Teksti Ari-Pekka Lauhakari
Kuvat Generatiivinen tekoäly (Stable Diffusion)

Intervalli 1/2023 • 2/2022
www.intervalli.fi

Musiikkiaineistojen saatavuuden kannalta internetin mukanaan tuoma uusi aikakausi on edennyt näkökulmasta riippuen joko positiivisissa tai negatiivisissa merkeissä. Oli kummalla puolella viivaa tahansa, niin kukaan ei kiellä sitä, että saatavuuksien määrällinen kumuloituminen on aiheuttanut informaatiotsunamin, jonka aaltoilusta on tullut pysyvää ja niinpä erilaisten käyttäjäryhmien rakenteet ovat alkaneet siiloutua ja kuplautua.

Tästä on seurannut se, että kirjastosta ei ole välttämättä mahdollista saada kaikkien ryhmien tarpeisiin asioita niin kattavasti kuin ennen. Aina jotain jää ulos, on vaikeammin löydettävissä, tai kadonnut. Kirjastoalan ihmisestä on kuin huomaamatta tullut kaiken digitaalisen uuden keskellä informaatioarkeologi, jonka jo yleisöltä kadonneiden “kaivauslöytöjen” ikä saattaa olla hyvin nuorta. Ja mitä enemmän uutta informaatiota tulee, sitä enemmän sitä myös katoaa. Ja tahti vain kiihtyy. Ei siis ihme, jos kirjastoissa hieman aaltoilee. (Ks. Ala-Kyyny 2021; Löytönen, 2022).

Eero Hämeenniemi kirjoitti jo vuonna 1993: ”Aikamme maailmassa eristäytyminen käy yhä vaikeammaksi, mutta tämä ei välttämättä johda yhteen, yhtenäiseen maailmankulttuuriin, jossa kaikki järjestäytyvät kulttuurin pienimmän yhteisen tekijän ympärille. Asiat muuttuvat ja yhteiset elementit vahvistuvat eri kulttuureissa, kun teknologia liittää maat ja maanosat yhteen yhä tihenevillä informaatioverkostoilla. Moninaisuus voi kuitenkin säilyä […] Todella kestävä kulttuuri ei synny siitä, että kieltäydymme muuttumasta, vaan siitä, että meidän kulttuuri-identiteettimme on niin vahva, ettei meidän tarvitse pelätä muutosta. Jos tiedämme, keitä olemme, voimme myös katsoa tuntematonta tulevaisuutta suoraan silmiin. (Hämeenniemi 1993, 105).

Asetun tarkastelemaan nykyistä muutosten aikaa sen positiiviselta puolelta. Nimittäin, jos kiinnittää huomion informaatioon, eikä niinkään sen olomuotoon tai välitystapaan, niin tilanne on erinomainen. Musiikin informaation määrä eri kanavilla on moninkertaistunut, ja striimauspalveluiden ansiosta meillä on melkoiset musakirjastot taskussamme, mobiilisti. Musiikki ei siis ole mihinkään häviämässä, ja se on tässä SE tärkein juttu, uskokaa tai älkää. Mutta siitä huolimatta musiikkikirjastotoiminnan identiteetin sanotaan olevan ahdingossa. Miten se on mahdollista tätä taustaa vasten? Olemmeko me takertuneet vääriin oljenkorsiin maailman mennessä ohitse vai meneekö maailma väärään suuntaan?

Ongelma on siinä, että emme enää voi vain tuijottaa yhtä alan aineistotyyppiä vaan tarjonnan paletista pitää olla pääsy tai ainakin reitti useampaan suuntaan, missä osa poluista on informaatiota itse matkasta tiedonlähteelle. Meidän erilaisin tavoin jakamassamme verkon valtaamassa todellisuudessa on kuitenkin yhä tarvetta laadukkaalle ja erilaisille asiakasryhmille kohdennetulle, hyvin kuratoidulle aineistoille ja niiden avaamisille. Pelko musiikin ja kirjaston yhteiselon katoamisesta on siis huttua, mutta muutokset ja uudet ammattinimikkeet todellisuutta.

Olemme olleet niin kovin lumoutuneita musiikin maailmassa tapahtuvasta striimin vallankumouksesta, että olemme kuin varkain antaneet uuden viedä keisarin vaatteet, vaikka taustalla mikään niistä vanhemmista asioista ei oikeasti olekaan kadonnut mihinkään. Ne ovat vain marginalisoituneet eläen ja hengittäen yhä vahvana, mutta nyt kuplien alakulttuurien henkeä. Mikä sitten on valtakulttuurin ja alakulttuurien elon suhde mietittäessä kirjastoaineistoja? Kuinka arvioida oman alueensa erilaisia virtauksia vai tasapäistääkö tarjontaa johonkin suuntaan? Kuka tästä oikeasti päättää ja kuinka laajalla konsensuksella? Nimittäin taidemuotoina kuva-, musiikki- ja näytelmätaide muuttavat ja heijastelevat maailman tuntoja. Ja siksi on selvää, että ne asettuvat myös monesti teräviin kulmiin muutosten edessä, eikä niiden välittämää viestiä voi padota.

Mikä sitten voisi olla kirjastojen musiikkiaineistojen kuratoimisen yhteinen profiili, vai pitäisikö sellaista olla lainkaan? Onko se asiakastoiveet, myyntilistat, Spotifyn kuunnelluimmat, vai mikä? Strategian tulisi kuitenkin olla kansallista tasoa ja avoimesti avattua, että sitä pääsee tutkimaan ja kommentoimaan kuka vain, jo siitä syystä, että käytetyt varat ovat yhteiset. Tieteellisissä kirjastoissa on samat vaikeudet, mutta kohderyhmä mille aineistoa hankitaan huomattavasti rajatumpi, mikä osin helpottaa asiaa. Tieteellisissä kirjastoissa e-aineistojen määrä on valtava, jolloin ongelma on jo siirtynyt enemmän niiden hallintaan.

Mikä sitten on yleisten kirjastojen mahdollisuus erikoistua pitkälle ainakin joiltain aineistojen ja palveluiden reunoilta? Pitääkö kaikkien kokoelman osa-alueiden olla kirjastosta toiseen nykyisen kaltaisesti hyvin samansisältöiset? Olisiko mahdollista nostaa hyvän yleistasoisen peruskokoelman rinnalle hyvin erikoistunut kokoelma. Esimerkiksi jonkin musiikkigenren alueelta siten, että kansallisella tasolla tällaisen pienen erikoiskokoelman lokaatio valtakunnassa olisi vain yhdessä kirjastossa, ja jossain toisessa lokaatiossa jokin toinen musiikin erikoisalue, ja niin edelleen. Sama voisi toimia muissakin marginaalisemmissa kokoelmatyypeissä, kuten vaikkapa runoudessa. Ei nimittäin ole mitään järkeä, että erikoista ja vähän käytettävää olisi joka paikassa tai sitten ei saatavilla lainkaan. Toinen mielenkiintoinen suhde informaatioon löytyy kansalaistieteen saralta missä musiikilla varmasti on roolinsa. (Ks. Holopainen 2022; Kuusniemi ym. 2022, 5).

Tällaisista erikoiskokoelmista voidaan tehdä nostoja eri tasolla niin verkkoon, kuin myös kiertäviä näyttelyjä samalla niiden sisältöjä kollektiivisesti kuratoiden. Meillähän on Finnan kansallinen aineistohakupalvelu ja kaukolainausmahdollisuus. Ja jos asiaa jatkoajattelee, niin mikä estää kiireellisessä painetun musiikkiaineiston tarpeessa toimittamasta aineistoa suoraa asiakkaan kotiin vaikka Woltin kyydissä. Pointtinsa se, että kaukolainaamisen hinnoittelua voimme hyvin tarkistaa alaspäin tai vaikka toimittaa ilmaiseksi, kuin että kaikilla on samanlainen kokoelma kertautuneena (ks. Pelttari 2022).

Seuraava kysymys onkin vaikeampi: kuka kaikesta kertoo ja miten? Onko asioista kertominen samaa kuin aineistojen kuratoiminen? Vai onko se vain sattumanvaraista muutaman henkilön tekemää jonkin tuotoksen representaation avaamista esimerkiksi kirjoittamalla? Kysymykseni pähkinä on tekemisten riittävyydessä eli analyysin ja kuratoimisen hallinnassa ja siitä tasalaatuisen viestittämisen merkityksissä. Ei siis mikään helppo juttu informaation määrän kasvaessa. Tuomas Pelttari tuo onneksi virkistävästi ideoita keskusteluun vuoden 2022 alussa julkaistussa kolumnissaan ”Tarvitaan musiikin korjausliike” (Pelttari 2022). Ehkä voimme kysyä vuonna 2023 onko mitään korjausliikettä tapahtunut?

Entä sitten sellaiset uudet polut tietoon, jonka päässä ei olekaan oman kirjaston aineisto vaan musiikkiin liittyvä verkon tarjoama informaatio. Kuvaileminen ja linkitetyn metatiedon tuottaminen on tärkeää, joten voisiko se ulottua paremmin myös kohdistumaan laajemmin internetissä olevaa käyttökelpoista informaatiota kohti, jos sellaista käytetään kirjastotyön osana?

Hypén ja kumppanit avaavat asiaa 2020 julkaistussa kolumnissaan: ”Hyvin tuotettu metatieto voi auttaa palveluiden käyttäjää navigoimaan fyysisessä tilassa. Museossa tai kirjastossa voi tulevaisuudessa olla Pepper-robotti, joka opastaa aineistojen luo tai antaa vinkkejä siitä, mitä kaikkea mielenkiintoista paikasta löytyy. Se edellyttää, että Pepperillä on käytössä kokoelmiin liittyvä metatieto, aineistojen sijaintitieto ja ohjelmistot, jotka osaavat yhdistellä tietoja ihmisen kannalta mielekkäiksi kokonaisuuksiksi.” (Hypen ym. 2020).

Hypenin ja kumppaneiden ajattelussa Pepperin rajapinta on kiinni paikallisessa kokoelmassa, mutta meillä on jo tekoäly koputtamassa oveen. Joten riittääkö lokaali kokoelma nykyisessä mittakaavassa tulevaisuuden kunnallisen tai kansallisen tieteellisen kokonaistarjonnan vaatimuksiin? Katsoisin, että musiikkikirjastoalan nykytilanteessa Pepper voi toki toimia paikallisena apuna, mutta kokonaistarpeeseen se ei enää riitä, koska esiteltäviä kaikille riittäviä lokaaleja kokoelmia ei ehkä enää ole (osin musiikin tilanne jo nyt) tai ne ovat jo hankintavaiheessa auttamattomasti ajasta ulkona tai liian pienet, koska informaatiota on tarjolla niin runsaasti. Kytkisin tekoälyllä terästetyn Pepperin avustamaan myös toisella osa-alueella, nimittäin verkon informaation seulomisessa. (Ks. Isomäki 2022).

Meidän on mielestäni syytä mennä entistä vahvemmin perässä verkkoon vaikka suhde metatiedon ja käytetyn aineiston välillä onkin perinteisestä poikkeava. Verkko on palveluiltaan ja sisällöltään iso ja nopeasti muuttuva, joten otan sieltä tässä yhteydessä esimerkinomaisesti keihäänkärjeksi vain yhden kiinnostavan osa-alueen. Kysyn kuinka somen asiasisältöjä voisi nostaa työkaluiksi kirjaston asiakkaille, tai sen pitäisikö meidän ylipäätään kertoa niiden informaatiosisältöjen mahdollisuuksista? Somen putkistoissa nimittäin virtaa paljon kiinnostavia asioita. Kuinka siis kuratoida jotain, mikä ei asetu perinteiseen malliin kirjaston aineistopolulla. Kuinka avata kautta uusia polkuja tiedon äärelle? Miten kirjastomaailma voisi hyödyntää tätä someinformaatiota, vai pitäisikö sitä kirjaston lainkaan hyödyntää? Somessa pääsee nimittäin globaalisti lähemmäs harrastajia ja artisteja kuin koskaan aiemmin. (Ks. Iivonen 2011).

Teoriasta käytäntöön

Tästä pääsen omiin sometutkimuksiini. Pengoin Instagramin hifi-sanaan liittyviä hashtageja, joita oli sillä hetkellä 64 erilaista, rakenteena ne alkavat sanalla #hifi, ja sanan perään tai alkuun on liitetty tarkentavia sanoja, kuten -car, -cafe, -family, jne. (#hificar, #hificafe jne.). Joidenkin hashtageilla merkittyjen sanojen perässä on niillä merkittyjen julkaisujen määrä, joiden kautta pääsee selaamaan mitä ihmettä esimerkiksi #hificafe sisältää, ja tekemään löytöjä. Samalla tulee huomanneeksi sanojen monimerkityksellisyyden, sillä hifi voi tarkoittaa cafe -sanaan yhdistettynä loistavaa kahvilajuttua, tai sitten tosiaan hifiin ja musiikkiin liittyvää kahvilameininkiä. Mutta se on varmaa, että löytöjä tulee.

Samalla kun tekee löytöjä, ehkä tykkää ja sitten alkaa niistä jotain seuraamaan, ja saattaa saada vastapuolelta samanlaisen reaktion, ja näin uusia asioita ja tuttavuuksia löytyy. Tämän me kaikki tiedämme ja tämä on se somen hyvä puoli. Annat ja saat, teet löytöjä ja jaat uusia asioita löydettäväksi, kunhan muistat, että sinne ei vain pidä vuodattaa koko elämänkertaansa. Ei some ole rikki, vaan joidenkin ihmisten pyrkimykset ovat rikkinäisiä ja tämä vaatii opettelua ja koulutusta. Eläköön kuplat!

Näen mielessäni kirjaston somearkeologin työssään vuonna 2030 rakentamassa asiakaskunnalle hauskaa päivitystä vintagehifin harrastajien musiikkimaailmoista. Hän laittaa hakuun #vintagehifi tai #hifivintage ja seuloo ja tutkii lähteitä, joista hän nostaa kymmenen kiinnostavinta ja kokemusrikkainta jakaakseen ne hifiaineistoja lainanneille asiakkaille tiedoksi ja vinkiksi.

Hän saattaa löytää SoFloHifi-sivuston, joka on online-hifimuseo, missä jaetaan kuvia ja tietoa sekä polkuja eteenpäin vintage-hifilaitteiden maailmaan. Tällaisen sivuston kautta saattaa päästä kiinni paljon suurempaan tietomäärään, kuin yhdenkään painetun kirjan kautta, mutta toki päivityksessään hän nostaa myös painettuja aineistoja mukaan ja ehkä tekee näistä tiedoista ja aineistoista yhteisnäyttelyn. Tai sitten hän saattaa löytää Jeremy-nimisen henkilön budget_audiophiler Instagram-sivuston (@budget_audiophiler), missä tämä Jeremy jakaa tietoa omasta tutkimusmatkastaan vintagehifin maailmoissa. Eräs löytö voisi olla Roryn audiolounging-sivusto (@audiolounging) tai Syd Schwartzin jazzandcoffee-sivu (@jazzandcoffee). On myös mahdollista, että kirjaston somearkeologi löytää geraldine.hifi-sivun, missä Geraldine jakaa tietoa omasta kuunteluharrastuksestaan, musiikista ja laitteistoistaan (@geraldine.hifi). Vanhat kelanauhurit suhisevat, oskillaattorit välkkyvät, analogiset putket hehkuvat, ja yllättäen sivustoa tutkiva kokee seikkailun ja löytää itsensä musiikin syvästä päädystä kaukana kaupallisista soittolistoista. Hän saattaa löytää vintage_hifi_plants-sivuston (@vintage_hifi_plants), missä harrastaja kertoo kasvit ja hifit yhdistävästä harrastuksestaan, siilot murtuvat ja maailmoja yhdistyy, synnyttäen uusia kuplia kiinnostavien elämäntapojen ja harrastusten piiriin.

Kulkemalla eteenpäin löytöjen polulla pääset kurkistamaan, mitä nämä ihmiset itse seuraavat tai kuka heidän sivuaa seuraa. Olet informaation vapaassa koskessa, missä löytöjen kalat hyppivät kohti ylävirtaa kutemaan kauas normaalina ja perinteiseksi kuvittelemastamme mainstream-virrasta, mitä ei välttämättä enää oikeasti ole edes olemassa, tai sen kaista on liian kapea kuvatakseen tai kertoakseen enää tarpeeksi maailmasta.

Miksemme siis astuisi tähän villimpään virtaan rohkeammin, sillä emme kai kuvittele, että kirjaston hyllyllä koko maailma lepää. Ei lepää, eikä ole koskaan levännyt. Se kutkuttava painettujen asioiden osaston kysymys voisi olla, että mitä tästä jää muistiin? Voiko verkkosivuston, somesivun tai vaikka blogin kuvailla ja tallentaa samalla kun sitä hyödyntää? Todennäköisesti voi, ja näin kirjastoarkelogin nostosta saattaisi olla mahdollista tehdä jatkojulkaisu, kuvailla sekä linkittää tämä kokonaisuus eri tavoin, mikä estää? (Ks. Kangas 2020).

Tämän kirjoituksen ytimessä väijyy uusi kirjastomaailma, uusi musiikkikirjastomaailma, sen kysymyksen kautta onko mahdollista, että kirjastot kertovat laajemmin maailman ilmiöistä, jotka liittyvät aineistoihin, jakaen samalla tietoa yhteisistä informaatiosisällöistä tai tekniikoista. Kykeneekö kirjastomaailma tekemään sellaista kohdennetusti, yhteisin pelisäännöin ja laadukkaasti?

Lopuksi

Tästä kirjoituksesta uhkaa taas tulla maratonin mittainen, joten laitan ajatusblenderiin vielä pari asiaa, että tekstismoothiesta tulee varmasti oikein paksua. Tein pienen matkan informaation, tiedon ja kokemusten maailmaan. Herättääkö se mitään ajatuksia? Pelkoja, huvitusta, surua? Kerro sinä vuorostasi niistä. Haastetaan Jarkko Rikkilän (Rikkilä 2022) esittämä digitaalinen transformaatio kaikin tavoin: keksitään kirjasto ja ennen kaikkea mediaosastojen musiikin alan käytänteet jälleen kerran uudestaan. Arkistoidaan kokoelmiin paikallinen musiikkitoiminta entistä paremmin, koska muualla sitä ei ole, tehdään kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä, ja astutaan samalla rohkeasti kansainväliseen informaatiovirtaan rikastamaan löytöjä.

Ari-Pekka Lauhakari

Lähteet

Ala-Kyyny, J. (2021). Tulevaisuus ilman kirjastoja ja kultamunia munivat kirjastot. Signum, 53(1), 6–10
Holopainen, M. (2022). Luottamuksen varassa kohti uudenlaisia kumppanuuksia. Signum, 54(3), 3
Hämeenniemi, E. (1993). Tekopalmun alla: Kirjoituksia musiikista, kokemuksesta ja kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta. Gaudeamus.
Hypén, Piukkula & Saarti. 2020. Suomeen tarvitaan kuvailustrategia. Kirjastolehti 9.3.2020
Iivonen, M. (2011). Sosiaalinen media leviää, mutta vaatii strategiaa. Signum, 43(6)
Isomäki, P. (2022). Paperi, vinyyli vai bitti? – pohdintoja kokoelmatyöstä digitalisoituvassa (musiikki)kirjastossa. Intervalli 1/2022
Kangas, P. (2020). Podcastit säilöön New Yorkissa. Kirjastolehti 5.11.2020
Kuusniemi, M. E., Lehto, A., & Nykyri, S. (2022). LIBER2022–konferenssin kuulumisia. Signum, 54(3), 4–12
Löytönen, M. (2022). Tiedon vallankumoukset ja kirjasto. Signum, 54(2), 45–46
Pelttari, T. (2022). Kolumni: Tarvitaan musiikin korjausliike. Kirjastolehti 21.1.2022
Rikkilä, J. (2022). ”Osaa ajatella tulevaisuuden näkymiä eri toimijoiden kautta” – tuntiopettajan tunnustuksia ja opiskelijoiden oivalluksia musiikkikirjastotyön kurssista. Intervalli 2/2022