Teksti ja kuva Heikki Poroila

Intervalli
1/2022 • 2/2022

Olen harrastanut musiikin tiedonhakuun liittyvää tutkimustyötä ja tulosten kokoamista lähes koko kirjastourani (1979–2015) ajan. Kun Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarjaa pantiin 1980-luvun lopulla pystyyn, internet oli vielä tietämätöntä tulevaisuutta ja kaikki musiikkiin liittyvä tietous oli olemassa vain paperisina kirjoina ja lehtinä. Tuolloin ja vielä koko 1990-luvun ajan – myös syvimmän laman keskellä – musiikkikirjastot hankkivat kokoelmiinsa käytännössä kaiken Suomessa julkaistun ”alan” kirjallisuuden. Se tarkoitti tuolloin noin 150 kappaleen levikkiä myös teoksille, joita ei ollut tarkoituskaan lainata, vaan joille asetettiin ”hakuteoksen” tehtävä ja status. Myös suurta pienemmät kirjastot hankkivat runsaasti hakuteoksia, koska tiedon luonne oli paikallista. Kaukopalvelu oli olemassa, mutta eihän niitä hakuteoksia kukaan halunnut antaa lainaksi, vaan ne pidettiin osana käsikirjastoa. Hakuteokset piti hankkia ja ne hankittiin oman kirjaston hyllyyn.

Avoimen tietoverkon synty merkitsi perinteisen kirjaston tarjoaman tietopalvelun luonteen radikaalia muutosta. Muistan itsekin hyvin sen tunteen, kun ensimmäisen kerran – joskus 1990-luvun puolivälissä – pääsin vilkaisemaan jotain Library of Congressin luetteloa näyttöpäätteeltä. Vaikka tulevaisuuden yksityiskohdat olivat mitä hämärimmät, tajusihan sitä heti, että internet tulee muuttamaan musiikin tiedonhaun peruuttamattomasti ja että ehkä joskus vähentämään paperille painettujen hakuteosten tekemistä ja julkaisemista. Vaikka musiikin jakelussa onkin tapahtunut ripeitä muutoksia, Wikipedian kaltaiset tiedonlähteet ovat vasta vähitellen korvanneet painetut tietoteokset, eivätkä edes kokonaan, vaan osittain.

Tähän hitauteen vaikuttaa tekijä, jota useimmat kirjastoalan ammattilaisetkaan eivät välttämättä tule ajatelleeksi. Yksittäinen Wikipedia-artikkeli saattaa näyttää työmäärältään vähäiseltä, mutta jos se tehdään kunnolla, aikaa ja asiantuntemusta tarvitaan melko tavalla. Wikipedia perustuu vapaaehtoiseen resurssien luovuttamiseen, mikä merkitsee laadun epätasaisuutta ja suuria eroja toisiinsa verrattavissa olevien ilmiöiden taustatietojen määrässä. Myös monografiatyyppisen kirjan tuottaminen verkkojakeluun on mahdollista siten, että ihmiset tekevät työtä ilman korvausta. Mutta jos jokin sisältö halutaan julkaista myös paperille painettuna (syistä tuonnempana), painatukseen ja mahdolliseen kirjoittajan palkkioon tarvittava raha täytyy jostain löytää. Ilman sponsoria eli apurahaa ainoaksi vaihtoehdoksi jää markkinataloudessa teoskappaleiden myynti hinnalla, joka kattaa ainakin väistämättömät painatuskustannukset.

Olen omassa musiikin tietokirjatoiminnassani kulkenut molempia reittejä. Kymmenet suppeammat luettelot on rahoitettu Kirjastosäätiön pienillä apurahoilla ja painokulut kerätty kirjastojen hankinnoilla. Kun siirryin itse suosimaan verkkojulkaisemista (motiivina sekä ekologinen hakkuiden vähentäminen että kustannusten minimointi tinkimättä saatavuudesta), on tekijän työ yleensä jäänyt ilman rahoitusta (”eihän sitä mitään pakkoa ole niitä luetteloita väsätä”) tai ainakin se on ollut hyvin satunnaista. Nykypäiviin asti on kuitenkin tekijälläkin ollut motiivi tuottaa verkkokirjan lisäksi myös paperimuotoinen kirja, koska vain sen avulla luettelo tuli osaksi kansallisbibliografiaa. Joitakin vuosia sitten minulle kerrottiin Kansalliskirjastosta, että luetteloinnissa suositaan monografioita, jotka ovat ilmestyneet sekä painettuina että verkossa, pelkästään verkossa julkaistut jäävät odottamaan hetkeä, jolloin joku ehtii tarttua – eikä silloinkaan luvattu varmuutta. Nykyään myös PDF-muotoisen kirjan voi ”luovuttaa” Kansalliskirjastolle, jolloin se tulee osaksi kansallisbibliografiaa.

On kiistatonta, että suuren yleisön näkökulmasta maksuton verkkojulkaisu on paras mahdollinen tapa tarjota musiikkiin liittyvää tietoa. Olen itse pyrkinyt tarjoamaan kaiken kasaamani tällä tavalla saataville niin kirjastoissa kuin yksityiskodeissa. Kun jokin hakuteos, luettelo tai muu tietopuolinen on tehty, se täytyy saada kiinnostuneiden ulottuville ja käyttöön, palkkiot ja vastaavat ovat sen rinnalla toisarvoisia asioita. En kanna minkäänlaista kaunaa siitä, että olen joutunut monissa tapauksissa tekemään vuositolkulla palkatonta työtä. Ratkaisu on ollut oma, enkä muutenkaan ole koskaan tehnyt mitään palkkion takia. Mutta siitä myönnän tulevani alakuloiseksi, kun tajuan, ettei jotain melkoisesti työtä vaatinutta hakuteosta olla edes kirjastoissa halukkaita hankkimaan lainattavana paperikirjana, vaan – parhaassa tapauksessa – jäädään odottamaan, että hakuteos ilmestyy maksuttomana verkkoversiona.

Vaikka paperikirjoista koostuva kokoelma on tiedonhaun kannalta usein tiedollisesti nopeasti vanhentunut, kirjaston hyllyssä ja luetteloista löytyvä monografia on kuitenkin usein ainoa hakuteos, jonka kansalainen voi loogisesti aiheesta X löytää. Parhaatkin Wikipedian artikkelit ovat suppeita verrattuna kunnolla tehtyihin monografioihin. Jos kirjastot jättävät kirjamuodossa julkaistut hakuteokset hankkimatta, ne ottavat samalla riskin siitä, ettei ao. nimeke tule tiedonhakijan tietoisuuden piiriin ehkä koskaan. Yleiset kirjastomme eivät luetteloi maksuttomia verkkojulkaisuja, ellei sama sisältö ole hankittu myös paperimuodossa. Kirjaston luetteloa selaava jää siten helposti ilman tietoa siitä, että tästä tai tuosta aiheesta on olemassa perusteellinen ja omakielinen tietoteos.

Edelliseen on helppo todeta, että valtaosa tiedon hakijoista varmaan googlettaa nettiä ja sitä kautta löytää verkkojulkaisun, jonka paperiversion kirjasto on jättänyt hankkimatta kokoelmaansa. Mikään ei kuitenkaan takaa, että näin tapahtuu eli kirjasto voi – tietenkään sitä tarkoittamatta – jättää perustehtävänsä hoitamatta ja asiakkaansa pulaan. Olen kuullut hankkimattomuudelle myös sen perustelun, että kyseessä on ”liian marginaalinen teos” jopa kirjaston näkökulmasta. Onkin vaikea perustella ajatusta, että jokaisesta kirjastosta täytyy löytyä ”kaikki”, se ei ole mahdollista eikä järkevää. Mutta jos suomalaisen elävän säveltäjän teosluetteloa ei haluta hankkia sen marginaalisuuden takia, luulisi perustelun koskevan ennen muuta pienempiä kirjastoja, ei ns. maakuntakirjastoja. Tosiasia kuitenkin on, että teos MULTIKOLOR : Olli Virtaperkon teosluettelo (2021) löytyy nyt vain 11:stä kirjastosta, eivätkä useimmat entiset maakuntakirjastot kuulu tähän pieneen joukkoon.

Jos Virtaperkon teosluetteloa voi ehkä objektiivisesti pitää melko marginaalisena julkaisuna, tällainen luonnehdinta sopii huonommin julkaisuun, joka listaa – vaikkakin englannin kielellä – kansainvälisesti tunnetun ja suositun säveltäjän Frank Zappan koko tuotannon. Kuvittelisin ainakin itse, että maakuntakirjaston tasoisissa kirjastoissa kyettäisiin päättelemään, että luettelo on lajissaan ainoa maailmassa koskaan julkaistu ja että tällainen fakta ehkä vaikuttaisi hankintapäätökseen. Näin ei kuitenkaan ole ollut kymmenen entisen maakuntakirjaston kohdalla. Esimerkiksi Lapista, Kainuusta ja Kaakkois-Suomesta kirjaa ei löydy ollenkaan, joten mahdollisen kaukolainaajan täytyy kurotella muualle Suomeen.

Onko kyse ollut siitä, että juuri näitä teoksia ei ole pidetty tarpeellisena? Vai siitä, ettei musiikin alan hakuteoksia ylipäätään enää hankita kuin satunnaisesti? Kaikkeenhan raha ei koskaan riitä, mutta onko raha loppunut juuri näiden kirjojen kohdalla esimerkiksi siksi, että varhaisempi, suppeampi painos (Zappa) on verkossa maksutta ja loogisesti voi päätellä myös uusimman version jossain vaiheessa tulevan verkkoon (näin tosiaan tulee tapahtumaan)? Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kyse ole pohjimmiltaan rahasta. Kun kirjoitin asiasta Kirjasto-Kaapeliin pienen jutun, tarjosin kirjastoille mahdollisuuden saada nämä hakuteokset maksutta ottamalla minuun yhteyttä sähköpostilla. En saanut ainuttakaan tähän liittyvää viestiä.

Joudunkin tulkitsemaan tilanteen niin, ettei tulevaisuudessa ole enää tarvetta julkaista paperille painettua musiikin hakuteosta ainakaan siksi, että suomalaiset kirjastot niitä haluaisivat hyllyynsä. Kun tiedän, etteivät kirjastot myöskään tule luetteloimaan oma-aloitteisesti pelkästään verkossa julkaistuja tietosisältöjä, joudun hiukan raskain mielin toteamaan, etteivät kirjastot enää kaipaa kirjamuotoista tiedollista musiikkiaineistoa.

Heikki Poroila