Näyteikkuna

Tuomas Pelttari

Tuomas Pelttari

Musiikki kuuluu kaikille on blogi, jossa julkaistaan musiikkikirjastoihin läheisesti liittyviä kirjoituksia, haastatteluita, henkilökuvia ja yleisiä kuulumisia. Foorumi on tarkoitettu erityisesti musiikkikirjastoammattilaisen vapaaksi keskusteluareenaksi, jossa voidaan julkaista hieman pidempiäkin tekstejä. Mitä asiakaslähtöisempi aihe, sitä parempi. Olet tervetullut kirjoittamaan ja keskustelemaan. Voit kommentoida artikkelia klikkaamalla otsikon viereistä puhekuplaa.

Kirjoituksia tuodaan esiin Musiikkikirjastot.fi:n kautta. Voit löytää blogiin esimerkiksi Musiikin ytimestä, Facebookin Musiikkikirjastolaisista tai Twitteristä @Musakirjastot.

Miksi säveltäjien teosluetteloita on olemassa? Heikki Poroila kertoo sävellystyön järjestämisen periaatteista

Säveltäjän teosluettelo – avain luovan työn huoneistoon, osa 1

Kirjoitan pyynnöstä, mutta hyvin vapaaehtoisesti aiheesta, jonka parissa olen viihtynyt kolmisen vuosikymmentä eli pääosan kirjastourastani. Olisin todennäköisesti kiinnostunut säveltäjien teosluetteloista, vaikka en olisi musiikkikirjastonhoitaja. Mutta koska en ole musikologi vaan kirjastoihminen, lähestyn aihepiiriä ensi sijassa luetteloiden käyttäjien näkökulmasta. Pyrin seuraavassa esittämään näkemykseni siitä, miksi säveltäjien teosluetteloita on ja on syytäkin olla, miten niitä on tehty ja tehdään ja keille niistä on hyötyä.

Otsikon jälkipuolisko vihjaa pääsystä lähelle säveltäjän luovaa työtä, mutta korostaa samalla parhaankin luettelon rajoja. Olemme lähellä, mutta silti luovan työn ytimen, sen sinetöidyn työhuoneen ulkopuolella. Säveltäjäthän eivät yleensä avaa mielellään omia luovia prosessejaan. Syitä on varmasti monia, eikä merkityksettömin liene se, että niille asioille voi olla vaikea antaa tekstillistä, kielellistä asua. Itse ajattelen, että huolellisesti koottu säveltäjän teosluettelo vie niin lähelle kuin säveltäjä sallii – ja joiltakin osin vielä pidemmälle.

Teosluettelohan kannattaisi koota säveltäjän vielä eläessä ja kyetessä antamaan tarkentavia vastauksia kysymyksiin. Vaikka tällaistakin tapahtuu, valtaosin asiaan ryhdytään vasta kun se luova henki on poissa ja jälkipolvilla on tässä suhteessa vapaat kädet esimerkiksi listata myös ne nuoruudenteokset, joita säveltäjä ei suin surminkaan halunnut viisastuneena myöntää tekemikseen.

Oskar Merikanto.

Oskar Merikanto.

Seuraava katsaus perustuu sekä kymmenien teosluetteloiden aktiiviseen sekundääriseen käyttöön kymmenien vuosien aikana että kolmen suomalaisen säveltäjän (Oskar Merikanto, Erkki Melartin ja Selim Palmgren) teosluettelon kokoamisen tarjoamaan omakohtaiseen kokemukseen. Toivottavasti joku muukin innostuu, sillä perustutkimusta on tekemättä vielä vaikka kuinka paljon.

1. Miksi säveltäjien teosluetteloita on olemassa

Säveltäjän teosluettelo on erityinen bibliografia, joka kokoaa perustiedot yksittäisen säveltäjän luovan työn tuloksista ja esittää ne jollain systemaattisella tavalla säveltäjän tuotannosta kiinnostuneiden käyttöön. Tällaisia bibliografioita laaditaan joskus yleisestä kunnioituksesta säveltäjän elämäntyötä kohtaan, mutta yleensä motiivi on paljon käytännöllisempi. Monet eri intressiryhmät tarvitsevat teosluetteloon koottua tietoa, jonka oikeellisuuteen voidaan luottaa ja jonka kattavuutta ei ole tarvetta epäillä. Esittelen näitä käyttäjäryhmiä kirjoituksen kolmannessa osassa. Tässä vaiheessa tyydyn toteamaan, että kun yhdellä luettelolla pyritään palvelemaan monia erilaisia käyttäjiä, taustalla on näkemys siitä, että tutkimukseen perustuva säveltäjän teosluettelo on musiikkitieteellistä ja kirjastoammatillista perustutkimusta.

Musiikkitieteellinen intressi kumpuaa tarpeesta tietää riittävällä tarkkuudella se kokonaisuus, joka on tieteellisen tutkimisen ulottuvilla ja kohteena. Tutkijan näkökulma voi olla yhtä hyvin musiikkianalyyttinen kuin -historiallinen, kunnollinen teosluettelo tarjoaa molemmille perusinformaatiota, jonka avulla tutkimustyötä voi jatkaa. Toisaalta jokainen teosluettelo pohjautuu selvitystyöhön, joka hyödyntää musiikkitieteellisiä menetelmiä. Kuitenkin vasta kirjastoammatillinen näkemys luettelon rakenteesta ja informaation esitystavasta antaa musiikkitieteelliselle aineistolle sen arkkitehtuurin, jonka tunnemme valmiina luettelona.

Olemassa olevat teosluettelot voidaankin jakaa kahteen pääryhmään sen perusteella, kumpaan ammatilliseen ryhmään luettelon tekijä kuuluu. Suomessa tyypillinen teosluetteloita tehnyt musiikintutkija on professori Fabian Dahlström, jonka Sibelius-luettelo edustaa monessa suhteessa saksalaista tieteellisten teosluetteloiden perinnettä. Myös Leevi Madetojan tuotannosta tehty luettelo on kahden tutkijan, Erkki Salmenhaaran ja Seija Lappalaisen käsialaa. Itse edustan bibliografisesti suuntautuneita kirjastonhoitajia ja olen pyrkinyt kompensoimaan vaillinaista musiikkitieteellistä osaamistani konsultoimalla tutkijoita. Parhaimmillaan työssä yhdistyvätkin molemmat osaamisalueet; Sibelius-luettelon valmisteluissa pääsimme myös me kirjastoihmiset kertomaan näkemyksiämme ja jossain määrin vaikuttamaan myös lopputulokseen.

Säveltäjien teosluetteloiden maailma on monen muunkin syyn takia varsin vaihteleva. Luetteloiden kattavuus ja perusteellisuus vaihtelevat ääritarkoista tuhatsivuisista järkäleistä heppoisiin teoslistauksiin, joissa on vain vähän lisätietoja. Jälkimmäisiäkin silti tarvitaan, sillä kaikissa yhteyksissä ei ole mahdollista eikä järkevää tarjota ”kaikkea”, vaan esimerkiksi tiivis listaus säveltäjän yksinlauluista tai orkesterisävellyksistä on juuri sitä, mitä tarvitaan. Ammattimainen teosluetteloiden tarvitsija ei kuitenkaan haluaisi termiä antaa kovin heppoisille listauksille, koska ne ovat usein anonyymejä ja niiden kattavuutta ja luotettavuutta on vaikea arvioida, koska kukaan ei ole ottamassa vastuuta.

Tästä syystä tarkoitan tässä kirjoituksessa teosluettelolla alkuperäisaineiston tutkimiseen perustuvaa, kattavaa ja tiedollisesti luotettavaa luetteloa, joka sisältää perusinformaation lisäksi tietoa siitä, mistä tuo informaatio on peräisin. Näitä ”oikeita” teosluetteloita on niitäkin silti montaa eri lajia, jotka on hyvä hahmottaa.

Temaattis-bibliografinen teosluettelo sisältää kaikkiin teosluetteloihin kuuluvan bibliografisen informaation lisäksi myös nuottinäytteitä (incipit) eli ”teemoja”, joiden perusteella teosten musiikillisia yhtäläisyyksiä ja saman teoksen erilaisia variantteja voidaan hahmottaa jo luettelon tasolla ilman erillistä musiikkitieteellistä analyysiä. Temaattis-bibliografista luetteloa pidetään yleisesti ”lippulaivana”, joka sisältää oletuksen mukaan kaiken tarpeellisen. Nykyaikana voidaan tosin tämäkin oletus asettaa kyseenalaiseksi, sillä erityisesti paperille painettuna tällainen temaattinen luettelo on hyvin staattinen, tiettyyn tutkimukselliseen hetkeen pysähtynyt. Modernissa luettelossa temaattisista näytteistä olisi linkit täysiin nuotinnoksiin (jos sellaiset ovat tekijänoikeussyistä mahdollisia) ja mieluiten vielä kuunneltaviin näytteisiin (MIDI tai normaalin esityksen tallenne). Tällaisia luetteloita ei juuri ole, vaikka jotkut nuoremmat säveltäjät ovat oma-aloitteisesti edenneet tällä tiellä jo aika pitkälle (esimerkkinä suomalainen Olli Virtaperko, jonka kotisivuilla voi monessa tapauksessa selata teosluetteloa myös nuottien ja kuuntelunäytteiden avulla).

Systemaattis-bibliografinen teosluettelo ei tarjoa nuotinalkuja, vaikka se muilta osin voi olla aivan yhtä täysipainoinen luettelo. Temaattisen osuuden puuttuminen on useimmiten seurausta rajallisista voimavaroista. Nuottinäytteiden tuottaminen vaatii sekä osaamista että aikaa, minkä lisäksi ne kasvattavat nopeasti luettelon sivumäärää. Esimerkiksi itselläni työn alla oleva Melartin-luettelon uudistettu laitos ei tällä hetkellä ole temaattinen, vaikka itse kovasti haluaisin tämänkin piirteen luettelon käyttäjille tarjota. Melartinin tuotanto on erittäin laaja ja sen nuotintamisen hinta olisi karkeasti arvioiden yli 2000 euroa ja nuottinäytteiden lisääminen luetteloon lisäisi sen sivumäärää noin puolella (nyt noin 500 sivua). Verkkoon vietynä luettelon sivumäärä ei ole ongelma, mutta nuotinnosten tekeminen on siinäkin ratkaistava. Näiden samojen syiden takia esimerkiksi sekä paperikirjana että PDF-muotoisena luettelona verkossa oleva Palmgren-teosluettelo ei sekään ole temaattinen.

Mitä sitten tarkoitetaan säveltäjän teosluettelon ”bibliografiamaisuudella” ja systemaattisuudella? Teosluettelo on bibliografia samassa merkityksessä kuin perinteinen bibliografia on luettelo kirjallisuudesta. Kun kohteena eivät kuitenkaan ole kirjalliset vaan sävellysteokset, ns. bibliografisten perustietojen luettelo paisuu yllättävänkin pitkäksi. Esimerkiksi seuraavat tietoalueet kuuluvat mielestäni kaikki jokaiseen teosluetteloon, vaikka yksittäisen sävellyksen kohdalla kaikkia ei käytettäisikään (soitinsävellyksessä ei ole tekstin tekijää, eikä suinkaan kaikista sävellyksistä tunneta sovituksia):

Teoksen nimi (se nimi, jolla teos tunnetaan ja on syytä tuntea ensisijaisesti)
Teoksen nimen variantit (alanimekkeet, erikieliset nimitykset, lempinimet jne)
Esityskokoonpano (mille äänille ja tai soittimille teos on sävelletty)
Teoksen mahdolliset osat ja niiden nimet (osien mahdollinen numerointi)
Teoksen ja sen osien tempomerkinnät
Teoksen nimen täsmentävät elementit (opus- ja teosluettelonumerot, järjestysnumerot, sävellajit jne.)
Sävellysaika ja -paikka (valitulla tarkkuudella, usein tietoa ei ole tai se on epävarmaa)
Tekstin tekijän nimi (elinaikatieto ainakin ensimmäisen nimen esiintymän kohdalla, tekstin lähdeteos ja sen julkaisuvuosi, mahdollisten käännösten tekijöiden nimet jne.)
Omistuksen kohteena oleva henkilö, yhteisö tai vastaava (omistus voi olla käsikirjoituksessa tai painetussa nuotissa tai molemmissa)
Käsikirjoitus (sijoituspaikan paikkamerkki eli signum, jotta tiedetään, mitä ja mistä on etsittävä, jos käsikirjoitukseen halutaan perehtyä sekä käsikirjoituksiin liittyvä merkityksellinen lisäinformaatio)
Ensiesitys (päivämäärä, esityspaikka, esittäjät mahdollisuuksien mukaan)
Ensijulkaisu (kustantaja, julkaisun nimi, julkaisuvuosi ja mahdollinen kustannustunnus)
Lisäjulkaisut (samat tiedot ensijulkaisun jälkeisistä uusintajulkaisuista)
Sovitukset (esityskokoonpano, sovittajan nimi, sovitusaika sekä näihin liittyvät taustatiedot)
Hakumuoto (kirjastoluettelointia varten muodostettu standardoitu sävellyksen nimi)
Lisätietoja (osio, johon merkitään edellisiin kohtiin sopimattomat taustatiedot sekä sellaiset taustatiedot, jotka valottavat perustietoja).

Joissakin luetteloissa on tarjottu käyttäjälle myös arvio teoksen kestosta, koska se on esimerkiksi konserttien suunnittelijoille hyödyllinen tieto. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen objektiivinen perusfakta, kuten edellä olevat, joten pidän sen merkitsemistä harkinnanvaraisena.

Teoksen ääniala on merkityksellinen lähinnä yksinlauluohjelmistoa etsiville ja suunnitteleville. Tämä tieto on sinänsä yksiselitteinen tosiasia, mutta jo käsikirjoituksen ja painetun nuotin välillä voi olla eroa, sovituksista puhumattakaan. Usein käytetään ilmaisua ”alkuperäinen sävellaji”, jolla ilmaistaan käsikirjoituksessa oleva ratkaisu ja ääniala sen perusteella.

Teosluettelon tietosisällön ratkaisee teosluettelon tekijä, mikä on johtanut siihen, että luetteloiden tietosisällöissä on merkittäviäkin eroja temaattisuudesta riippumatta. Edellä luetellut tietoalueet eivät kaikkien luettelontekijöiden mielestä ole yhtä tärkeitä, joten käyttäjän on hyvä pyrkiä hahmottamaan, mitä tietoja voi odottaa kaikkien teosten osalta löytyvän, mitä ei.

Teosluettelon tekijä päättää myös sen yleisen systematiikan, jonka pohjalle teosluettelo on rakennettu. Systematiikassa on kysymys siitä järjestysperiaatteesta, jonka nojalla teokset on lineaarisesti etenevään luetteloon sijoitettu. Perusratkaisuja on neljää lajia: (a) aakkoselliset luettelot (kaikki teokset yksissä aakkosissa), (b) luokitussystemaattiset luettelot (esityskokoonpanon tai musiikin lajin mukaan ryhmitelty luettelo), (c) kronologiset luettelot (teokset sävellysjärjestyksessä) ja (d) jonkin järjestävän teoskohtaisen koodin mukaan järjestetyt luettelot.

Aakkosellisen teosluettelo soveltuu parhaiten säveltäjille, joiden tuotanto on suppea ja koostuu pääosin erisnimisistä teoksista. Aakkosjärjestyksen ongelmana on kielisidonnaisuus, joka muunkielisille käyttäjille ei aina ole looginen. Luettelon tekijä joutuu myös päättämään, otetaanko aakkosjärjestyksessä huomioon sanojen alussa olevat artikkelit (yleensä ei oteta), ovatko numeroalkuiset alussa vai lopussa ja miten suhtaudutaan sellaisiin kirjaimiin, joita omankielisestä aakkostosta ei löydy.

Luokitussystematiikat ovat suosittuja, koska valtaosa käyttäjistä lähestyy säveltäjien tuotantoa käytännöllisinä, sisällöllisinä ryhminä (”yksinlaulut”, ”pianomusiikki”, ”näyttämöteokset”, ”kirkkomusiikki” jne.). Luokitus on usein järkevä peruste säveltäjille, joiden tuotantoon sisältyy runsaasti kaikenlaista. Musiikin luokittamisen yleiset ongelmat näkyvät silti myös teosluetteloiden ratkaisuissa. Esityskokoonpano on objektiivinen luokitusperuste, mutta sijoitetaanko balettimusiikiksi sävelletty kamariyhtyeteos näyttämömusiikkiin vai ei? Kaikille luokituksille on yhteistä se, että yhdelle käyttäjälle luonteva jaottelu voi olla toiselle outo. Universaalia, kaikkien mielestä luontevaa luokitusta ei ole olemassa.

Kronologinen eli sävellysaikaan perustuva luettelo on monille tuttu siitä yksinkertaisesta syystä, että maailman tunnetuin teosluettelo, Wolfgang Amadeus Mozartin tuotannon kokoava Köchel-luettelo on temaattis-bibliografis-kronologinen teosluettelo, jossa KV-numerot ilmaisevat suoraan sävellysten valmistumisjärjestyksen. Kronologinen luettelo on tutkimuksellisesti erittäin vaativa tapa, minkä seurauksena teosten järjestystä täytyy uudempien tutkimustulosten takia jatkuvasti muuttaa. Köchel-luettelo on kokenut jo monta vaihetta ja pahimmillaan yksittäisen sävellyksen paikka luettelossa on voinut vaihtua puolen tusinaa kertaa. Käytännössä tällaisia luetteloita onkin suhteellisen vähän. Tärkein syy on tiedon puute. Varsinkin vanhempien säveltäjien kohdalla on usein tilanne, ettemme yksinkertaisesti tiedä, milloin jokin sävellys on valmistunut. Mutta myös 1900-luvun säveltäjien tuotannossa on paljon kronologisia arvoituksia, joihin ei välttämättä myöskään ole koskaan tarjolla ratkaisun sisältävää lisäinformaatiota.

Teoskohtaisen koodin mukaan järjestetyt luettelot ovat yleisiä, koska koodituksilla saadaan usein hyvin kaoottiseen sävellysten joukkoon käyttöä ja hakuja helpottavaa järjestystä, vaikkakin sitten keinotekoista. Koodeista tavallisimpia ovat järjestys-, opus- ja teosluettelonumerot. Järjestysnumeroilla hallitaan yleensä vain yhteen systemaattiseen ryhmään kuuluvia teoksia kuten sinfonioita tai pianokonserttoja. Kun numerointi kattaa koko tuotannon, puhutaan jo teosluettelonumeroista. Opusnumerot ovat musiikin harrastajillekin tuttu asia, mutta teosluetteloiden yhteydessä niihin täytyy suhtautua kriittisesti, koska numeroita ovat antaneet säveltäjät itse, kustantajat ja joskus aivan ulkopuoliset, pahaa tarkoittamatta mutta asioita sotkien. Monen barokin ajan säveltäjän tuotannossa on useita kilpailevia opusnumeroita sen takia, että puutteellisen tekijänoikeudellisen valvonnan oloissa kilpailevat kustantajat antoivat opusnumeroita mielivaltaisesti. Myöskään säveltäjät itse eivät ole olleet syyttömiä sotkuihin. Moni säveltäjä on aloittanut teostensa opusnumeroinnin kahteen, joka kolmeen kertaan, kuten Béla Bartók – vain luopuakseen sitten opusnumeroista kokonaan, kuten teki myös Einojuhani Rautavaara.

Ainoa yleisesti ottaen järkevä koodijärjestelmä on teosluettelon kokoamisen yhteydessä suoritettu teosten numerointi ja koodittaminen kirjaimilla. Tämä voidaan tehdä koko tuotannolle (kuten Mozartin kohdalla) tai vain opusnumerottomille teoksille (kuten esimerkiksi Palmgrenin ja Melartinin tapauksessa). Olennaista on, että numerointi perustuu kunnolliseen tutkimukseen ja tehdään vasta kun uusia löytöjä ei suuremmin ole enää tulossa. Kaikissa luetteloissa koodin järjestelmää ei voi pitää onnistuneena, eivätkä kaikki luetteloiden kokoajat edes kerro, miten numerointeja pitäisi soveltaa. Tämä on johtanut maailmalla erilaisiin lyhenteisiin, mistä ei hyödy kukaan. Käyttäjän kannalta järkevän luettelon tekeminen ei ole sinänsä vaikeaa ja kerron seuraavassa osassa, kuinka se tehdään.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo ei ole jokamiehen työkalu, mutta osaavan käyttäjän avulla siitä saadaan hyötyä niin musiikin harrastajalle kuin vakavammalle tutkijalle. Esimerkiksi säveltäjäelämäkerran kirjoittaminen on aika epätoivoinen tehtävä, jos kukaan ei ole koonnut teosluetteloa. Elämäkerran kirjoittaja joutuu sen tekemään kaiken muun ohessa, mikä ei ole hyvä ratkaisu. Siksi on ehdottomasti paras ratkaisu, että säveltäjän teosluettelo on korkealle priorisoitua perustutkimusta.

Miksi niin ei kuitenkaan ole, olisi laajan polemiikin aihe sinänsä. Tyydyn tässä vain vetoamaan niin musiikintutkijoihin kuin kirjastoalaankin. Ottakaa kaikki keskeiset suomalaiset säveltäjät työn alle ja tuottakaa yhteisvoimin lisää teosluetteloita. Sitä ei kukaan ulkopuolinen tule koskaan tekemään. Joten kun seuraavan kerran joku marisee siitä, ettei meillä ole kunnollista käsitystä siitä, mitä Ilmari Hannikainen tai Armas Maasalo sävelsi, perustakaa teosluetteloprojekti! Tarvitsemme myös ajantasaisen tiedon siitä, mitkä säveltäjät ovat jollain lailla jo tutkittuja ja luetteloituja, ketkä ovat työn alla (tiettävästi ainakin Helvi Leiviskä) ja ketkä ainakin pitäisi luetteloida. Ei Suomi niin kauhean suuri maa ole ja säveltäjiä on aina ollut kohtuullinen määrä. Pulaa on vain kiinnostuksesta ja oikeasta asenteesta. Musiikkimme historia ei ole ollut muodikas tutkimuskohde. Olisi kuitenkin syytä aina jossain määrin olla.

Seuraava yhteenveto kertoo, mitä on jo tehty ja mitä pitäisi vielä tehdä, ainakin.

Palmgren, Selim
Heikki Poroila: Selim Palmgrenin sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2014)

Kuula, Toivo
Eeva Viitasalo: Toivo Kuulan sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013, vain PDF verkossa)

Sibelius, Jean
Fabian Dahlström: Jean Sibelius : Thematisch-bibliographisches Verzeichnis seiner Werke (Breitkopf & Härtel 2003)
Fabian Dahlström: The works of Jean Sibelius (Sibelius-Seura 1987)

Melartin, Erkki
Heikki Poroila: Erkki Melartinin sävellykset. Osa I: Valmistuneet sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2000)
* Uudistettu laitos valmisteilla, arvioitu ilmestymisaika 2016.

Kilpinen, Yrjö
Tarja Taurula: Yrjö Kilpinen : Sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys & Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus 1998)

Merikanto, Oskar
Heikki Poroila: Oskar Merikannon sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 1994)
* Uudistettu laitos valmisteilla, arvioitu ilmestymisaika 2017-2018.

Madetoja, Leevi
Seija Lappalainen & Erkki Salmenhaara: Leevi Madetojan sävellykset (Suomen säveltäjät 1987)

Suhteellisen kattavat teoslistaukset, vaikka ei varsinaista teosluetteloa, on seuraavista säveltäjistä:

Borg, Kim (1992) – Hannikainen, P. J. (2005) – Järnefelt, Armas (2009) – Kajanus, Robert (2002) – Klami, Uuno (2000) – Kotilainen, Otto (1997) – Merikanto, Aarre (1985) – Pacius, Fredrik (2009) – Pesonen, Olavi (2003) – Pingoud, Ernst (1997) – Raala, R. (2003) – Raitio, Väinö (2002) – Rautavaara, Einojuhani (2014)

Teoksessa Suomalaisia säveltäjiä (Otava 1994) on kymmenien säveltäjien teoslistauksia, mutta teostiedoissa on virheitä ja mm. opusnumerot puuttuvat lähes kauttaaltaan (ne olisivat kuulemani väitteen mukaan vieneet kustantajan mielestä liikaa tilaa!).

Kirjastoille tehtyjä, säveltäjän koko tuotannon tiiviisti esittäviä ohjeluetteloita on seuraavilta:

Järnefelt, Armas – Kilpinen, Yrjö – Klami, Uuno – Kokkonen, Joonas – Kotilainen, Otto – Kuula, Toivo – Madetoja, Leevi – Merikanto, Oskar – Palmgren, Selim – Pingoud, Ernst – Raitio, Väinö – Sibelius, Jean.

Niitä jo kuolleita suomalaisia säveltäjiä, joiden tuotannosta ei ole oikein minkäänlaista tolkullista luetteloa, ovat mm. Erik Bergman, Thomas Byström, Carl Collan, Einar Englund, Richard Faltin, Karl Flodin, Erik Fordell, Nils-Eric Fougstedt, Emil Genez, Erik August Hagfors, Ilmari Hannikainen, Lauri Ikonen, Bengt Johansson, Heino Kaski, Heikki Klemetti, Ilmari Krohn, Taneli Kuusisto, Armas Launis, Helvi Leiviskä (tekeillä on), Ernst Linko, Gabriel Linsén, Sofie Lithenius, Armas Maasalo, Tauno Marttinen, Mikael Nyberg, Lauri Parviainen, Väinö Pesola, Juhani Pohjanmies, Tauno Pylkkänen, Sulho Ranta, Lauri Saikkola, Erkki Salmenhaara, Sulo Salonen, Ahti Sonninen, Kalervo Tuukkanen, Axel Törnudd ja Martin Wegelius.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Sydänten säveltäjän, suuren maestron Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) musiikki jää elämään

Einojuhani Rautavaara 1928–2016.

Einojuhani Rautavaara 1928–2016.

Suuri säveltäjä Einojuhani Rautavaara on poissa. Tunnen suurta haikeutta ja ikävää. Rautavaara oli kansainvälisesti tunnetuin ja soitetuin suomalainen taidemusiikin säveltäjämme Jean Sibeliuksen jälkeen, ja sukupolvensa tärkein säveltäjä Suomessa. Hän kulki uusklassisesta tyylistä avantgardismin ja sarjallisuuden kautta omaan, ainutlaatuiseen sävelkieleensä. Hänen myöhäisessä tyylissään modernismi yhdistyi mystiseen romantismiin.

Rautavaara käytti paljon metafyysisiä ja uskonnollisia aiheita musiikissaan. Uskonnollisuus merkitsi hänelle ”mieltymystä äärettömään”, siinä on tilaa ihmettelylle ja mysteerille. Enkelit olivat hänelle voimakkaita mieshahmoja, jotka saivat asioihin vauhtia. Hän hio ja kehitti sävelilmaisuaan pitkin värikästä säveltäjän taivaltaan saaden musiikillisiin ideoihinsa yhä vaikuttavampia kuulokuvia teos teokselta. Hän suosi metafyysisiä aiheita, polyharmonisia kulkuja ja symmetriaa sävellyksissään pitkin uraansa. Rautavaara tavoitteli modernien ja perinteisten sävellystapojen hedelmällistä synteesiä ja onnistui siinä mielestäni hienosti. Suurempi näkemys sävellyksen takana oli Einojuhani Rautavaaralle tärkeä asia. Sävellys sai vasta sen kautta merkityksensä ja voimansa.

Rautavaara sävelsi suomalaista ja universaalia sielun ja sydänten musiikkia, jonka kantava idea oli hänen erityinen asenteensa elämään ja musiikkiin. Hänen musiikkinsa on kiitollista esitettävää ja kuunneltavaa, sillä se ei ole tarkoitushakuisesti liian vaikeaa. Silti se on hyvin persoonallista, sielukasta ja omaäänistä. Hän uskalsi säveltää sitä, mitä hänen sydämessään liikkui välittämättä muodista tai koulukunnista. Hänen kiitetty ohjeensa monille kuuluisille säveltäjäoppilailleen oli: ”Säveltäkää sellaista musiikkia, josta itse pidätte.”

Pedagogina Rautavaara oli oppilaitaan kunnioittava ja kannustava, suvaitsevainen ja laajasti sivistynyt suuri taiteilija. Näin kertovat hänen oppilaansa. Hän oli hieno, empaattinen ja syvähenkinen luonne, myös suvereeni keskustelija syvällisistä aiheista. Hänen persoonallisuutensa oli aivan erityinen, suorastaan vangitseva. Valovoimaisen karsimansa hän säilytti vuoden 2004 vakavan sairauskohtauksenkin jälkeenkin, josta lähtien ”kuolema jäi luuraamaan hänen selkänsä taakse” hänen omin sanoin sanottuna.

* * *

Einojuhani Rautavaara oli kuollessaan 87-vuotias. Hän menehtyi suuren leikkauksen jälkikomplikaatioihin. Hänen pitkä, traaginen, syvämietteinen, mielenkiintoinen, myrskyinen ja myös onnellinen elämänsä päättyi 27.8.2016. Rautavaara loi suunnattoman laajaa ja laadukasta tuotantoaan myös haastavissa, jopa painajasimaisissa, ensimmäisen avioliittonsa aikaisissa olosuhteissa. Toinen, loppuun asti onnellinen avioliitto Sini Rautavaaran kanssa pelasti hänet elämälle, luomaan upeinta musiikkiaan. Hän oli musiikkisuvun kasvatti, hänen isänsä Eino Rautavaara oli yksi Suomalaisen Oopperan perustajajäsenistä. Oopperalaulaja Aulikki Rautawaara ja sellisti Pentti Rautavaara olivat hänen serkkujaan. Hän menetti molemmat vanhempansa melko varhain, mutta kulki vakaasti säveltäjän tiellään eteenpäin. Hän luki paljon ja opiskeli ahkerasti hankkien jo nuorena itselleen laajan yleissivistyksen.

Rautavaara alkoi säveltää jo teini-iässä 1940-luvulla. Hän voitti uusklassistisella puhallinsävellys-teoksellaan A Requiem in Our Time yhdysvaltalaisen sävellyskilpailun vuonna 1954. Rautavaara sävelsi sen äitinsä muistolle ja se oli hänen ensimmäinen kansainvälinen menestysteoksensa. Hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin yliopistossa, myös ulkomailla useaan kertaan. Hän toimi taiteilijaprofessorina vuosina 1971–1976 ja Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina vuosina 1976–1990. Hänellä oli aina palava tahto ja kutsumus säveltää, hän kertoi saavansa teoksensa kuin lahjaksi toisesta ulottuvuudesta. Hän on kertonut toimineensa siinä prosessissa kuin kätilönä, ottaen vastaan uuden luomuksen varoen, ettei se vahingoittuisi synnytyksessä. Monet teoksensa hän saikin ihmeen valmiina paperille, toiset vaativat vielä työstämistä.

Einojuhani Rautavaaran suurenmoinen musiikki tulee elämään niin kauan kuin ihmiskuntakin. Se on ja on oleva suuri ilon, sykkivien syvyyksien ja toivon aarreavaruus lukemattomille ihmisille. Hänen lähtönsä jättää Suomen ja koko maailman säveltaiteeseen suuren, hänen suuruisensa, aukon. Hän oli ainutlaatuinen visionääri, tarinoiden kertoja ja omaääninen suuri taiteilija, joka teki rohkeita ja ennennäkemättömiä ratkaisuja musiikissaan. Hän oli usein epämuodikas, ihan tarkoituksella. Hänen 3. Sinfoniansa Bruckner-vaikutteineen aikanaan oli suorastaan kuin suuri epäonnistuminen. Nykyään se on hänen arvostetuimpia ja upeimpia taideteoksiaan. Se kumpusi hänen senaikaisesta ahdistavasta ja piinallisesta perhe-elämästään hänen taitelijapersoonansa läpi.

Rautavaaran soitetuin ja maailmanlaajuisesti rakastetuin sävellys on Cantus Arcticus, op. 61 (1972), konsertto orkesterille ja linnuille. Tämä teos on omistettu presidentti Urho Kekkoselle. Säveltäjä äänitti itse lintujen laulua Limingan soilta ja käsitteli niitä koneellisesti. Myös Suomen kansallislintu, joutsen on äänessä tässä teoksessa. Teos soi yleisinhimillistä ihmisen sielun ja luonnon yhteyttä, kaipuuta luontoon sekä suurempaan yhteyteen ja merkitykseen. Rautavaaran kansainvälinen suuri läpimurto aikaisempien pienempien vastaavien jälkeen tapahtui 1990-luvulla 7. sinfonian Angel of Light siivin. Se sai kiittävät arvostelut sekä yleisöltä että kriitikoilta kaikkialla, missä sitä esitettiin. Enkeliaihe tulee Rautavaaran teoksiin hänen lapsuuden näyistään ja nuoruuden kokemuksistaan Valamon luostarissa; myös Rainer Maria Rilken Duinon elegioiden hänelle jo nuoruudesta lähtien tutuista enkelihahmoista. Rautavaaran 8. Sinfonian The Journey tilasi maailman parhaisiin orkestereihin kuuluva Philadelphia orkesteri 100-vuotisjuhliinsa keväällä vuonna 2000.

Syvästi kaivatun Einojuhani Rautavaaran tuotanto on hyvin monipuolinen ja rikas. Hän on maailmanlaajuisesti tärkeä ja rakastettu kuorosäveltäjä mm. teoksillaan Lorca-sarja, Three Sonnets of Shakespeare, Vigilia (ortodoksiaiheinen) ja Lapsimessu. Yksinlauluja hän sävelsi paljon, nekin mielenkiintoisiin teksteihin. Suuri saavutus ovat hänen kahdeksan sinfoniaansa, samoin  paljon esitetty muu orkesterimusiikki kuten Pelimannit, Cantos III, Lintukoto, Angels and Visitations ja Autumn Gardens. Muusikkojen ja yleisön suosikkeja ovat monet säveltäjän konsertoista eri soittimille mm. huilullle Danses with the winds, harppukonsertto, viulukonsertto ja kontrabassokonsertto Angel of Dusk. Kamarimusiikkia Rautavaara sävelsi pitkin uraansa esimerkkinä siitä oboekvartetto, jousikvartetot 1–4 ja sellosonaatti.

Oopperasäveltäjänä Rautavaara oli merkittävä. Monet hänen oopperoistaan ovat löytäneet tiensä myös ulkomaille, etenkin Saksaan. Hän kirjoitti libretot itse, yhtä lukuun ottamatta. Niiden vaikuttavuus ja suosio piilee siinä, että ne kertovat todellisista historian henkilöstä ja ovat mestarillista musiikkia. Thomas, Marjatta matala neiti, Aleksis Kivi, Tietäjien lahja, Auringon talo, Rasputin. Einojuhani Rautavaaran musiikkia on myös kuultu mm. Terrence  Malickin ja Aki Kaurismäen elokuvissa.

Hän kirjoitti itse mm. omaelämäkertansa Omakuva, ja hänestä on ilmestynyt myös muita elämäkertoja, sekä muuta kirjallisuutta. Kirjastoista ympäri Suomea löytyvät Rautavaarasta kertovat kirjat, hänen monipuolinen sävellystuotantonsa äänitteinä, dvd-levyinä (oopperat) ja nuotteja. Samuli Tiikkajan ansiokas elämäkerta Tulisaarna ilmestyi vuonna 2014. ”Kun sen kirjoittaja kertoi säveltäjälle, että kirjan nimeksi tulee Tulisaarna hänen toisen pianosonaattinsa nimeä siteeraten, hän innostui tekemään vertauksen oman elämänsä ja tuon sonaatin välillä. Sonaatin lopussa nimittäin valtavan tuhovoimaisen klusterin sisältä lipuu esiin kirkas D-duurisointu.”

* * *

Hyvää matkaa, rakastettu säveltäjä, kanssa enkelten. Taivaan sini ja maailmanhengen hellä syli ottakoon sinut ikuiseen valoonsa ja suojaansa.

Suuren säveltäjän musiikki puhukoon puolestaan. Sanat eivät riitä kertomaan.
Rautavaara: Symphony No. 8, The Journey

Teksti: Rose Sirviö

Prog & roll & blues & jazz – lisää virikkeitä asiakaspalveluun verkossa ja kirjastossa

Yleisten kirjastojen luokitus YKL uudistuu musiikin osalta verkkaisesti, mutta harkittuja askeleita kuitenkin otetaan. Uusimpia käänteitä ovat konemusiikin, dancen ja ambientin sekä progressiivinen rockin uudet luokat. Kirjastojen progetarjontaa voidaan kuvailla nyt luokkaan 78.89113. Uutisia hiljattain perustetuista progehyllyistä on kuulunut ainakin Kuopion ja Tampereen pääkirjastoista.

Turun pääkirjastossa progeluokan esilletuonti aloitettiin kesällä 2016. Ensimmäiset CD-levyt luetteloitiin uuteen luokkaan ennen juhannusta. Kirjallisuus, LP-levyt, nuotit ja muut aineistot tulevat käsittelyyn hieman myöhemmin.

Näkyvää tulosta on syntynyt nopeasti. Asiakaspalvelun kannalta olennaiset muutokset tietueiden kuvailuun ja tilojen opastukseen käynnistyivät viivyttelemättä. Heinäkuussa uudella paikalla on esillä joitakin satoja CD-levyjä. Ero vanhan ja uuden järjestyksen välillä tuntuu.

Turun musiikkikirjaston opastus ohjaa nykyisin myös kohti progea. Uusi progressivisen rockin luokka otettiin käyttöön Turun pääkirjastossa kesäkuussa 2016.

Turun musiikkikirjaston opastus ohjaa nykyisin myös kohti progea. Uusi progressiivisen rockin luokka otettiin käyttöön Turun pääkirjastossa kesäkuussa 2016.

Luokituksen tarkentuminen on tervetullutta. Aineistojen keskellä navigointia tulee viedä mahdollisimman loogisesti eteenpäin, yhtä lailla verkossa kuin kirjastossakin. Asiakaspalvelua ja musiikkikokonaisuuksien hahmottamista helpottavaa kehittämistä tehdään kirjastoissa myös ilman uusien luokkien apua. Musiikkikirjastoissa on ollut jo vuosia käytössä erilaisia ryhmittelyjä, jotka toimivat genren mukaisena houkuttimena. Virikkeellisyys ulottuu hyllyjärjestyksen rinnalla myös verkkokirjastoihin.

Muutamat pääkaupunkiseudun HelMet-kirjastot käyttävät kirjastoluokan perään asettuvaa tunnusta PROGE. Mielikuva kirjaston ”progeosastosta” syntyy jo verkossa.

Turussa aloitettiin populaari- ja taidemusiikin esillepanon muokkaus jo kauan ennen progressiivisen rockin omaa lokeroa. Suurten ryhmien CD-kokoelmista on vuosien varrella kehkeytynyt massiivisia kokonaisuuksia, joita on ollut hankala hahmottaa. Niin sanotuista ”aiheryhmistä”, ohjataan nyt kohti helpommin omaksuttavia sisältökokonaisuuksia.

Turussa pohdinnassa ollut säveltäjälähtöisyys hahmottui Sibelius-hyllyksi vuonna 2011. Heinäkuussa 2016 säveltäjähyllyjä on jo 16. Yksi merkittävä taidemusiikin luokituksen kömpelyys jäi sivummalle kun elokuvien soundtrackit (78.355) ohjattiin kirjastojärjestelmän sisällä uuteen sijaintiin elokuvamusiikiksi eikä enää taidemusiikkiin. Näin sekä score- että rocksoundtrackit sijaitsevat oivallisen kattotermin alla, vaikka luokitus säilyy ennallaan. Samaa ajatusta toteutetaan bluesin ja jazzin kanssa, myöhemmin myös muissa musiikkigenreissä.

VaskiFinnan haku etsiytyy uuden ryhmittelyn ansiosta suoraan genreen. Kattotermit jäävät taakse kun Pink Floydin albumin sijaintina näkyy Progressiivinen rock. Aiempi sijaintipaikka ja aiheryhmä Populaarimusiikki tuntuu äkisti vanhalta.

Kehityksestä voivat hyötyä kaikki Vaski-seudun kirjastot. Yhden klikkauksen päässä oleva tarkempi kuvailu avaa sisältöä lisää.

VaskiPinkFloydAtomII 2016-07-21 kello 10.28.08

Entä miltä Turun Vanhan kirjastotalon progehylly näyttää? Heinäkuussa 2016 jo aika hyvältä. Voin kuvitella asiakkaan kokemasta ehkä osan kun Kansas, Pink Floyd, Porcupine Tree, Transatlantic, Yes ja monet muut ikään kuin voimaantuvat toisistaan.

Työ progen parissa jatkuu yhteistyössä asiakkaiden kanssa. Uuden hyllyn perustaminen on lisännyt hankintaehdotuksia. Kun kokonaisuus on helpompi mieltää ja kokea, niin puutteetkin tulevat esiin aiempaa selkeämmin. Levyjen väliin sopii hyvin myös muutama kirjavinkki.

Progehyllyä ja kirjaopaste Turun musiikkikirjastossa 2016.

Teksti ja kuvat: Tuomas Pelttari

 

 

Lastuja Liisankadulta – Svart Recordsin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana

Heikki Poroila kirjoittaa Svart Recordsin ja Ylen yhteistyönä tuotetuista julkaisusarjoista Pop Liisa ja Jazz Liisa. Ensi kertaa levylle päätyneet kahdeksan harvinaista livetallennetta ilmestyivät keväällä 2016.

* * *

Lähinnä metallin ja punkin vinyylijulkaisemiseen keskittynyt turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Svart Recordsin kunnianhimoisena aikomuksena on tarjota kaikki säilyneet konsertit kahtena sarjana. Jazz Liisa kokoaa yhteen esitykset, joita on pidetty enemmän jazzin perinteeseen liittyvinä, Pop Liisa puolestaan ne, joiden musiikki kuuluu 1970-luvun progen piiriin. Rajanveto on monessa tapauksessa mielivaltainen, eikä siksi ole yllättävää, että samoja muusikoita löytyy molemmista sarjoista. En tiedä, palveleeko tämä ryhmittely tänä päivänä varsinaisesti ketään tai mitään, niin paljon enemmän yhteistä kuultavalla musiikilla on kuin erottavaa. Näillä nyt kuitenkin mennään.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Kun tätä kirjoitan, sarjasta on ilmestynyt neljä ensimmäistä levyllistä, kaikkiaan kahdeksan noin 40 minuutin mittaista konserttia. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista. Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

JazzLiisa0104 slider

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä. Vähän tylsän aloituksen (Long Tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä. Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

* * *

Huhtikuun 4. päivänä 1973 Liisankadulla esiintyi poikkeuksellisen kiinnostava tilapäinen kokoonpano eli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band, jonka kokoonpano kertoo mainiosti siitä, miten näkymätön jazz- ja progemuusikoiden raja tuohon aikaan oli, jos nyt rajasta edes voidaan puhua. Tolosen kanssa soittavat Wigwamin komppiryhmä PohjolaÖsterberg (Pekka Pohjola soittaa myös viulua!) ja Pekka Pöyryn lisäksi sooloilemassa on myös trumpetisti Mike Pohjola. Komppia tuplaamassa ovat Heikki Virtanen ja Reiska Laine kuten jo albumilla Tolonen! Tolosen tutut sävellykset Ramblin’ ja A Warm Trip With Taija saavat hyvin jazzillista kyytiä, eikä varsinkaan jälkimmäisen alkuperäisestä ilmavasta lattaritunnelmasta ole jätetty paljon jäljelle. Sooloimprovisaatioita riittää, joten tarjolla ollut rajallinen aika saadaan kulumaan kahden sävellyksen puitteissa.

Jazz Liisojen ehkä erikoisimman kokoonpanon tarjoaa 23.4.1975 esiintynyt KOM-kvartetti. Pianisti-säveltäjä Eero Ojasen johtaman yhtyeen kitaristina toimi Tasavallan Presidentistä loikannut Jukka Hauru, bassossa oli Tapani Tamminen ja rummuissa Ari Valtonen. Liisankadulla mukana olivat myös Teatterikorkean laulunopettajana myöhemmin pitkään toiminut Eija Orpana ja näyttelijä Pertti Melasniemi, joka lähinnä kyllä vain ”laulaa”. Sävellykset ovat Ojasen ja Haurun käsialaa, eikä tässä nyt soiteta ajan poliittisen laulun nuottien mukaan, vaikka laulutapa ja Claes Anderssonin tekstit (Anderssonin ja Tommy Tabermanin suomennoksina) siihen suuntaan saattavat ajatuksia viedäkin. Pääosa musiikista on soittajien energistä irrottelua lyhyiden puhe- ja laulujaksojen välissä. Ojasen sujuvaa ja oivaltavaa pianismia on erityisen miellyttävää kuulla näin keskeisessä roolissa, kun hän poliittisen laulun kuvioissa niin usein joutui tyytymään yksinkertaiseen säestäjän rooliin. Oivaa ajankuvaa tarjoaa KOM-kvartetin esityksen avaava Matti Konttisen lakoninen juonto. Tästä ei kuivakan asiallista perisuomalaista sisäänhuutoa enää paremmaksi saa!

* * *

Vaikka Liisankadun äänitykset tehtiin studiossa, soittajille oli tarjolla satapäinen paikalla ollut yleisö (studio oli poikkeuksellisen kokoinen, koska se oli toiminut aikaisemmin elokuvastudiona) ja suorana lähetettävän lähetyksen tuottama ylimääräinen jännitys. Jokusen pienen epävireyden saattaa tarkkaan kuunnellen erottaakin, mutta yleisesti ottaen homma toimii erittäin ammattimaisesti, vaikka tilanne oli monelle soittajalle aivan uusi. Kaikenlaista yllätystä kuitenkin riitti, eihän tekniikka koskaan toimi ihan kuten toivottaisiin.

Myös Tasavallan Presidentin esitystä 12.9.1973 riivasivat äänitystekniset vaikeudet, joiden takia vain 34 minuuttia melkein tunnin pituisesta sessiosta on kyetty saamaan kuuntelukuntoon. Eerojen Koivistoinen ja Raittinen bravuuri Lennosta kii kuullaan melkein 20-minuuttisena järkäleenä, josta tehtiin seuraavana vuonna englanninkielinen versio albumille Milky Way Moses. Vielä hurjemman muodonmuutoksen on kokenut Tolosen sävellys Dance albumilta Lambert Land. Se on tungettu kahden pitkän improvisoidun jakson (Raittinen mukana ääntelemässä) väliin niin, että pitkän ajan epäilin virhettä levyn tiedoissa. Tästä versiosta en itse ollut erityisen innostunut, siinä on vähän liikaa näyttämisen tuntua se varsinainen sävellys kuin anteeksipyyntönä myös mukana. Tolonenkaan ei oikein keksi mitään uutta, vaikka kyseessä on hänen oma sävellyksensä. Pressan osuus onkin minulle jonkinasteinen pettymys.

Kiinnostava harvinaisuus tulee heti perään: Jukka Hauru & Superkings esiintyi 10.10.1973. Kokoonpano oli aikakauden suomalaisessa musiikissa poikkeuksellinen, sillä Ahvenlahden, Heikki Virtasen, Reiska Laineen ja Vesa Aaltosen lisäksi yhtyeessä oli mukana viulisti Juhani Poutanen, jonka bändi Jupu Group esiintyi Liisankadulla myöhemmin. Poutasen rooli onkin hyvin keskeinen, erityisesti Haurun sävellyksessä Twilight Time, jolla kuullaan suomalaisittain harvinaista jazz-viulunsooloilua. Poutanen kehuu liitteessä Haurua sekä muusikkona että Zappan kaltaisena vaativana, mutta musiikkiin keskittyneenä bändinjohtajana. Poutanen pohdiskelee mielenkiintoisesti, että Haurun vetäytyminen muusikon ja kitaristin uralta saattoi johtua siitä, että Suomessa oli tuolloin useita huippukitaristeja kuten Jukka Tolonen, eikä siinä helpolla päässyt varjosta esiin. Ei välttämättä ihan huono selitys.

Bändin nimi oli Haurun mukaan pelkkä vitsi, soittajistohan oli pääosin ollut mukana jo vuonna 1972 julkaistulla albumilla Information, mutta ilman mitään bändinimeä. Vitsi liittyy aikakaudelle yleisiin hajonneista huippuyhtyeistä koottuihin ”superyhtyeisiin” kuten Creamiin. Todellisuudessa Haurun yhtyeessä soittivat satunnaisesti monet muutkin, eikä se koskaan vakiintunut ja levyttänyt omalla nimellään.

* * *

Turha teeskennellä, kyllä minäkin odotin suurimmalla uteliaisuudella sitä, mitä Wigwam oli saanut aikaan lyhyen session puitteissa ja keskellä hajoamisprosessiaan. Liisankadun esityksessä 7.11.1973 bändi saa paljon huomiota osakseen, mutta mukana oli myös ylimääräistä jännitettä, kun Ronnie Österbergin bassorumpu hajosi kesken harjoitusten ja soittaja uhkasi häipyä paikalta (hän olisi myös halunnut soittaa vain Jim Pembroken sävellyksiä – muistan itse Vanhalla ylioppilastalolla Wigwamin konsertin, jossa Pembroke ei päässyt missään vaiheessa laulamaan, koska muut vaan jammailivat loputtomasti ja Jim joutui tyytymään tamburiinin paukuttamiseen tuolilla istuen koko konsertin ajan!). Esityksiä nyt jälkeenpäin arvioinut Jukka Gustavson pitää niitä kokoonpanon parhaisiin live-esityksiin kuuluvina, vaikka tilanne Liisankadulla oli kireä ja osin kaoottinen. Wigwam hajosi pian tämän jälkeen, mutta ei sitä kyllä esityksistä voi kuulla.

Muista konserteista poiketen Wigwamilta on otettu mukaan myös harjoittelukappale eli John Lennonin Imagine, jota ei aikoinaan lähetetty eetteriin. Muu ohjelmisto tasapainottelee siten, että Pohjolan ja Gustavsonin (Fairyport) sävellysten välissä kuullaan kaksi Pembroken laulua (Marvelry Skimmer & Grass For Blades), kaikki tuttua albumitavaraa. Kaikki kunnia muillekin yrittäjille, mutta kyllä Wigwamiin vaan oli pakkautunut käsittämättömän paljon kunnianhimoisia säveltäjiä! En ole koskaan pitänyt Gustavsonin lauluäänestä ja -tavasta, mutta loistava säveltäjä hän on aina ollut. Pekka Pohjola ei koskaan soita huonosti ja on nytkin hyvin esillä, sillä basso on miksattu kunnolla kuultavaksi. Kun Wigwamin julkinen setti alkaa edellisenä vuonna Pohjolan soololevyllä julkaistulla Nipistyksellä, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Tätä on suomalainen proge parhaimmillaan!

Sarjan ehdottomiin harvinaisuuksiin kuuluu Sami Hurmerinnan bändi Taivaanvuohi, joka esiintyi 5.12.1973 soittaen pelkästään Hurmerinnan sävellyksiä ja yhden Frank Zappa -coverin (Orange County Lumber Truck ei ole huono esitys, muttei tuo myöskään tuota mitään varsinaisesti uutta esiin eikä laulaja Tarmo Rosenlund oikein pärjää Napoleon Murphy Brockin matkijana). Tämän taltioinnin perusteella voi pitää jossain määrin yllättävänä sitä, että Hurmerinta pääsi tekemään oman albumin vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1978. Soittotaito ja sävellyskyky olivat nimittäin varsin pitkällä jo Liisankadun aikoihin. Hurmerinta muistelee itse esiintymistilanteen olleen bändin kokemattomille jäsenille kova pala, kun tuottaja Erkki Lehtola seisoi sekuntikellon kanssa odottamassa shown alkamista: ”I glanced at our drummer Ismo Räisänen and oh, he was so pale.” Taivaanvuohi teki Love Recordsille joitakin demoäänityksiä, mutta keväällä 1974 yhtye hajosi ja levytysprojekti loppui siihen. Onneksi tämä sessio kuitenkin saatiin talteen, sillä koko yhtye soittaa ammattimaisen varmasti, vaikka Hurmerinta ja Pertti ”Pepa” Päivinen ryöstävätkin pääroolin. Basisti Urpo Siitonen on rumpali Ismo Räisäsen tavoin minulle uusi nimi, mutta homma hoituu erinomaisesti molemmilta. Hurmerinnan sävellykset ovat suorastaan yllättävän hyviä ja olisivat ehkä toimineet puhtaina instrumentaaleina vielä tätäkin paremmin.

Heikki Poroila

PS.

Jutun jo kirjoitettuani tulin ajatelleeksi näitä Liisankadun konsertteja ja koko musiikkialaa myös naisnäkökulmasta. Sitähän ei käytännössä ollut ollenkaan, kenttä oli täysin miesten hallitsema, Eija Orpanan laulu säännön vahvistavana poikkeuksena. Tuona aikana eläneelle tilanne ei tietenkään ole outo, naismuusikoita ei progen ja jazzin puolella kerta kaikkiaan ollut, vaikka heidän hyvin keskeinen roolinsa iskelmälaulun puolella oli pitkäaikainen ja vahva perinne.

1970-luvulla naisten tasa-arvoisuutta miesten rinnalla kyllä osattiin jo ääneen vaatia, mutta en kykene kaivamaan muististani mitään näihin musiikkikuvioihin liittyvää polemiikkia. Musiikkialalla ei välttämättä sinänsä syrjitty naisia, mutta äijien johtamassa musiikkibisneksessä naisilla oli oma soma roolinsa, jonka puitteissa arvostus oli syytä hankkia. En silti usko, että sen paremmin Ylen kuin miesmuusikoiden puolelta olisi vastusteltu, jos mukaan olisi ollut tarjolla saman luokan naismuusikoita tai peräti naisten oma bändi. Ne ajat olivat Suomessa kuitenkin vasta edessäpäin. Onneksi sentään edes siellä.

Mukaan Musiikin ytimeen – upoke valmis verkkokirjastoihin, blogeihin ja kirjastojen kotisivuille

Kirjastosi musiikkitapahtumat ja uutiset valtakunnalliseen levitykseen

Musiikkikirjastot.fi:n etusivulta tuttu upoke Musiikin ytimessä on saatu kirjastolevitykseen. Upoke toimii nyt sekä verkkokirjastoissa, kotisivuilla että blogialustoilla – myös https-sivuilla.

Upoke laajentaa kirjastosi verkkofoorumeiden tarjontaa kompaktisti. Yksi uusimmista esimerkeistä Musiikin ytimestä on huhtikuussa 2016 uudistetun VaskiFinnan musiikkisivu. Tämän lisäksi Musiikin ytimessä ovat esimerkiksi pääkaupunkiseudun uusi HelMet Musiikki, Lahden konservatorion musiikkikirjasto ja Riihimäen kirjaston musiikkisivu.

Toimintaa esiin

Upokkeen tavoitteena on tuottaa helposti omaksuttava ajankohtaisruutu suomalaiseen musiikkikirjastomaailmaan, sen palveluihin ja toimintaan. Musiikin ytimessä saat kirjastosi asiakastiedotusta ja tapahtumavinkkejä esiin paikallisesti, seudullisesti ja maanlaajuisesti. Tiedotus on suunnattu kaikille asiakkaille: yhtä lailla kirjastosi vakiasiakkaan, kirjastokeikkaa suunnittelevan artistin kuin alasta kiinnostuneen ammattilaisen katsantokulmaan.

Enemmän kuin upoke

Musiikin ytimessä toimii upokkeen takana blogina. Upokekuvien nostouutiset jäävät blogipuolelle pysyvästi – osaksi laajaa arkistoa, jonka kaikki jutut asiasanoitetaan. Aiemmat artikkelit ja uutiset ovat löydettävissä koontisivun hakuruudun kautta. Koontisivu on helppo tapa palata uutisvirtaan. Samalla voi helposti seurata muiden kirjastojen tapahtumakehitystä. Hakuja voi tehdä esimerkiksi kirjaston, paikkakunnan tai aiheen mukaan.

Miten mukaan Musiikin ytimeen?

Upoketta ja blogia toimitetaan yhteistyössä musiikkikirjastojen kesken. Keskimäärin kymmenen ruudun laajuinen upoke tiedottaa siitä, mistä toimitukseen (pelttari@gmail.com) päin vinkkaat. Jos kirjastolla on valmis tapahtumajuliste, niin laita se postiin mukaan liitteeksi. Näin on tapahtumasi saa saman kuvituksen sekä kirjastosi ovelle että valtakunnalliseen flow’hun. Myös logot ja muu kuvitus ovat käyttökelpoisia liitteitä. Formaattina toimii parhaiten jpg.

Ota kirjastosi viestintä mukaan

Musiikkikirjastot.fi ylläpitää upoketta kaikkien kirjastojen hyödynnettäväksi. Kerro siis viestintäväylästä eteenpäin ja näytä kotikirjastosi viestintä- ja someammattilaisille Musiikin ydin. Näytä myös blogin koontisivulta miltä valtakunnallinen esillepääsy näyttää. Vaivalla tehdyt julisteet kannattaa jakaa eteenpäin. Ota toimituksen osoite pelttari@gmail.com mukaan tiedotusrinkiin.

Verkkoviestinnän monitahoisuus vie suuntaan, jossa paikallinen on saman tien seudullista, seudullinen valtakunnallista jne. Kun osallistut, niin paikallinen on myös on valtakunnallista – ja ringissä on mukana sinunkin kirjastosi asiakas.

Lisätietoja ja materiaalia:
Musiikin ytimessä koontisivu ja upoke
Musiikkikirjastot.fi
Materiaalipankki

Tuomas Pelttari
pelttari@gmail.com

muki_logo_pysty

 

Prince Rogers Nelsonin (1958–2016) kosketus

Yksi populaarimusiikin suurimmista on kuollut. Huhtikuun 21. päivä menehtyneen Princen jättämä tyhjiö vavahdutti musiikin ystäviä ympäri maailmaa. Muusikko Prince Rogers Nelson (1958–2016) nousi supertähdeksi albumilla Purple Rain. Kesällä 1984 julkaistu Prince And The Revolutionin levytys piti Yhdysvaltojen albumilistan ykkössijaa hallussaan lähes kuusi kuukautta.

Olin herkässä iässä kun Purple Rain aloitti vastustamattoman vyörynsä listojen kärkeen. Kesäkuumassa autossa ensi kertaa kuultu single When Doves Cry vei saman tien mukanaan. Princen täysin poikkeuksellinen klangi valtasi vaivatta kaikki solut. Nerokas biisi, joka vakuutti. Sydän hypähti monesti myös albumin kanssa. Let’s Go Crazy? Siis mitä tämä on? Aloitusraidan kiihkeä laulu kuulosti kuin riivatulta, automaattisesti kielletyltä. Tänään seremonian alku tuo kyyneleet silmiin.

Dearly beloved
We are gathered here today
2 get through this thing called life

Electric word life
It means forever and that’s a mighty long time
But I’m here 2 tell u
There’s something else
The afterworld

A world of never ending happiness
U can always see the sun, day or night

So when u call up that shrink in Beverly Hills
U know the one – Dr Everything’ll Be Alright
Instead of asking him how much of your time is left
Ask him how much of your mind, baby

’Cuz in this life
Things are much harder than in the afterworld
In this life
You’re on your own.

Albumitasolla Prince And The Revolution oli uuden luovuuden harjalla. Multi-instrumentalistin johtama kuudes studioalbumi Purple Rain Soundtrack pursusi halua olla paras. Ensi kertaa Prince oli myös luonut musiikilleen helposti lähestyttävän taustan. Ehkä elokuva oli juuri sitä, mitä Princen ura eniten tarvitsi. Leffa tarjosi portin Princen elämään, ei niin helppoon selviytymistarinaan. Fiktiota, johon oli kylvetty koskettavan tositarinan siemen, ehkä useitakin.

Levyn edetessä juonellisuuden pelastava voima toimii ällistyttävän hyvin. Viitekehystä vasten on helpompi ottaa vastaan esimerkiksi popimmat palat Take Me With You ja I Would Die For You. Elokuvallisen vahvuuden vuoksi kaikki yhdeksän biisiä kuuluvat yhteen ilman elokuvaakin. Toimivan soundtrackin kenties tärkein piirre.

Prince sukelsi orgastisempaan toteutukseen tosissaan. Let’s Go Crazyn paholaismainen kitarointi, Take Me With Youn viettely, valitsemisen vaikeus/jätetyn kohtalo raidalla The Beautiful Ones, häkellyttävän estoton Darling Nikki. Nimiraita Purple Rain lienee universumin kauneimpia sävellyksiä koskaan. Prince osoitti kykynsä kitaristina jo ensialbumista lähtien, mutta nyt kaikki tiesivät artistin nerokkuuden.

Princen levytysura alkoi poikkeuksellisesti. Warner Bros. otti suojiinsa nuoren artistin, joka tiesi mitä halusi. Jo ensimmäisestä albumista lähtien Princen sallittiin toteuttaa musiikkiaan omaehtoisesti. Häkellyttävän lahjakas ja työorientoitunut taiteilija tuotti, sovitti, sävelsi ja esitti musiikkinsa omin päin. 19 vuoden ikäisen Princen rohkea ensialbumi For You ei breikannut mainstreamiin, mutta raidat Soft And Wet ja I’m Yours tuovat esiin itsevarman musiikintekijän.

Näkemyksellisyys kasvoi nopeasti. Vuonna 1979 julkaistu kakkosalbumi Prince sisälsi pienet hitit I Wanna Be Your Lover ja Why You Wanna Treat Me So Bad? Musiikin suunta muuttui syksyllä 1980 ilmestyneellä albumilla Dirty Mind. Peittelemättömämpi seksuaalisuus näkyi myös levyn mustavalkoisessa kansikuvassa. Dirty Mind antoi viitteitä robotoidumman hengen sisäistämisestä. Minneapolis-soundiksikin kutsuttu perkussiivisen viettelevä eroottinen klangi kehittyi parissa kolmessa vuodessa tavaramerkiksi, josta pystyi tunnistamaan Princen hitit ensi sekunneista.

Controversy ja tupla-albumi 1999 toivat Princen hieman isommin esiin. Tuntui siltä, että populaarimusiikissa odotettiin uutta vaihdetta. 80-luvun alussa toteutuikin merkittävä muutos populaarimusiikin kulutuksessa. Ajan henki kulki Yhdysvaltojen ja maailmanlaajuisen musiikkibisneksen sisällä niin, että mustien ja valkoisten muusikoiden kesken syntyi uudenlaista tasa-arvoa. Michael Jackson, Lionel Richie sekä hieman myöhemmin Janet Jackson ja Whitney Houston nousivat Billboardin R&B-listan lisäksi myös mainstream-listan Billboard 200 kärkisijoille. Myös kuubalais-amerikkalainen Gloria Estefan nousi maailmantähdeksi. Eurooppalainen yleisö otti musiikin avosylin vastaan.

Samoihin aikoihin Prince Rogers Nelsonin musiikki muotoutui yhä vastustamattomammaksi. Prince And The Revolution tulisi vielä olemaan maailmankuulu. Matkaa supertähteyteen alusti syksyllä -83 julkaistu 1999 ja sen singlet. Erityisesti nimikappale ja Little Red Corvette loivat pohjaa vastaanottaa Princen karisma. Ja me olimme valmiita.

Lepää rauhassa, Prince.

Tuomas Pelttari

Aloittelija fuusion ääressä – sisältöjä kirjastosta ja ehkä verkostakin

Tottumattomalle hieman möhkälemäinen genre tuo jazz. Olen huomannut, että tätä Suurta Musiikin Aarreaittaa on hankala hahmottaa. Kenen musiikista edes aloittaisin? Kuin huomaamatta avukseni on saapunut fuusio. Joitain vuosia sitten heräsin kuuntelemaan tarkemmin kitaristi Allan Holdsworthin musiikkia. Bassotaiteilija Pekka Pohjolan laadukas diskografia oli osittain tuttu jo teini-ikäisestä, mutten nuorena vielä ymmärtänyt kuulemaani fuusiojazziksi.

Jazz ja fuusiomusiikki on iskenyt uudestaan ja aiempaa voimakkaammin. Sain onnekkaasti käsiini pari varhaista Pat Methenyn levytystä. Erityiseksi aarteeksi osoittautui As Falls Wichita, So Falls Wichita Falls vuodelta 1981. LP on kreditoitu yhteistyöksi kosketinsoittaja Lyle Maysin kanssa. Edelleen tuntuu siltä, että A-puolen yli 20 minuuttinen nimikappale on kuolematon. Yhtä suureksi aarteeksi näyttää kasvavan Offramp vuodelta 1982. Huippumuusikoista koostuva Pat Metheny Group on kait aina loistavassa vedossa.

Yritin etsiä netistä lisää musiikkia netistä levyjen rinnalle. Kitaristivelho Methenyn diskografiaa läpikäydessä huomasin, että artistin varhaisia levytyksiä on yllättävän vaikeaa löytää verkosta. Yhtenä syynä on ECM Recordsin pitäytyminen musiikin striimauspalveluiden ulottumattomissa. Esimerkiksi Spotify ja Apple Music eivät tarjoa Methenyn ECM-levytyksiä 1976–1984 lainkaan (tilanne 3/2016). Ehkä levy-yhtiön sielu ja tuottaja Manfred Eicher ei yksinkertaisesti luota striimaukseen.

Eteen sattui toinenkin hidaste. Discogs tarjosi albumin Bright Size Life rinnalla kätevää videolinkkiä, mutta musiikin sijaan sain tylyn vastauksen: – Tämä video sisältää kumppanin Kontor New Media Music sisältöä, ja sen näyttäminen on estetty maassasi tekijänoikeusseikkojen vuoksi. Iso osa Pat Methenyn musiikista näyttää olevan kiven takana myös YouTubessa.

* * *

Onneksi musiikkikirjastoissa pidetään huolta jazzkokoelmista. Turun seudun Vaski-asiakkailla on varattavissa hyvä kokoelma Methenyä koko pitkän uran ajalta. Miten kirjastoista lainattava musiikki sitten menee lainaksi? Pääkaupunkiseudulta kuuluu valtamediasta poikkeava viesti: musiikin lainaus selkeässä kasvussa HelMet-musiikkivarastosta. Samaan aikaan uutisointi levy-yhtiöiden myyntivoiton kaventumisesta toistuu toistumistaan.

Kun Helsingin Sanomien artikkeli tuntuu selkeästi bisnesvetoiselta, HelMet-uutinen pohjaa lopulta hyvin dokumentoituun sisältöön. Lainauksen kasvu mitataan toki bisnekseenkin soveltuvin prosentein, mutta HelMet-musiikkivarastolla on mahdotonta tehdä bisnestä. Vantaan Tikkurilassa sijaitseva musiikin tyyssija – jota kutsutaan myös nimellä Saundiholvi – on mitä riemastuttavin esimerkki siitä, että kirjaston tulee vastakin keskittyä sisältöihin, niiden löydettävyyteen ja saatavuuteen. Mikä parasta, HelMet-asiakkaat eivät joudu maksamaan varaamistaan varastoaarteista lainkaan varausmaksua. Hyvällä palvelulla on ansaittua kysyntää.

* * *

Entä miten sujuu vauhtiin päässeen fuusiodiggarin musiikinkulutus? Kirjaston asiakkaana olen enemmän kuin tyytyväinen. Edellä mainitun ECM Recordsin tuotantoa on Vaskin verkkokirjaston listauksen mukaan lukien yli 900 viitettä. Tähän tarjontaan eivät striimauspalveluiden tuottajat pysty.

Seuraavaksi pitää varata aikaa, käydä kirjastokokoelmien ääreen – ja laittaa levy soimaan.

Tuomas Pelttari

Lue lisää:
Mitä musiikkia Spotifyssa ei ole? Musiikkilistaukseen artikkelista Spotifysta puuttuvat levyt.

 

Musiikkitapahtumien taiasta kirjastossa

Tuntuuko kirjastoon töihin tullessa joskus vähän turtuneelta? Siltä, että edes viehättävä kirjastotalo ei tunnu enää yhtä viehättävältä? Jos olet kiinnostunut kirjastoista ja/tai tehnyt pitkän uran kirjastossa, niin saatat haluta lukea eteenpäin. Olen nimittäin keksinyt virikkeellisyyden ylläpitämiseksi rohdon, joka toimii.

Olen aina pitänyt kirjastoista. Taisin pitää niistä jo ennen kuin osasin kunnolla lukea. 70-luvulla ahmin lasten- ja nuortenkirjoja Kiikalan kirkonkylän kirjastossa. Tuosta rivitalon päässä sijainneesta kotoisesta paikasta sain ensimmäisen kirjastokorttini. Olin vapaa lukemaan mitä halusin. Myöhemmin löysin Salon kirjastosta musiikkia. Kuuntelimme innokkaasti levyjä pienen pöydän ääressä, arvokkaiden kirjasarjojen käsikirjastomaisen tuoksun ympäröimänä. Paljon myöhemmin pääsin työhön Turun musiikkikirjastoon. Aurajoen rannassa pääsin käsiksi siihen, mitä olin kait halunnut koko ajan: päästä kuuntelemaan kaikkea mahdollista.

* * *

Jännitys iskee jo Vähätorilla. Turun Vanhaa kirjastotaloa lähestyessä alkaa hieman kihelmöidä. Onkohan luennoija tai bändi hyvä? Jaa, Musiikin Stagella on jo vähän tungosta. No, ehkä onnistun saamaan vielä hyvän paikan. Viimeksi jännitin sitäkin, miten ranskalaissäveltäjä Lili Boulangerin teokset toimivat Stagella, Robert Stormin luennon lomassa. Monet olivat paikalla muistiinpanovihkon kanssa, onhan nuorena menehtynyt Boulanger (18931918) kiinnostava, mutta Suomessa melko tuntematon säveltäjä. Itse vain kuuntelin lumoutuneena.

Vanhan kirjastotalon massiivisuuden keskellä kelpaa keskittyä olennaiseen. Miten mahtava rauha musiikin äärellä, aivan kaupungin ydinkeskustassa. Stormin luento kulkee eteenpäin, kuullaan historiaa ja ällistyttävän kaunista musiikkia, tutkitaan levynkansia isolta screeniltä, keskustellaan, elähdytään. Äänentoisto toimii moitteettomasti. Tilan erinomainen akustiikka on silkka vahinko, mutta miten mahtava sellainen. Kotimatkalla jäin miettimään kokemaani, enemmän kuin tyytyväisenä. Olinko hetken musiikin ytimessä?

Tunnelmaa Turun musiikkikirjastossa 18.2.2016, Vanha kirjastotalo. Robert Stormin luennon aiheena nuorena menehtynyt ranskalaissäveltäjä Lili Boulanger.

Tunnelmaa Turun musiikkikirjastossa 18.2.2016, Vanha kirjastotalo. Robert Stormin luennon aiheena nuorena menehtynyt ranskalaissäveltäjä Lili Boulanger.

Onnistunut musiikkitilaisuus vaatii paljon taustatyötä. Koska en itse ole mukana järjestämässä musiikkikirjaston tapahtumia kuin harvoin, mietin usein musiikkitiimin, viestinnän ja vahtimestarien yhteistyön tulosta. Buukkaukset, viestintä, julisteet, some, Musasto, paikallismedia, Musiikkikirjastot.fi, tilajärjestelyt, screenit, äänentoisto, roudaaminen, palkkiot, kuulutukset, kuvaaminen jne. Miten paljon kiinnostavaa tekemistä! Mitä jos kävisin katsomassa työn tuloksia?

Kirjasto on mahdollista omia itselleen yhä uudestaan. Kirjastoammattilaisen on virkistävää saapua musiikin neuvontaan asiakkaana, katsella ympärilleen ja ihmetellä hetki. Virikkeelliset kokemukset voivat olla paljon enemmän kuin levyjä, kirjoja tai lehtiä. Kirjastojen tapahtumat ovat suolaa, joka voi maustaa omaa musiikkitajua. Minun ei lopulta tarvinnut tehdä kovin paljon. Piti vain rohjeta tapahtumien ääreen, ryhtyä jälleen asiakkaaksi.

Arkea vastaan ”keksimäni” rohto on siis musiikin, kirjastotilan ja osallistumisen yhteisvire. Kerta toisensa jälkeen käy toteen se, että kirjastoammattilaisenkin kannattaa ilman muuta käydä kirjastossa mahdollisimman usein. Musiikkihan kuuluu meille kaikille  mitä moninaisimmin tavoin.

Tuomas Pelttari

Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius – matkakirja suureen säveltäjään

Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius, 416 s. Otava, 2015. 978-951-1-29105-3.

Musiikkitoimittaja Vesa Sirénin kirjallinen tuotanto Jean Sibeliuksesta jatkui vuonna 2015. Sirénin Aina poltti sikaria – Jean Sibelius aikalaisten silmin (Otava, 2000) on taidemusiikin ystävän perusteoksia. Kymmenen vuotta myöhemmin Sirén voitti Tieto-Finlandia-palkinnon ansiokkaalla 1000-sivuisella kirjallaan Suomalaiset kapellimestaritKohtalona Sibelius palaa tekijänsä Sibelius-intohimoon. Teos on varsin käyttökelpoinen kartta säveltäjän musiikkiin.

Kohtalona Sibelius innosti heti Helsingin kirjamessuista 2015 lähtien. Kirjailijasta välittyi aito into tuottaa helposti lähestyttävä Sibelius-kirja säveltäjän 150-vuotisjuhlaan. Millaista potkua Sirén saisi hieman faninäkökulmaan kallistuvalla kirjoittamisella? Odotusten mukaisesti, todella hyvää.

Alkupuolella oleva kirjallisuuskatsaus tosin kulkee osittain hieman raskaasti. Kyse ei ole rytmin puutteesta. Informaatiota on vain niin paljon, että Sibelius-fanikin voi hieman yllättyä. Todelliseen kerronnan vetoon Sirén pääsee kuvailussa työstään ensimmäistä kirjaansa varten. Olihan Aina poltti sikaria tekijälleen ymmärrettävän elähdyttävä kokemus. Sirén kehuu tekemistä fantastiseksi. En epäile hetkeäkään.

Erityisen kiehtovaa on seurata kronologista tutkimusaineiston esilletuloa. Sirén raportoi uusista lähteistä kuin kirjoittaisi jännitysnäytelmää. Esillä on yhtä lailla kehuja kuin kiistoja kirjailijoiden ja tutkijoiden välillä. Pohdinta on kuitenkin niin eläväistä, että imu ei katoa vaikka kiistan aihe ei olisi tutuimmasta päästä. Yksityiskohdat alkavat elää.

Sama pätee kirjan lukuun IV, Sibelius korvissamme, joka käsittelee Sibelius-taltiointeja. Sirén ottaa kiinni massiivisesta levytysten määrästä eikä päästä itseään helpolla. Aiheesta on tekstiä lähes 100 sivua. Miten ilmeikästä onkaan lukea lennokkaita kuvauksia osallisten kommentein höystettynä. Sibeliusta levyttäneiden kapellimestarien jatkumo on taustoitettu erinomaisesti. Kokemukset, kommentit, kritiikki ja taltiointien vertailu yhdistyvät saumattomasti.

Kirjan lopussa on suosituksia ja vinkkejä Sibelius-intoon. Sirén antaa oivallisia ehdotuksia moneen suuntaan. Tietokirjailijan vetämä laaja verkkofoorumi www.sibelius.fi, ansiokkaat CD-taltioinnit sekä kirjallisuuslistaus ovat helposti hyödynnettäviä esimerkiksi kirjaston asiakkaalle. Jostain syystä Sirén kuitenkin muistaa kirjastot erityisesti kirjallisuuden välittäjinä, ja sivuuttaa musiikkikirjastojen laajan äänitetarjonnan. Kirjassa oman lukunsa saava BIS Recordsin peräti 13 CD-boksin kokonaislevytys löytyy lukuisista yleisistä kirjastoista maksutta. Yleisiin kirjastoihin on pantu pystyyn Sibelius-hyllyjäkin. On myös hyvä muistaa musiikkikirjastojen erinomaiset nuottikokoelmat. Myös suht hintava partituurien sarja Jean Sibelius Works (JSW) on lainattavissa kirjastosta, ainakin kaukolainana. Tammikuussa 2016 koottujen teosten näyttävä nidesarja on edennyt värikkäiden vaiheiden jälkeen jo 26. osaan.

* * *

Sirén kirjoittaa kokeneen ammattilaisen ottein. Tekstin omakohtaisuus on läsnä vahvasti, puheenahan on myös kirjailijan oma tutkimustyö ja Sibelius-fanitus. Jotkut ovat kokeneet Helsingin Sanomien toimittajan ja Otavan julkaiseman kirjailijantyön jotenkin ärsyttäväksi, jopa egotrippailuksi. Rohkenen olla toista mieltä. Sirénin aito intohimo työhönsä välittyy positiivisena kerrontana.

Näin valtavan informaatiomäärän keskellä on vaikeaa tempaista lukija mukaan, mutta Sirén onnistuu. Hän ei korosta itseään, vaan välittää elämyksiään elävästi. Siinä on vissi ero.

Lue lisää:
Sirén, Vesa: Aina poltti sikaria – Jean Sibelius aikalaisten silmin, 735 s. (Otava, 2000. 951-1-14494-4. Uusintapainos: Otava, 2012. 978-951-1-25966-4).
Sirén, Vesa: Suomalaiset kapellimestarit – Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin, 1 000 s. (Otava, 2010. 978-951-1-21303-1).

Tuomas Pelttari

Musiikkikirjastoista ja levykaupoista

Marraskuun lopulla 2015 julkaistu kirja 12 tuumaa – tarinoita suomalaisista levykaupoista tekee vaikutuksen. Koskaan ennen ei ole voitu lukea yksissä kansissa näin monen levykauppiaan tuntoja. Anssi Monosen toimittaman teoksen kerronta on hyvin valaisevaa. Puheeksi tulee työn motiivit, tarkoitusperät ja realiteetit. Myyntitiskin takaa välittyy lämmin suhde musiikkiin ja osaan kulttuurivaikuttamisessa. Musiikin välittäminen ja sillä inspiroiminen ovat kantavia voimia alan ihmisten arjessa.

Levykauppojen bisnes  jos sitä voi bisnekseksi kutsua  on jälleen murroksessa. Tilaa tehdään sekä uusille että käytetyille LP-levyille. CD kelpaa vielä, mutta suuri buumi on vinyylissä. Formaattikilvan lisäksi jälleenmyynnin rakenne muuttuu. Suuret tavaratalotoimijat vähentävät rajusti musiikkiäänitteiden myyntiä tai ovat lopettaneet sen kokonaan.

Mitä tekee pienyrittäjälevykauppias? Hän innostuu. Omasta levykaupasta voi saada toimeentulon voi ilman hittilevyjen massamyyntiäkin. Pitää vain edetä musiikki edellä, reagoida asiakastarpeisiin ja säilyttää vire. Suomessa säilyy ällistyttävän vireä levykauppakulttuuri, joka sekä uudistuu että retroutuu.

Lukujen tuijottamisesta kohti uutta toimintaa

Tampereen pääkirjasto Metson musiikkiosasto palkittiin Vuoden kirjastokehittäjänä 2015. Metsolaisten tunnelmiin vie Kirjastokaistan toimittama haastattelu. Tästä videosta jäi mieleeni paljon. Yksi asia on se, jota ei sanota. Metsolaiset eivät puhu lainausluvuista tai tilastoista. He puhuvat sisällöistä ja niiden avaamisesta.

Kokoelmien ja sisältöjen avaaminen on aina ollut osa musiikkikirjastotyötä. Kuten kirjastoissa, levykaupoissakin on kyse musiikinkuluttamisen mahdollistamisesta ja kokemusten rikastamisesta. Metsossa uutta on sisältöjen linkittäminen artistivieraiden musiikinteon kokemukseen ja fanitukseen.

Vuosittain kasvavat musiikkiäänitteiden lainausluvut (nuottien lainaushan on tasaista vuosikymmenestä toiseen) ovat muistuma, josta voi olla vaikea päästää irti. Vuosituhannen vaihteen tienoilla ja sen jälkeen oli Turussakin helppoa kiihdyttää kirjaston CD-hankintaa. Kysyntä oli niin kova.

Levyjä saatetaan hankkia kymmennen vuoden takaiseen verrattuna vähemmän, mutta kokoelmien ylläpito ja syventäminen jatkuvat. Samalla kun lainauksessa palataan 90-luvun alkupuolen lukuihin, on musiikkikirjastotoiminnan perusteita mietitty osin uudestaan. Sisältöjä ja tapahtumia tuodaan esiin aiempaa pontevammin.

Nousevat myyntiluvut ja ennätykselliset lainausluvut lämmittävät vain hetkellisesti. Kestävämpää lämmön tunnetta tuottaa ulospäin suutautuva yhteistyö. Monien yhteistyökumppanien tapaan kirjastot toimivat yhdessä myös levykauppiaiden kanssa.

Kirjastoissa tilaa on saanut LP-levyn uusi tuleminen. Raision kirjaston vuosittaiset Vinyyli-iltamat järjestetään helmikuussa 2016 neljättä kertaa. Rovaniemen kirjastossa järjestettiin hiljattain vinyylilevykirppis, samoin Espoon Sellossa. Tampereen Metson musiikkiosasto järjestää Vinyylin paluu -tapahtumia. Retro on noussut esiin asiakkaille, kirjastoille ja kauppialle ihan uudella tasolla.

Veikkaan, että lähivuosina musiikkiliikkeiden ja kirjastojen yhteistyö syvenee. Asiakaspalvelu, verkottuminen, virikkeiden tuottaminen, sisältöjen jakaminen, erikoistuminen, vinyylin paluu, riippumattomuus ja toiminta suurimman bulkkimyynnin ulkopuolella ovat yhteneviä intressejä. Erityisen ilahduttavaa on pienimuotoisten keikkojen järjestäminen. Artisti- ja kirjailijavieraat ovat arkea yhä useammassa musiikkikirjastossa ja levykaupassa.

* * *

Musiikkikirjastot tarvitsevat yhteistyötä ja jalkautumista. Tilastokilvan jäädessä taaemmas voi tapahtua uutta fokusoitumista: samalla kun kaupan on luontevaa lähestyä sisällöillään kirjastoa, kirjastoammattilaiset suuntaavat resursseja myös kohti kaupallisia toimijoita.

Ja jos kosketus kirjaston musiikkisisältöihin uhkaa väliaikaisesti ohentua, niin 12 tuumaa voi olla avuksi. Vannoutuneen levykauppiaan asenne paikallisena musiikkilähettiläänä on jotain maagista. Musiikkikirjastonhoitajan rooli asiakaspalvelijana ei poikkea tästä kovin paljon. Levykauppiaat muistuttavat meitä tarinoillaan olennaisesta. Siitä mikä asiakaspalvelun ja musiikkikirjastotyön eetokseen kuuluu lähtemättömästi. Tuloksenteon ja lainaustilastojen sijaan se on Itse Musiikki.

Aleksi Pahkala, Stupido Shop: ”Meidän missio oli kuiteski aina jakaa musiikin iloa.” Tähän on musiikkikirjastolaisen aina helppo yhtyä. Missio on sama.

Tuomas Pelttari