Tero Heinänen palaa rikospaikalle – venäläis- ja neuvostomusiikin historiaa uteliaille ja nostalgikoille

Kirja-arvio Heikki Poroila
Toimitus Tuomas Pelttari
Kaikki kuvat kirjan kuvitusta

Heinänen, Tero
Oi niitä aikoja! Unohtumattomien venäläis- ja neuvostolaulujen tarina
Helsinki : Kustannusyhtiö TA-Tieto, 2023. – 285 sivua : kuvitettu.
ISBN 978-952-7576-00-7

Tero Heinänen:
Oi niitä aikoja! Unohtumattomien venäläis- ja neuvostolaulujen tarina (TA-Tieto 2023).

Slaavilainen musiikkiperinne on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin enemmän kuin arjessa tulee ajatelleeksi – tai tänä päivänä on poliittisesti korrektia ääneen todeta. Olemme mollikansaa siinä missä läntiset naapurimme ruotsalaiset selkeästi duuriporukkaa (todisteeksi riittää yhdenkin Allsång på Skansen -ohjelman kuuntelu). Vaikka kansan musiikkimaku on aina ollut se mikä se on, kaikkeen Venäjältä tulevaan kulttuuriin on Suomessa totuttu suhtautumaan ristiriitaisesti. Vaikka kuuluminen Venäjän keisarikuntaan laajasti autonomisena suuriruhtinaskuntana vuosina 1809–1917 oli suomalaisille taloudellisesti varsin hyvää aikaa, suhtautumista Venäjään rasittivat 1900-luvun alun ns. sortokaudet, vuoden 1918 sisällissota ja sotien välisten vuosikymmenten harkitusti viileinä ja etäisinä pidetyt suhteet Neuvostoliitoksi muuttuneeseen suurvaltanaapuriin.

1920-luvun juliste. Kirjan kuvitusta.Tätä taustaa vasten ei ole kovinkaan yllättävää, ettei venäläisen kulttuurin ilmiöihin ole tietokirjallisuudessamme pahemmin paneuduttu, ehkä kaunokirjallisuutta ja taidemusiikkia lukuun ottamatta, niissä kun on niin paljon klassikoita, ettei täysin huomaamatta ole voinut olla. Mutta viihdemusiikkiin, lauluihin ja tanssimusiikkiin ei ole ollut näköjään mitään pakkoa tarttua. Siksi on suoraan ilmaisten kulttuuritapaus, kun toimittaja Tero Heinänen on lopultakin tarttunut haasteeseen ja koonnut tietopaketin venäläisestä ja neuvostoliittolaisesta laulusta. Tämän esittelyn otsikko johtuu tietenkin siitä – kuten vähän iäkkäämmät lukijat epäilemättä muistavatkin –, että Tero Heinänen juonsi aikoinaan Yleisradiossa suosittua ohjelmaa Säveliä Neuvostoliitosta, jota 1980-luvun puolivälissä kuunteli noin puoli miljoonaa suomalaista.

Heinäsen ohjelma oli vastuussa monista itäisen musiikkikulttuurin ilmiöistä Suomessa, joista tunnetuin lienee Vera Teleniuksen Miljoona ruusua. Latvialaisen Raimonds Paulsin laulun Dāvāja Māriņa meitenei mūžiņu oli jo ehtinyt levyttää Lea Laven Chrisse Johanssonin tekstillä Älä mene, mutta ilman menestystä. Telenius kuuli laulun venäjänkielisen version Heinäsen ohjelmassa ja teki siihen oman käännöstekstin. Teleniuksen versio ei kiinnostanut kaupallisia levy-yhtiöitä, kunnes Heinänen soitti sen nauhalta pari kertaa radio-ohjelmassaan. Yleisön paine oli niin kova, että laulu julkaistiin lopulta singlenä, LP-levynä ja kasettina. Albumia myytiin lopulta timanttilevyn verran eli yli 70 000 kappaletta. Vera Telenius oli uransa huipulla vuonna 1984 jo 72-vuotias. Ilman Tero Heinäsen ohjelmaa Vera Telenius olisi jäänyt ilman suurta yleisöä.

Toinen esimerkki Heinäsen radio-ohjelman voimasta oli laulaja Alla Pugatšovan albumi Soviet Superstar, jonka oikeudet ostanut ruotsalainen liikemies älysi tarjota laulua Suomeen, kun ei Ruotsissa kukaan kiinnostunut. Täällä sen levityksestä vastasi ylikansallinen K-Tel, jonka pomot eivät tienneet, että monet Allan levyn laulut olivat jo soineet Yleisradiossa. Muutamassa viikossa albumia myytiin 40 000 kappaletta. Alla Pugatšovan imussa muutamat muutkin hittikokoelmat myivät kultaa ja Sofija Rotaru pääsi peräti Levyraadin arvioitavaksi.

Kiehtova tietopaketti

Oi niitä aikoja! on runsaasti asiatietoa tarjoava tietopaketti, joka ulottuu 1800-luvulta 2000-luvun Venäjälle. Se on kevyesti tarinoiva samaan tapaan kuin oli jo Heinäsen radio-ohjelma. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja sitä voi lueskella myös sieltä sun täältä, jos jokin aikakausi erityisesti kiinnostaa, kuten itseäni aika, jolloin suomalainen levyteollisuus hyödynsi sotien jälkeisenä aikoina venäläisen musiikkikulttuurin aarteita mielellään, koska suomalaiset rakastivat noita kaihoisia valsseja ja romansseja. Raadollisempi syy oli se, että Neuvostoliitto ei ollut liittynyt ns. Rooman sopimukseen, jolla säädeltiin levytysten tekijänoikeuskysymyksiä. Tämän takia suomalaiset kustantajat ja levy-yhtiöt saattoivat julkaista ”kansanlauluina” ja ilman mitään rojaltikustannuksia sellaisia menestyskappaleita kuten Uralin pihlajat (todellisuudessa Jevgeni Rodyginin suosittu ja hyvin tunnettu laulu Uralskaja rjabinuška).

Tero Heinäsen asiantuntemus ulottuu hyvin laajalle, joten hän pystyy tarjoamaan paljon sellaista taustatietoa, jota ei aiemmin ole ollut suomenkieliselle yleisölle tarjolla. Itselleni oli aivan uusi asia, ettei myöskään tunnettu ja suosittu Kalinka ole todellisuudessa kansanlaulu (vaikka sellaisen melodiaa onkin voitu hyödyntää). Sen tekstin kirjoitti säveltäjä ja folkloristi Ivan Larionov jo vuonna 1860 ja myös sävelmää pidetään ainakin hänen muotoilemanaan. Alkuperäinen teksti kertoo koiranheisipuun (Viburnum opulus) marjoista, kun taas Lauri Jauhiaisen suomennoksessa pientä punaista marjaa tarkoittava sana on tulkittu tytön nimeksi (Kalinka, Kalinka, oot marjani mun). Aina oppii uutta, kun lukee tietokirjoja!

Oi niitä aikoja! on viihdyttävää luettavaa riippumatta siitä, harrastaako lukija itse venäläisten laulujen kuuntelemista tai laulamista. Itse en jaksa kuunnella uudempaa venäläistä popmusiikkia ollenkaan, siinä ei ole yleensä mitään sisältöä, vaikka laulajat ja muusikot ovat taitavia (isossa maassa on mistä valita). Mutta historiallisesti katsoen venäläisen (ja neuvostoliittolaisen) laulelman kulttuuri on perin antoisaa, ja siitä kaikesta Tero Heinänen kertoo vankalla kokemuksella. Kun sekä viihtyy että oppii uusia asioita, ei voi ainakaan suuremmin valittaa.

Ei pelkästään ruusuja

Kahdesta asiasta täytyy muuten onnistunutta kirjaa silti moittia. Kirjassa ei ole – tiettävästi kustannussyistä – hakemistoa, jollainen on tällaisissa ihmisten ja laulujen nimiä vilisevässä tietoteoksessa käytännössä välttämätön. Hakemiston puute on harmillista, koska käytännössä täytyy ainakin selata koko 285-sivuinen kirja läpi varmistuakseen, kerrotaanko tästä tai tuosta laulajasta tai laulusta. Jonkin verran voi suunnistaa kirjan lukujen nimien avulla, mutta ei se helppoa ole.

1. Musiikkia imperiumin iltaruskossa
2. Puolesta taistellaan neuvostojemme – vallankumous ja sisällissota
3. 1920-luvun iloinen NEP
4. Jazzia ja tangoa Isä Aurinkoisen varjossa
5. Odessa, Mustanmeren helmi ja laulujen lähde
6. Entä emigrantit, miten heidän kävi?
7. Rodina kuolemanvaarassa – suuri isänmaallinen sota
8. Stalinin viimeinen taisto – sodanjälkeiset vaikeat vuodet
9. Neuvostochansonia suojasäässä
10. Melodija, suuri ja mahtava levyfirma
11. Folk, VIA ja Vysotski
12. Uudet laulut, uudet tähdet, rock
13. Mitä sitten tapahtui
14. Laivat, lokki ja miljoonat ruusut Suomessa

Sen takia kokosin puuttuvan hakemiston itse ja se löytyy PDF-muotoisena liitteenä tämän jutun lopusta.

Toinen itseäni, ei välttämättä kaikkia lukijoita, harmittava asia on Tero Heinäsen valitsema tapa translitteroida venäjänkieliset sanat ns. kirjoituskoneiden aikakauden tyyliin, ei virallisen suomalaisen SFS 4900 -standardin mukaisesti, kuten esimerkiksi kaikki yleiset kirjastot ja useimmat kustantajat tekevät. Useimmiten on toki selvää, mitä sanaa tarkoitetaan (”Tshaikovski” on Tšaikovski ja ”Okudzhava” on Okudžava, erehtymisen mahdollisuutta ei juuri ole), mutta kun Heinänen lisäilee sanoihin ylimääräisiä i- ja j-kirjaimia, jotka standardi ohjaa jättämään merkitsemättä ja jättää sanojen lopussa olevissa je-äänteissä j-kirjaimen merkitsemättä, pahimmassa tapauksessa kirjasta suoraa mallia ottava tiedonhakija tekee kirjastossa haun, joka ei tuota mitään tulosta, koska nimi on kirjoitettu ”väärin”. Sehän on todella ikävä tilanne. Edellisessä kohdassa mainitsemani hakemiston olen tehnyt standardin SFS 4900 mukaisin muodoin.

Melodija – maailman suurin levy-yhtiö

Kirjan kuvitusta. Kollaasi.Kirjan tiedollisesti arvokkaimpia lukuja on levy-yhtiö Melodijan tarina (luku 10). Monet suomalaiset kantoivat turistimatkoiltaan pinoittain Melodijan julkaisemia LP-levyjä, jotka eivät maksaneet edes virallisella kurssilla kuin murto-osan siitä, millä hinnoilla vinyylit Suomessa joutui ostamaan. Pääosa tarjonnasta oli taidemusiikkia, jonka suurvalta niin Venäjä kuin Neuvostoliitto kiistatta oli ja on. Vaikka levyjen ja niiden kansien tekninen laatu ei aina vastannut suomalaisten tiukkoja vaatimuksia, Melodija teki moneen vaikutuksen musiikin laadulla ja valtavalla valikoimalla. Taustalla oli kaksi tekijää, joiden ansiosta Melodija oli parhaimmillaan maailman suurin äänilevy-yhtiö (tämä on karkea arvio, asiaa on vaikea mielekkäästi todentaa, mutta jo vuonna 1964 yhtiö levitti 132 miljoonaa levyä). Ensinnäkin sillä oli käytännössä valmistus- ja jakelumonopoli koko suuren neuvostomaan alueelle. Koska se oli valtion omistama yritys, hinnat voitiin pitää alhaalla siinä missä leivänkin. Toinen merkittävä tekijä oli, että Melodija oli valtavalle lahjakkuuksien joukolle käytännössä ainoa julkaisukanava, joten yhtiön ei tarvinnut taistella artisteista, säveltäjistä eikä yleisöstä. En tiedä, onko Melodijan kaikkia puolia kunnolla tutkittu, mutta ei ainakaan suomeksi. Heinäsen katsaus kaikessa lyhyydessäänkin kertoo jo aika paljon.

Suomi ja venäläiset laulut

Haluan päättää tämän lyhyen esittelyn siihen, mihin kirjakin päättyy eli venäläisten laulujen tarinaan Suomessa. Näille lauluille on perinteisesti ollut kolme pääkanavaa: (1) hyvät melodiat ovat aina, mutta varsinkin autonomian aikana, kulkeutuneet monia eri reittejä yli sekä muodollisten että kulttuurirajojen; (2) Suomeen on 1800-luvun alusta lähtien muuttanut suuri joukko venäläissyntyisiä ihmisiä, sekä muusikoita että ei-muusikoita, jotka ovat tuoneet mukanaan itselleen tutun musiikkikulttuurin ja levittäneet sitä sinne missä ovat eläneet ja toimineet; (3) kaupallisten toimijoiden on kaikkina aikoina kannattanut julkaista ja levittää lauluja, joilla on kysyntää, riippumatta yrittäjän etnisistä tai poliittisista näkemyksistä. Suomen kuuluminen Venäjän keisarikuntaan oli iso muutos pitkän Ruotsin vallan ajan jälkeen, samoin Venäjän vallankumous, jonka seurauksena melkoinen joukko ihmisiä, myös muusikoita, emigroitui maantieteellisistä syistä Suomen kautta ja aina joku heistä myös jäi Suomeen. Toista maailmansotaa seurannut virallisen naapuriystävyyden kausi edisti sekin merkittävästi venäläislaulujen virtaa Suomeen, vaikka maitten välistä kulttuurivaihtoa hallitsivatkin baletin ja taidemusiikin tyyppiset korkeakulttuuriset ilmiöt, joihin ei liittynyt päivänpoliittisia jännitteitä, jollaisia saattoi löytyä laulujen sanoituksista.

Varsin monet menestyneet suomalaisartistit ovat suoraan tai pienen mutkan kautta venäläistaustaisia. Tero Heinäsen mukaan näitä ovat olleet mm. Ernest Pingoud (joka teki iskelmiä salanimellä ”Jonny Loke”), Georg Malmstén (äidin puolelta), George de Godzinsky, Metro-tyttöjen Tamara Hramov (Dernjatin), Kauko Käyhkö (Pietarissa syntynyt), Tamara Lund, Viktor Klimenko, koko Babitzien laulava suku, Antero Jakoila, Olli Ahvenlahti ja tietenkin Gugi Koklsjushkin sekä venäjänjuutalaista alkuperää olevat Marion Rung, Johnny Liebkind ja Hillel Tokazier. Etninen tausta ei tietenkään aina kuulu esitetyssä musiikissa, mutta esimerkiksi Klimenkon ura ”kasakkalaulajana” perustui kokonaan venäläisyyteen, vaikka Heinäsen mukaan Klimenko joutui verryttelemään venäjän taitojaan, ennen kuin kuulosti uskottavalta. Klimenkon myöhemmässä hengellisten levyjen vaiheessa venäläisyys jäi vähemmälle.

Vysotski: Mustaa kultaa. Kirjan kuvitusta.Edellä olen vain hipaissut Tero Heinäsen kirjan aihepiirejä, joista joku toinen arvioija olisi voinut tehdä tyystin erilaisia poimintoja kuten Georg Ots, Klavdija Šulženko, Boris Grebentšikov, Ganelin Trio, Vladimir Vysotski tai vaikka Puna-armeijan kuoro, jonka esiintyminen Messuhallissa jo tammikuussa 1945 oli järjestäjätkin yllättänyt valtaisa yleisömenestys, joka ainakin postmodernin estetiikan asteikolla huipentui kuoron ja Leningrad Cowboys -yhtyeen yhteiseen konserttiin Helsingin Senaatintorilla kesäkuussa 1993 otsikolla Total Balalaika Show. Vaikka venäläinen laulu ei juuri nyt liene meillä suuressa suosiossa, eikä seuraavan suojasään ajankohtaa kukaan rohkene ennustaa, ei mikään mahti mitätöi mennyttä historiaa. Venäläinen laulu on osa suomalaista musiikkikulttuuria, haluttiin tai ei. En keksi parempaa opasta tuohon maailmaan kuin Tero Heinäsen kirja Oi niitä aikoja! Давай!

Heikki Poroila

Kirjan Oi niitä aikoja! hakemisto

Musiikkikirjastot.fi

Yksi vastaus artikkeliin ”Tero Heinänen palaa rikospaikalle – venäläis- ja neuvostomusiikin historiaa uteliaille ja nostalgikoille

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *