Sarjassa Oma levyhylly avataan kirjaston ystävien fanituksen kohteita

Osa 6 • Ossi Alisaarelle musiikki on leikkiä
Osa 5 • Ann-Christin Antell, musiikki ja tunteet

Tomi Norha
Oma levyhylly • Osa 7

Tomi Norha on turkulainen kirjailija, musiikinopettaja, musiikkikriitikko ja muusikko. Uman Namu -yhtyeen kitaristina hän pääsi levyttämään jo lukiolaisena. Hetken aikaa Norha viihtyi helsinkiläisen Annica-hevibändin basistina, kunnes päätyi vuonna 1989 Boycottiin. Boycottin riveissä kierrettiin kaikki Suomen keikkapaikat moneen kertaan, ja albumi Lightning Strikes Back äänitettiin Los Angelesissa.

Tomi Norha • Kuva: Sasu Norha

Boycottin jälkeen Norha opiskeli musiikkitiedettä ja musiikkikasvatusta ja päätyi musiikinopettajaksi Luostarivuoren kouluun ja lukioon ja Turun Sanomien kriitikoksi. Muusikon ura jatkui Korroosio-solisti Japi Hauhtosen soololevyllä vuonna 2018.

Vuonna 2024 alkoi uusi aika: ilmestyi esikoisromaani Naarasperho. Se on 1950-luvulle sijoittuva tarina kolmesta sisaresta, jotka viettävät kesää Hämeenkyrössä. Toinen romaani Lentotähti ilmestyy tammikuussa 2025, siinä musiikilla on iso osuus.

DIN 45500 Hi-Fi-normi ja sen yli

Lapsuudenkodissani oli Saloran Hi-Fi Stereo 2000 -viritinvahvistin, jonka ominaisuudet ylittivät DIN 45500 Hi-Fi normin. Laitteessa oli myös Flexitem-tulovalintasysteemi, jonka avulla äänilähteitä voidaan yhdistellä näppäimiä painelemalla, ilman hankalia johtojen vaihtoja. Vahvistimeen oli kytketty levysoitin ja kasettisoitin sekä kaiuttimet, jotka olivat isot ja isän itse tekemät.

Musiikki on nimittäin välineurheilua. Sitä se oli 70-luvulla, ja sitä se on edelleen. Popmusiikin historia on keksintöjen historiaa: sähkökitara mahdollisti kitaran soittamisen rumpujen kanssa yhtäaikaa (kunhan vahvistin oli tarpeeksi tehokas), siitä syntyi rock. Kun signaalia keksittiin yliohjata säröön asti, syntyi hevirokki. Stereon ja Marshallin keksiminen tekivät musiikista taas vähän suurempaa. Syntetisaattoreiden kanssa oli aluksi asenneongelmaa, ”No synths”, luki Queenin levyissä siihen asti kunnes syntikat valtasivat 80-luvulla tuonkin bändin äänikuvan ja se valloitti entistä isommat yleisöt. 

Salora Hi-Fi Stereo 2000 oli hyvä peli. Kaverini Jani työnsi Sex Pistolsin Never Mind The Bollocksin kasettisoittimeen ja minä laitoin isosti volyymia koska vanhemmat eivät olleet kotona. Heti ensi tahdeista tajusimme kumpikin että tässä on jotain erityistä. Olihan siinä, todellakin. Ensimmäinen oma kasettini oli ollut Boney M:n ’Love For Sale’, ja tämä oli toista kuin ’Ma Baker’ tai ’Belfast’.

Lentokapteenikummisetäni otti minut syntymäpäivälahjaksi DC-9:n ohjaamoon Helsingistä Tukholmaan ja takaisin, ja sain tehdä yhden käännöksen ihan omin käsin. Ei taitaisi tuollainen enää onnistua. Tukholmassa poistuimme koneesta mutta emme lentokentältä. Sain valita taxfree-myymälöistä jonkun tuliaisen itselleni, ja halusin levyn. Valikoima oli surkea, ja päädyin Elviksen kokoelmalevyyn. Kyllä sitäkin kuunteli siinä kuin tarjouksesta ostettua Darts-yhtyeen levyä, mutta se oli vain musiikkia. 

Sen sijaan Sex Pistols oli jotain paljon enemmän, päälle hyökkäävää energiaa ja sähisevää soundia ja vähän pelottavaakin soittoa. Tuosta hetkestä lähtien tiesin että haluan soittaa rokkia bändissä. Isän vanha akustinen kitara (joka minulla on edelleen) sai rinnalleen huonon sähkökitaran ja putkiradion vahvistimeksi. Kenenkään ei tarvinnut patistella, aloin soittaa joka päivä. Ja tehdä omia biisejä, koska Sex Pistols oli todistanut että yksinkertainen riittää. Tein sanoituksia ja merkitsin soinnut ja melodiaideat ruutuvihkoon. Jokaisen tekstin vieressä oli numeroita: erityisen tärkeää oli ottaa biisistä aikaa että tiesi milloin niitä oli levyn verran kasassa.

Sex Pistols: Anarchy In The U.K. albumilta Never Mind The Bollocks Here’s The Sex Pistols
1977

Sointujen blokkaaminen kaseteilta oli minulle helppoa alusta asti, koska vanhemmat olivat laittaneet minut pianotuntien lisäksi opiskelemaan musiikin teoriaa. Pidin teoriasta todella paljon, varmaankin siksi että se sujui helposti, ja suoritin tutkinnon toisensa perään niin että muutaman vuoden opiskelun jälkeen olin yksinäni ryhmäopetuksessa. Kukaan muu ei edennyt yhtä nopeasti yhtä pitkälle, kenraalibassoon ja soinnutukseen. Jouduin käymään nuo kurssit uudestaan yliopistossa, mutta mikäs siinä. Ainakin opin asiat. Luulen että teoria ja käytäntö ruokkivat toinen toistaan, teoria teki kuuntelun helpommaksi ja Sex Pistols kannusti oppimaan säveltapailua yhä paremmin.

Jani äänitti minulle oman kopion Never Mind The Bollocksista. Myöhemmin sain oman kopion myös Ramonesin livelevystä It’s Alive. Kun tuon levyn laittoin oikein lujaa soimaan, kaiuttimien edessä oleva verkko sykki bassorummun tahtiin: tum-tu-tu, tum-tu-tu. Täsmälleen samalla tavalla joka ikisessä biisissä, hiukan eri tempoissa vain. Uskoni vahvistui, ja vaikka nykyään on vaikea kuunnella Sex Pistolsia tuon levyn ohuiden soundien takia, minulla on työpenaalissa teksti Sex Pistols. Penaali on meikkilaukku puolalaisesta kosmetiikkamyymälästä Sephorasta. Johnny Rottenilla ei todennäköisesti ole sellaista. Kohta sain omiakin levyjä, ja kun kaverit ostivat eri levyjä ja ne äänitettiin ristiin, jokaisen musiikkikokoelma kasvoi huimaa vauhtia.

Istuin usein iltapäivisin Raision kirjaston musiikkiosastolla, siellä oli rauhallista. Oli hienoa hakea tuttu tai tuntematon vinyylilevy, laittaa kuulokkeet päähän ja istua mukavassa nojatuolissa syventymässä musiikkiin. Samalla hypistelin levyjen kansia, tutkin niiden yksityiskohtia ja seurasin laulujen sanoja. Vaikka jo silloin taisin enemmän kuunnella sointukulkuja kuin lyriikoita. Henkilökunta musiikkiosastolla oli asiantuntevaa ja suhtautui nuoreen harrastajaan suopeasti, jopa rohkaisevasti – mikä ei ole aivan vähämerkityksinen asia. Niin tulivat tutuiksi Dead Kennedys, Plasmatics ja iso liuta suomalaisia bändejä: Eppu Normaali, Pelle Miljoona, Vandaalit, Ypö-Viis, Sleepy Sleepers.

Eppu Normaali: Taivaassa perseet tervataan • albumilta Rupisia riimejä karmeita tarinoita
1984

Viimeksi mainittu yhtye oli ensimmäinen, jonka näin livenä, ainakin melkein. Sleepyt olivat Ruissalon Paviljongissa keikalla. Vanhemmat eivät minua sinne päästäneet, mutta pitkän ruikutuksen jälkeen isä lupasi kuskata minut soundcheckiin, mikä on melko kekseliästä. Katselimme paviljongin avoimista päätyovista lavalla touhuavaa joukkoa. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mutta näin vilaukselta lavan, jolla oli eläviä soittajia jotka soittivat. Ja se oli ihmeellistä.

Sleepy Sleepersin Holiday In New York ’59 -levyn sain mummilta lahjaksi, kun Fazerin myyjä vakuutti että sillä ei kiroilla. Yksi kirosana levyllä kuitenkin oli, mutta ei mummi sitä huomannut. The Mopott Show käytiin ostamassa isän kanssa samoin aatoksin: eihän siinä vain puhuta rumia. Tulimme levykaupasta kotiin, ja levy piti tietenkin laittaa heti soimaan. En luottanut bändiin, ja laskelmoin että pahimmat jutut ovat tietenkin levyn alussa, joten laitoin soimaan B-puolen. Ensimmäisen biisin nimi oli ’Rahaa pankkiin’, tuo nyt ainakin on viattoman kuuloinen viisu. Neula alas ja odottamaan. ”Krhm. Hyvät kuulijat. Juuri saamamme tiedon mukaan on paneminen maailmassa lisääntynyt ilahduttavasti.” Sitten välittömästi virvelinisku ja biisi käyntiin: ”Maanantaina pannaan, tiistaina pannaan, keskiviikko torstai pannaan.” Minä seison olohuoneessa pää punaisena enkä tiedä mihin laittaisin katseeni tai käteni tai itseni.

Isän toteamus ”onko tämä nyt ihan fiksua” on lempeä. En joudu palauttamaan levyä. Kontran toinen puoli -levyn olin joutunut viemään takaisin kauppaan, koska mummi huomasi että sillä on kappale nimeltä ’Mun pippeli’.

Sain tilata bändipaidan, tilasin Eppu Normaalin Akun tehdas -paidan, jossa oli levyn kansikuva. Pettymys oli valtava, kun kotiin saapui ”Tomi Nauhalle” osoitettu postipaketti. Sen sisällä oli sininen paita, jossa luki vain Akun tehdas. Ei minkäänlaista kuvaa.

Pommari

Raision kaupungissa nuorisotoimi toimi erinomaisen hyvin, paremmin kuin missään. Ei meistä kukaan silloin tiennyt että siinä oli jotain erityistä, miksi olisimmekaan sellaista pysähtyneet miettimään. Moottorina oli kaupungin nuorisotoimenjohtaja Eino Laitinen. Itselleni tämä erinomaisuus valkeni vasta kun opiskelin musiikinopettajaksi ja tein ensimmäisiä opetusharjoitteluita. Vasta silloin tajusin, ettei kaikissa paikoissa ollut mahdollista löytää valtavaa kaveripiiriä, jossa kaikki soittavat ja tekevät omia biisejään. Luulen ettei missään ollut samanlaista, yhtä vireää. Lepakossa oli kyllä samanlaista yhteisöllisyyttä, mutta ei sinne olisi voinut 13-vuotias koltiainen mennä kitaransa kanssa soittohommiin. Raision kaupunki ylläpiti Pommariksi kutsuttua harjoitustilaa, joka on lukion urheilukentän alle kaivettu maanalainen kolmen ison treenihuoneen ja eteisen muodostama tila. Nimellisesti pommisuoja, mutta oikeasti musiikin kehto ja tyyssija.

Pommari oli auki arkisin kello 18–22 ja viikonloppuisin kello 10–18. Joka ilta oli kolme treenivuoroa ja viikonloppuisin enemmän. Koska Pommari sijaitsi yläkoulun ja lukion välissä, kaikki tiesivät paikan. Niinpä uskaltauduin parin kaverini kanssa sinne 13-vuotiaana ja saimme heti oman harjoitusvuoron. Rocco-niminen valvoja kirjoitti listaan ”Pikkukillit”. Olisi meillä ollut bändillemme nimikin, mutta aloittelijoille tehtiin selväksi että ihan kaikkia oikeuksia ei nassikoille suoda.

Alku ei ollut komeaa. Isän kanssa tehty vahvistin ei riittänyt mihinkään, mutta kun kerroin tosiasiat kotona, minulle ostettiin mummilan alakerran käytettyjen tavaroiden liikkeestä Yamaha-merkkinen 100-wattinen combo. Siitä lähti tarpeeksi ääntä, vaikka soundimaailmaa ei juuri voinut kehua. Soittelimme sekalaisilla kokoonpanoilla, joita löytyi paljon, koska yläkoulu oli Suomen suurin. Potentiaalisia soittokavereita oli valtavasti, ja koska Sex Pistols ja Ramones olivat kertoneet meille että soittotaidolla ei ole väliä, että pelkkä into riittää, ei rajoitteita paljon ollut. Siksi Pommarissa oli kaikenikäisiä soittajanalkuja pilvin pimein, me joukon nuorimpina.

Pommarista löytyi myös esikuvia. SIG oli aloittanut levyttämisen jo vuonna 1979 Hilse II -kokoelmalevyllä julkaistuilla neljällä biisillä, ja LP-levyt Matkalla maineeseen ja Sudet olivat kaupoissa tuolloin. Koko kansan tuntemat rokkitähdet eivät Pommarissa olleet muusta yhteisöstä erillään, toki he olivat kymmenen vuotta meitä vanhempia ja siksi äärimmäisen kunnioitettavia. SIGin treenejä sai mennä katsomaan, ja kerran kävi jopa niin että SIGin rumpali oli jossain muualla ja pääsin hetkeksi tuuraamaan häntä. Aikamoinen hetki pikkupojalle.

Punk toi säpinää myös levy-yhtiöiden kentälle, niitä perustettiin paljon ja uusia levytyssopimuksia solmittiin, ja pienlehtiä perustettiin. Rattlers-yhtye oli tehnyt singlen, ja heidän porukoissaan tehtiin monistuskoneella Rutina-lehteä. Kaupat tuli. Korroosio oli myös jo levyttänyt ’Hei hei hei’ -singlensä, joka oli iso hitti. Korroosion kosketinsoittaja Jani Juuselalla oli Pommarin komein PA. Eivätkä muut jääneet volyymissa kakkoseksi, lujaa piti soittaa. Maan alla kun kukaan ei häiriintynyt melusta, edes viereiseen soittokämppään ei kuulunut jykevinkään takominen.

Raisiossa riitti soittavaa väkeä, mutta Pommarissa kävi myös turkulaisia ja naantalilaisia. Eihän missään muualla ollut yhtä hyvää treenikämppää, ei ainakaan ilmaiseksi. Tommi Läntisen Fabrics oli myös levyttäneiden joukossa, ja naantalilainen Suave Twisters erottui rautalangallaan muusta porukasta. Tarmac piti yllä progen kunniakasta perintöä, Buck Jones and his Rhythm Riders soitti rockabillyä punkkareiden seassa. Toisin kuin Keravalla, kukaan ei lyönyt toista.

Kaveriporukasta kokosimme monenlaisia kokoonpanoja, jotka vaihtelivat muotoaan ja tyyliään, punk-henki oli kuitenkin kaiken yhteen sitova liima. Rekan Veneweistämö oli ensimmäinen bändi joka sai nimen vuorolistaan, ja sen kanssa samaan aikaan syntyi toisella porukalla Uman Namu. Kumpikin sai myös pienimuotoisia esiintymistilaisuuksia, esimerkiksi lukion salissa. Samaisessa salissa kävi niihin aikoihin esiintymässä myös Juice Leskinen Grand Slameineen. Ajat olivat semmoiset. 

Nuorisotoimi järjesti vuosina 1979–1985 myös omaa festivaalia, Raisrockia. Minä satuin elämään juuri noina vuosina merkittävintä muovautumiskauttani. Mikä tuuri! Koko universumin historiassa on vain yksi ainoa aika ja paikka, jossa saattoi kokea tuollaisen nuoruuden. Mahittulassa järjestettiin talvikaudella sännöllisiä diskoja, joissa soi Bolland & Bollandin ’In The Army Now’. Mahittulan pihalla järjestettiin myös ensimmäinen Raisrock, pääsin paikalle vaikka olin vain kymmenvuotias. Pääesiintyjinä olivat Korroosio ja SIG. Korroosio hajotti lavalla television, ja SIGin Inkinen heitti yleisölle jotain pieniä punaisia muovipaketteja. Nostin maasta yhden ja ihmettelin miten ketsuppi kuuluu rokkihommiin, paiskasin paketin takaisin maahan. Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi että yhtye piti huolta kuulijoistaan heittelemällä kondomeita yleisön sekaan.

Pari vuotta myöhemmin Uman Namu esiintyi Raisrockissa. Se oli alkuaikojen Sielun Veljistä vahvasti vaikutteita saanut bändi. Minä soitin kitaraa ja lauloin, bassossa oli Janus Hanski. Meillä molemmilla oli voimistelutrikoot päällä, minulla mustat ja Januksella pinkit. Minun vatsassani luki kajalilla kirjoitettuna ”Äiti”. Janukseen olin tutustunut, kun hänen perheensä muutti Helsingistä Raisioon ja Jasu päätyi samalle luokalle kanssani. Perheemme tunsivat toisensa jo Helsingistä, olimme jopa tavanneet joskus natiaisina, mutta sitä ei kumpikaan muistanut. Sen sijaan sen havaitsimme, että nyt synkkaa todella hienosti, jaoimme saman innokkuuden ja niin meistä tuli moneksi vuodeksi varsinainen aisapari. Jasun ja rumpali Mäikän kanssa kävimme myös säestämässä Viktor Kalborrekia parilla keikalla, koska Jasun isä tunsi Eeki Mantereen. Ilman treenejä vedimme rokkikaavaa ja kaiketi homma toimi.

Rekan veneweistämö ja Uman Namu sulautuivat sittemmin yhdeksi bändiksi. Sen suurin esikuva oli Eppu Normaali, mikä kuului soitossa. Toisaalta, sen kaltaista musiikkia Suomessa soitettiin siellä ja täällä, ajan henki oli sellainen. Biisit olivat entistä kevyempää poprockia, ja minä vastasin sanoituksista ja joistakin sävellyksistä. Jasu lauloi, minä soitin kitaraa. Kävimme keikoilla, ja eräällä Sauvon keikalla yleisössä sattui olemaan nuori tyttö, jonka isä oli aikeissa perustaa levy-yhtiön. Tuon keikan seurauksena pääsimme levyttämään. Aika varattiin seudun ainoasta studiosta, Studio 55 oli Aurakadulla aivan Turun keskustassa. Siellä olivat levyttäneet muiden muassa Eput ja Hassisen Kone. 

EP-levy Muoti vai kauneus julkaistiin 1985, minulla on kannen kuvassa päälläni pikkusiskon tekoturkki. Levy pääsi Suosikin listalle. Listan oheistekstissä ihmeteltiin, mikä tämä kummajainen oli, mutta meillä ei ollut koneistoa jolla tuohon ihmettelyyn olisi voinut vastata. Se jäi yhtyeen ensimmäiseksi ja viimeiseksi esiintymiseksi Suosikissa. Mutta söimme studiossa levy-yhtiön piikkiin pizzat, ja se oli ihmeellistä. Suuren maailman meininkiä.

Uman Namun albumi Ulvova mylläri ilmestyi vuonna 1986. Kansitaide: Marjo Heinonen-Tuomi

Seuraavana vuonna teimme kokonaisen LP:n, joka sai nimekseen Ulvova mylläri, kitaristi Paven sukunimi Molnár kun merkitsee unkariksi mylläriä. Levyn tuotti Pepe le Moko -kitaristi Mikko Linnamäki, ja saimme levylle myös mukaan myös torvisektion. Sektiolta pyydettiin Blues Brothers -torvia yhteen biisiin, mutta biisissä sekaannuttiin, minkä takia torvisektio soittaa samat ’Everybody Needs Somebody To Love’ -jutut kahdessa eri biisissä. Mikäs siinä jos kerran sopivat. Kun yhteen biisiin tarvittiin hyvä nailonkielinen akustinen kitara, saimme Soitin Laineelta lainaksi parhaan mitä hyllystä löytyi. Isäni vanha Yamaha kuitenkin osoittautui sitäkin paremmaksi. Pommarin bändit julkaisivat samoihin aikoihin Risteysrock-kokoelmakasetin, Uman Namu osallistui siihen yhdellä biisillä, jossa bändi on punkeimmillaan. Ulvova mylläri julkaistiin digimuodossa alkuvuodesta 2024.

Uman namu -yhtyeen Ulvova mylläri -levyn digiversion julkkarikeikka Turun Kivipainossa kesäkuussa 2024. Kuva: Taina Norha

Boycott

Istumme junassa kitaristi Baba Salaman kanssa, määränpäänä Turku. Olemme tulossa Annican keikalta Pohjanmaalta. Baba sanoo, että Boycott on menossa remonttiin, suurin osa kokoonpanosta menee uusiksi. Hän tuntee kitaristi Hombre Lampisen oikein hyvin, ovat tuttuja jo lapsuudesta tai nuoruudesta ainakin. Juttu kuulostaa erikoiselta, koska Boycott on tuon hetken kovimpia suomalaisia bändejä: se syntyi kun Even bändi ja Tommi Läntinen löivät hynttyyt yhteen vuonna 1987. Ensimmäinen single ’Gotta Rock’ oli valtava hitti, eikä bändi jäänyt yhden hitin ihmeeksi, ei ollenkaan. Toinen albumi No! oli ilmestynyt vasta vähän aikaa sitten, ja ’Cool Cool Woman’ ja ’My Sharona’ soivat joka puolella. Olin itse nähnyt bändin Ruisrockin sivulavalla, ja se oli huikean kova. Ensimmäisen levyn jälkeen basisti vaihtui, Masa Maijanen on maan ykkösbasisteja, ja muu bändi tunnetaan yhtä lailla erinomaisen taidokkaaksi. Muusikkopiireissä ja muualla.

Boycott keikalla Turun Puolalanpuistossa 1992. Kuva: Marika Viander

Ja nyt Baba ottaa puheeksi Lampisen ja Läntisen ongelman. Nämä etsivät uutta basistia ja rumpalia, sekä kosketinsoittajaa. Torvisektio on osoittautunut hankalaksi, se on tarkoitus korvata koskettimilla. Voisinko kenties olla kiinnostunut basistin paikasta, Baba sanoo ja jatkaa: ”Tämä on tietysti ihan tyhmää Annican kannalta, oman oksan sahaamista, mutta olen puhunut sinusta Hombrelle”.

Seuraavaksi huomaan istuvani Foijan sisäterassilla Hombren kanssa. En ole tavannut häntä koskaan ennen, mutta hänet on helppo tunnistaa. Tyylikkään mustat vaatteet, musta tukka poninhännällä, kultareunaiset, litteät Ray-Banit päässä sisätiloissa. Tulemme juttuun hyvin, koska Hombren kanssa kuka tahansa tulee hyvin juttuun, hän on loistava seuramies. Minua jännittää aivan valtavasti istua rokkistaran kanssa, ja vielä enemmän minua jännittää se, että olen arvioitavana siitä, voisiko minunlaiseni kanssa viettää aikaa keikkabussissa tai hotellihuoneessa. Sillä suurin osa bändissä soittamisesta on istumista hotellissa tai keikkabussissa. Treeneissä ollaan hiukan, lavalla paljon vähemmän. Joskus studiossa, joskus valokuvattavana, mutta enimmäkseen bussissa tai hotellissa. 

En muista yhtään mitä keskustelimme, mutta ilmeisesti suoriuduin hyvin. Eikä se, että olin taas melkein kymmenen vuotta nuorempi, tuntunut haittaavan. (Toki sain säännöllisesti kuulla olevani ”nuori Norha”, mutta se oli vain asiantilan toteamista, ei ilkeää.) Sain bändin molemmat levyt varmaankin Kalelta, keikkamyyjältä Roxy Musicista, ja opettelin vanhempien sohvalla istuen kaikki biisi ulkoa. Se ei ollut kovin vaikeaa, koska motivaatiotasoani voi luonnehtia korkeaksi. Aivan järkyttävän korkeaksi. Olinhan matkalla kohti suurinta unelmaani, Suomen kovimpaan bändiin. Motivaation kanssa yhtä suurta oli pelko ja epävarmuus siitä, jos unelma ei kävisikään toteen.

Seuraavaksi löydän itseni treenikämpältä Turun Martista. Läntinen ja Lampinen olivat vuokranneet tilan, jossa ei muita bändejä treenannut. Bändi oli kaukana kellaritasolta, joten tavalliset treenikämpät eivät tulleet kysymykseen. Kaivoin bassolaukusta huulipunanpunaisen Ibanezin, jonka olin Annican keikoille hankkinut. Sain kuulla siitä heti, basso pitää vaihtaa, se ei ole rokkibasso. Minun silmiini se näytti ihan mainiosti sopivan siihen kuvaan, jonka Boycottista olin saanut, värikäs ja tyylikäs bändi. Mutta ei se sopinut, värikkyyttä ja tyylikkyyttäkin on monenlaista, opin. Seuraavat bassoni olivat kaikki mustia tai valkoisia. Martin treenikämpällä ei noiden ensimmäisten treenien jälkeen enää treenattu kertaakaan, mutta homma toimi niin hyvin että olin bändissä. Erityisesti taustalaulamiseni tuntui tekevän vaikutuksen, stemmat soivat hyvin. Rumpuihin tuli Harri Seppälä Kirkan bändistä, ja koskettimiin Petri Auer Riki Sorsan bändistä. Huippuammattilaisia, ja minua kymmenen vuotta vanhempia.

Kolmas Boycott-albumi Lightning Strikes Back! ilmestyi vuonna 1990.

Ajoin treenien jälkeen äidin punaisella Civicillä (joka kiihtyi seitsemässä sekunnissa nollasta sataan) Saloon, siellä oli kavereita baarissa viettämässä iltaa. Pysäköin auton ja avasin baarin oven. Sisällä soi ’Gotta Rock’, lujaa. Istuin kavereiden pöytään ja sanoin, että mä soitan tässä bändissä. Tämä kuulostaa keksityltä mutta ei ole, maailmankaikkeus vain sattui järjestymään tuossa kohdin tuolla tapaa. Jokainen osannee kuvitella, kuinka uskomattoman hienolta se tuntui. Olisi tuntunut vaikka baarissa olisi ollut hiljaistakin.

Boycott treenasi vain periodeittain, silloin kun oli uutta treenattavaa. Sen jälkeen ei tarvinnut, koska keikkoja oli niin paljon. Treenit siirrettiin Martista Vantaan Korsoon, koska rumpali-Harrin rintamamiestalon kellarissa oli erinomainen treenikämppä, jossa sai soittaa rauhassa silloin kun huvittaa. 

Ensimmäinen keikka oli Tarvasjoen Tarvashovissa, samassa paikassa missä Metallica oli soittanut ennen kuin siitä tuli stadionluokan monsteri. Tommi ja Hombre olivat jossain televisio-ohjelmassa kahdestaan soittamassa jonkun akustisen biisin, ja näin, että heillä oli puuteria naamoissaan. Ajattelin siis, että meikkaaminen on hyvä juttu. Tyttöystäväni laittoi minulle takahuoneessa kajalia ja ehkä puuteriakin, ja bändikaverit naureskelivat hiukan: laitapa huomenna noita niin Pate nauraa sut ulos. Seuraavana iltana soitimme nimittäin Lahdessa Popedan kanssa. Meikkaaminen jäi siihen. 

Keikka meni hienosti, tosin ’I Want My Money Back’ -biisin lopussa meinasin laulaa yhden kertosäkeen liikaa. Se oli ainoa virhe, ja jatkossa tuokin kohta meni oikein. Näin muisti toimii, valitettavasti. Parhaiten muistamme mokat ja häpeän tunteet.

Keikkoja oli niin paljon, että soittorutiini oli pian kova. Saimme sponsoreilta tavaraa: Wrigley’s maalasi keikkabussin siniseksi ja antoi kaikille kassit, Lee Cooper hoiti mustat farkkutakit selän kukkologolla, ja Ray-Banilta sain samanlaiset litteät aurinkolasit voimakkuuksilla kuin Hombrella, mutta ruskeat. Pidin niitä monta vuotta kesät talvet yötä päivää. Myös yliopiston luennoilla sitten kun sinne asti pääsin. Keikoilla käytin piilolaseja, mutta vain keikan ajan, koska silmäni kuivuivat ja piilolinssit alkoivat hiertää. Ray-Baneissa oli suorat sangat, jotka toimivat arjessa hyvin, mutta keikoilla huonosti, koska hikoillessa ne alkoivat valua alas, ja kun niitä sitten tökki ylöspäin hikisellä sormella, nenänjuureen kasvoi finni. Näin Hombre minua isällisesti valisti. 

Kesällä soitimme isoimmilla festivaaleilla, Ruisrockin päälavalla ja Nummirockissa ja ties missä. Koska keikkoja oli todella paljon ja alkoholia käytettiin reilusti eikä kellään ei ollut kameraa, muistikuvat ovat valitettavan vähäisiä. Nummirockissa Tommi oli sopinut paikallisen Harrikka-kuskin kanssa, että tämä tulee encorena soitetun ’Roadrunnerin’ aikaan lavalle pyöränsä kanssa. Näin tapahtui, mies työnsi pyöränsä keskelle lavaa. Vasta kun hän käynnisti sen, kävi ilmi että pyörässä ei ollut minkäänlaista äänenvaimenninta, sen jyly ylitti bändin volyymin, joka ei sekään ollut millään lailla pieni. Mies suditti Harrikkaansa lavalla, ja puisesta lavasta alkoi sinkoilla lastuja minua kohti. Ennätin loikata sivuun, spektaakkeli oli täydellinen. Keikan jälkeen saimme paikallista pontikkaa.

Elantoani täydentääkseni tein silloin tällöin musiikinopettajan sijaisuuksia. Jos sijaisuus oli vain tunnin mittainen, käytin sen kertomalla muusikon työstä ja arkisen päivän kulusta soittohommissa. Pisin sijaisuus oli Nousiaisissa Henrikin yläkoulussa, se kesti kaksi kuukautta. Opetukseni ei varmaan ollut kovin kaksista, mutta näin sen eteen kyllä vaivaa, ja ainakin WSOY:n kustantajaksi päätynyt silloinen oppilaani Anna-Riikka Carlson muisti minut kun myöhemmin jossain tapasimme. Kevätjuhlissa esitimme oppilaiden kanssa ’Käyn ahon laitaa’. Välillä jouduin ottamaan vapaata keikkojen takia, kun esiinnyimme Boycottin kanssa esimerkiksi Helsingin Jäähallissa David Lee Rothin lämppärinä. Hänen huikean taidokasta bändiään me kaikki ihailimme, Billy Sheehan oli sen ajan basisteista mielestäni paras. Roth itse ei keikalla meihin kontaktia ottanut, mutta Harri pääsi moikkaamaan Gregg Bissonettea, Rothin bändin rumpalia.

David Lee Roth: Yankee Rose • albumilta Eat ’Em And Smile
1986

Opiskelu

Soitin Boycottissa viisi vuotta, alkuvuodesta 1989 alkuvuoteen 1994. Se on lyhyt aika elämässä, mutta tarpeeksi siihen, että kaikki tuli nähtyä ja koettua. Kun olin kuudetta kertaa Köyliön Lallintalolla, alkoi tuntua että tämä riittää. Nostan hattua niille, jotka jaksavat koko elämänsä tehdä keikkaa, mutta minulle riitti tuo viisivuotisjakso – ja olihan niitä bändejä ennen Boycottiakin.

Olin päässyt Turun yliopistoon opiskelemaan musiikkitiedettä, ja sekin vauhditti lopettamispäätöstä. Oli aika raskasta lukea tentteihin keikkabussissa tai junassa. Sivuaineita tutkintooni mahtui neljä, kotimaisen kirjallisuuden lisäksi opiskelin kasvatustiedettä, tiedotusoppia ja filosofiaa. Opiskelin nopeasti ja ahkerasti, valmistuin neljässä vuodessa eli kolme vuotta alle normaalin. 

Jos bändissä sain paikoitellen tottua alemmuuden tunteeseen vähäisen ikäni takia, yliopistolla tuntui, että kaikki opiskelijatoverit tietävät klassisesta musiikista enemmän kuin minä. Siksi opiskelin tosissani, ja tein paljon töitä kuroakseni tuota mahdollista kuilua umpeen. Ja kun piti valita aihe seminaarityölle, menin sinne mistä tiesin vähiten, eli moderniin taidemusiikkiin. Mikä oli sikälikin järkevää, että professori Mikko Heiniö oli myös säveltäjä, eli elävä osa tuota outoa musiikinlajia. 

En tiennyt modernista taidemusiikista juuri mitään, ja jotenkin päädyin tekemään seminaarityöni Frank Zappan kappaleesta ’Brown Shoes Don’t Make It’. Se oli merkittävä biisi. Tuo kappale on melkein kuin pieni sinfonia, se sisältää parikymmentä keskenään aivan erilaista osaa. Tai ei se ole sinfoniaa nähnytkään, siinä ei ole mitään oikeasti taiteellista yritystä, se on vain rapsodinen kokoelma sekalaisia osia vailla musiikillista yhtenäisyyttä. Mutta sillä ei ole väliä, väliä on sillä että Heiniö hyväksyi sen seminaarityön aiheeksi, Zappa kun oli vähän laatikon ulkopuolelta.

Brown Shoes Don’t Make It • albumilta Absolutely Free
1967

Analysoin työssäni kappaleen tekstin ja musiikin välistä suhdetta, ja kas kummaa: huumoristahan siinä on kyse. Tuo seminaarityö ohjasi sitten opintojeni suunnan, loppuun asti. Tein gradun huumorista taidemusiikissa, ja koska gradun tekeminen oli todella hauskaa (oikeasti se oli tietysti puurtamista ja pilkunviilausta, mutta se sopi minulle, tykkäsin siitä kovasti), tein vielä silkasta tekemisen ilosta lisensiaatintyön. Samasta aihepiiristä, tarkensin huumoriaiheen säveltäjän intentioon.

Joku saattaa ihmetellä, miksi tein lisensiaatintyön enkä väitöskirjaa. No, musiikkitieteessä ei tuolloin sellaista vaihtoehtoa ollut. Gradun jälkeen tehtiin lisensiaatintyö. Mitään konkreettista hyötyä siitä ei minulle ole missään ollut, mutta onhan se uskottavampaa olla lisensiaatti kuin pelkkä maisteri. Ja luulen, että silloin kun sain viran Luostarivuoresta, lisensiaatintutkinto nosti minua osaltaan muiden hakijoiden edelle. Olen toisinaan miettinyt väitöskirjan tekoa, mutta se ei ole koskaan innostanut minua niin paljon, että olisin tehnyt mitään sen eteen. Tuskin tulenkaan, tohtorius ei minua mihinkään veisi. Sen voi todistaa esimerkiksi niin, että työkavereinani on kaksi tohtoria, jotka ovat päätyneet mieluummin lukion opettajiksi kuin tutkijoiksi tai yliopisto-opettajiksi.

Krzysztof Penderecki: Polymorphia

Kirjallisuus

Yliopistossa opiskelin taidemusiikin säveltämistä ja innostuin siitä kovasti. Sittemmin lopetin taidemusiikin säveltämisen kokonaan, koska sillä tavoin ei käytännössä saavuta yhtään oikeaa kuulijaa. Mikä on suuri sääli. Modernismin tulon jälkeen musiikin ja kuulijoiden väliin aukesi railo, jonka ylittäminen on melkolailla mahdotonta, jos ei ole elokuvasäveltäjä.

Poikani Jooa, lempisäveltäjäni Krzysztof Penderecki ja minä Naantalin musiikkijuhlilla kesäkuussa 2018. Kuva: Elzbieta Penderecka

Kirjoittaminen on erinomainen harrastus musiikinopettajalle. Koulussa on valtavasti ihmisiä ja musiikintunnilla on meteliä. Mikä olisi parempaa vastapainoa sille kuin yksin, hiljaisuudessa tapahtuva kirjoittaminen. Ja kirjastokeikat ovat muusikon näkökulmasta mahtavia: mitään ei tarvitse osata, mitään ei tarvitse harjoitella. Sen kuin istuu mikki kädessä ja juttelee omiaan. Lukevien ihmisten kohtaamisissa kirjastokeikalla on jotain aivan erityistä: he tietävät ja tuntevat maailmaa paljon laveammin ja rikkaammin kuin ei-lukevat ihmiset, ja jotkut heistä ovat käyttäneet tunteja ainoasta elämästään minun tekstini lukemiseen. Voiko ihminen enempää uhrata kuin ainutkertaista aikaansa?

Lisäksi kirjallisuudella on erityinen paikka kaikkien taiteenlajien joukossa. Lentotähti-kirjani varhaisessa käsikirjoitusversiossa olen sanoittanut sen, kuinka ylivoimainen taiteenlaji kirjallisuus on: 

”Sävelten voima voi olla monesti verrattoman paljon kuvia suurempi mitä tulee emotionaalisiin vaikuttumisiin, mutta emootiot, ne tulevat ja menevät, ne kiinnittyvät yksittäisiin ihmisiin ja haihtuvat taas tiehensä, niitä ei voi käyttää ikuistamiseen, joten ikuistamisen asiassa kuva voittaa aina sävelet. Ja sitten myöhemmin, silloin kun olin jo puolivahingossa päätynyt kirjoittamaan ensimmäiset kritiikkini, silloin minä vasta havahduin siihen tosiseikkaan että vielä kuviakin voimakkaampi on teksti, silloin kun ikuistamisesta on kysymys. Ja kirjallisuudella on toinenkin erityinen voima: se voi olla samaan aikaan korkeaa ja matalaa, taidetta ja viihdettä, ja se toimii kaikenlaisille ihmisille, koska sen vastaanottamiseen riittää lukutaito, se ei vaadi erityistä asiantuntemusta samaan tapaan kuin musiikki tai kuvataide. Perehtynyt ymmärtää toki enemmän, mutta jokainen osaa lukea. Minä uskon että tämä huomio on syy siihen miksi olen viime aikoina mieluummin käyttänyt aikaani ja voimiani kirjoittamiseen kuin säveltämiseen.”

Tomi Norha

Rush: YYZ • albumilta Moving Pictures
1981

📚🎧
Tomi Norhan kirjasuosituksia
Finna.fi

• Lintujen kesyttäjä Antti Tuuri, 168 sivua | Kustannusosakeyhtiö Otava 2023
• Murhat ja mindfulness Karsten Dusse & kääntäjä Anne Kilpi | Aula & Co 2024
• Pimeät kuut Tommi Kinnunen, 284 sivua | Werner Söderström Osakeyhtiö 2022
• Poikkeama Hervé le Tellier & kääntäjä Lotta Toivanen, 298 sivua | Werner Söderström Osakeyhtiö 2023
• Suuri märkä salaisuus Niko Hallikainen, 392 sivua | Kustannusosakeyhtiö Otava 2023

📚
Tomi Norhan kirjallisuutta varattavissa kirjastoista
Finna.fi

Kymmenen kulmaa – novelliantologia 2017 Tomi Norha ja muita, 123 sivua | Type & Tell 2017
Naarasperho, 161 sivua | Lector Kustannus 2024
Lentotähti, 250 sivua | Lector Kustannus 2025

💿
Tomi Norhan musiikkituotantoa kirjastossa
Uman Namu • Boycott
Finna.fi

Uman Namu

Uman Namu • 12″ EP | Top-Music 1986
Ulvova mylläri • LP | Top-Music 1986

Boycott
Tomi Norha*

Boycott • LP • kasetti • CD | Amulet / Polarvox 1987
No! • LP • kasetti • CD | Amulet / Polarvox 1988
Lightning Strikes Back!* • LP • kasetti • CD | Epic 1990
Red* • LP • kasetti • CD | Epic 1992
Hits Back* • CD | Epic / Sony Music 2007
The Mighty • CD | Lasso Entertainment / Raspi59 2017

Lisää Tomi Norhan tuotantoa
Finna.fi

Seimen äärellä 2 – Puolalanmäen joulukonsertti • CD | MILS Musiikki 1999
Omilla teillään Hauhtonen | Propaganda Records 2018

💿🎧
Tomi Norhan musiikkivalintoja
Finna.fi

Eppu Normaali: Taivaassa perseet tervataan • albumilta Rupisia riimejä karmeita tarinoita | Poko Rekords 1984
Krzysztof Penderecki: Polymorphia • albumilta Te Deum, Hymne an den heiligen Daniel, Polymorphia | Naxos 2007
David Lee Roth: Yankee Rose • albumilta Eat ’Em And Smile | Warner Records 1986
Rush: YYZ • albumilta Moving Pictures | Mercury & Anthem 1981
Rammstein: Dicke Titten • albumilta Zeit | Rammstein GbR / Universal Music 2022
Sex Pistols: Anarchy in the U.K. • albumilta Never Mind The Bollocks Here’s The Sex Pistols | Virgin Records 1977
Frank Zappa & The Mothers Of Invention: Brown Shoes Don’t Make It • albumilta Absolutely Free | Verve Records 1967

📱🎶
Tomi Norhan musiikkivalinnoista kirjastoblogissa Levyhyllyt

• Eppu Normaali – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä • Tie vie [1982]
• Frank Zappa ja länsimainen taidemusiikki – Varèse • Stravinsky • Ravel • Bartók • Verdi • Mozart • Zappa
• Frank Zappa ja Synclavier • 1984–1993
• Frank Zappa – multi-instrumentalisti
• Frank Zappa näyttämömusiikin kimpussa – I Was A Teen-Age Malt Shop • 200 Motels • Hunchentoot • Joe’s Garage • Thing-Fish
• Hassisen Kone – estottoman rockin riemuvoitto • Täältä tullaan Venäjä [1980]
• Juice Leskinen Grand Slam – sanailua ja syvyyttä • Pyromaani palaa rikospaikalle [1985]
• Kirka • Kirkan kotiinpaluu – R.O.C.K. [1986] • The Spell [1987]
• Metallica – kun uusi musta oli uusi musta • Metallica [1991]
• Queen oli seikkailu • A Night At The Opera [1975]
• Ramones – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille • Rocket To Russia [1977]
• Rush – kuilun reunalta kontrolliin • 2112 [1976]
• Rush – viileän relasti proge • A Farewell To Kings [1977]
• Rush – rocktrion uusi aalto • Permanent Waves [1980]
• Rush – ilmeikkään itseluottamuksen paluu • Snakes & Ladders [2007]
• Sielun Veljet – unohdettu klassikko • Softwood Music – Under Slow Pillars [1989]
• SIG – kirkkaus valtaa alaa • Vuosisadan rakkaustarina [1982]
• Sleepy Sleepers sekoili ja satirisoi • Alma-tädin illuusio [1983]
• Tommi Läntinen – tarinan uusi luku • Elämä kantaa mua [2022]

📚🎧
Lue lisää Boycott-vaiheista ja Tommi Läntisestä
Finna.fi

Tommi Läntinen – ääretön ikävä – ura ja elämä  Susanna Ruuhilahti & Tommi Läntinen, 271 sivua | Minerva Kustannus Oy 2019

📚
Lue lisää Pommarista, SIG-vaiheista ja raisiolaisesta kulttuurielämästä
Finna.fi

Portaat purppurasumuun – SIG-yhtyeen tarina  Aku-Tuomas Mattila, 285 sivua | Sammakko 2018
Rockia risteyksestä – Pommari 20 vuotta 1976-1996 – Raisiolaisen rockin historia  Taina Saarinen | Raision kaupunki 1996

Ulvova mylläri Uman Namu • 1986
Spotify

Lightning Strikes Back Boycott • 1990
Spotify

Omilla teillään Hauhtonen • 2018
Spotify

Lentotähti • 2025