen. Nykyään se on hänen arvostetuimpia ja upeimpia taideteoksiaan. Se kumpusi hänen senaikaisesta ahdistavasta ja piinallisesta perhe-elämästään hänen taitelijapersoonansa läpi.

Rautavaaran soitetuin ja maailmanlaajuisesti rakastetuin sävellys on Cantus Arcticus, op. 61 (1972), konsertto orkesterille ja linnuille. Tämä teos on omistettu presidentti Urho Kekkoselle. Säveltäjä äänitti itse lintujen laulua Limingan soilta ja käsitteli niitä koneellisesti. Myös Suomen kansallislintu, joutsen on äänessä tässä teoksessa. Teos soi yleisinhimillistä ihmisen sielun ja luonnon yhteyttä, kaipuuta luontoon sekä suurempaan yhteyteen ja merkitykseen. Rautavaaran kansainvälinen suuri läpimurto aikaisempien pienempien vastaavien jälkeen tapahtui 1990-luvulla 7. sinfonian Angel of Light siivin. Se sai kiittävät arvostelut sekä yleisöltä että kriitikoilta kaikkialla, missä sitä esitettiin. Enkeliaihe tulee Rautavaaran teoksiin hänen lapsuuden näyistään ja nuoruuden kokemuksistaan Valamon luostarissa; myös Rainer Maria Rilken Duinon elegioiden hänelle jo nuoruudesta lähtien tutuista enkelihahmoista. Rautavaaran 8. Sinfonian The Journey tilasi maailman parhaisiin orkestereihin kuuluva Philadelphia orkesteri 100-vuotisjuhliinsa keväällä vuonna 2000.

Syvästi kaivatun Einojuhani Rautavaaran tuotanto on hyvin monipuolinen ja rikas. Hän on maailmanlaajuisesti tärkeä ja rakastettu kuorosäveltäjä mm. teoksillaan Lorca-sarja, Three Sonnets of Shakespeare, Vigilia (ortodoksiaiheinen) ja Lapsimessu. Yksinlauluja hän sävelsi paljon, nekin mielenkiintoisiin teksteihin. Suuri saavutus ovat hänen kahdeksan sinfoniaansa, samoin  paljon esitetty muu orkesterimusiikki kuten Pelimannit, Cantos III, Lintukoto, Angels and Visitations ja Autumn Gardens. Muusikkojen ja yleisön suosikkeja ovat monet säveltäjän konsertoista eri soittimille mm. huilullle Danses with the winds, harppukonsertto, viulukonsertto ja kontrabassokonsertto Angel of Dusk. Kamarimusiikkia Rautavaara sävelsi pitkin uraansa esimerkkinä siitä oboekvartetto, jousikvartetot 1–4 ja sellosonaatti.

Oopperasäveltäjänä Rautavaara oli merkittävä. Monet hänen oopperoistaan ovat löytäneet tiensä myös ulkomaille, etenkin Saksaan. Hän kirjoitti libretot itse, yhtä lukuun ottamatta. Niiden vaikuttavuus ja suosio piilee siinä, että ne kertovat todellisista historian henkilöstä ja ovat mestarillista musiikkia. Thomas, Marjatta matala neiti, Aleksis Kivi, Tietäjien lahja, Auringon talo, Rasputin. Einojuhani Rautavaaran musiikkia on myös kuultu mm. Terrence  Malickin ja Aki Kaurismäen elokuvissa.

Hän kirjoitti itse mm. omaelämäkertansa Omakuva, ja hänestä on ilmestynyt myös muita elämäkertoja, sekä muuta kirjallisuutta. Kirjastoista ympäri Suomea löytyvät Rautavaarasta kertovat kirjat, hänen monipuolinen sävellystuotantonsa äänitteinä, dvd-levyinä (oopperat) ja nuotteja. Samuli Tiikkajan ansiokas elämäkerta Tulisaarna ilmestyi vuonna 2014. ”Kun sen kirjoittaja kertoi säveltäjälle, että kirjan nimeksi tulee Tulisaarna hänen toisen pianosonaattinsa nimeä siteeraten, hän innostui tekemään vertauksen oman elämänsä ja tuon sonaatin välillä. Sonaatin lopussa nimittäin valtavan tuhovoimaisen klusterin sisältä lipuu esiin kirkas D-duurisointu.”

* * *

Hyvää matkaa, rakastettu säveltäjä, kanssa enkelten. Taivaan sini ja maailmanhengen hellä syli ottakoon sinut ikuiseen valoonsa ja suojaansa.

Suuren säveltäjän musiikki puhukoon puolestaan. Sanat eivät riitä kertomaan.
Rautavaara: Symphony No. 8, The Journey

Teksti: Rose Sirviö

Lastuja Liisankadulta – Svart Recordsin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana

Heikki Poroila kirjoittaa Svart Recordsin ja Ylen yhteistyönä tuotetuista julkaisusarjoista Pop Liisa ja Jazz Liisa. Ensi kertaa levylle päätyneet kahdeksan harvinaista livetallennetta ilmestyivät keväällä 2016.

* * *

Lähinnä metallin ja punkin vinyylijulkaisemiseen keskittynyt turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Svart Recordsin kunnianhimoisena aikomuksena on tarjota kaikki säilyneet konsertit kahtena sarjana. Jazz Liisa kokoaa yhteen esitykset, joita on pidetty enemmän jazzin perinteeseen liittyvinä, Pop Liisa puolestaan ne, joiden musiikki kuuluu 1970-luvun progen piiriin. Rajanveto on monessa tapauksessa mielivaltainen, eikä siksi ole yllättävää, että samoja muusikoita löytyy molemmista sarjoista. En tiedä, palveleeko tämä ryhmittely tänä päivänä varsinaisesti ketään tai mitään, niin paljon enemmän yhteistä kuultavalla musiikilla on kuin erottavaa. Näillä nyt kuitenkin mennään.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Kun tätä kirjoitan, sarjasta on ilmestynyt neljä ensimmäistä levyllistä, kaikkiaan kahdeksan noin 40 minuutin mittaista konserttia. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista. Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

JazzLiisa0104 slider

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä. Vähän tylsän aloituksen (Long Tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä. Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

* * *

Huhtikuun 4. päivänä 1973 Liisankadulla esiintyi poikkeuksellisen kiinnostava tilapäinen kokoonpano eli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band, jonka kokoonpano kertoo mainiosti siitä, miten näkymätön jazz- ja progemuusikoiden raja tuohon aikaan oli, jos nyt rajasta edes voidaan puhua. Tolosen kanssa soittavat Wigwamin komppiryhmä PohjolaÖsterberg (Pekka Pohjola soittaa myös viulua!) ja Pekka Pöyryn lisäksi sooloilemassa on myös trumpetisti Mike Pohjola. Komppia tuplaamassa ovat Heikki Virtanen ja Reiska Laine kuten jo albumilla Tolonen! Tolosen tutut sävellykset Ramblin’ ja A Warm Trip With Taija saavat hyvin jazzillista kyytiä, eikä varsinkaan jälkimmäisen alkuperäisestä ilmavasta lattaritunnelmasta ole jätetty paljon jäljelle. Sooloimprovisaatioita riittää, joten tarjolla ollut rajallinen aika saadaan kulumaan kahden sävellyksen puitteissa.

Jazz Liisojen ehkä erikoisimman kokoonpanon tarjoaa 23.4.1975 esiintynyt KOM-kvartetti. Pianisti-säveltäjä Eero Ojasen johtaman yhtyeen kitaristina toimi Tasavallan Presidentistä loikannut Jukka Hauru, bassossa oli Tapani Tamminen ja rummuissa Ari Valtonen. Liisankadulla mukana olivat myös Teatterikorkean laulunopettajana myöhemmin pitkään toiminut Eija Orpana ja näyttelijä Pertti Melasniemi, joka lähinnä kyllä vain ”laulaa”. Sävellykset ovat Ojasen ja Haurun käsialaa, eikä tässä nyt soiteta ajan poliittisen laulun nuottien mukaan, vaikka laulutapa ja Claes Anderssonin tekstit (Anderssonin ja Tommy Tabermanin suomennoksina) siihen suuntaan saattavat ajatuksia viedäkin. Pääosa musiikista on soittajien energistä irrottelua lyhyiden puhe- ja laulujaksojen välissä. Ojasen sujuvaa ja oivaltavaa pianismia on erityisen miellyttävää kuulla näin keskeisessä roolissa, kun hän poliittisen laulun kuvioissa niin usein joutui tyytymään yksinkertaiseen säestäjän rooliin. Oivaa ajankuvaa tarjoaa KOM-kvartetin esityksen avaava Matti Konttisen lakoninen juonto. Tästä ei kuivakan asiallista perisuomalaista sisäänhuutoa enää paremmaksi saa!

* * *

Vaikka Liisankadun äänitykset tehtiin studiossa, soittajille oli tarjolla satapäinen paikalla ollut yleisö (studio oli poikkeuksellisen kokoinen, koska se oli toiminut aikaisemmin elokuvastudiona) ja suorana lähetettävän lähetyksen tuottama ylimääräinen jännitys. Jokusen pienen epävireyden saattaa tarkkaan kuunnellen erottaakin, mutta yleisesti ottaen homma toimii erittäin ammattimaisesti, vaikka tilanne oli monelle soittajalle aivan uusi. Kaikenlaista yllätystä kuitenkin riitti, eihän tekniikka koskaan toimi ihan kuten toivottaisiin.

Myös Tasavallan Presidentin esitystä 12.9.1973 riivasivat äänitystekniset vaikeudet, joiden takia vain 34 minuuttia melkein tunnin pituisesta sessiosta on kyetty saamaan kuuntelukuntoon. Eerojen Koivistoinen ja Raittinen bravuuri Lennosta kii kuullaan melkein 20-minuuttisena järkäleenä, josta tehtiin seuraavana vuonna englanninkielinen versio albumille Milky Way Moses. Vielä hurjemman muodonmuutoksen on kokenut Tolosen sävellys Dance albumilta Lambert Land. Se on tungettu kahden pitkän improvisoidun jakson (Raittinen mukana ääntelemässä) väliin niin, että pitkän ajan epäilin virhettä levyn tiedoissa. Tästä versiosta en itse ollut erityisen innostunut, siinä on vähän liikaa näyttämisen tuntua se varsinainen sävellys kuin anteeksipyyntönä myös mukana. Tolonenkaan ei oikein keksi mitään uutta, vaikka kyseessä on hänen oma sävellyksensä. Pressan osuus onkin minulle jonkinasteinen pettymys.

Kiinnostava harvinaisuus tulee heti perään: Jukka Hauru & Superkings esiintyi 10.10.1973. Kokoonpano oli aikakauden suomalaisessa musiikissa poikkeuksellinen, sillä Ahvenlahden, Heikki Virtasen, Reiska Laineen ja Vesa Aaltosen lisäksi yhtyeessä oli mukana viulisti Juhani Poutanen, jonka bändi Jupu Group esiintyi Liisankadulla myöhemmin. Poutasen rooli onkin hyvin keskeinen, erityisesti Haurun sävellyksessä Twilight Time, jolla kuullaan suomalaisittain harvinaista jazz-viulunsooloilua. Poutanen kehuu liitteessä Haurua sekä muusikkona että Zappan kaltaisena vaativana, mutta musiikkiin keskittyneenä bändinjohtajana. Poutanen pohdiskelee mielenkiintoisesti, että Haurun vetäytyminen muusikon ja kitaristin uralta saattoi johtua siitä, että Suomessa oli tuolloin useita huippukitaristeja kuten Jukka Tolonen, eikä siinä helpolla päässyt varjosta esiin. Ei välttämättä ihan huono selitys.

Bändin nimi oli Haurun mukaan pelkkä vitsi, soittajistohan oli pääosin ollut mukana jo vuonna 1972 julkaistulla albumilla Information, mutta ilman mitään bändinimeä. Vitsi liittyy aikakaudelle yleisiin hajonneista huippuyhtyeistä koottuihin ”superyhtyeisiin” kuten Creamiin. Todellisuudessa Haurun yhtyeessä soittivat satunnaisesti monet muutkin, eikä se koskaan vakiintunut ja levyttänyt omalla nimellään.

* * *

Turha teeskennellä, kyllä minäkin odotin suurimmalla uteliaisuudella sitä, mitä Wigwam oli saanut aikaan lyhyen session puitteissa ja keskellä hajoamisprosessiaan. Liisankadun esityksessä 7.11.1973 bändi saa paljon huomiota osakseen, mutta mukana oli myös ylimääräistä jännitettä, kun Ronnie Österbergin bassorumpu hajosi kesken harjoitusten ja soittaja uhkasi häipyä paikalta (hän olisi myös halunnut soittaa vain Jim Pembroken sävellyksiä – muistan itse Vanhalla ylioppilastalolla Wigwamin konsertin, jossa Pembroke ei päässyt missään vaiheessa laulamaan, koska muut vaan jammailivat loputtomasti ja Jim joutui tyytymään tamburiinin paukuttamiseen tuolilla istuen koko konsertin ajan!). Esityksiä nyt jälkeenpäin arvioinut Jukka Gustavson pitää niitä kokoonpanon parhaisiin live-esityksiin kuuluvina, vaikka tilanne Liisankadulla oli kireä ja osin kaoottinen. Wigwam hajosi pian tämän jälkeen, mutta ei sitä kyllä esityksistä voi kuulla.

Muista konserteista poiketen Wigwamilta on otettu mukaan myös harjoittelukappale eli John Lennonin Imagine, jota ei aikoinaan lähetetty eetteriin. Muu ohjelmisto tasapainottelee siten, että Pohjolan ja Gustavsonin (Fairyport) sävellysten välissä kuullaan kaksi Pembroken laulua (Marvelry Skimmer & Grass For Blades), kaikki tuttua albumitavaraa. Kaikki kunnia muillekin yrittäjille, mutta kyllä Wigwamiin vaan oli pakkautunut käsittämättömän paljon kunnianhimoisia säveltäjiä! En ole koskaan pitänyt Gustavsonin lauluäänestä ja -tavasta, mutta loistava säveltäjä hän on aina ollut. Pekka Pohjola ei koskaan soita huonosti ja on nytkin hyvin esillä, sillä basso on miksattu kunnolla kuultavaksi. Kun Wigwamin julkinen setti alkaa edellisenä vuonna Pohjolan soololevyllä julkaistulla Nipistyksellä, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Tätä on suomalainen proge parhaimmillaan!

Sarjan ehdottomiin harvinaisuuksiin kuuluu Sami Hurmerinnan bändi Taivaanvuohi, joka esiintyi 5.12.1973 soittaen pelkästään Hurmerinnan sävellyksiä ja yhden Frank Zappa -coverin (Orange County Lumber Truck ei ole huono esitys, muttei tuo myöskään tuota mitään varsinaisesti uutta esiin eikä laulaja Tarmo Rosenlund oikein pärjää Napoleon Murphy Brockin matkijana). Tämän taltioinnin perusteella voi pitää jossain määrin yllättävänä sitä, että Hurmerinta pääsi tekemään oman albumin vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1978. Soittotaito ja sävellyskyky olivat nimittäin varsin pitkällä jo Liisankadun aikoihin. Hurmerinta muistelee itse esiintymistilanteen olleen bändin kokemattomille jäsenille kova pala, kun tuottaja Erkki Lehtola seisoi sekuntikellon kanssa odottamassa shown alkamista: ”I glanced at our drummer Ismo Räisänen and oh, he was so pale.” Taivaanvuohi teki Love Recordsille joitakin demoäänityksiä, mutta keväällä 1974 yhtye hajosi ja levytysprojekti loppui siihen. Onneksi tämä sessio kuitenkin saatiin talteen, sillä koko yhtye soittaa ammattimaisen varmasti, vaikka Hurmerinta ja Pertti ”Pepa” Päivinen ryöstävätkin pääroolin. Basisti Urpo Siitonen on rumpali Ismo Räisäsen tavoin minulle uusi nimi, mutta homma hoituu erinomaisesti molemmilta. Hurmerinnan sävellykset ovat suorastaan yllättävän hyviä ja olisivat ehkä toimineet puhtaina instrumentaaleina vielä tätäkin paremmin.

Heikki Poroila

PS.

Jutun jo kirjoitettuani tulin ajatelleeksi näitä Liisankadun konsertteja ja koko musiikkialaa myös naisnäkökulmasta. Sitähän ei käytännössä ollut ollenkaan, kenttä oli täysin miesten hallitsema, Eija Orpanan laulu säännön vahvistavana poikkeuksena. Tuona aikana eläneelle tilanne ei tietenkään ole outo, naismuusikoita ei progen ja jazzin puolella kerta kaikkiaan ollut, vaikka heidän hyvin keskeinen roolinsa iskelmälaulun puolella oli pitkäaikainen ja vahva perinne.

1970-luvulla naisten tasa-arvoisuutta miesten rinnalla kyllä osattiin jo ääneen vaatia, mutta en kykene kaivamaan muististani mitään näihin musiikkikuvioihin liittyvää polemiikkia. Musiikkialalla ei välttämättä sinänsä syrjitty naisia, mutta äijien johtamassa musiikkibisneksessä naisilla oli oma soma roolinsa, jonka puitteissa arvostus oli syytä hankkia. En silti usko, että sen paremmin Ylen kuin miesmuusikoiden puolelta olisi vastusteltu, jos mukaan olisi ollut tarjolla saman luokan naismuusikoita tai peräti naisten oma bändi. Ne ajat olivat Suomessa kuitenkin vasta edessäpäin. Onneksi sentään edes siellä.