Pekka Gronow katsoo Italiaan
Harharetkiä YouTubessa • Osa 29
Ranska • Entinen Jugoslavia • Itävalta • Kreikka
Tervetuloa Pekka Gronowin kirjoitussarjan Harharetkiä YouTubessa pariin. Gronow valitsee musiikkiympäristöjä ympäri maailmaa – Euroopasta ja kauempaa. Gronowin 29. artikkelin aiheena on Italian populaarimusiikki. Sarjan kaikki osat ovat selattavissa kuvitetulla koontisivulla.
Gronow käyttää musiikin tiedonhakuun kirjastojen, kustantajien ja erilaisten verkkomusiikkitoimijoiden hakukoneita. Lähteitä ja täsmälöytöjä on listattu artikkelin loppuun. Suomalaisten kirjastojen valikoimia on linkitetty Finna.fi-palveluun.
M.A. Numminen (vas.), Unto Mononen ja Pekka Gronow vuonna 1968. Kuva: Pekka Gronow
Italia
Pekka Gronow
Jos voimme uskoa professori John Rossellia, koko nykyaikainen musiikkibisnes on italialaisten keksintöä. Kirjassaan The Italian Opera Industry From Cimarosa To Verdi Rosselli kertoo, miten italialaiset impressaariot pyörittivät Euroopan musiikkielämää 1700- ja 1800-luvulla. Halusiko Ruotsin kuningas perustaa Tukholmaan hovioopperan? Hyvä, Italiasta tilattiin laulajat. Oopperatalojen ohjelmistoakin valvoivat italialaiset musiikkikustantajat, joiden käsissä olivat La traviatan, Aidan, Toscan, Rigoletton, La bòhemen ja muiden menestysteosten oikeudet. Kun äänilevystä tuli merkittävä väline musiikin markkinoinnissa, ensimmäinen maailmatähti oli Enrico Caruso, ensimmäinen laulaja, jonka levyjä myytiin todistettavasti yli miljoona kappaletta.
Italialaiset impressaariot olivat tärkeitä vielä 1920-luvulla, jolloin suomalainen laulaja Pia Ravenna istui taiteilijakahvilassa Milanon Galleriassa ja odotti keikkoja. Tällä välin musiikin markkinat olivat kuitenkin jo laajentuneet. Italialaisten keksintöä olivat myös maailman ensimmäiset iskelmäkilpailut. Napolilaiset musiikkikustantajat käynnistivät 1830-luvulla Piedigrottan festivaalit löytääkseen uusia lauluja. Vuosien mittaan täältä nousivat sellaiset ”kestohitit” kuin ’Santa Lucia’, ’Funiculi funicula’ ja ’O sole mio’.
Kun italialaiset oopperalaulajat ottivat tavaksi esittää niitä konserteissaan ylimääräisinä numeroina, ne levisivät ympäri maailmaa. Napolin kilpailut olivat voimissaan vielä 1950-luvulla, jolloin siellä syntyivät meilläkin tunnetut sävelmät ’Maruzzella’, ’Lazzarella’ ja ’Guaglione’ (Poika varjoisalta kujalta / The man who plays the mandolino). Ne levisivät maailmalle käännöksinä ja Dean Martinin tapaisten italialaisamerikkalaisten laulajien tulkintoina. Suomentamatta jäivät ’Malafemmena’ ja ’Indifferentemente’, joiden napolilainen murre oli kääntäjille liian kova pala purtavaksi. YouTubesta löytyy Claudio Villan tulkinta ’Guaglionesta’. Vaikka Villa olikin roomalainen, esityksessä kuuluu napolilaisen laulun itämainen pohjavire.
Claudio Villa: Guaglione
Napolilainen laulaja Roberto Murolo levytti 1960-luvulla legendaariseksi tulleen kahdentoista LP-levyn sarjan napolilaisia lauluja kahdeksan vuosisadan ajalta. Otsikko oli suurieleisesti Napoletana: Antologia cronologica della canzone Partenopea. Nimi viittaa jaksoon, jolloin Napoli oli tammikuusta kesäkuuhun 1799 itsenäinen Parthenopean tasavalta. Napolilaisella laululla on siis pitkät perinteet, mutta populaarimusiikin painopiste on väistämättä siirtynyt pohjoisemmaksi.
Italian radio oli vuonna 1951 käynnistänyt San Remossa iskelmäfestivaalit, joita järjestetään edelleen. San Remosta tuli Eurovision laulukilpailujen edeltäjä ja italialaisen populaarimusiikin ikkuna maailmalle. Vuoden 1958 voittajasävelmästä tuli yksi vuosikymmenen tunnetuimpia kappaleita: Domenico Modugnon ’Nel blu, dipinto di blu’. Laulu tunnetaan myös nimellä ’Volare’ ja se oli viisi viikkoa Yhdysvaltain eniten myytyjen levyjen kärjessä. Olavi Virta levytti sen suomeksi nimellä ’Taivaan sinessä’. Seuraavana vuonna voittaja oli taas Modugno kappaleellaan ’Piove (Ciao, ciao bambina)’, 1959). Modugnon esiintymistyyli kertoo, miten lähellä toisiaan iskelmä ja ooppera voivat olla.
Domenico Modugno: Nel blu, di pinto di blu
On sääli, ettei italialaisesta populaarimusiikista löydy enempää suomenkielistä kirjallisuutta, vaikka se 1950- ja 1960-luvulla vaikutti Euroopan populaarimusiikkiin lähes yhtä paljon kuin The Beatles tai Elvis. Rock ei saanut Italiassa samalla lailla jalansijaa kuin pohjoisempana. Maassa on toki ollut satoja rock-yhtyeitä, jotka ovat toimineet kasvualustana nuorille muusikoille, mutta maan suosituin rock-yhtye Pooh ei tyylillisesti juuri eroa valtavirran musiikista. Elektronisen tanssimusiikin isä Giorgio Moroder, kansainvälisesti tunnetuin italialainen rock-muusikko, on tehnyt koko uransa Saksassa.
Wikipediassa on luettelo Italian kaikkien aikojen menestyneimmistä levylaulajista. Lista osoittaa havainnollisesti, miten iskelmä, musica leggera, on ollut Italiassa vallalla koko 1900-luvun. Kärjessä ovat Mina, Adriano Celentano, Dalida, Patty Pravo ja Luciano Pavarotti, kaikkien levyjä on myyty yli sata miljoonaa kappaletta. Pavarottin mukana olo kertoo, että oopperabisneskin on vielä voimissaan. Jopa rock-laulajaksi kutsutun Celentanon laulut ovat vahvasti tekstipainotteisia. Celentanon omaelämänkerrallinen ’Il ragazzo della via Gluck’ (’Poika via Gluckilta’) on huomattavasti monivivahteisempi kuin Kari Kuuvan käännös ’Asfalttia ja sementtiä’. Siinä missä Kuuva suree maalaisidyllin katoamista, Celentano muistuttaa, että lapsuudenkodissa peseydyttiin pihalla, koska sisään ei tullut juoksevaa vettä.
San Remo on edelleen valtavirran italialaisen levytuotannon näyteikkuna, mutta uusien ideoitten lähde se ei ole ollut pitkään. Sen rinnalle syntyi jo 1960-luvulla vastavoimia, joiden taustalla olivat rockista saadut vaikutteet ja aikakauden poliittiset liikkeet. Puhuttiin Genovan koulukunnasta tai cantautoreista (laulaja-lauluntekijöistä). Kirjassaan Johdantoa Italian kevyeeseen musiikkiin (1984) Esa Tölkki puhuu ”sanoituspainotteisista laulajista,” mikä kuvaa hyvin ilmiön luonnetta. Liikkeen ensimmäinen suuri nimi oli Luigi Tenco (1938–1967). Hän teki vuonna 1967 itsemurhan San Remon laulukilpailujen aikana, legendan mukaan vastalauseena tuomariston politiikalle. Tencon laulut kuuluvat aikakauden hienoimpiin balladeihin, esimerkkinä ’Mi sono innamorata di te’. Ihme kyllä kukaan ei ole yrittänyt tulkita sitä suomeksi.
Luigi Tenco: Mi sono innamorata di te
Tencoa seurasi pitkä lista karismaattisia lauluntekijöitä: Lucio Battisti (1943–1998), Gino Paoli (1934–), Fabrizio De André (1940–1999), Lucio Dalla (1943–2012), Giorgio Gaber (1939–2003), Francesco Guccini (1940–), Edoardo Bennato (1946–), Franco Battiato (1945–2021), Francesco de Gregori (1951–), Ivano Fossati (1951–) ja muita, joista on kotimaassaan tullut legendaarisia. Italian ulkopuolella canzone d’autore ei tullut kovinkaan tunnetuksi. Pakko myöntää, että vaikka olen mielestäni seurannut musiikin virtauksia tiiviisti vuosikaudet, koko ilmiö meni minulta ohi. Laulujen ymmärtäminen olisi vaatinut kohtuullista italian kielen taitoa. Internetin aikakaudella olen vihdoin löytänyt cantautorit. Levyt, joita ei koskaan markkinoitu Suomessa, ovat nyt helposti kuunneltavissa netissä, ja sieltä löytyvät ainakin perustiedot laulajista. Verkosta löytyvät myös tärkeimpien laulujen sanat, ja Google-translate tarjoaa raakakäännökset. Vaikka ne menevätkin joskus tahattoman huumorin puolelle, niistä saa yleensä kuvan laulun ajatuksesta.
YouTubesta löytyy Italian television kuvaamia konsertteja, joissa jo harmaantuneet laulajat esittävät laulujaan hurmaantuneelle ihailijajoukoille. Minulle on jäänyt mieleen erityisesti Fabrizio De Andréen konsertti, jossa hän esittää tunnetuimmat laulunsa uusina sovituksina (mm. ’Il pescatore’ live-versiona). Jo pikainen perehtyminen osoittaa, että laulut kestävät kilpailun ranskalaisen chansonien tai amerikkalaisten singer-songwriterien parhaiden töiden kanssa. Rinnastus Dylaniin tai Coheniin ei ole kaukana. Kultakauden cantautoreita on myös verrattu ranskalaisiin uuden aallon elokuvaohjaajiin. Lauluntekijöiden moni-ilmeisestä tuotannosta löytyy viittauksia politiikkaan, surrealismiin ja moderniin teatteriin. Laulussaan ’Tu non mi basti mai’ Lucio Dalla julistaa:
– Haluan olla vesi suihkussasi
Lakanat, joissa nukut
Hampurilainen, jonka lauantai-iltana syöt, syöt
Haluan olla autosi moottori
Niin saat minut äkkiä käynnistymään
Et ole koskaan minulle tarpeeksi.
Laulusta löytyy useita tulkintoja, mutta tässä Dalla pääsee esittelemään myös taitojaan jazz-klarinetistina.
Lucio Dalla: Tu non mi basti mai
Franco Fabbrin kirja Made In Italy: Studies In Popular Music on hyvä johdatus italialaisen populaarimusiikin koko kirjoon rockista iskelmään. Jopa napolilainen laulu on yhä voimissaan, siitä on tullut rap napoletano, jossa napolin kieli ja napolilainen melodiikka ovat yhä tunnistettavissa. YouTubesta löytyy näytteitä, kun hakee vaikka nimillä Ntò, Sfera Ebbasta, Coez tai Lele Blade. Mutta jos haluaa omaperäistä italialaista musiikkia, kannattaa keskittyä cantautori-liikkeeseen. Loppuun sopii laulu, jonka Lucio Dalla oman kertomansa mukaan kirjoitti vuonna 1986 Sorrentossa samassa hotellissa, jossa Enrico Caruso oli asunut ennen kuolemaansa vuonna 1921. Siitä tuli Dallan tunnetuin laulu, jonka lukuisat muutkin ovat levyttäneet. YouTubesta löytyy sympaattinen musiikkivideo, jossa Dalla saapuu Caruson hotellihuoneeseen, mutta ehkä on sattuvampaa valita esitys, jossa Dalla ja Luciano Pavarotti yhdessä tulkitsevat laulun. Molemmat tietävät, miten paljosta he ovat velkaa Carusolle, äänilevyteollisuuden ensimmäiselle megatähdelle.
– Täällä missä meri kimaltelee
ja tuuli puhaltaa kovaa
Vanhalla terassilla
Surrienton lahden edessä
Kun hän näki kuun tulevan pilvestä
jopa kuolema tuntui hänestä makeammalta.
Lucio Dalla & Luciano Pavarotti: Caruso
Italialaisesta populaarimusiikista löytyy niukasti suomenkielistä kirjallisuutta
Finna.fi
Johdantoa Italian kevyeeseen musiikkiin Esa Tölkki, 74 sivua | E. Tölkki 1984
Adriano Celentano – opas ulkomaalaiselle Esa Tölkki, 30 sivua | E. Tölkki 1988
Oopperalaulaja Pia Ravennan (oik. Hjördis Tilgmann) hauskat muistelmat 1920-luvun italialaisesta laulubisneksestä ilmestyivät vuonna 1949. Kirjan otsikko viittaa oopperaseurueen värikkääseen keikkamatkaan Egyptiin.
Egyptiläinen intermezzo Pia Ravenna, 111 sivua | WSOY 1949
Tämän jälkeen onkin siirryttävä englannin- tai italiankieliseen kirjallisuuteen. Paras lähde on
Made In Italy – Studies In Popular Music Edited by Franco Fabbri & Goffredo Plastino, 255 pages | Routledge 2013
Lue lisää Italian musiikkielämästä
Finna.fi
The Opera Industry In Italy From Cimarosa to Verdi – The Role Of The Impresario John Rosselli | 1984
Lucio Dalla – la storia dietro ogni canzone Umberto Piancatelli | 2013
Tradurre la canzone d’autore – atti del Convegno, Milano, Università Bocconi, 29 settembre 1997 Giuliana Garzone & Leandro Schena | 2000
Italian kansallinen äänitearkisto Discoteca di stato ylläpitää populaarimusiikin diskografiaa, Discografia Nazionale della Canzone Italiana, jonka tavoitteena on dokumentoida tuotanto alkuvuosista nykypäivään.
Kirjastoista löytyy monien yllä mainittujen taiteilijoiden levyjä, joita voi hakea Finnasta. Jos jotakin puuttuu, italialaisia levyjä on helppo hankkia verkkokaupoista kuten Discogs-palvelusta. Suurin osa klassikoista on saatavissa kohtuulliseen hintaan. Siellä on esimerkiksi Roberto Murolon napolilaisen laulun antologia, jota ei näytä löytyvän mistään suomalaisesta kirjastosta. Varoituksen sana on kuitenkin tarpeen: cantautoreiden varhaistuotantoa kerätään kuin 1960-luvun suomalaisia rautalankalevyjä, ja eräs Luigi Tencon harvinaisempi single myytiin hiljattain Discogsissa 600 euron hintaan.
YouTube ja muut verkkopalvelut ovat nopein tapa tutustua italialaiseen populaarimusiikkiin. Seuraavassa on lueteltu keskeisiä taiteilijoita ja heidän levytyksiään:
Valtavirran pop
Claudio Villa: Buongiorno tristessa (1955)
Domenico Modugno: Piove (1959)
Mina: Tintarella di luna (1959)
Adriano Celentano: Il ragazzo della via Gluck (1966)
Dalida: Darla dirladada (1970)
Patty Pravo: La bambola (1970)
Toto Cutugno: L’italiano (1983)
Claudio Bagnioni: Questo piccolo grande amore (1985)
Folk-liike
Nuova Compagnia de Canto Popolare: Tammurriata nera (1981)
Rock
Pooh: Tanta voglia di lei (1971)
Gianna Nannini: Bello e impossibile (1986)
Giorgio Moroder: DJ set in Vienna
Cantautorit
Fabrizio de Andre: Bocca di rosa (1967)
Franco Battiato: Bandiera bianca (1987)
Lucio Battisti: E pensó a te (1972)
Eduardo Bennito: Il gatto e la volpe (1977)
Lucio Dalla: Piazza Grande (1976)
Giorgio Gaber: La ballata del Cerutti Gino (1961)
Francesco di Gregori: Il bandito e il campione (1993)
Francesco Guccini: La locomotiva (1972)
Gino Paolo: Sapore di sale (1963)
Luigi Tenco: Lontano, lontano (1966)
Pekka Gronow
Toimitukselta
Artikkelin YouTube-linkit tarkistettu 31.5.2023. Linkkien internet-osoitteet saattavat muuttua ja kadota ilman varoitusta. Kiitokset karttapallon lainaamisesta, Mikko Luukko.
Tuomas Pelttari
