Intervalli 2/2025 • Artikkelit
Intervalli.fi

Teksti ja kuvat: Pekka Gronow
Kuvat ja toimitus: Tuomas Pelttari

Tarvitaanko kirjastoissa vielä äänilevyjä, kun netissä on valtava määrä musiikkia lähes ilmaiseksi? Monet näyttävät uskovan, että fyysisten äänilevyjen kauppa on kokonaan loppunut.

Kieltämättä perineisten levykauppojen määrä on vähentynyt, eikä tavarataloissa enää ole levyosastoja. Mutta suomalainen Levykauppa Äx on takonut vuosikaudet miljoonatulosta fyysisten äänitteiden kaupalla. Kivijalkakauppojakin Äxällä on ympäri Suomea: Helsingistä Ouluun ja Lahdesta Kuopioon asti. Suomessa on muitakin toimijoita. Turun keskustassa Yliopistonkadulla sijaitseva 8raita on juuri muuttanut 19-vuotisjuhlan alla isompaan liiketilaan. Tampereen keskustan Swamp Music on tärkeä ja perinteikäs tukikohta musiikkifaneille. Joensuulainen Popdivari Vuoromies haluaa palvella aktiivisesti somessa, kivijalassa ja postitse. Ja vaikka pääkaupunkiseudun kilpailu on varmasti kovaa, niin Helsingissä toimivat Äxän rinnalla esimerkiksi Stupido Market ja Rolling Records – ja ne julkaisevat myös uutta musiikkia. Edelleen Turussa toimiva Svart Records on noussut kansainvälisesti tunnetuksi levy-yhtiöksi ja julkaisijaksi.

Kun katson kirjastotilastoja, monet kirjastot näyttävät todella päättäneen, ettei kirjastoissa enää tarvita äänilevyjä. Vuonna 2014 koko Suomen kirjastoihin hankittiin noin 97 000 musiikkiäänitettä, vuonna 2024 vain 22 000. Samaan aikaan kirjahankinnat ovat säilyneet suunnilleen ennallaan, noin 1,5 miljoonaa kirjaa vuodessa.

Pekka Gronow vieraili Musiikkikirjastoyhdistyksen kevätseminaarissa Tampereen Metsossa huhtikuussa 2015. Kuva: Tuomas Pelttari

Mutta jos tarkastelemme asiaa käyttäjien kannalta, kehitys ei ole ollut näin jyrkkä. Vuonna 2014 kirjastoista lainattiin levyjä 4,3 miljoonaa kertaa. Vuonna 2024 musiikkiäänitteitä lainattiin edelleen 1,3 miljoonaa. Levyjen lainaus on supistunut huomattavasti vähemmän kuin niiden hankinta. Ovatko kirjastot itse olleet mukana aiheuttamassa negatiivisen kierteen? Tässä tilanteessa on syytä vielä kerran tarkastella musiikin ja musiikkiäänitteiden roolia kirjastoissa.

Hieman historiaa

Äänilevykirjastojen maailmanhistoriaa ei ole vielä kirjoitettu, mutta esimerkiksi New Yorkin kaupunginkirjastossa toimi jo 1930-luvulla äänilevyosasto. Sen johtaja David Hall oli alan arvostettu guru, jonka The record book: a music lover’s guide to the world of the phonograph (1940) on vieläkin hyödyllinen lähdeteos. Ruotsissa Kungliga biblioteket oli jo 1950-luvulla alkanut systemaattisesti kerätä ja luetteloida kansallista äänilevytuotantoa. Samoihin aikoihin Ruotsin yleiset kirjastot alkoivat kasvattaa äänilevykokoelmiaan. Suomessa laki salli vasta vuonna 1962, että yleiset kirjastot voivat hankkia kokoelmiinsa äänitteitä. Alkuvaiheessa ne oli tarkoitettu yksinomaan kirjastossa kuunneltaviksi, sillä levyjä pidettiin kirjoihin verrattuna liian helposti vaurioituvina, ja kirjaston tehtävänä oli monien mielestä kirjojen lainaus. Vasta 1970-luvulla asetusta muutettiin, niin että levyjen lainaus tuli mahdolliseksi.

Foyle’s Record Libraryn kokoelman vinyylilevy First Heart Throbs, esittäjänä The Band Of H.M. Royal Air Force, johtajana J. Amers.

Tässä vaiheessa Suomessa voitiin jo puhua ”äänilevykulttuurista”. Äänilevyjen tuotanto ja myynti kasvoi 1970-luvulla moninkertaiseksi ja yhä useammissa kodeissa oli asialliset äänentoistolaitteet. Vuonna 1966 perustettu Love Records oli osoittanut, että äänilevyillä saattoi olla taiteellista ja yhteiskunnallista merkitystä. Suomalaista taidemusiikkia oli ryhdytty säännöllisesti levyttämään, ja samaan aikaan äänilevystä tuli tärkeä osa nuorisokulttuuria. Ymmärrettiin, että äänilevyjen lainaukselle kirjastossa oli täsmälleen samat perustelut kuin kirjojenkin. Kirjastot antoivat kansalaisille varallisuudesta riippumatta mahdollisuuden tutustua laadukkaaseen kirjallisuuteen ja musiikkiin, ja ne pystyivät tarjoamaan asiakkailleen laajemman valikoiman kuin kirja- ja levykaupat. Musiikin asemaa kirjastoissa alettiin pitää itsestään selvänä. Vuonna 2008 Suomen musiikkikirjastoyhdistys juhli Suomen yleisten kirjastojen musiikkiosastojen 50 vuotta teoksella Hiljaisuudesta nousi musiikki.

Vuonna 2008 mediakenttä oli kuitenkin jo muuttumassa. Painettujen kirjojen rinnalle tulivat e-kirjat ja äänikirjat. Vuonna 2018 äänikirjat olivat vallanneet kuusi prosenttia Suomen kirjamarkkinoista. Lehdistö alkoi houkutella lukijoita nettisivuilleen. Elokuvateatterien ja levykauppojen lukumäärä supistui, kun asiakkaat siirtyivät verkkoon. Vuonna 2015 äänitteiden verkkojakelu ylitti jo arvoltaan fyysisten levyjen myynnin. On luonnollista, että kirjastolaitoksen on reagoitava kehitykseen. Reaktion tulisi kuitenkin perustua tilanteen huolelliseen analyysiin.

Esittäisin keskustelun pohjaksi kolme teesiä: fyysisiä äänitallenteita tarvitaan kirjastoissa edelleen, kirjastolaitoksen on otettava omakseen myös musiikin verkkojakelu, ja musiikkiäänitteiden rinnalla tarvitaan entistä enemmän äänitteitä koskevaa tietoa.

Äänilevy ei ole kuollut

On kiistatonta, että fyysisten äänitteiden kauppa on supistunut. Lähes kaikilla on tietokone tai ainakin älypuhelin, harvemmilla enää levysoitin.

Mutta jos tutkimme tilastoja tarkemmin, huomaamme etteivät fyysiset musiikkitallenteet ole kuolemassa. Vuonna 2023 vinyylilevyjen valmistus alkoi Suomessa uudelleen monen vuoden tauon jälkeen. Kansalliskirjaston vapaakappaletilastojen mukaan maassamme julkaistaan vuosittain huomattava määrä vinyyli- ja CD-levyjä, ja sama ilmiö näkyy kaikkialla. Käytettyjen äänitteiden markkinapaikoilla (esimerkiksi Discogs) on tarjolla miljoonia levyjä. Kaikki eivät ole jäännöseriä tai ”hylkytavaraa”, vaan ne osoittavat, että fyysisillä äänitallenteilla on edelleen maailmanlaajuiset markkinat. 

Painetuilla kirjoilla ja fyysisillä äänilevyillä on myös merkittävä periaatteellinen ero verrattuna digitaaliseen aineistoon. Kirjan ja levyn kustantaja ei voi kieltää kirjastoa lainaamasta teoskappaletta asiakkailleen tai asettaa sen käytölle ehtoja. Ne säilyvät ikuisesti kirjaston omaisuutena (vaikka tietenkin voi tietenkin tulla tarve harventaa kokoelmia) ja ne voidaan antaa lainaksi kuinka monta kertaa tahansa. Musiikin harrastaja, joka on lainannut levyn kirjastosta, voi laillisesti tehdä siitä kopion yksityiseen käyttöönsä esimerkiksi tutkiakseen tarkemmin soittotekniikkaa. Digitaalisen aineiston julkaisija voi sen sijaan asettaa aineiston käytölle ehtoja ja formaatin tuki voi jonakin päivänä päättyä kokonaan, niin kuin eräiden verkkopelien kohdalla on jo tapahtunut.

Asia voidaan nähdä näinkin: fyysisillä äänitteillä on edelleen merkittävä määrä käyttäjiä ja nämä ovat todennäköisesti keskimääräistä innokkaampia musiikin harrastajia. He voisivat muodostaa musiikkiosastojen asiakaskunnan kovan ytimen, mikäli kirjastot huolehtisivat siitä, että hankkivat riittävän monipuolisen valikoiman uusia (ja miksi ei vanhojakin) äänitteitä. Hankintarutiinit on ehkä suunniteltava uudelleen, koska tuttu levykauppa on siirtynyt postimyyntiin.

Kaikki musiikki ei ole netissä

Sekä musiikkia että kirjallisuutta on nykyisin helppo hankkia netistä. Äänikirjat ja e-kirjat eivät kuitenkaan ole korvanneet painettua kirjaa yhtä suuressa määrin kuin nettimusiikki fyysisen äänilevyn. 

Internetin musiikkipalvelut kuten Spotify, YouTube, Tidal ja Qobuz tarjoavat käyttäjilleen näennäisesti rajattoman määrän musiikkia. Osa palveluista on saatavissa radion tapaan ilmaiseksi, jos kestää väliin tungetut mainokset. Tidal ja Qobuz pystyvät tarjoamaan jopa levyjä parempaa äänenlaatua. Olen itse YouTuben suurkuluttaja, koska se tarjoaa musiikkia, jota ei ole edes saatavissa levyillä. Verkkomusiikin suosion suurin syy on todennäköisesti kuitenkin sen edullisuus. Musiikin puolella ilmaispalveluilla pääsee pitkälle, mutta ilmainen kirjallisuus rajoittuu verkossa äänikirjapalveluiden avajaistarjouksiin, niin kuin oikein onkin. Tekijöidenkin pitää saada osuutensa, eikä äänikirjojen sekaan voi myydä mainoksia samalla tavoin kuin verkkomusiikkiin.

Mikä sitten voisi olla yleisten kirjastojen rooli uudessa digitaalisessa maailmassa? Kansalliskirjasto on jo vuosi sitten avannut yhteistyössä yleisten kirjastojen kanssa E-kirjaston, jossa on tällä hetkellä 7000 nimikettä. Aineiston käyttöön tarvitaan tavallinen kirjastokortti. Kirjastolehden mukaan E-kirjastolla oli jo viime kesänä 200 000 rekisteröitynyttä käyttäjää. Kokoelmissa on sekä sähköisiä kirjoja että äänikirjoja, ja palvelu toimii kuten kirjastossa muutenkin: asiakas voi lainata aineiston tietyksi ajaksi, jonka jälkeen se ”palautuu” kirjastoon muiden asiakkaiden lainattavaksi.

Julkisuudessa ei ole tarkemmin avattu E-kirjaston ja kustantajien suhteita, mutta ilmeisesti kysymys on jonkinlaisesta lisenssisopimuksesta. E-kirjasto ostaa aineiston tuottajilta tietyn määrän käyttöoikeuksia aineistoon, joka on jo saatavissa maksullisissa verkkopalveluissa. Tällä tavoin E-kirjasto madaltaa asiakkaiden kynnystä ryhtyä sähköisten palveluiden käyttäjiksi. Sitä voitaisiin verrata Kelan päätökseen subventoida yli 65-vuotiaiden käyntejä yksityisillä lääkäriasemilla. Palvelu on saanut käyttäjiltä myönteisen vastaanoton, ja Kirjastolehden haastattelussa (17.6.2025) Kansalliskirjaston E-kirjastoyksikön palvelupäällikkö Annastiina Louhisalmi kertoo, että lähiaikoina tulee ehkä pohdittavaksi, voisiko E-kirjasto tarjota lainattavaksi muitakin sisältöjä kuin kirjoja ja lehtiä.

Mikä rooli E-kirjastolla voisi olla musiikkiäänitteiden tarjoajana? Kun suuri osa musiikista on jo kuultavissa verkossa ilmaiseksi (tosin mainosten kera), ei olisi järkevää maksaa tuottajille siitä, että kirjaston asiakas saisi määräajaksi oikeuden kuunnella samoja äänitteitä. Asiakkaille tuskin tarjottaisiin mahdollisuutta ladata äänitiedostoja käyttöönsä pysyvästi, vaan kysymys olisi todennäköisesti striimauksesta, eräänlainen radio on demand. E-kirjaston musiikkipalveluille olisi kehitettävä jokin muu konsepti.

Kansalliskirjastolla on jo ennen E-kirjastoa ollut muita sähköisiä palveluita, joista merkittävin on digitaalinen sanomalehtiarkisto. Palvelussa on ilmaiseksi luettavissa kaikki Suomessa ilmestyneet sanomalehdet vuoden 1939 loppuun saakka. Itse asiassa kirjasto on jo digitoinut sanomalehtiä vuoteen 1954 ja työ jatkuu, mutta sopimussyistä uudemmat vuosikerrat ovat käytettävissä vain kirjaston tiloissa. Kukaan tuskin lukee vanhoja sanomalehtiä samalla tavoin kuin romaaneja, mutta ne palvelevat monia tarkoituksia paikallishistoriasta sarjakuvatutkimukseen, ja niiden käyttöaste on huomattava. 

Digitaalisen sanomalehtiarkiston idea on siinä, että samaa aineistoa ei ole saatavissa muualla. On myös paljon musiikkia, jota ei ole verkossa. Vaikka verkon musiikkipalvelut kehuvat suurella (ja kunnioitettavalla) aineistomäärällään, valikoimassa on sitä enemmän aukkoja, mitä kauemmas historiassa edetään. E-kirjasto voisi huolehtia siitä, että historialliset suomalaiset äänilevyt ovat jatkuvasti käytettävissä samaan tapaan kuin digitaalinen sanomalehtiarkisto. Ennen vuotta 1963 julkaistujen äänilevyjen tuottajaoikeudet ovat EU:ssa jo vanhentuneet, joten palveluun tarvittaisiin vain sopimus Teoston kanssa. Osa levytetystä musiikista on myös ”teostovapaata”, ja vuoden 2028 alussa useimpien Jean Sibeliuksen sävellysten tekijänoikeudet vanhenevat. Jos E-kirjastossa olisi kuunneltavissa kaikki ennen vuotta 1963 julkaistut Sibelius-levytykset, palvelulla olisi varmasti monia käyttäjiä, eikä tätä varten edes tarvittaisi sopimuksia tuottajien kanssa. Tällaista palvelua ei tietenkään voi ostaa kustantajilta samalla tavalla kuin äänikirjalisenssejä, vaan se vaatisi E-kirjaston toimijoilta aktiivista suunnittelua. Suuri osa äänitteistä on jo Kansalliskirjaston kokoelmissa, ja jos toimeen tartutaan nopeasti, palvelu voisi olla käytettävissä jo sävellysten ”vapautuspäivänä”, käyttääkseni trumpilaista terminologiaa.

Jos tätä polkua edetään pitemmälle, kansallisen yleisradioyhtiömme mittavat arkistot voisivat olla seuraava kohde. Vaikka Yleisradio onkin julkaissut näytteenomaisesti yksittäisiä historiallisia ohjelmia Elävässä arkistossa, yhtiöllä ei ole voimavaroja hyödyntää itse mittavia arkistojaan laajemmin. Arkistojen avaamiseen tarvittaisiin avuksi kirjastolaitosta. E-kirjasto voisi tarjota valmiita sopimusmalleja, niin että tekijöiden ja esiintyjien oikeudet huomioitaisiin asiankuuluvalla tavalla. Kuvitelkaa itse: Tämän runon haluaisin kuulla, kuuluisien kirjailijoiden äänet, Markus-setä ja Tippavaaran vanha isäntä, tuhansia kuunnelmia molemmilla kansallisilla kielillä.

Maailmalla on vähitellen vakiintumassa käytäntö, jonka mukaan uusi ja ajankohtainen musiikki on kaupallisissa palveluissa, historialliset äänitteet julkisten laitosten vastuulla. Yhdysvalloissa Kongressin kirjaston National Jukebox ja Kalifornian yliopiston Discography of American Historical Recordings (DAHR) luetteloivat ja julkaisevat verkossa suunnitelmallisesti kaikki amerikkalaiset historialliset äänilevyt alusta alkaen. Yhdysvalloissa äänitteiden ns. naapurioikeudet on suojattu sata vuotta, joten vasta vuotta 1925 vanhemmat levyt ovat tällä hetkellä vapaita. Jokaisena uutena vuotena vapautuu uusi vuosikerta. DAHR tulkitsee tekijänoikeuksia väljemmin vedoten Yhdysvaltain tekijänoikeuslain ”fair use” – sääntöön. DAHRin käyttöliittymä on myös malliesimerkki siitä, miten dokumentointi voidaan yhdistää suoraan äänitiedostoihin.

Oikea tieto antaa lisäarvoa

Monille musiikin harrastajille riittää, että he voivat kuunnella lempikappaleitaan silloin kuin haluavat. Heitä eivät kiinnosta taustatiedot. Mutta on merkittävä joukko musiikin ystäviä, joka haluaa tietää kaiken rakastamastaan musiikista. Milloin ja missä kappale on levytetty, kuka on tehnyt sovituksen, kuka soittaa säestyskokoonpanossa bassoa, poikkeaako singleversio albumiversiosta, ketkä muut artistit ovat levyttäneet saman kappaleen? Sama kapellimestari on ehkä levyttänyt Beethovenin viidennen sinfonian monta kertaa, mikä niistä on nyt kyseessä?

Kaupallisia musiikkipalveluita nämä asiat eivät juuri kiinnosta. Ruotsalainen tutkijaryhmä on tehnyt Spotifyn palveluista perusteellisen analyysin, joka löytyy Maria Erikssonin ym. teoksesta Spotify teardown: Inside the black box of streaming music (2019). Tutkimuksesta käy ilmi, että käyttöliittymän tavoitteena ei ole auttaa asiakkaita löytämään musiikkia vaan kerätä heistä tietoja markkinointia varten. Monia käyttäjiä Spotifyn ja YouTuben logiikka palvelee mainiosti. Jos tietää edes yhden artistin tai kappaleen nimen, palvelu löytää sen ja alkaa tarjota käyttäjälle lisää samanlaista musiikkia. Jos et tiedä yhtään nimeä, käyttöliittymäpalvelu tarjoaa valmiiksi ”trendaavia” kappaleita. Palvelut tarjoavat mahdollisuuden laatia soittolistoja, jotka toimivat henkilökohtaisena radioasemana. Mutta jos haluaa monipuolisesti hyödyntää palveluiden mahtavaa tarjontaa, käyttäjän on jostakin muualta hankittava tietoa siitä, mitä hakea.

Tällaista tietoa löytyy musiikkikirjallisuudesta ja lehdistöstä. Hyvät diskografiat ovat korvaamaton apuväline verkon musiikkipalveluiden käyttäjälle. Tietoja löytyy myös Wikipediasta ja muualta verkosta, ja ne täydentävät kirjallisuutta silloin kun tietoa ei muuten ole helposti saatavissa. Mutta verkon tietoja ei välttämättä kukaan ole tarkistanut, ja vuosiluku saattaa yhtä hyvin viitata kappaleen sävellysvuoteen kuin sen tunnetuimman esityksen levytysvuoteen. Tässä vaiheessa nousee esiin kuratoidun tiedon merkitys. Tarvitaan ammattilaisten kokoamia ja tarkistamia tietolähteitä, kuten kirjastojen ja arkistojen luetteloita.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käydä läpi ja arvioida laajemmin verkossa saatavilla olevia diskografioita ja musiikkihakemistoja – tämä on tehtävä musiikkikirjastoille. Olen itse verrannut artikkelissani kolmea suomalaista äänilevytietokantaa, kansalliskirjaston Violaa, Suomen äänitearkiston Fennoa ja Yleisradion Fonoa. Kaikilla on vahvuutensa ja heikkoutensa; Fonosta kannattaa erityisesti mainita, että se sisältää asiantuntijoiden tarkistamaa tietoa myös ulkomaisista äänitteistä, mukaan luettuna ulkomailla levytettyjä suomalaisten säveltäjien teoksia.

Viola ja Fenno ovat edelleen verkossa, mutta Fono on jouduttu ajamaan alas. Helsingin kaupungin tietohallinto sulki 30.9.2025 palvelinympäristön, jossa myös Fono.fi-palvelu sijaitsi. Kyseinen ympäristö oli teknisesti ja tietoturvaltaan vanhentunut, ja se oli ollut pitkään suljettavien palvelinympäristöjen listalla. Fono.fi-palvelu oli tullut teknisen elinkaarensa päähän, eikä sen jatkokehittäminen tai siirtäminen uuteen ympäristöön ollut enää mahdollista.

Fono.fi-palvelusta vastannut Yleisten kirjastojen valtakunnallinen kehittämistehtävä (VAKE)/Kirjastot.fi-toimitus ei julkisena toimijana voi ylläpitää verkkopalvelua, joka ei täytä saavutettavuusvaatimuksia. Korvaavaa ratkaisua ei kuitenkaan pystytty rakentamaan ennen kuin Fono.fi jouduttiin sulkemaan. Tällä hetkellä VAKE suunnittelee Fono.fi:n seuraajaa asiakaskäyttöön uudessa näkymässä. Fono.fi-tietokanta on edelleen käytettävissä Yleisradion sisällä, mutta nykyoloissa yhtiö, jonka budjetista on juuri leikattu 66 miljoonaa, ei katso voivansa rahoittaa tällaista sen näkökulmasta ylimääräistä palvelua. Uskoakseni Fonon tiedoista olisi hyötyä kaikille musiikkikirjastoille ja niiden asiakkaille.

Pekka Gronow

Linkkejä eteenpäin

• Kongressin kirjasto | National Jukebox
• Pekka Gronow • Musiikki 2/2023 | Viola, Fenno ja Fono musiikin tutkimuksen lähteinä
• Fenno | suomalaiset äänitteet 1901–1999
• Viola | Suomen kansallisdiskografia
• DAHR | Discography of American Historical Recordings

📚
Lue lisää Spotifysta
Finna.fi

Spotify Teardown – Inside The Black Box of Streaming Music Maria Eriksson & Rasmus Fleischer & Anna Johansson & Pelle Snickars & Patrick Vonderau, 276 sivua | MIT Press 2019

Intervalli 2/2025 • Kannen kuva: Lola Cervantes