Näyteikkuna

Tuomas Pelttari

Tuomas Pelttari

Musiikki kuuluu kaikille on blogi, jossa julkaistaan musiikkikirjastoihin läheisesti liittyviä kirjoituksia, haastatteluita, henkilökuvia ja yleisiä kuulumisia. Foorumi on tarkoitettu erityisesti musiikkikirjastoammattilaisen vapaaksi keskusteluareenaksi, jossa voidaan julkaista hieman pidempiäkin tekstejä. Mitä asiakaslähtöisempi aihe, sitä parempi. Olet tervetullut kirjoittamaan ja keskustelemaan. Voit kommentoida artikkelia klikkaamalla otsikon viereistä puhekuplaa.

Kirjoituksia tuodaan esiin Musiikkikirjastot.fi:n kautta. Voit löytää blogiin esimerkiksi Musiikin ytimestä, Facebookin Musiikkikirjastolaisista tai Twitteristä @Musakirjastot.

Mika Vainio on poissa, musiikki elää ikuisesti

Kokeellisen elektronisen musiikin mestari Mika Vainio kuoli tapaturmaisesti huhtikuun 12. päivänä 2017. Hän oli 53-vuotias.

Mika Vainio. Kuva: Joséphine Michel.

Mika Vainio. Kuva: Joséphine Michel.

Vainion mittavan uran tunnetuin yhtye oli minimalistista avantgarde-elektroa soittanut Panasonic, joka vaihtoi nimensä Pan Soniciksi vuonna 1998. Duo teki seitsemän albumia vuosina 1995–2010. Vainio on julkaissut musiikkia myös omalla nimellään sekä muun muassa nimillä Ø, Corporate 09 ja Tekonivel. Aikoinaan hän oli mukana uraauurtavassa Hyperdelic Housersissa, joka järjesti rave-tapahtumia.

Tuotteliaan artistin diskografiasta löytyy lukuisia yhteislevytyksiä. Vainion yhteistyökumppaneita olivat muun muassa Sunn O))):n Stephen O’Malley, ranskalainen Franck Vigroux sekä Suiciden Alan Vega. Yksi hänen tunnetuimmista töistään on remix-versio Björkin Headphonesista. Levytysten ja live-esiintymisten lisäksi Vainion musiikki on soinut elokuvissa ja taide-installaatioissa.

Mika Vainion perinnöksi jää laaja tuotanto, joka inspiroi elektronisen musiikin tekijöitä kautta maailman, 90-luvulta kauas tulevaisuuteen.

Mika Vainio keskittyi mieluummin musiikin tekemiseen kuin siitä puhumiseen, mutta internetistä löytyy muutamia hänen haastattelujaan. Tähän artikkeliin on koottu Vainion ajatuksia elämästä, inspiraatiosta, työstä ja musiikista.

”Ensimmäiset kymmenen vuotta asuin Helsingissä. Sitten perheemme muutti Lappiin. Asuttuamme siellä pari vuotta palasimme etelään, Turkuun, ja siellä olen viettänyt suurimman osan elämääni. 1990-luvulta lähtien olen asunut eri paikoissa, kuten Lontoossa. Barcelonassa ja Berliinissä.”

“Minulla on kaksi muistoa musiikista ajalta, kun olin noin kolmevuotias. Eräänä iltana isä toi kotiin Beatlesin uuden albumin Revolverin (1966). Kuuntelimme sitä yhdessä. Toinen muisto on isän rikkinäinen akustinen kitara, jolla sain leikkiä. Soitin sitä hakkaamalla kieliä lusikalla. Sitten aloin kuunnella isän levyjä. 1970-luvun lopulla aloin löytää myös muunlaista musiikkia.”

“Soitin ensin rumpuja, mutta siitä ei tullut mitään. 1980-luvun alussa ostin syntetisaattorin ja aloin soittaa parissa bändissä.”

”Aloin tehdä elektronista musiikkia jo 1970-luvun lopulla. Se on aina kiinnostanut minua. Kahdeksankymmentäluvulla kuuntelin elektroakustisen ja modernin musiikin säveltäjiä. Kun sitten aloin säveltää omaa musiikkia, ajatuksenani oli yhdistää teknoelementtejä Alvin Lucierin ja Bernard Parmegianin äänimaailmoihin.”

”Vuosina 1983–1985 kuuluin industrial/noise-bändiin nimeltä Gagarin Kombinaatti. Käytimme soittimina kaikenlaisia metalliesineitä kuten jousia, ja vasaroita ja poria, mutta myös radioita, nauhalooppeja, syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Gagarin Kombinaatin jälkeen päätin ryhtyä toimimaan aktiivisemmin musiikkiskenessä, koska tajusin, että muuten homma ei etenisi mihinkään.”

”1980-luvulla Suomen skene oli aika murheellinen. Sellaiselle musiikille, jota me teimme, ei ollut paljonkaan yleisöä. Rokkipiirit olivat ahdasmielisiä, vaikka niiden kaiketi piti olla kaikkea muuta, siis hyvin suvaitsevia. Kaikki eivät tietenkään olleet ahdasmielisiä, vain useimmat. 1990-luvun alussa asiat alkoivat muuttua. Nyt asiat ovat paljon paremmin. Skene on hyvin monimuotoinen ja avarakatseinen.”

“Tapasin Ilpon (Väisänen) varmaankin vuonna 1987. Hän oli dj:nä ystävämme syntymäpäivillä ja soitti erittäin mielenkiintoista musiikkia. Oli hyvin epätavallista, että joku soitti jotakin, josta pidin. Menin juttelemaan hänen kanssaan, ja niin me tutustuimme. Hän taisi olla ensimmäinen tietämäni ihminen, joka ei pelkästään kuunnellut vaan myös soitti sellaista musiikkia. Jossain vaiheessa päätimme yrittää tehdä musiikkia yhdessä. Panasonicin ensimmäinen julkaisu tuli vuonna 1994.”

“Acid house – se koko liike, se iso juttu – alkoi vuoden 1987 lopulla tai vuonna 1988. Silloin ilmestyi sellaiseksi musiikiksi luokiteltuja biisejä, ja me pidimme ensimmäiset varastobileemme. Silloin kuulin ensimmäisen kerran esimerkiksi Tyreen Acid Overin, vuosi taisi olla 1988. Tein niitä dj-keikkoja vuoteen 1993 tai 1994 saakka. Sitten sain siitä tarpeeksi. Jouduimme usein hankaluuksiin poliisin kanssa, eikä porukassamme enää ollut kovin hyvä meininki.”

”1980- ja 1990-luvulla tein monenlaisia töitä. Olin hommissa teurastamossa ja kasvisravintolan keittiössä. Työskentelin varastomiehenä ja roskakuskina ruotsinlaivoilla, ja puhdistin yövuorossa koneita, joilla tehtiin vauvanruokaa, ja niin edelleen. Yleisesti ottaen en kuitenkaan koskaan pitänyt työn tekemisestä pelkän rahan takia. Halusin käyttää aikaani ja mieltäni johonkin kiinnostavampaan ja hyödyllisempään, kuten jonkin luomiseen tai opiskelemiseen, sen sijaan että vain myisin aikaani työnantajille.”

“Yleensä minulla on mielessäni idea tai tunne, jonka haluan luoda uudelleen musiikiksi. Useimmiten kappaleen rakentaminen alkaa oikeanlaisten soundien etsimisellä, mutta saattaa se lähteä liikkeelle myös rytmi-ideasta. Idea saattaa tulla kuuntelemastani musiikista, vaikkapa afrikkalaisesta perinnemusiikista, mutta myös monesta muusta lähteestä. Esimerkiksi Metri-levyn Twin Bleeps lähti liikkeelle siitä, kun näin liikennevaloissa välkkyviä keltaisia valoja, jotka syttyivät epäsäännöllisin välein.”

 

“Kuuntelen jatkuvasti monenlaisia juttuja. Kuuntelen paljon niin sanottua klassista musiikkia kaikilta aikakausilta keskiaikaisista moderneihin sävellyksiin. Kuuntelen myös tietynlaista hevimetallia, kuten doomia ja grindcorea, ja Kaukoidän sekä Afrikan perinnemusiikkia. Pidän kovasti vanhasta, akustisesta bluesista.”

”Katselen paljon elokuvia, ne ovat minulle tärkeä inspiraationlähde. Eivät vain äänten ja soundtrackien osalta, vaan myös visuaaliselta puolelta. Se, miten kuvaa on editoitu ja kuinka elementtejä yhdistellään, inspiroi minua. Joskus kuvista on luotu ihmeellisiä rytmejä ja sekvenssejä. Voisin mainita satoja eri kohtauksia. Yksi tuoreimmista on se Nicholas Winding Refnin Only God Forgivesin kohtaus, jossa päähenkilö ojentaa kätensä katkaistavaksi. Kun miekka lyödään alas, tulee leikkaus karaokebaariin. Myös Bela Tarrin Sátántangó on hieno. Siinä on äärettömän pitkää kuvaa, leikkauksia on vain noin varttitunnin välein.”

”Albumien tekeminen on yleensä pitkä prosessi. Tavallisesti teen paria erilaista levyä samaan aikaan, koska silloin voin ottaa työn alle aina sen, mikä missäkin tilanteessa tuntuu paremmalta.”

”Koko jutun ydin on Korg Electribe, sen efektit, sampleri ja sekvensseri. Sieltä tulevat rytmiset rakenteet, loopit ja muu sellainen. Sitten minulla on analogisyntetisaattori ja pari efektiyksikköä, ja siinäpä se. Omistan myös kustomoituja instrumentteja, mutta en ota niitä mukaan matkoille, koska ne särkyvät helposti.”

”En ole koskaan tehnyt musiikkia tietokoneella. En pidä siitä, että teos visualisoidaan näytölle erilaisilla symboleilla. Ohjelmasta riippuen niissä on erivärisiä nelikulmioita tai viivoja tai jotain, jotka liikkuvat vasemmalta oikealle. Sitten on pakko tehdä töitä visuaalisessa ympäristössä, josta ei välttämättä edes pidä. Sellainen olisi minulle vaikeaa, koska mielessäni on jotakin ihan muuta kuin sellaisia kuvia.”

“En koskaan odota ihmisiltä mitään erityistä palautetta, en edes keikoillani käyviltä. Ei ole mitään järkeä odottaa, että he ymmärtävät ja kokevat musiikin samalla tavalla kuin minä. Jokaisella on oma näkökulmansa, enkä minä voi päättää, mikä on oikea ja mikä väärä – vaikka olen tietenkin onnellinen, jos musiikki tuntuu heistä hyvältä.”

”Keikkailun kannalta maiden välillä on suuria eroja. Mitä pohjoisemmaksi menee, sitä rajoittuneempia ihmiset ovat. Ja mitä etelämpänä soittaa, sen avoimemmin ihmiset osoittavat tunteitaan. Olen esiintynyt Ateenassa monta kertaa, ja siellä meininki on melko intensiivinen. Pan Sonicin viimeinen keikka siellä oli aika kreisi. Ihmiset riehuivat ja daivasivat lavalta. Pöytämmekin meni rikki, kun yleisö kiipeili sen päälle. Se oli aika kivaa”.

”Minulle musiikissa on kyse tunteista. Mielestäni mitään absoluuttista musiikkia ei ole olemassa, vaan se on aina yhteydessä tunteisiin, ja se on tärkeää minulle. Kun kuuntelen musiikkia, minulle tärkeää on se, mitä musiikki minussa herättää. Se, mitä minä tunnen.”

“Tavoitteeni on ilmaista asioita, joita haluan ilmaista. Tunteitani, tiettyjä asioita sisimmässäni. Jos minusta tuntuu, että musiikki sanoo sen, mitä haluan sano, niin olen saanut aikaiseksi sen mitä halusin. Musiikki on minulle tapa ilmaista itseäni.”

Mika Vainion kotisivu
Corporate 09 SoundCloud

Lainausten alkuperäiset lähteet:

Cargo Collective
Sähkö 20 Years Special Anniversary Interview with Mika Vainio & Tommi Grönlund

The Quietus
Alternatiing Currents

Secret Thirteen
Mika Vainio talks about major influences, early industrial roots and the creative power of thunderstorms

Bloggo Mentale
Mika Vainio interview

Cyclic defrost
Interview by Bob Baker Fish

Jumissa mahdollisuuksien vilinässä – Tiisu teki albumin elämästä, joka ei etene

Kun Tiisu julkaisi ensialbuminsa Elämän koulun syksyllä 2015, sille soviteltiin suomirockin pelastajan manttelia. Helsinkiläisyhtyeen toinen albumi Tänne ei jää kukaan (Sony, 2017) esittelee entistä kypsemmän ja vakavamman bändin, joka pureutuu elämässä jumittumisen ja etenemisen teemoihin.

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (2017).

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (Sony Music Entertainment, 2017).

Henrik Illikainen, yhtyeesi Tiisun Tänne ei jää kukaan -levyn julkaisujuhla järjestettiin vanhassa kotikaupungissasi Somerolla. Millainen kokemus se oli?
– Se oli hurja päivä. 27 tuntia valveilla putkeen ja seuraavana aamuna tv-esiintyminen. Keikka oli paikallisessa monitoimihallissa, jossa soittamisesta unelmoin aikoinaan liikuntatunneilla. Se ilta oli kiitos ja kumarrus menneisyydelle. Parin tunnin konsertin jälkeen kipitin paikallisbaariin vanhan yhtyeeni Kärkyn viimeiselle keikalle. Sitten tunteikkaan päivän jälkeen samoilla silmillä Aamu-tv:n haastatteluun!

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Tuliko keikalle tärkeitä ihmisiä elämäsi varrelta?
– Siellä näki lapsenvahteja, sukulaisia ja vanhoja koulutovereita, ja Somero oli muutenkin vahvasti edustettuna kaupunginjohtajaa myöten. Suurimmat idolini nousivat lavalle kanssamme: ylä-asteen opettajani Katriina Jaatinen johti kuoroa taustallamme, ja ala-asteen musiikinopettajani Kari Luoto ja kitaraopettajani Vesa Toukkari soittivat kanssamme encorena maailman parhaan biisin, Baddingin Valot. Meidät juonsi lavalle paikallisbaari Hämeenportin pitäjä Jaska Sévon, joka vuonna 2008 päästi minut sinne ensimmäiselle keikalleni Haloo Helsingin lämppäriksi.

Millaista oli kasvaa Somerolla?
– Siellä oli turvallista. Ehkä se johtuu pienen kaupungin viattomuudesta. Harvat laitapuolen kulkijatkin olivat harmittomia. Vaikka oli nakkikioskitappeluita ja vaikka olimme isojen poikien lumipesulistalla, kovin pahoja seurauksia ei osannut pelätä. Tärkeintä oli se, että oli oikeanlaisten ihmisten ympäröimä. Minulla oli turvallinen koti äidin kanssa ja ystäväporukka, jonka kanssa oltiin yhdessä erilaisia. Oli myös kannustavia aikuisia tukemassa harrastustoimintaa.

Tänne ei jää kukaan -albumin nimi viittaa kotikaupungista pois muuttamiseen. Oliko sinulle aikoinaan selvää, että lähdet pois Somerolta?
– En lapsena tai varhaisnuoruudessanikaan miettinyt, että muuttaminen kuuluisi asiaan. Mietin vain, että kun olen täyttänyt kaksikymmentä, olen tehnyt levyn ja soitan bändissä. Musiikinopettajani Katriina Jaatinen sanoi, että minun pitäisi hakea Sibelius-lukioon Helsinkiin ja että sieltä voisin saada bänditoverit. Sillä mielellä sinne 16-vuotiaana muutinkin, siis perustamaan bändin.

Asut edelleen Helsingissä. Millainen suhde sinulla on entiseen kotikaupunkiisi?
– Etäisyyden ja ajan kulumisen myötä näen Someron ankeat ja hienot puolet selvemmin. Olen alkanut tunnistaa tyypit, jotka tulevat jäämään kaupunkiin jumiin loppuiäkseen. Somerolla on kuitenkin paljon hienoja ja poikkeuksellisia piirteitä. Se on kuntaliitokset väistellyt pieni gallialainen kylä, jonka persoonallisessa keskustassa on yllättävän monipuolista yritys- ja kulttuuritoimintaa. Somerolla kiteytyy vastentahtoinen pienuus ja kämäisyys, jota kuitenkin rakastan.

Tänne ei jää kukaan -levyn kantava teema on pikkukaupunkielämää yleisempi. Laulat uusissa biiseissäsi ihmisistä, jotka kokevat olevansa jumissa. Mitä heille on tapahtunut?
– Heidän elämänsä ei etene ja he tyytyvät näyttelemään hutaisten käsikirjoitettua näytelmää. Heidän ympärillään kuitenkin vilisee mahdollisuuksia, joiden avulla he voisivat nykäistä itsensä ylös. Jotkut tarttuvat niihin, jotkut eivät.

Olet luonnehtinut Tiisun toista albumia vakavammaksi levyksi kuin debyytti Elämän koulu. Onko Tänne ei jää kukaan ihmiskohtalotarinoineen synkkä levy?
– Sävy on melko optimistinen, kuten toiseksi viimeinen raita Pusuttelemaan osoittaa. Yksi pusu tai oikeanlainen katse voi pelastaa ihmisen synkimmästäkin pohjasta ja sytyttää hänet kirkkaimpaan elonliekkiin. Tietyllä tapaa levy kertoo myös hyväksynnän kaipuusta.

Ensimmäisen albuminne ilmestyessä puhuttiin, että Tiisu voisi pelastaa kaavoihinsa kangistuneen suomirockin omaperäisyydellään ja luovuudellaan. Millaista on mielestäsi hyvä suomirock?
– Legendaarisimpien suomirockyhtyeiden musiikki on melko outoa, ja bändit ovat myös olleet keskenään aika erilaisia. On mielenkiintoista ajatella, miksi ihmiset ylipäänsä kaipaavat suomirockin pelastajaa. Onko siihen syynä itse musiikkityyli, siis suomeksi laulettu rock? Oikeilla soittimilla soitettua musiikkia kaivataan toki aina, ja yhtyeet ovat kiehtovia palvonnan kohteita.

Ehkä Tiisun musiikissa on jotakin, mitä kotimaisen musiikkiin kaivataan. Outoutta ja aitoutta.
– Nykyajan valtavirta-artistit vaikuttavat itsetietoisilta ja kiiltokuvamaisilta, koska ovat somen ja muun kautta koko ajan tarkkailun alaisina. Siitä tulee mieleen tilanne, jossa joku painaa ystävänsä kerrostalo-asunnon ovisummeria tietämättä, että asukkaalla on kameran kautta näköyhteys ovelle. Vieras odottaa oven avautumista kärsimättömänä ja naama kiukkuun kallellaan. Kun hänelle sanoo: ”Hei, mä muuten nään sut”, ihmisen koko olemus muuttuu ja kasvoille vääntyy pakoitettu hymy. Tuolta monet nykyartistit somessa tuntuvat, muttä ei siitä kannata heitä syyttää. Sellainen on somen luonne.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jukka Junttila dokumentoi vallankumouksen – punkvuosi ’77 kirjaksi

1977 – Punkvallankumous!

Jukka Junttila (s. 1959) oli 17-vuotias, kun punk muutti hänen elämänsä. Silloin elettiin vuotta 1977, ja punk muutti paljon muutakin. Tänä vuonna punk juhlii nelikymppisiään, ja kulttuurinjäristyksen positiivisia vaikutuksia mittaillaan edelleen. Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous on yhteenveto vallankumouksen vuodesta.

Jukka Junttila.

Jukka Junttila.

Jukka Junttila, kirjasi 1977 – Punkvallankumous ilmestyi äskettäin. Millaisia tuntemuksia se herätti?
– Alkuinnostuksen jälkeen olin lähinnä helpottunut. Kun en ole kirjailija, vuoden mittainen tekoprosessi oli aika vieras. Kun kirja oli vihdoin käsissäni, tajusin, että se valmistui sittenkin, ja että siitä tuli aika hieno.

Ennen kirjaa teit 1977-nimistä fanzinea. Miten seiskaseiskaprojekti alkoi?
– Olin kyllästynyt nettilehtiin. Niissä oli hyviä artikkeleja, mutta ei useinkaan selkeää kokonaisuutta, josta olisi mielellään lukenut useita artikkeleita. Mietiskelin, että tarvittaisiin sellaisia hienoja pienlehtiä kuin Hilse, Ripple ja Mutiny olivat.
– Pyörittelin ajatusta ja totesin, että kai sitä voisi vielä yhtä pienlehteä tehdä. En ole niin hyvin nykypäivän musiikissa kiinni, että olisi tuntunut omalta tehdä lehteä siitä. Päätin valita fanzinen aiheeksi vuoden 1977, joka oli minulle äärimmäisen tärkeä.

Kuinka lehdestä edettiin kirjaan?
– Kun fanzinea oli ilmestynyt pari numeroa, lukijat alkoivat kysellä, tuleeko siitä joskus kirja. Mietin hetken ja päätin kokeilla kepillä jäätä. Lähetin nipun lehtiä näytteeksi Like Kustannukselle ja kysyin, tehtäisiinkö kirja. Vastaus oli ”totta kai”, ja sitten se oli menoa. Siinä vaiheessa hiukan hirvitti, koska valmiina oli vasta muutama ensimmäinen kuukausi.

Millaista työtä kirjan koostaminen oli?
– Suurin osa materiaalista oli valmiina tietokoneellani. Tärkein osa sitä oli Figure Head -pienlehti, jota tein 80-luvun lopulla. Myös kirjoja ja lehtiä oli kertynyt vuosien varrella. Koostaminen oli hallussani olevan materiaalin läpikäyntiä ja erilaisten tiedonmurusten tarkistelua.

Miten fanzinet ja kirjasi eroavat toisistaan?
– Jokainen fanzinen numero kattaa vuoden 1977 yhden viikon tapahtumat. Puolet lehdestä on päiväkirjamaista materiaalia. Toinen puoli sisältää artikkeleja viikon tapahtumiin liittyvistä bändeistä, henkilöistä, paikoista ja vastaavista.
– Kirjasta jätettiin pois erilliset artikkelit, ja päiväkirjaosuudesta mukaan kelpuutettiin mielenkiintoisin kolmannes. Keikkaluettelot ja -tiedot jätettiin pois, samoin pitkät biisilistat. Tarkoitus oli tehdä helposti luettava ja selkeä kokonaisuus, joka valottaa asioiden järjestyksen ja tärkeyden. Mielestäni tässä onnistuttiin.

Olet kirjoittanut kirjoja aiemminkin mutta julkaissut ne punkmeiningillä itse. Millaista oli työskennellä ulkopuolisen kustantajan kanssa?
– Hiukan stressaavaa, koska prosessi oli pitkä. Punkmeininkini suhteen olet oikeassa. Minulla ei ole tapana hioa tekemisiäni kovinkaan paljon. Olen mennyt enemmänkin ”kerralla purkkiin” -asenteella. Kustantajan myötä mukaan tuli pari hiomiskierrosta lisää. Ne paransivat lopputulosta mutta tuntuivat silti kovin vierailta.

Jukka Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous julkaistiin alkuvuodesta 2017. Junttilan mielestä punk on ytimekkäimmillään singlellä.

Jukka Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous julkaistiin alkuvuodesta 2017. Junttilan mielestä punk on ytimekkäimmillään singlellä.

Opitko itse mitään vuodesta 1977?
– Yhtä sun toista. Löysin paljon tietoa varsinkin ranskapunkin synnystä. Iso osa siitä tosin ei mahtunut mukaan kirjaan, koska Ranskassa tapahtui paljon jo vuonna 1976. Punk syntyi kolmessa maassa suunnilleen samaan aikaan mutta aivan eri lähtökohdista; USA:ssa, Iso-Britanniassa ja Ranskassa. Australiassakin oli jo vuonna 1976 kaksi bändiä – Radio Birdman ja The Saints – mutta ei sellaista skeneä, että sitä voisi pitää yhtenä punkin syntypaikkana.

Ulottuiko punkvallankumous Suomeen jo vuonna 1977?
– Punk oli Suomessa tuontitavaraa. Omaa protopunkosastoa maassamme ei juuri ollut, eikä varsinkaan siitä syntynyttä skeneä. Punk saapui Suomeen toden teolla vuonna 1977, kun Epe’s alkoi tuoda maahan punklevyjä. Soundi-lehti alkoi julkaista yhä enemmän juttuja punklevyistä ja -bändeistä. Loppuvuodesta 1977 lehden pääsisältö oli jo punkkia. Samana vuonna Ramones tuotiin Suomeen.
– Kaikki tuo osoitti, että hommia voi tehdä itse eikä se mitään virtuositeettia edellytä. Sen myötä porukka aktivoitui. Sitä tapahtui todella paljon vuoden 1977 loppupuolella: bändejä perustettiin, Poko Rekords perustettiin, ensimmäinen Hilse ilmestyi ja niin edelleen. Varsinaista satoa alettiin kuitenkin korjata vasta vuonna 1978, jota pidän suomipunkin ensimmäisenä merkittävänä vuotena.

Miten punkin käsite on muuttunut?
– Punk oli alun perin erittäin löyhä termi. Se ei tarkoittanut samaa kuin nyt, vaan oli lähempänä nykyistä alternative-termiä. Varsinkin Jenkeissä ja Ranskassa punkin alle niputettiin monenlaista valtavirrasta poikkeavaa ja kapinallista kamaa, vaikka bändit kuulostivat erilaisilta. Mitä musiikillista yhteistä on vaikkapa Televisionilla, Blondiella tai Suicidella? Kaikki ne kuitenkin laskettiin punkbändeiksi. Alussa punkissa oli alagenre nimeltään punkrock, johon kuuluivat äänekkäät ja nopeat bändit kuten Ramones ja Dead Boys.

´77-punk on oma tyylisuuntansa. Miten määrittelet sen?
– Se on myöhempinä aikoina vakiintunut käsite, joka tarkoittaa positiivisessa mielessä aavistuksen kömpelöä ja älyttömällä asenteella tehtyä kamaa, jossa tekemisen meiningillä korjataan mahdolliset tekniset puutteet. Pienet budjetit tuovat soundiin ripauksen lo-fi-estetiikkaa.

Sinulla on oma levy-yhtiö Hiljaiset levyt. Näkyykö punkin ideologia sen toiminnassa?
– Näkyy, monellakin tavalla. Suurin osa bändeistä on selvästi punk. Tekeminen on vahvasti DIY- eli tee se itse -henkistä, ja talkoomentaliteettia löytyy. Asioiden dokumentointi on tärkeämpää kuin niiden hiominen isoa yleisöä varten, ja autenttisuus pyritään säilyttämään. Julkaisuja ei valita pohtimalla myyntimääriä vaan sitä, onko hommassa pointti, joka oikeuttaa sen tekemisen. Punk on minulle yhteisöllinen juttu, joten julkaisuilla esiintyvien tyyppien olisi suotavaa olla samanhenkisiä ja jollain lailla tuttuja, vaikka ei välttämättä kavereita.

Mitä punk on jättänyt jälkipolville?
– Punk osoittaa olemassaolollaan, että ”sinäkin voit tehdä tällaista”. Siinä on oma estetiikkansa ja itse tekemisen kulttuuri, joka viehättää aina uusia sukupolvia.

Jukka Junttilan lempipunksinglet

– Single on rockin ehdoton peruselementti – kaksi hyvää biisiä ja bonuksena komeat kannet. Bändit ovat aakkosjärjestyksessä.

The Adverts: Gary Gilmore’s Eyes / Bored Teenagers
The Boys: First Time // Watcha Gonna Do / Turning Grey
Buzzcocks: Spiral Scratch EP
The Clash: White Riot / 1977
The Damned: Neat Neat Neat // Stab Yor Back / Singalonga Scabies
The Desperate Bicycles: Smokescreen / Handlebars // Smokescreen / Handlebars
Devo: Mongoloid / Jocko Homo
The Jam: In The City / Takin’ My Love
Johnny Thunders & The Heartbreakers: Chinese Rocks / Born To Lose
Larry Wallis: Police Car / On Parole
Métal Urbain: Panik / Lady Coca Cola
Penetration: Don’t Dictate / Money Talks
Plastic Bertrand: Ça Plane Pour Moi / Pogo Pogo
Ramones: Sheena Is A Punk Rocker / Commando
The Rezillos: Can’t Stand My Baby / I Wanna Be Your Man
Sex Pistols: Pretty Vacant / No Fun
Talking Heads: Psycho Killer // Psycho Killer (Version Two) / I Wish You Wouldn’t Say That
Wire: Mannequin // Feeling Called Love / 12XU
Wreckless Eric: Whole Wide World / Semaphore Signals
X-Ray Spex: Oh Bondage Up Yours! / I Am A Cliché

Ari Väntänen

Finna ja musiikkisivut yleisissä kirjastoissa

Finna leviää yleisiin kirjastoihin

Kansalliskirjaston ylläpitämä Finna-verkkoliittymä avattiin yleisölle 2013. Monille suomalaisille tutun Finnan käyttö on kasvanut hyvää vauhtia. Vuonna 2016 mukana olivat Suomen kaikki ammattikorkeakoulut, useat kymmenet museot ja merkittävä määrä yliopistokirjastoja. Finna ottaa myös askelia kohti yleisiä kirjastoja.

Finna.fi.

Finnan tarjoama näyteikkuna on vielä melko uutta yleisille kirjastoille. Toistaiseksi niitä on tullut Finnaan perustuvalla verkkokirjastolla mukaan muutamia, ensimmäisenä Varsinais-Suomen seutukimppa Vaski-kirjastot. Helmikuussa 2017 mukana ovat myös Kuopio, Eepos-kirjastot sekä Lukki-kirjastot.

Lisäksi Finnassa on mukana yleisiä kirjastoja, jotka eivät käytä Finnaa seudullisena asiakasliittymänä. Esimerkiksi Jyväskylän kaupunginkirjaston aineisto näkyy Finna.fi:n kautta, vaikka Keski-kirjastoilla on oma seudullisesti yhteinen tietokanta. Vastaavia Finna-kirjastoja tullee lisää.

Miltä musiikkiyhteistyö verkossa näyttää?

Kirjastojen asiakkaille tärkeitä musiikkipalveluita saadaan seudullisessa Finna-liittymässä esiin omalla sivulla. Asiakasnäkymään voidaan valita yhtä lailla paikallista sisällöntuotantoa kuin kansalliseen yhteiskäyttöön suunnattua verkkosisältöä. Paikallisen Finnan sisältöapuna toimii Musiikkikirjastot.fi. Se tuottaa vapaaseen kirjastokäyttöön merkittävän määrän verkkosisältöjä.

Musiikkisivuja toteutetaan eri tavoin ja erilaisiin tarpeisiin. Monet kirjastot tuottavat Finnaan omia musiikkisisältöjä ja -palveluesittelyjä. Vaskin hybridimalli tarjoaa musiikkisivullaan paikallisen Musasto-blogin syötteen monialaisine artikkeleineen. Musasto ylläpitää Finnassa myös omaa Twitter-ruutua.

Seudullista Vaski-sisältöä täydentävät Musiikkikirjastot.fi:n syötteinä saatava verkkotuotanto. Kirjastolähtöistä musiikin verkkovinkkausta ylläpitää Levyhyllyt. Sen blogiartikkelit keskittyvät informatiivisiin albumiesittelyihin. Mukana on videota, kirjallisuutta, promo- ja kansikuvitusta ja monenlaista lainavinkkiä. Artikkelit ovat musiikkisivulla kuvakarusellina. Uutisia ja tapahtumia välittää upoke Musiikin ytimessä.

Kirjaston oma musiikin verkkoviestintä on olennainen osa verkkosisältöä myös Kuopion musiikkisivulla. Vinkkauksen rinnalla tuodaan esiin esimerkiksi tapahtumia ja haastatteluita. Sivulla kerrotaan myös pääkirjaston asiakkaille tärkeän musiikkihuoneen palveluista. Kirjastot.fi:n syötteistä on käytössä Levyhyllyt, Musiikin ytimessä ja Kysy musiikista.

Etelä-Pohjanmaan Eepos-kirjastojen musiikkisivu rakentuu pääosin Musiikkikirjastot.fi:n syötteistä. Sivulle voidaan lisätä tarpeen mukaan myös paikallista sisältöä.

Kehitettävää

Finnaan perustuvien seudullisten verkkokirjastojen etusivut ja niiden ylälaiden aihevalikot jättävät toistaiseksi musiikin ilman välitöntä mainintaa. Yläpalkkiin olisi hyvä koodata lisää valikkopalikoita. Näistä yksi voisi olla Musiikki. Yhden ytimekkään sanan voimalla sisältöön orientoituminen ja alustava sisäistys alkaisi jo ennen asiakkaan tekemää klikkausta.

Tuomas Pelttari

Lue lisää:
Kansalliskirjaston tilannekatsaus Missä mennään 1/2017 kertoo Eepos-kirjastojen ja Kuopion liittymisestä Finnaan. Lainan päivänä 8. helmikuuta avattiin Lukki-kirjastojen LukkiFinna.

Poissa on ystävä kallehin – Mikko Ikkala in memoriam

Ystävämme ja kollegamme Mikko Ikkala kuoli 29.12.2016 Keravalla. Mikko syntyi 4.2.1957 Saarijärvellä.

Mikko oli pitkä linjan musiikkikirjastolainen. Aloitettuaan tammikuussa 1991 Pasilan kirjaston vahtimestarina ja siirryttyään saman vuoden kesällä musiikkiosastolle, alkoi tie, joka jatkui joulukuussa tapahtuneeseen poismenoon. Lukuun ottamatta kahta vuotta Sibelius-Akatemiassa ja lyhyttä opintojaksoa Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksella, hän työskenteli kaikki vuodet Helsingin kaupunginkirjaston musiikkiosastoilla. Pääkirjastosta tie vei Pasilan musiikkiaseman kautta Kirjasto 10:een, jonka avaamisessa Mikko oli mukana 2005.

Mikko oli henkeen ja vereen musiikkikirjastolainen ja intohimoinen musiikkimies. Mikon mielestä ihmisiä sai ja piti sivistää. Hän jakoikin mielellään tietämystään musiikin tietopalvelussa sekä kirjaston musiikkivalmentajana. Aivan ainutlaatuinen oli Mikon kirjaston verkkosivuille laatima taidemusiikin Musiikkikoulu-sarja, joka jäi valitettavasti kesken ennen Mikolle läheisintä aihetta: nykymusiikkia.

Mikolle tärkeintä musiikkia oli länsimainen 1900-luvun taidemusiikki, ns. modernismi: dodekafonian edustajista Olivier Messiaen ja Pierre Boulez, atonaalisista Arnold Schönberg (jonka kuva komeili Mikon työliivin selkämyksessä) ja Anton Webern. Mikko rakasti kaikkea hyvin tehtyä musiikkia ja keskusteli mielellään esim. The Beatlesin tuotannosta. Ikuinen suosikki oli brasilialainen bossa novan mestari Antonio Carlos Jobim. Mikko olikin läheisen ystävänsä Tiia von Hellensin mukaan ikionnellinen löydettyään internetistä alkuperäisen Ipaneman tytön, ”Garota de Ipanema” Heloísa Pinheiron kuvan, joka oli inspiroinut Jobimia.

Mikon syvä asiantuntemus oli kuitenkin taidemusiikissa. Musiikkitieteen laitokselle 2006 tehdyn pro gradu -tutkielman aiheena oli Olivier Messiaenin väriharmoniat. Välillä tuntui, että Mikon asiantuntemusta ei osattu täysin hyödyntää yleisten kirjastojen musiikkikentällä, jossa kevyen musiikin eri suuntaukset nousivat populariteettinsä vuoksi suurempaan painoarvoon. Mikko pystyikin loppuvuosinaan käyttämään asiantuntemustaan musiikin ja erityisesti nuottiaineston sisällönkuvaajana ja luetteloijana kaupunginkirjaston hankinta- ja luettelointitoimistossa.

Mikko oli ihmisenä syventyvä ja viisas pohdiskelija, ystävilleen aina uskollinen ja luotettava. Mikko saattoi ajoittain vaikuttaa hieman jäyhältä ja sulkeutuneelta, mutta kun vähän raapaisi pintaa, alta paljastui lämmin humanisti, jolla oli hyvin omanlaisensa sarkasmia ja itseironiaa pulppuava huumorinsa.

Mikko oli 60-luvun lapsi. Humaani pasifisti. Ei luopunut ihanteistaan.

Ote Mikon nuoruudessaan kirjoittamasta laulusta:

”Älä kuolemaa itke, älä elämääkään,
sen voi muuttaa kun vain yrittää.
Älä tulevaa kaipaa, älä mennyttäkään,
muista ahnaasti vain hengittää.

Älä sotimaan lähde, älä itseäs myy,
älä usko niiden valheeseen.
Kun tiedät mikä on pahuuden syy,
voit luottaa ihmiseen.”

Mikko Ikkala.

Mikko Ikkala.

Kirjasto 10:n henkilökunta

Vuoden levyt @Levyhyllyt 2016

Levyhyllyt valitsi vuoden parhaat albumit


Ari Väntänen

kotimaiset

1. Radiopuhelimet: Saastan kaipuu
–Tiukan, dynaamisen ja ajankohtaisen puolituntisen aikana tekee mieli noutaa aivot narikasta, panna ne päähänsä ja palata tanssilattialle.

2. Mikko Joensuu: Amen I
–Joensuun maallistumistrilogian ensimmäinen osa on paljas ja kaunis folklevy, joka hiljentyy epätoivon äärelle päästäkseen sen yli.

3. Tommi Liimatta: Rokokoo Computer
–Liimatta ei ole ennen esiintynyt lauluissaan näin paljaana. On pysäyttävää huomata kuuntelevansa Liimatan sanoituksia, jotka uskoo ymmärtävänsä tekijän tarkoittamalla tavalla ja joihin osaa jopa samaistua.

4. Litku Klemetti & Tuntematon numero: Horror ’15
–Rosoista punkotetta, ilahduttavaa itseironiaa, komeita sovituksia ja vilpitöntä iskelmällisyyttä. Hurmaavia lauluja tekevä Klemetti on jälleen uusi todiste siitä, että kiehtovimmat kappaleet kirjoitetaan valtavirran ulkopuolella.”

5. Jani Matti Juhani ja Mustat Käärmeet: Kis Kis
–Herättelevää, hauskaa ja poliittista folkrockia. Ilkikurisen pinnan alla piilee salaa surullinen, piiloviisas ja humaani sanoma.

6. Talmud Beach: Chief
–Ilahduttava alt.blues-albumi. Boogie on niin kepeää, ilmavaa ja tiedostavaa, että bluusi kuulostaa pitkästä aikaa elävältä eikä aikansa eläneeltä.

7. Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden nubialaiset: Papyloonin Barbeque
–Taidokas tarinankerronta ja oudot aiheet kuorruttavat leikittelevän varmaotteista bändisoittoa, joka taipuu kupleteista zydecoon.

8. Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat
–Laulujen hahmot ovat uskottavia ja ennen kaikkea kaikenlaisia. Lauluntekijän kyky astua hyvin erilaisten ihmisten saappaisiin on vaikuttava. … Musiikin positiiviset sävyt reunustavat synkimmätkin tarinat toivolla ja lempeydellä.

9. Oranssi Pazuzu: Värähtelijä
–Tiukkaa progea, vapaata jammailua ja mustaa hypnoosia – Oranssi Pazuzun sooninen trippi on luolasukellus psyyken synkimpiin sopukoihin.

10. Kuningas Yrjö: Mustelma myrskyn silmassä
–Surumielisiä, kauniita, vakavia ja hetkittäin humoristisiakin indiebiisejä lauluntekijältä, jonka käsialan tunnistaa ensipiirroista.

ulkomaiset

1. David Bowie: Blackstar
–Vaikuttavan tarinan majesteetillinen viimeinen luku kertoo, että suuren taiteilijan fyysiset voimat ehtyivät ennen luomisvoimia.

2. Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree
–Jokainen kappale on pinnalta hiljainen, mutta sisällä velloo tuskainen levottomuus. … Skeleton Tree vie pimeisiin paikkoihin mutta johdattaa myös ulos niistä.

3. Iggy Pop: Post Pop Depression
–QOTSA-mestari Josh Homme ja ikoninen Iggy Pop kattavat pöytään albumin, jolla Palm Desertin garagerock kohtaa Iggyn Berliini-levyjen kolhon kauneuden. Kerrankin hieno yhdistelmä, joka todella ylittää osiensa summan.

4. Håkan Hellström: Du gamla, du fria
–Du gamla, du fria vahvistaa sitä vanhaa faktaa, että helpon ei tarvitse olla yksinkertaista. Muodoltaan perinteinen pop voi olla merkityksellistä taidetta.

5. Leonard Cohen: You Want It Darker
–Vähäeleinen ja haikean lämminhenkinen albumi. Jokaisella elementillä sähkökitaroista synagogan kuoroon tuntuu olevan yhtä tärkeää asiaa kuin matala-äänisellä maestrolla.

6. Weeping Willows: Tomorrow Became Today
–Ruotsin viileimmät setämiehet tarjoilevat albumillisen sykähdyttäviä ja lujatekoisia vintage-popbiisejä.

7. PJ Harvey: The Hope Six Demolition Project
–Vähäeleinen ja yllättävän helpon oloinen albumi avaa kaikki ulottuvuutensa vasta useiden kuuntelujen myötä.

8. Silvana Imam: Naturkraft
–Silvana Imamin hiphop-kollektiivi RMH:n kanssa työstämä musiikki ei ole kovin pop. Se on hengeltään varsin progressiivista, taiteellista ja paikoin vaikeasti lähestyttävää.

9. Kvelertak: Nattesferd
–Studiolivelevy, jolla Norjan hurjimukset onnistuvat uudistumaan unohtamatta lähtökohtiaan eli hardcorea, bläkkisflirttiä ja skandinaavista mytologiaa.

10. Sturgill Simpson: A Sailor’s Guide To Earth
–Alt.country-artisti määrittelee itsensä uudelleen rohkealla ja rajoja rikkovalla albumilla. A Sailor’s Guide To Earthin jälkeen luomisvoimaiselta Simpsonilta voi odottaa mitä tahansa – ja luultavasti hän myös täyttää odotukset.

* * *

Tuomas Pelttari
kotimaiset

1. Radiopuhelimet: Saastan kaipuu
–Luomuista rytinää ja tekstikudosta, jonka ainutlaatuisuus on kansallisaarteitamme.
2. Mira Luoti: Tunnelivisio
–Synkänoptimistinen, viileäntyylikäs soolodebyytti lunasti odotukset kevyesti.
3. Sanni: Sanni
–”Vaikea” kolmosalbumi osoittautuu hetkessä popmusiikin riemukulkueeksi. Sanni ja Hank Solo luovat oman maailmansa, jonne pääsy imartelee kuulijaa.
4. The Post: The Post
–Lauluntekijyyden ja indierockin kuulasta voimaa debyytillä, joka vangitsee heti – ja palkitsee tarkemman keskittymisen.
5. Dave Lindholm: V.
–V. nousee yhdeksi maestron pitkän uran kohokohdista.
6. Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat
Mitä elävimpiä tarinoita elämästä, joka kiertyy mitä erikoisimpiin asentoihin.
7. Tähtiportti: Eetterimessu
–Vaarallisen turvallinen trippi, jota ei kannata missata.
8. Moderni Kanuuna: Samurai Rauni Reposaarelainen
–Meri-Poriin sijoittuvan samuraielokuvan luonteikas ääniraita on kuvansa mittainen kokonaisuus.
9. Tommi Liimatta: Rokokoo Computer
10. Erin: Seliseli
–Parasta vuonna 2016 popmuottiin tuotua parisuhdekriiseilyä ja sen moninaisia ulottuvuuksia. Svengin kanssa.
ulkomaiset
1. David Bowie: Blackstar
2. Biffy Clyro: Ellipsis
3. Radiohead: A Moon Shaped Pool
4. Sia: This Is Action
5. Håkan Hellström: Du gamla, du fria
6. Sting: 57th & 9th
7. The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It
8. Kent: Då som nu för alltid
9. Field Music: Commontime
10. Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree

Leonard Cohen 1934–2016

Sydämen rehellisin ääni on poissa

Laulaja-lauluntekijä, lyyrikko ja kirjalija Leonard Cohen on kuollut, uutisoivat Yle ja New York Times. Suru-uutinen kuultiin varhain aamulla 11. marraskuuta. Vuonna 1934 syntyneen Cohenin tuorein albumi You Want It Darker julkaistiin vain kolme viikkoa aikaisemmin, lokakuussa 2016. 82-vuotiaana menehtynyt tähti teki 14 studioalbumin mittaisen levytysuran, joka päättyi huipulla.

Kanadan Montrealissa syntyneen runoilijan ja lauluntekijän ensimmäinen albumi Songs Of Leonard Cohen ilmestyi vuonna 1967. John Simonin tuottama debyytti sisälsi useita klassikoita, kuten Suzanne ja Hey, That’s No Way To Say Goodbye. Poikkeuksellinen syvyys välittyi kolmekymppisen laulajan äänestä ja teksteistä. Lyyrikko Cohen oli kirjoittanut runokirjoja, joista Let Us Compare Mythologies julkaistiin jo vuonna 1956. Debyyttialbumia edelsi myös kaksi romaania.

Romaanien sijaan viipyilevä, raukeanväsyneen kuuloinen artisti luotsasi karismansa musiikkiin ja sanoituksiin. Cohenin musiikilliseksi pohjavireeksi valikoitui romanttinen folk. Varhaisia levytyksiä koristivat hienovaraisen naisäänet, satunnaiset instrumentaatiot ja akustisen kitaran helinä. Pienten nyanssien sävyttämää debyyttiä seurasivat parin vuoden välein julkaistut Songs From A Room ja Songs Of Love And Hate.

Leonard Cohenin kokoelma-albumi Greatest Hits vuodelta 1975.

Leonard Cohenin kokoelma-albumi Greatest Hits vuodelta 1975.

70-luku vei Cohenia bändimäisempään ilmaisuun, vaikka tuotannossa säilyi tietty niukkuus. Kaksi Cohenin suurimmista hiteistä ponnahti esiin albumilta Various Positions (1984). Sekä Dance Me To The End Of Love että Hallelujah nousivat klassikoiksi.

Kosketinsoitinten sävyttämä tuotanto vei Cohenia yllättäviinkin sfääreihin – ja aina ilman pompöösiä imelyyttä. Moderniutta uhkuva I’m Your Man (1988) aukesi raidalla First We Take Manhattan. Yhä karheampi lauluääni yhdistyy maagisesti popmusiikin herkimpiin aseisiin. Traagista kertomusta voi lähes koskettaa.

Cohenin ainoaksi 90-luvun studioalbumiksi jäänyt The Future oli vaikuttava poliittinen julistus, jonka jälkeen seurasi vetäytyminen. Luostarissa vietettyjen vuosien jälkeen julkaistu Ten New Songs avasi uutta luomiskautta. Myös 2010-luku oli täynnä musiikkia. Viiden viimeisen vuotensa aikana Cohen julkaisi peräti kolme studioalbumia.

Leonard Cohen vieraili Suomessa vuodesta 1985 lähtien seitsemän kertaa. Artistin aura välittyi ystävällisenä ja humaanina, mutta kohteliaan etäisenä. Herrasmiehen karisma oli välitön ja täysin vastustamaton.

Keikkamuistot saattavat haalistua, mutta ne eivät kuole. Kuolemattomana säilyy myös Cohenin taide – musiikki ja sanat.

Tuomas Pelttari

Leonard Cohen kotisivu

Uusia lastuja Liisankadulta – Svart Recordsin kulttuuriteon toinen aalto Heikki Poroilan arviossa

Heikki Poroila kirjoittaa Svart Recordsin ja Ylen yhteistyönä tuotetuista julkaisusarjoista Pop Liisa ja Jazz Liisa, joiden toinen aalto julkaistiin loppukesästä 2016. Poroila kirjoitti sarjojen osista 1–4 aiemmin otsikolla Lastuja Liisankadulta. Uusia lastuja Liisankadulta kertoo osista 5–8.

* * *

Svart Recordsin jättimäinen kulttuuriteko eli Yleisradion Liisankadun studiossa 1972–1977 lähetettyjen jazz- ja rock-konserttien julkaiseminen äänitteenä on edennyt kesän 2016 aikana neljän uuden CD:n myötä. Kirjoitin osista 1–4 jo aikaisemmin, joten katsotaan myös nämä osat 5–8 ja vilkaistaan samalla, mitä muita menneisyyden aarteita Svart on nykyhetkeen tuonut ja tuomassa. Yleiset asiat löytyvät tuosta ensimmäisestä kirjoitussarjastani, tämä keskittyy vain itse esityksiin.

Svart Recordsin ja Ylen yhteistuotantona tehdyt Jazz Liisa ja Pop Liisa jatkuivat syksyllä 2016. Julkaisusarjojen toisessa aallossa oli ensimmäisen tapaan neljä CD-levyä ja kahdeksan LP-levyä. Syksyn Liisankatuannoksessa on taltiointeja peräti 12 yhtyeeltä.

Svart Recordsin ja Ylen yhteistuotantona tehdyt Jazz Liisa ja Pop Liisa jatkuivat syksyllä 2016. Julkaisusarjojen toisessa aallossa oli ensimmäisen tapaan neljä CD-levyä ja kahdeksan LP-levyä. Syksyn Liisankatuannoksessa on taltiointeja peräti 12 yhtyeeltä.

Vaikka myös näillä levyillä on hienoja hetkiä, yleisvaikutelma on, että parhaat palat on käytetty jo neljällä ensimmäisellä levyllä. Asian voi ilmaista niinkin, että myöhemmin suomalaisen populaarimusiikin kiintotähdiksi osoittautuneet muusikot olivat korkealla tasolla jo uransa alkuvaiheissa. Tämän kattauksen pohjalta ei löydy unohdettuja suuruuksia.

Tästä huolimatta on sanottava, että edelleen on soittajien taso mielestäni yllättävän hyvä ottaen huomioon tilanteen outous useimmille (suora lähetys studioyleisön edessä). Paljon puhutaan siitä, miten korkeatasoista nykynuorten soitto on. Se on totta, mutta ei Liisankadullakaan mitään toistaitoisia kuunneltu. Laulupuoli ei tosin ollut ihan samalla tasolla.

Jupu Group 1974 | Jukka Linkola Octet 1977 – Jazz Liisa 05/06.

Jupu Group 1974 | Jukka Linkola Octet 1977 – Jazz Liisa 05/06.

Jupu Group, jonka albumin Ahmoo vuodelta 1975 Svart Records on muuten myös julkaissut uutena LP-painoksena, ei koskaan noussut varsinaiseen ykkösryhmään, mutta voi huoletta sanoa, että useimmat bändin jäsenet sen kyllä tekivät muissa yhteyksissä. Riittää, kun luettelee heidän nimensä: Juhani PoutanenJukka Linkola, Sakari Kukko, Janne Louhivuori ja Ilkka Hanski.

Musiikki on pääosin Poutasen käsialaa, vain Cybele on Sakari Kukon säveltämä ja eroaa tyylillisesti melkoisesti. Poutasen fuusiotyylissä ei ole mitään vikaa sinänsä, mutta ehkä siitä puuttuu jokin omaperäisyyden elementti. Suomalaisittain harvinaisena jazz-viulistina Poutanen on onneksi näin dokumentoitu varsin kattavasti sekä säveltäjänä että solistina. Liisankadun esityksissä saavat kaikki sooloilla ja näyttää kykynsä. Lahjakkaiden muusikoiden kemia ei ehkä kuitenkaan toiminut, sillä Liisankadulla vuonna 1974 soittanut bändi jäi lyhytikäiseksi ja oli ainoan albuminsa ilmestyessä jo hajonnut.

Jukka Linkola Octet nostaa Jupu Groupissa sivuroolia esittäneen, mutta sieltä rytmiryhmän Hanski–Sorvali mukaansa ottaneen Jukka Linkolan keskiöön. Nämä 11.5.1977 taltioidut esitykset ovat korostuneesti Linkolan vauhtiin päässeen säveltäjyyden hehkuttelua. Vaikka bändin puhaltajajäsenetkin – Esko Heikkinen, Tom Bildo, Pentti Lahti ja Teemu Salminen – pääsevät toki sooloilemaan, sävellykset Dithyrambos I–III vievät päähuomion.

Linkolan ”klassinen” sävellystyyli on jo selkeästi tunnistettavissa, olihan hän jo edellisvuonna saanut julki kokonaisen albumin monityylistä musiikkiaan albumilla Banana (siitäkin on Svart Records tuomassa markkinoille uudelleen masteroidun LP-version). Kannattaa myös panna merkille Linkolan oktetin lyömäsoitinosasto, missä jo kokeneemman Sorvalin rinnalla painaa menemään tuolloin vielä 16-vuotias Jukkis Uotila. Miksaus ei ehkä korosta näitten esitysten perkussiopuolta, mutta se ansaitsee ylimääräisen huomion.

Oton kvartetti 1973 | Wasama–Tuominen Trio 1973 | Pentti Hietanen & Teppo Hauta-aho Duo 1976 | Wasama Quartet 1976 – Jazz Liisa 07/08.

Oton kvartetti 1973 | Wasama–Tuominen Trio 1973 | Pentti Hietanen & Teppo Hauta-aho Duo 1976 | Wasama Quartet 1976 – Jazz Liisa 07/08.

Konsertissa 20.6.1973 soittanut Oton kvartetti oli tilapäiseksi jäänyt kokoonpano, joka ei itsestään muuta jälkeä suomalaiseen kansallisdiskografiaan jättänyt. Yhtyeessä soittivat viulisti Otto-Tapio Nevanlinna, Jukka Linkola, kontrabasisti Jorma Koivulehto ja rumpali Heikki Timonen, joista Nevanlinna vaihtoi sittemmin taidemusiikin säveltäjäksi ja Koivulehto soitti mm. yhtyeessä Piirpauke. Yhtyeen ainoa esitys, Linkolan sävellys Lydian Feelings on lähinnä sooloilualusta yhtyeen kaikille jäsenille. Nevanlinnan kaunis viulusoolo kiinnittää tässä eniten huomiota.

Saman konserttipäivän toinen esiintyjä oli Wasama–Tuominen Trio, jossa soittivat Tapio Tuominen (tenorisaksofoni) ja veljekset Olli-Pekka ja Jukka Wasama, tulevan Wasama Quartetin ydin. Trion soitto on suomalaisittain harvinaisempaa free jazzia, vaikka musiikille on säveltäjätkin nimetty. Soitto on erittäin ammattitaitoista ja yleisö taputtaa yhtä kohteliaan sävyisästi kuin muutenkin.

Kokonaan toisiin tunnelmiin siirrytään Pentti Hietasen ja Teppo Hauta-ahon duon esityksissä, jotka otettiin talteen 17.11.1976. Muuta porukkaa hieman vanhemman Hietasen (s. 1937) pianismi ja sävellykset ovat positiivisessa mielessä juuri sitä, mitä ns. suuri yleisö pianon ja jazzin yhdistelmältä yleensä odottaa. Hauta-aho pysyttelee taustalle, mutta hänen kontrabassonsa tuki täyttää kauniisti pianolta jäävän tilan ja jokaista lyhyttä sooloa kuuntelee todella mielikseen. Kappaleessa Pilvi Hauta-aho pääsee soittamaan myös jousella. Hietasen April Moon olisi jazz-standardi, jos hän olisi sattunut syntymään Yhdysvalloissa.

Wasama Quartet on sitten taas täydellinen vastakohta Hietasen ja Hauta-ahon duolle. Kitaristi Ilkka Niemeläisen soitto ja sävellykset ovat täynnä energiaa, kuten myös komppiryhmän Olli-Pekka Wasama ja Jukka ”Judo” Wasama. Ehkä suurimman yllätyksen tarjoaa tuolloin 23-vuotias Mikko-Ville Luolajan-Mikkola, joka oli jo vuonna 1973 ehtinyt voittaa jaetun ensimmäisen palkinnon Kuopion viulukilpailussa. Soolo Niemeläisen sävellyksessä Hickory osoittaa hyvin, miksi hänen ei kannattanutkaan jättäytyä pelkästään taidemusiikin pariin. Liisankadun konserteissa soitettiin pääasiassa alkuperäisiä suomalaisia sävellyksiä, mutta Wasama Quartet oli ottanut ohjelmistoonsa myös Jim Pepperin klassikon Witchi tai too, jonka tulkinnasta ainakin minä pidin kovasti, erityisesti Niemeläisen 12-kielisen kitaran saundista.

Jukka Hauru 1976 | Nono Söderberg 1976 | Finnforest 1977 | Elonkorjuu 1977 – Pop Liisa 05/06.

Jukka Hauru 1976 | Nono Söderberg 1976 | Finnforest 1977 | Elonkorjuu 1977 – Pop Liisa 05/06.

Liisankadun pop-osastolla esiintyi 15.12.1976 Jukka Haurun nimetön tilapäiskokoonpano, ainoana tehtävään tulkita Haurun kuusiosainen sävellys Günther Angst. Soittamassa ovat viulisti Juhani Poutanen ja Eero Ojanen pianossa, rytmiryhmänä Tapani Tamminen, Ari Valtonen ja Esko Rosnell, käytännössä siis vahvistettu tuleva KOM-kvartetti. 17-minuuttinen sävellyskokonaisuus ei oikein hahmotu, joten näissä esityksissä kannattaa nauttia erinomaisten muusikoiden taidoista.

Ehkä samaa on sanottava Nono Söderbergin nimettömän bändin tulkinnoista kahdesta Söderbergin sävellyksestä Tide ja Seagull. Soittamassa johtajansa lisäksi ovat Reijo ”Takku” Ylinen (sopraanosaksofoni), Esa Kotilainen (syntikat ja sähköpiano), Harri Merilahti (bassokitara), Roope Koistinen ja Esa ”Nätsi” Roswall (congat ja muut paukuttimet). Soitto on vahvaa ja sujuvaa, mutta sävellykset eivät oikein jää mieleen. Nämä esitykset olisi myös ongelmitta julkaista jazz-osastolla, niin vahvasti ollaan fuusion puolella.

Sen sijaan 23.2.1977 esiintynyt Finnforest oli ja on suomalaisen progen kulmakiviä, joka oli Liisankadulla esiintyessään jo julkaissut kaksi merkittävää albumiaan Finnforest (1975) ja Lähtö matkalle (1976). Liisankadulla kokoonpanossa soittivat Pertti Pokki (kosketinsoittimet), Pekka Tegelman (sähkökitara), Jarmo Hiekkala (bassokitara) ja Jussi Tegelman (rummut). Pekka Tegelmanin sävellyksiin levyillä tottunut kuulija ehkä yllättyy siitä, miten voimakkaasti progesta fuusion suuntaan Pokin ja Jussi Tegelmanin sävellykset Odd tale ja Juan yhtyettä vievät. Yhtyeen kolmas albumi Demonnights (1979) olikin sitten jo pääosin Jussin säveltämä. Henkilökohtaisesti arvostan Pekka Tegelmanin säveltäjänkyvyt korkeammalle, enkä oikein innostunut näistä yhtä paljon.

Finnforestin kanssa samassa konsertissa esiintynyt porilainen Elonkorjuu jäi itselleni aikoinaan etäiseksi bändiksi, vaikka jo vuonna 1972 julkaistu albumi Harvest Time on kiistaton klassikko (ja alkuperäisenä painoksena ilmeisesti yksi suomalaisten keräilylevyjen kalleimmista, on puhuttu jopa 1500 euron summasta). Jukka Syreniuksen johtamassa kokoonpanossa musisoivat tässä Kari Tamminen (laulu), Juha Unkila (tenorisaksofoni), Pekka Tyni (sähköpiano), Veli-Pekka Pessi (sähköbasso) ja Veikko Noutio (rummut). Syreniuksen kolme sävellystä ovat ammattitaidolla tehtyjä, mutta mistään progesta ei niitten kohdalla voi puhua, pikemminkin funkista (Hey Brother), rock-balladista (Yours Tonight) ja country rockista (Rolling Down The Highway). Kari Tammisen laulu kuulostaa kovin suomalaiselta, eikä hänen äänensä varsinaisesti tihku hikeä tai seksiä, vaikka tarkoitus on epäilemättä sen suuntainen ollut.

Kalevala 1973 | Nimbus 1974 – Pop Liisa 07/08.

Kalevala 1973 | Nimbus 1974 – Pop Liisa 07/08.

Oliko sitten 4.7.1973 esiintynyt Kalevala suomalaista progea? No ei varmaan ollut, mutta kitaristi-säveltäjä Matti Kurkisen ennenaikaisen kuoleman takia tämä sessio on varmasti sekä kiinnostava että kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Yhtyehän oli jo ehtinyt julkaista esikoislevynsä People No Names (1972), mutta Liisankadulla mukana soittamassa ovat basisti Lido Salosen ja Kurkisen lisäksi multi-instrumentalisti Sakari Kukko ja rumpali Affe Forsman, jotka eivät bändin kanssa kuitenkaan levyttäneet.

Esitysten keskiössä on silti laulaja Harri Saksala, joka on myös tehnyt pääosin melko totiset sanoitukset. Niissä vilahtaa myös jonkin verran ”edistyksellisiä” ajatuksia, jotka sitten puhkesivat kukkaan Saksalan soolouralla. Valitettavasti on pakko sanoa, että mielestäni tämä Kalevalan musiikki ei ole Saksalan ominta aluetta ja ainakin minun korvani kärsivät sävelpuhtauden vapauksista aivan liikaa. Eivät kaikki Kurkisen sävellyksetkään nyt varsinaisesti mieleenpainuvia ole. Antti ja Tiedon portaat sisältävät kuitenkin kiitettävää omaperäisyyttä.

Salolaisen Nimbus-yhtyeen konserttia 16.1.1974 odotin etukäteen, koska mielikuvani yhtyeen musiikista olivat vanhastaan hyvin hatarat. Yhtyeen ainoata albumia Obus (ilmestyi myöhemmin vuonna 1974) en ollut koskaan kuunnellut, joten olin utelias. Liisankadun bändi oli sama kuin albumilla eli laulaja Pasi Saarelma, urkuri Pekka Rautio, kitaristi-säveltäjä Harri Suilamo, basisti Juha Jokiranta ja rumpali Matti Jokiranta.

Soitossa ei ole valittamista, mutta Pasi Saarelman laulu on aika ponnetonta ja epävireistä. Kunnolla tykittäviä vokalisteja on Suomessa ollut aina vähän, valitettavasti. Suilamon sävellykset ovat suhteellisen kunnianhimoisia, mutta samalla aika kaavamaista ”perusprogea”. Suilamo siirtyikin myöhemmin suosiolla taidemusiikin säveltäjäksi. Bändin cover-versio Dave Greensladen kappaleesta Feathered Friend on sekin jotenkin ponneton. Monen muun aikalaisbändin rinnalla Nimbus kuulostaa jotenkin harrastelijamaiselta.

Svart Recordsin kulttuuriteot jatkuvat

Jotta tämän jutun kokonaistunnelma ei jää alakuloiseksi, mainostetaan vielä muutamaa Svart Recordsin kulttuurityöksi laskettavaa uusintajulkaisua (enhän minä tiedä, mutta vähän epäilen, ettei levy-yhtiö näillä vanhoilla levyillä kauhean pulleaa tiliä tee). Edellä jo mainittujen (Jukka Linkolan Banana ja Jupu Groupin Ahmoo) lisäksi Svart on julkaissut ensimmäistä kertaa CD-muodossa Eero Koivistoisen upean albumin Muusa ja Ruusa Kirsi Kunnaksen teksteihin vuodelta 1971.

Näin kertovat yhtiön sivut tästä mielenkiintoisesta tapauksesta: ” Koivistoinen käytti albumin toteutuksessa samaa konseptia kuin vuoden 1968 albumilla Valtakunta ja otti vokalisteiksi Vesa-Matti Loirin, Eero Raittisen ja Seija Simolan. Eero Raittinen tosin esiintyi salanimellä Elias Mönkkönen, koska arveli, että psykedeelinen lastenmusiikki ei sopisi Tasavallan Presidentistäkin tunnetun vokalistin julkisuuskuvaan. Koivistoinen halusi laajentaa lastenmusiikin ilmaisukeinoja, ja albumi Muusa ja Ruusa ottikin vaikutteita jazzista, bluesista, psykedeliasta ja elektronisesta musiikista, ja albumista tuli yksi 1970-luvun modernin lastenmusiikin tärkeimmistä edelläkävijöistä ja myös suosittu kulttialbumi, josta ei myöhempiä painoksia otettu ja josta keräilijät pulittavat merkittäviä summia.

Svart Records on toteuttanut Muusasta ja Ruusasta uusintajulkaisun yhdessä Koivistoisen kanssa. Alkuperäiset nauhat on metsästetty esiin WSOY:n kellarien kätköistä ja puhdistettu. Mukana tulee paitsi kattava analyysi levystä myös alkuperäinen ’Laula mukana!’ -lipuke, joka sisältää levyllä käytetyt Kirsi Kunnaksen runot.” Tämä jos mikä, on kulttuurityö, joka ansaitsee kovaääniset aplodit.

Marraskuussa 2016 on vielä luvassa Olli Ahvenlahden kolmen LP-levyn boksi Love And Beyond. Se sisältää Ahvenlahden Love Recordsille tekemät albumit Bandstand ja The Poet sekä albumin Based On A Novel, jonka Ponsi julkaisi vuonna 1981. Loven albumit ovat olleet tarjolla jo Siboneyn CD-julkaisuina, mutta Based On A Novel on olemassa vain vinyylinä. Vielä harvinaisempi on Kalevi Falkin albumi vuodelta 1971, joka on jo ilmestynyt. Se on suorastaan pakko kuunnella nyt, kun ei se aikoinaan osunut näppeihin ja päässyt levylautaselle. Myös Eero Raittisen Eeron elpee vuodelta 1970 on tervetullut uusintajulkaisu, vaikka löytyykin esimerkiksi Tikkurilan musiikkivarastosta, kuten myös Linkolan Banana.

Svart Recordsin katalogi on varmaan yksi maailman erikoisimmista, mutta väliäkö hällä, kun se tarjoaa näin mielenkiintoisia löytöjä!

Heikki Poroila 11.10.2016

Tuomas Pelttari, toim.

Mira Luoti teki soolodebyytin – Tunnelivisio loi tien pois varjoista

Haastattelussa uutta uraa luova Mira Luoti

Lokakuussa 2013, kun PMMP poistui lavalta viimeisen kerran, Mira Luoti ei vielä tiennyt alkavansa sooloartistiksi. Hänen ajatuksenaan oli elää vaihteeksi itselleen.

Mutta elämää ei voi suunnitella. Lähipiirissä tapahtuneiden sairastumisten ja muiden elämänmuutosten vuoksi uusi aikakausi alkoi synkeissä merkeissä. Kaiken ikävän keskellä musiikki alkoi houkutella laulajaa luokseen kuin turvasatama.

Tunnelivisio – silmät avaava tutkimusmatka

Syksyllä 2016 ilmestyi Mira Luotin (s. 1978) ensimmäinen sooloalbumi Tunnelivisio (Sony Music). Laulajattaren mielenmaiseman on maalannut musiikiksi Pariisin Kevät -yhtyeen Arto Tuunela, joka on tuottanut levyn ja kirjoittanut sen kappaleet.

Mira Luoti: Tunnelivisio (2016).

Mira Luoti: Tunnelivisio (2016).

Musta laatikko -avausraidan rutiseva kitarariffi määrittää yleisen linjan heti kättelyssä: modernia poprockia, jossa on vaikutteita elektronisesta musiikista ja post-punkista. Lempeän Puhu mulle hulluudesta -kappaleenkin sisältävä soolodebyytti ei ole kauttaaltaan synkkä levy, mutta sen päällä häilyy pitkiä varjoja.

Mira Luoti, olet juuri julkaissut ensimmäisen sooloalbumisi Tunnelivision. Millaista sen tekeminen oli?
– Asiat eivät menneet käsikirjoituksen mukaan. Se oli henkisesti tosi raskasta aikaa, eikä mun alun perin ollut tarkoitus tehdä levyä ollenkaan. Loppujen lopuksi musiikista kuitenkin tuli voimavara. Siitä saatu ilo oli palkinto, jonka voimalla jaksoin jatkaa.

Miten yhteistyönne Arto Tuunelan kanssa alkoi?
– Se lähti minun ja Arton ystävyydestä. Arvostan häntä valtavasti, ja sama tunne on välittynyt molempiin suuntiin. Arto myös tuntee taustani hyvin. Kaikki se johti uuden musiikin tekemiseen. Me edettiin treffit kerrallaan ja katsottiin, mihin tie vie, ilman mitään sen kummempia suunnitelmia.

Mikä sai mielesi muuttumaan levyn tekemisestä?
– Arto, joka luotti minuun myös heikkoina hetkinäni. Ilmoitin aina välillä, että en jatka enää enkä pysty tähän. Sellaisina päivinä hän kutsui minut kahville juttelemaan ja parantamaan maailmaa. Arto muistutti mua siitä, miten paljon nautin keikoista ja miten tärkeätä musiikki on. Kaikki tuntui epätodelliselta vielä silloinkin, kun meillä oli koossa levyllinen biisejä. Elin kuin sumussa, mutta silti piti tehdä asioita. Alkaa kasata uutta bändiä ja niin edelleen.

Olet keikkaillut tänä vuonna kokoonpanolla, johon kuuluvat kitaristi Jaakko Murros, basisti Mikko Määttä, rumpali Jaakko Jakku ja Sofia Tarkkanen, jonka vastuulla ovat laulu, koskettimet, viulu ja mandoliini. Millaista oli jättää taakseen PMMP:n pitkään yhdessä työskennellyt ryhmä ja koota uusi?
– Jaakko, valomies ja monitorimiksaaja ovat tuttuja PMMP:n ajoilta. Muutkin tiesin kyllä, mutta emme olleet soittaneet yhdessä. Mehän lähdettiin keikoille heti, kun ensimmäinen sinkku oli ilmestynyt. Se tuntui aika rohkealta. Tilanne oli kutkuttava ja jännittävä kaikille, mutta meillä on kasassa kova pumppu.

Olet esiintynyt myös musikaaleissa ja televisio-ohjelmissa. Onko sinulla tällä hetkellä työn alla sellaisia projekteja?
– Olen tehnyt jotain lyhyempiä juttuja, mutta koska olen ollut lapsen kanssa kotona, en ole voinut sitoutua mihinkään pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä bändi ja musiikki vievät paljon aikaa. Me aletaan pikkuhiljaa työstää uutta matskua, ja siinä on puuhaa kerrakseen.

Vanhan bändin varjo on pitkä: PMMP kummittelee taustalla, kun puhutaan sinun tai Paula Vesalan soololevyistä, joita vieläpä verrataan toisiinsa. Toivoisitko, että PMMP unohdettaisiin?
– En! Sehän olisi ihan kauheaa! PMMP oli hieno yhteinen juttu. Sen jälkeen me lähdettiin Paulan kanssa tekemään erilaisia asioita, ja se tapahtui ihan luonnollisesti. Nyt me seurataan toistemme tekemisiä ylpeinä.

Joko PMMP:n jälkeinen elämä on asettunut uomaansa?
– Joo. Tunnelivision tekeminen oli hirveän terapeuttista. Sen kautta sai käsiteltyä asioita ja ajatuksia. Tunnen olevani jo aivan eri ihminen kuin vielä levyn tekemisen loppuvaiheessa. Tämä on ollut silmät avaava ajanjakso, tutkimusmatka minuun itseeni. Olen odottanut tätä elämänvaihetta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Mira Luoti kotisivu

Levyhyllyt:
Mira Luoti
Tunnelivisio (2016)

PMMP
Kuulkaas enot! (2003)
Kovemmat kädet (2005)
Leskiäidin tyttäret (2006)
Puuhevonen (2007)
Veden varaan (2009)
Rakkaudesta (2012)
Matkalaulu (2013)

Lue lisää:
Björklid, Kalle: PMMP – vaahtopäät, 218 sivua. (Like, 2010).
Muukka, Aku-Axel: PMMP – koko show, 117 sivua. (Docendo, 2014).
Vesala, Paula & Luoti, Mira, & Ylönen, Hanna & Kostiainen, Pasi: PMMP, 218 sivua. (Like, 2008).

Tuomas Pelttari, toim.

 

Kulttuurisamurai Mika Rättö ohjasi elokuvan – Rauni Reposaarelaisen tarina ensi-iltaan lokakuussa 2016

Haastattelussa porilainen taiteilija Mika Rättö

Mika Rättö (s. 1973) on varsinainen luovien alojen moniottelija. Musiikissa hänet tunnetaan parhaiten arvostetun Circle-yhtyeen rockjumalana, mutta muitakin bändejä löytyy niin paljon, että levytetty tuotanto käsittää hämmästyttävän määrän äänitteitä. Taiteen heittäytyvä sekatyömies on myös kirjoittanut näytelmiä, kirjoja ja tehnyt kuvataidetta.

Mika Rättö elokuvassa Samurai Rauni Reposaarelainen. Kuva: Black Lion Pictures.

Mika Rättö elokuvassa Samurai Rauni Reposaarelainen. Kuva: Black Lion Pictures.

Viimeisin projekti on kokoillan elokuva: Mika Rättö on Samurai Rauni Reposaarelaisen käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosanesittäjä. Eikä siinä vielä kaikki, ei likimainkaan – Rätön matka kohti uusia teoksia jatkuu. Porilainen kulttuurisamurai saapuu maaliin voittajana, koska ei pelkää häviämistä.

Mika Rättö, olet saanut valmiiksi ensimmäisen pitkän elokuvasi. Mitä Samurai Rauni Reposaarelaisen tekeminen antoi sinulle?
– Siinä pääsi koettelemaan voimiaan oikein tosissaan. Oli hemmetin kivaa löytää omat rajansa. Kaikki potku käytettiin, mikä amatööreistä irtosi. Välillä kone kerta kaikkiaan stoppasi ja piti sanoa pojille, että tehkääs te tuo päivä tuolta loppuun ja tää homma tästä valmiiksi. Oli hienoa, kun pääsi omaan ääripisteeseensä asti, mutta mitään ei jäänyt hampaankoloon.

Sinusta on vuosien varrella tullut todellinen monialataiteilija. Mistä kaikki alkoi?
– En ole koskaan päättänyt alkaa taiteilijaksi. Nuorena mua yritettiin saada juoksemaan kilpaa ja soittamaan ksylofonia, mutta panin aina stopin kaikelle. Meidän suvussa on työmiehiä, ja opiskelin yläasteen jälkeen automatiikka-asentajaksi, teollisuusrobottien ohjelmoijaksi. En mä niitä hommia kuitenkaan koskaan tehnyt. Tuntui, että ei se oikein ole minua varten.

Entäpä käytännössä? Miten aloit tehdä luovia asioita?
– Se kyti takaraivossa pitkään ilman, että tiedostin sitä. Kun kukaan ei enää vaatinut multa mitään, roudasin yläkertaan sähköpianon ja aloin kirjoitella novelleja ja soitella poikien kanssa rumpuja. Kävin ensin armeijan ja menin sitten taidekouluun. Uskon, että taiteen tekeminen on mulle sisäsyntyistä. Ihmisissä on moottoreita ja ominaisuuksia, jotka toimivat alitajuisesti.

Sinusta on moneksi, olet esimerkiksi sekä laulaja että elokuvaohjaaja. Onko erilaisissa teoksissasi yhteisiä piirteitä?
– On. Moderni kanuuna -porukan kanssa tehtyjä näytelmiä on sanottu paatoksellisen moralisoiviksi, melkein vanhatestamentillisiksi. Se tulee minusta luonnostaan, niin kuin esimerkiksi oma ääni tulee ulos. En mä ääntänikään ole suunnitellut tai yrittänyt vältellä.

– Yksi piirre on fyysisyys. Nautin siitä, että soittaminen on fyysistä, että saa huutaa liian kovaa ja hakata päätään lattiaan niin, että räkä lentää. Vastaavasti elokuvaa ohjatessa huomasin, että kroppa kertoo monesti enemmän kuin pää. Rytmit, hahmot ja tyylit löytyvät usein fyysisen käyttäytymisen kautta.

Elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa. Mika Rätön ojaustyön ensi-ilta on 21.10.2016. Kuva: Black Lion Pictures.

Elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa. Mika Rätön ojaustyön ensi-ilta on 21.10.2016. Kuva: Black Lion Pictures.

Teoksesi sijoittuvat usein merkillisiin maailmoihin. Mistä taiteesi todellisuus syntyy?
– Se vain päätetään tehdä. Muistan, kun oltiin poikien kanssa kapakissa sen jälkeen, kun Oopperse le Feti le Grande Anale (2002) oli tehty. Se on reippaasti yli kaksituntinen jööti, jonka maailma on mielikuvituksellinen sekasotku, jossa on epätodellisten unien ja surrealismin piirteitä. No, pojat kysyivät, että ”tehäänkö seuraavaks länkkäri?” Luin silloin samuraikirjoja ja kysyin takaisin, että ”haittaako, jos kirjoitetaan samuraihomma?” Ei se haitannut.

– Tunnen hengenheimolaisuutta Jodorowskyyn, jonka elokuvissa on runollisuutta ja symboliikkaa. Vaikka niissä matkitaan todellisuutta, enemmän niissä kuitenkin seurataan tunteen ääntä, aletaan yhtäkkiä laulaa, tai luurangot alkavat tanssia. Niissä sekoittuu teatteri, elokuva, todellisuus ja fantasia yhdeksi lyyriseksi assosiaatioksi, jolla ei välitetä niinkään muotoa kuin tunnetiloja.

Samurai Rauni Reposaarelainen istuttaa samuraimytologian nykyajan Suomeen, mikä on varsin vinkeä lähtökohta. Miten tällaiseen ratkaisuun päädyttiin?
– Meidän ei kannattanut sijoittaa samuraielokuvaa Japaniin, koska Kurosawa on taatusti jo tehnyt sen homman loppuun asti. Ajateltiin, että perhana, pistetään se viipottamaan Meri-Porin alueelle. Järkevä ihminen olisi sijoittanut tarinan kokonaan nykyaikaan, mutta kun järkevyys ei oikein inspiroi jästipäätä. Pantiin sitten sekaisin 1880-luvun Japani ja nykypäivän Pori.

Ajatus reposaarelaisesta samuraista hymyilyttää. Pidätkö teoksiasi humoristisina?
– Vitsihän huvittaa aina siihen asti, kun aletaan oikeasti tehdä töitä. Kun vääntää 18-tuntista päivää märät pitkät kalsarit jalassa ja naama kivipölyssä, niin ei se juuri naurata. Mutta kyllä me tiedostetaan, että näissä hommissa on aina myös luontainen koominen puoli. Homma kuitenkin kääntyy oikeasti kiinnostavaksi vasta sitten, kun koomisuus muuttuu omissa silmissä vakavaksi. Ulkopuolisen silmissä meidän touhut voivat näyttää aikamoiselta sekoilulta. Itselle ne ovat hämmästyttävän totta.

Moni jättää asioita tekemättä pelon vuoksi. Sinä sen sijaan tunnut tekevän mitä haluat. Podetko koskaan rimakauhua?
– Jos vähän kärjistän, niin en. Kyllähän me esimerkiksi tiedettiin, että tämä elokuva on konseptina täysin tuhoon tuomittu. Rimakauhussa on kyse vääränlaisesta herranpelosta. Se ei perustu jaksamiseen vaan itsensä muihin vertailemiseen. Mitä jos epäonnistuu? Mitä jos yhteisö ympärillä pitää vähempiarvoisena tai naurettavana? Sillä lailla ihminen luo omat pienet vankilansa. Hyvä esimerkki on se, miten Suomi ei aikoinaan kyennyt voittamaan Ruotsia jääkiekossa. Se ongelma ei voinut olla kuin henkinen ja kulttuurisidonnainen.

Mitä rajoittavalle pelolle voisi tehdä?
– Yhteisön pitäisi rohkaista ihmisiä. Sen pitäisi luoda kulttuuria, joka sanoo, että täällä pitää myös epäonnistua, koska erittäin spesiaalit onnistumiset tapahtuvat ainoastaan erehdysten kautta. Kukaan ei voi raivata uutta tietä heittäytymättä tyhjän päälle. Tekemisistään voi aina saada kritiikkiä ja pitkiä katseita. Jos kokee, että sellainen ei suoranaisesti haittaa, kannattaa lähteä rohkeasti vuorta valloittamaan.

Mitä haluaisit vielä saavuttaa suomalaisena kulttuurisamuraina?
– En näe elämää niin, että aina pitäisi valloittaa jotakin uutta. Elokuva oli semmoinen juttu, josta mietin, että tuleekohan sitä tehtyä vai jääkö se haaveeksi. Nyt sekin on tehty. Tästä eteenpäin tärkeää on jatkumo. Minä teen uusia teoksia. Jotkut niistä onnistuvat, jotkut epäonnistuvat, jotkut onnistuvat erittäin hyvin ja jotkut ovat täysin luokattomia. Lopputuloksena on laaja tuotanto, jonka joukossa on helmiä. Tuossa me jo aamukaffella tehtiin ensimmäinen kohtaus seuraavaan elokuvaan otsikolla ”Töölöön silkkimuna”.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ohjaaja Mika Rättö vierailee Turun kirjamessuilla perjantaina 30.9. Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa, ja elokuvan virallinen ensi-ilta on 21.10.2016.

Samurai Rauni Reposaarelainen kotisivu
Ektro Records kotisivu

Mika Rätön levyttäneitä yhtyeitä ovat Bensiini, Circle, Ektroverde, Eleanoora Rosenholm, Krypt Axeripper, Kuusumun Profeetta, Moon Fog Prophet, Omfalos Renaissance, Rättö ja Lehtisalo, Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Three Elves.

Levyhyllyt:
Mika Rättö: Polkupyörällä vuokkopenkereelle. (Ektro Records, 2009).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006). Mika Rättö on äänessä Alangon ja Silaksen ansiokkaassa haastattelukirjassa sivuilla 85–94.
Rättö, Mika: Tihkuluodon kuiskaajat, 261 sivua. (Teos, 2009).
Rättö, Mika: Mysterius viiskulma-avain, 194 sivua. (Teos, 2013).

Tuomas Pelttari, toim.