Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset – Heikki Poroilan kirjoitussarja päättyy pohdintaan populaarimusiikin säveltäjistä

Säveltäjien teosluettelo – avain luovan työn huoneeseen, osa 3

Elo-syyskuussa 2016 julkaistu kolmiosainen artikkelikokonaisuus säveltäjien teosluetteloista on valmis. Ensimmäisessä osassa pohdin teosluetteloiden tarpeellisuutta ja periaatteellisia ratkaisuja. Toisessa osassa pyrin esittelemään käytännön prosessia, jonka kuluessa idea muuttuu käyttäjiään palvelevaksi julkaisuksi. Sarjan kolmas osa keskittyy teosluetteloiden moninaiseen käyttöön, ja katsoo myös populaarimusiikin suuntaan.

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset

”Jokaiselle kirjalle lukija – jokaiselle lukijalle kirja”, kuten intialainen S. R. Ranganathan jo 1930-luvulla asian kiteytti. Mutta ketkä ovat säveltäjien teosluetteloiden lukijoita? Keille ja minkälaisiin tarkoituksiin niitä tehdään?

Osa teosluetteloista on syntynyt ja syntyy oletettavasti jatkossakin eräänlaisena musiikintutkimuksen sivutuotteena. Musiikkitieteilijä penkoo säveltäjän elämää ja siinä sivussa tulevat sävellyksetkin tutkituiksi ja ainakin alustavasti luetteloksi kootuksi. Tyypillinen tämän lajin edustaja on Seppo Heikinheimon kirjoittamaansa Aarre Merikanto -biografiaan lisäämä luettelo, joka syntyi elämäkerran kirjoittamisen yhteydessä. (Samainen Heikinheimo kiitti aikoinaan minua siitä, että olin Oskar Merikannon teosluettelon tekemällä säästänyt häneltä ison vaivan.)

Tällaiset sivutuotteet voivat olla sinänsä relevantteja yleiskuvan antajia, mutta harvemmin ne pohjautuvat kaiken lähdeaineiston tutkimiseen. Tarjolla oleva informaatio on yleensä myös varsin suppeata ja keskittyy lähinnä kertomaan, milloin sävellys on syntynyt ja kuka mahdollisen tekstin on tehnyt. Musiikintutkimuksen yhteydessä syntyvät luettelot on tarkoitettu toisaalta tutkijoille, toisaalta kyseisestä säveltäjästä kiinnostuneelle suurelle yleisölle. Tavoitteena on yleensä tarjota yleiskuva siitä, mitä säveltäjä A sai aikaan.

Jaottelu tutkijat – harrastajat ei itse asiassa ole lähelläkään koko totuutta, vaikka osatotuudeksi riittääkin. Säveltäjien teosluettelon tarvitsijoiden luettelo on yllättävän pitkä, vaikka ei lähtisikään liikkeelle sellaisesta ikävästä ennakkoluulosta, että teosluettelot tehdään pölyttymään kirjaston nurkkaan.

Aivan ensimmäiseksi on mainittava kirjastojen luetteloijat, joiden eräänä tehtävänä on käyttää julkaisuissa esiintyvistä sävellysteoksista yhtä ja yhdenmukaista nimitystä siitä riippumatta, mistä hakujärjestelmästä on kyse. Oma teosluetteloiden tekointoni on puhtaasti kirjastoluetteloijan halua saada riittävästi faktaa luettelointiratkaisuiden tekemiseen. Kirjastoissa kiinnostus kohdistuu kaikkiin teoksiin, joista on tai voi olla olemassa nuotti- ja äänitejulkaisuja. Siksi ei riitä, että tunnetaan säveltäjän suosituimmat teokset ja niiden tausta.

Kärjistäen voi sanoa, että suurin osa maailmalla tehdyistä säveltäjien teosluetteloista on hankittu kirjastojen kokoelmiin. Eräs saksalainen kollega totesi joskus 1990-luvun alussa – kun olin kauhistellut teosluetteloiden korkeita hintoja –, että pääsyyllisiä ovat varakkaat yhdysvaltalaiset yliopistokirjastot, joille on yhdentekevää, maksaako uniikki teosluettelo 100 vai 1000 dollaria. Kun pelkästään Yhdysvaltoihin menee satoja luetteloita, hintaa ei tarvitse määritellä köyhän suomalaisen yleisen kirjaston ulottuville.

Kirjastoon hankittu teosluettelo on luonnollisesti myös kenen tahansa musiikin harrastajan ulottuvilla, vaikka aika usein pelkästään käsikirjastossa käytettäväksi. Kun joku innostuu tietyn säveltäjän musiikista, on varsin luontevaa ruveta selvittämään, mitä kaikkea kyseinen säveltäjä on tehnyt eli mitä kaikkea voi ruveta tavoittelemaan. Nykyisenä Wikipedian anteliaiden luetteloiden aikakaudella paperille painetut teosluettelot ovat menettäneet tärkeyttään, mutta toisaalta kannattaa muistaa, että hyvä teoslistaus Wikipediassa voi nojautua vain kunnolliseen teosluetteloon. Oman kokemukseni mukaan teosluetteloiden menekki yksityishenkilöiden piirissä olisi huomattavasti suurempi kuin se on, jos hintataso (ulkomailla) olisi kohtuullisempi. Hyvin tehty teosluettelo on elämäkerran veroinen tietopakkaus, joiltakin osin tietysti vielä tärkeämpi.

Jotkut tarvitsevat säveltäjien teosluetteloita ammatissaan. Tällaisia ammattikäyttäjiä ovat ohjelmistoa suunnittelevat intendentit, kapellimestarit ja solistit, jotka koko ajan etsivät uutta ohjelmistoa. Ohjelmistosuunnittelijoille on tärkeätä saada helposti tietää, mitä nuottiaineistoa teoksesta on tarjolla ja missä käsikirjoitusaineisto sijaitsee. Käsiohjelmien tekijät joutuvat harvinaisempien teosten kohdalla konsultoimaan teosluetteloa, koska yleiset hakuteokset keskittyvät suosikkiteoksiin.

Suomalaisen musiikin historiaa tutkivat ja siitä kirjoittavat ovat kiitollisia kaikesta tutkimustiedosta, jota he voivat hyödyntää omissa selvityksissään ja töissään. Kunnollinen teosluettelo tarjoaa usein mielenkiintoista tietoa, vaikka kyseessä ei olisi edes oman tutkimuskohteen tuotanto. Hyvin taustoitettu teosluettelo kerää pirstaleista tietoa monista lähteistä ja tarjoaa jatkotutkimukselle tukevia jalansijoja. Ammattihistorioitsijat ja biografit keräävät systemaattisesti kaikki käsiinsä saamansa teosluettelot – varmuuden vuoksi.

Jos säveltäjä on tekijänoikeudellisesti edelleen suojattu, hänen tuotantonsa tarkka luettelointi kiinnostaa myös tekijänoikeusjärjestöjä. Suomessa säveltäjien oikeuksia valvovalla Teosto ry:llä on valtava tietokanta, jonka perusteella lupia myönnetään ja korvauksia kerätään. Vaikka tietokannan sisältämää informaatiota nykyään pyritään valvomaan, pohjimmiltaan se perustuu säveltäjien itsensä antamaan dataan. Käytännössä Teoston tietokannassa on valtavasti sekä objektiivisesti väärää tietoa (olemattomia teoksia ja vastaavia) että inhimillisten virheiden aiheuttamia sotkuja. Näistä kaikista päästään eroon, jos tietokanta nojautuu tutkittuun teosluetteloon, ei satunnaistietoon.

Kun muutama vuosi sitten tein Palmgren-luetteloa, tarjouduin samalla laittamaan Teoston tietokannan tältä osin kuntoon. Karkean arvioni mukaan yli puolet tietokannan merkinnöistä oli jollain tavalla virheellisiä (olemattomia, väärin kirjoitettuja ja kirjattuja, sama teos moneen kertaan, tunnistamattomiksi jääneitä lakonisia ilmaisuja tyyliin ”Intermezzo” jne.). Erityisen heikkoa tietokannassa oli samaan opuskokonaisuuteen kuuluvien osien yhteyden ilmaiseminen eli teosluettelon kova ydintieto.

Tekijänoikeudellinen tiedontarve katoaa, kun säveltäjä vapautuu (esimerkiksi Palmgren vuonna 2022, Sibelius vasta vuonna 2028), mutta Teoston tietokannassa on pidetty myös jo vapautuneiden säveltäjien teoksia, koska niistä tehdyt tuoreemmat sovitukset ja muut versiot nauttivat edelleen suojaa ja niiden tekijät haluavat osansa korvauksista. Hyvin tehty perustutkimus hyödyttää vuosikymmenestä toiseen.

On ehkä hyvä vielä mainita helposti unohtuva ihmisryhmä, joka epäilemättä arvostaa säveltäjän elämäntyön kokoamista teosluettelon sivuille. Säveltäjän lähiomaiset ja jälkeläiset eivät välttämättä ole muuten millään lailla kiinnostuneita musiikin historiasta, mutta kun kyseessä on omiin esivanhempiin (tai jopa vanhempiin) liittyvä asia, sillä yleensä on merkitystä. Yhtä hyvin kuin musiikkitoimittaja osaa mielellään vastata kysymykseen siitä, montakos yksinlaulua se Kilpinen nyt sävelsikään, säveltäjän omaiset ottavat mielellään vastaan tietoa siitä, mitä se lähisukulainen ehti saada aikaan. En ajattele, että Armas Maasalon perilliset murehtivat kunnollisen teosluettelon puutetta aktiivisesti, mutta kun sen joku joskus kokoaa, mielihyvä suvun piirissä on taattu. Rahaa ei välttämättä heru, mutta tukea ja parhaassa tapauksessa myös ainutlaatuisia lähteitä.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo on kiistatta marginaalinen ilmiö, tarkasteli asiaa bibliografisesta tai musiikinhistoriallisesta näkökulmasta. Jean Sibeliuksesta on kirjoitettu satoja monografioita ja tieteellisiä artikkeleita, mutta teosluetteloita vain muutamia ja kunnollisia vain kaksi (Fabian Dahlström 1987 ja 2003). Säveltäjiä on aina ollut paljon vähemmän kuin esiintyviä taiteilijoita, joten edes teoriassa teosluetteloitakaan ei järin paljon voi olla olemassa Suomen kaltaisessa pienessä maassa. Tähän liittyy näkökohta, jonka haluan kirjoitukseni lopuksi nostaa esiin. Onko järkevää tai tarpeellista koota tutkittuja teosluetteloita myös muun kuin taidemusiikin säveltäjien tuotannosta?

Käytäntö meillä ja muualla on lähtenyt siitä, että vain taidemusiikin perinteeseen liittyvä musiikki on riittävän ”arvokasta” ikuistettavaksi teosluettelon kaltaiseen työlääseen formaattiin. Kun populaarimusiikista on tehty luetteloita, ovat ne pääsääntöisesti olleet diskografioita eli luetteloita tietyn esittäjän tai säveltäjän teosten levytyksistä. Diskografia ei kuitenkaan ole sama asia kuin säveltäjän teosluettelo, vaikka ne molemmat bibliografioiden piiriin kuuluvatkin.

Asiaan liittyy sekä teoreettisia että käytännöllisiä näkökohtia. Populaarimusiikki ei ”ole olemassa” aivan samalla lailla kuin taidemusiikki. Sävellykset eivät välttämättä ole olemassa täsmällisinä käsikirjoituksina ja niiden pohjalta valmistettuina painettuina nuotteina. Huomattava osa populaarimusiikista syntyy esitystilanteessa ja monissa tyyleissä sellaista asiaa kuin ”sävellys” ei varsinaisesti ole edes olemassa, ei ainakaan samassa mielessä kuin taidemusiikin puolella. Kun John Coltrane tulkitsee Richard Rodgersin evergreenin My favourite things, hän kyllä hyödyntää Rodgersin melodialinjaa, mutta McCoy Tynerin pianosta kuultava säestävä harmonia on jo aivan muuta kuin mitä Rodgersin kynästä nuottipaperille piirtyi. Tällainen viihdelaulun jazz-versio on jo aika lähellä kokonaan uutta sävellystä.

Jos kuitenkin jätetään syrjään mielenkiintoiset kysymykset sovituksen ja sävellyksen rajasta tai improvisoinnin ja säveltämisen suhteesta, jää tosiasiaksi se, että pelkästään länsimaisen musiikin historiasta tunnetaan satoja sellaisia populaarimusiikin säveltäjiä, joiden teoksilla on ollut vähintään yhtä suuri vaikutus kulttuuriimme kuin taidemusiikin kaanoniin kuuluvilla kaapinpäällyssäveltäjillä. Eikö olisi tärkeätä ja hyödyllistä tietää perusasiat myös heidän tuotannostaan?

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Kuten lukija voi arvata, oma vastaukseni on myönteinen. Kyllä, myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille on maailmassa tarvetta ja kysyntää. Sellaisia ei kuitenkaan ole juuri ollenkaan koottu, vaikka diskografioiden puolella tarjolla on sadoittain erittäin perusteellisia kokonaisesityksiä. Kun olen itse työskennellyt säveltäjä Frank Zappan tuotannon parissa sekä diskografian (Zappa äänitteillä, 1995, yhdessä Heikki Karjalaisen kanssa) että sävellysluettelon (Frank Zappan sävellykset, 2015) merkeissä, esitän muutamia ajatuksia niille, jotka toivon mukaan ainakin harkitsevat asiaa. (Tiedän, että esimerkiksi Kaj Chydeniuksen jättimäisen laulutuotannon parissa on urhea teosluettelohanke olemassa, mutta kun Chydenius tuottaa koko ajan uusia sävellyksiä, tilanne on hankala).

Osa populaarimusiikin säveltäjistä on työskennellyt ja työskentelee edelleen pitkälle samalla tavalla kuin taidemusiikkipuolen kollegansa. Musiikilliset ideat siirretään nuoteiksi ja joissakin tapauksissa jopa valmiiksi esitettävään muotoon (populaarimusiikissa tarkka suoraan nuoteista soittaminen ei ole tavallista, vaikka luonnollisesti isommille kokoonpanoille täytyy tehdä hyvinkin tarkat sovitukset ja nuotit niiden pohjalta). Sillä, onko nuoteiksi kirjoitettu laulu tyylillisesti ”taidetta” vai ”viihdettä”, ei teosluettelon tekijän näkökulmasta ole merkitystä, jollei sellaista haluaa itse väkisin antaa.

Ongelmana kuitenkin on, että suinkaan kaikki eivät työskentele näin järjestelmällisesti. 1960-luvulla käyntiin päässyt itse sävellettyyn musiikkiin nojautuva pop- ja rock-tyyli ei ollut kuin poikkeustapauksissa nuottiperusteista. Monet suositut ja tuotteliaat säveltäjät eivät edes osaa kirjoittaa tai lukea nuotteja, eräänä tunnettuna esimerkkinä Paul McCartney, jonka teosluetteloon silti sisältyy myös taidemusiikkigenreen luettuja teoksia (rahalla saa sovittajia). Miten luetteloida sävellyksiä, joista ei ole käsikirjoituksen kaltaista perusdokumenttia? Valtaosaa populaarimusiikkisävellyksistä ei ole koskaan julkaistu painettuna nuottina, jotka sitä paitsi ovat miltei järjestään sovituksia lauluäänelle ja kitaralle tai pianolle, toisin kuin varsinaiset esitykset.

Levytettyjen esitysten ottaminen sävellysluettelon perustaksi on monimutkaista, eikä aina edes järkevää. Levyjulkaisuissa saattaa olla virheellisiä nimiä ja tekijätietoja, koska julkaisusta vastaavat aivan muut kuin säveltäjät ja sanoittajat. Samoja suosittuja sävellyksiä hyödynnetään – joskus tekijänoikeutta sen kummemmin ajattelematta – nimeä ja joskus tekstiä vaihtamalla. Kuka ne pystyy ilman originaalilähteeseen vertailemista toteamaan ja luetteloimaan? Ongelmien lista on jokseenkin loputon. Vaikka esimerkiksi Frank Zappa sävelsi myös ns. partituurimusiikkia, pääosa hänenkin tuotannostaan on olemassa vain levytyksinä. Siksi on suoraan myönnettävä, että Frank Zappan sävellykset ei ole perinteinen teosluettelo, vaan musiikin omilla ehdoilla koottu luettelo siitä, mitä Frank Zappa löytyneiden dokumenttien perusteella ainakin sävelsi.

Olisi kuitenkin tärkeää, ettei asiaa nähtäisi vain ongelmien läjänä, johon kenenkään ei kannata sotkeutua. Vaikka jotkut populaarimusiikin säveltäjät ovat olleet lievästi sanoen vaikeasti jäljitettäviä, ei työ kuitenkaan aina ole mahdotonta, vaikka työlästä olisikin. Minusta olisi tärkeää musiikkikulttuurimme kokonaiskuvan kannalta arvostaa myös populaarimusiikin säveltäjiemme työtä. Ilman sävellystuotantoon kohdistuvaa tutkimusta ja luettelointia se jää kokonaan äänitteiden varaan. Monen säveltäjän kohdalla julkaistut äänitteet antavat kyllä kohtuullisen hyvän kuvan siitä, mitä säveltäjä sai aikaan. Paljon useamman kohdalla julkaistut levytykset ovat kuitenkin vain pieni osa sävellystuotannosta (näin myös esimerkiksi Kaj Chydeniuksen kohdalla, vaikka häntä on myös paljon levytetty). Ilman perustutkimusta emme siitä kuitenkaan mitään tiedä. Minusta se on sääli ja kulttuurinen menetys.

Oma toiveeni on, että modernit tutkimus- ja julkaisumuodot tarjoavat lähitulevaisuudessa luontevan foorumin myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille. Tarvitaan vaan niitä luettelontekijöitä.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Miksi säveltäjien teosluetteloita on olemassa? Heikki Poroila kertoo sävellystyön järjestämisen periaatteista

Säveltäjän teosluettelo – avain luovan työn huoneistoon, osa 1

Kirjoitan pyynnöstä, mutta hyvin vapaaehtoisesti aiheesta, jonka parissa olen viihtynyt kolmisen vuosikymmentä eli pääosan kirjastourastani. Olisin todennäköisesti kiinnostunut säveltäjien teosluetteloista, vaikka en olisi musiikkikirjastonhoitaja. Mutta koska en ole musikologi vaan kirjastoihminen, lähestyn aihepiiriä ensi sijassa luetteloiden käyttäjien näkökulmasta. Pyrin seuraavassa esittämään näkemykseni siitä, miksi säveltäjien teosluetteloita on ja on syytäkin olla, miten niitä on tehty ja tehdään ja keille niistä on hyötyä.

Otsikon jälkipuolisko vihjaa pääsystä lähelle säveltäjän luovaa työtä, mutta korostaa samalla parhaankin luettelon rajoja. Olemme lähellä, mutta silti luovan työn ytimen, sen sinetöidyn työhuoneen ulkopuolella. Säveltäjäthän eivät yleensä avaa mielellään omia luovia prosessejaan. Syitä on varmasti monia, eikä merkityksettömin liene se, että niille asioille voi olla vaikea antaa tekstillistä, kielellistä asua. Itse ajattelen, että huolellisesti koottu säveltäjän teosluettelo vie niin lähelle kuin säveltäjä sallii – ja joiltakin osin vielä pidemmälle.

Teosluettelohan kannattaisi koota säveltäjän vielä eläessä ja kyetessä antamaan tarkentavia vastauksia kysymyksiin. Vaikka tällaistakin tapahtuu, valtaosin asiaan ryhdytään vasta kun se luova henki on poissa ja jälkipolvilla on tässä suhteessa vapaat kädet esimerkiksi listata myös ne nuoruudenteokset, joita säveltäjä ei suin surminkaan halunnut viisastuneena myöntää tekemikseen.

Oskar Merikanto.

Oskar Merikanto.

Seuraava katsaus perustuu sekä kymmenien teosluetteloiden aktiiviseen sekundääriseen käyttöön kymmenien vuosien aikana että kolmen suomalaisen säveltäjän (Oskar Merikanto, Erkki Melartin ja Selim Palmgren) teosluettelon kokoamisen tarjoamaan omakohtaiseen kokemukseen. Toivottavasti joku muukin innostuu, sillä perustutkimusta on tekemättä vielä vaikka kuinka paljon.

1. Miksi säveltäjien teosluetteloita on olemassa

Säveltäjän teosluettelo on erityinen bibliografia, joka kokoaa perustiedot yksittäisen säveltäjän luovan työn tuloksista ja esittää ne jollain systemaattisella tavalla säveltäjän tuotannosta kiinnostuneiden käyttöön. Tällaisia bibliografioita laaditaan joskus yleisestä kunnioituksesta säveltäjän elämäntyötä kohtaan, mutta yleensä motiivi on paljon käytännöllisempi. Monet eri intressiryhmät tarvitsevat teosluetteloon koottua tietoa, jonka oikeellisuuteen voidaan luottaa ja jonka kattavuutta ei ole tarvetta epäillä. Esittelen näitä käyttäjäryhmiä kirjoituksen kolmannessa osassa. Tässä vaiheessa tyydyn toteamaan, että kun yhdellä luettelolla pyritään palvelemaan monia erilaisia käyttäjiä, taustalla on näkemys siitä, että tutkimukseen perustuva säveltäjän teosluettelo on musiikkitieteellistä ja kirjastoammatillista perustutkimusta.

Musiikkitieteellinen intressi kumpuaa tarpeesta tietää riittävällä tarkkuudella se kokonaisuus, joka on tieteellisen tutkimisen ulottuvilla ja kohteena. Tutkijan näkökulma voi olla yhtä hyvin musiikkianalyyttinen kuin -historiallinen, kunnollinen teosluettelo tarjoaa molemmille perusinformaatiota, jonka avulla tutkimustyötä voi jatkaa. Toisaalta jokainen teosluettelo pohjautuu selvitystyöhön, joka hyödyntää musiikkitieteellisiä menetelmiä. Kuitenkin vasta kirjastoammatillinen näkemys luettelon rakenteesta ja informaation esitystavasta antaa musiikkitieteelliselle aineistolle sen arkkitehtuurin, jonka tunnemme valmiina luettelona.

Olemassa olevat teosluettelot voidaankin jakaa kahteen pääryhmään sen perusteella, kumpaan ammatilliseen ryhmään luettelon tekijä kuuluu. Suomessa tyypillinen teosluetteloita tehnyt musiikintutkija on professori Fabian Dahlström, jonka Sibelius-luettelo edustaa monessa suhteessa saksalaista tieteellisten teosluetteloiden perinnettä. Myös Leevi Madetojan tuotannosta tehty luettelo on kahden tutkijan, Erkki Salmenhaaran ja Seija Lappalaisen käsialaa. Itse edustan bibliografisesti suuntautuneita kirjastonhoitajia ja olen pyrkinyt kompensoimaan vaillinaista musiikkitieteellistä osaamistani konsultoimalla tutkijoita. Parhaimmillaan työssä yhdistyvätkin molemmat osaamisalueet; Sibelius-luettelon valmisteluissa pääsimme myös me kirjastoihmiset kertomaan näkemyksiämme ja jossain määrin vaikuttamaan myös lopputulokseen.

Säveltäjien teosluetteloiden maailma on monen muunkin syyn takia varsin vaihteleva. Luetteloiden kattavuus ja perusteellisuus vaihtelevat ääritarkoista tuhatsivuisista järkäleistä heppoisiin teoslistauksiin, joissa on vain vähän lisätietoja. Jälkimmäisiäkin silti tarvitaan, sillä kaikissa yhteyksissä ei ole mahdollista eikä järkevää tarjota ”kaikkea”, vaan esimerkiksi tiivis listaus säveltäjän yksinlauluista tai orkesterisävellyksistä on juuri sitä, mitä tarvitaan. Ammattimainen teosluetteloiden tarvitsija ei kuitenkaan haluaisi termiä antaa kovin heppoisille listauksille, koska ne ovat usein anonyymejä ja niiden kattavuutta ja luotettavuutta on vaikea arvioida, koska kukaan ei ole ottamassa vastuuta.

Tästä syystä tarkoitan tässä kirjoituksessa teosluettelolla alkuperäisaineiston tutkimiseen perustuvaa, kattavaa ja tiedollisesti luotettavaa luetteloa, joka sisältää perusinformaation lisäksi tietoa siitä, mistä tuo informaatio on peräisin. Näitä ”oikeita” teosluetteloita on niitäkin silti montaa eri lajia, jotka on hyvä hahmottaa.

Temaattis-bibliografinen teosluettelo sisältää kaikkiin teosluetteloihin kuuluvan bibliografisen informaation lisäksi myös nuottinäytteitä (incipit) eli ”teemoja”, joiden perusteella teosten musiikillisia yhtäläisyyksiä ja saman teoksen erilaisia variantteja voidaan hahmottaa jo luettelon tasolla ilman erillistä musiikkitieteellistä analyysiä. Temaattis-bibliografista luetteloa pidetään yleisesti ”lippulaivana”, joka sisältää oletuksen mukaan kaiken tarpeellisen. Nykyaikana voidaan tosin tämäkin oletus asettaa kyseenalaiseksi, sillä erityisesti paperille painettuna tällainen temaattinen luettelo on hyvin staattinen, tiettyyn tutkimukselliseen hetkeen pysähtynyt. Modernissa luettelossa temaattisista näytteistä olisi linkit täysiin nuotinnoksiin (jos sellaiset ovat tekijänoikeussyistä mahdollisia) ja mieluiten vielä kuunneltaviin näytteisiin (MIDI tai normaalin esityksen tallenne). Tällaisia luetteloita ei juuri ole, vaikka jotkut nuoremmat säveltäjät ovat oma-aloitteisesti edenneet tällä tiellä jo aika pitkälle (esimerkkinä suomalainen Olli Virtaperko, jonka kotisivuilla voi monessa tapauksessa selata teosluetteloa myös nuottien ja kuuntelunäytteiden avulla).

Systemaattis-bibliografinen teosluettelo ei tarjoa nuotinalkuja, vaikka se muilta osin voi olla aivan yhtä täysipainoinen luettelo. Temaattisen osuuden puuttuminen on useimmiten seurausta rajallisista voimavaroista. Nuottinäytteiden tuottaminen vaatii sekä osaamista että aikaa, minkä lisäksi ne kasvattavat nopeasti luettelon sivumäärää. Esimerkiksi itselläni työn alla oleva Melartin-luettelon uudistettu laitos ei tällä hetkellä ole temaattinen, vaikka itse kovasti haluaisin tämänkin piirteen luettelon käyttäjille tarjota. Melartinin tuotanto on erittäin laaja ja sen nuotintamisen hinta olisi karkeasti arvioiden yli 2000 euroa ja nuottinäytteiden lisääminen luetteloon lisäisi sen sivumäärää noin puolella (nyt noin 500 sivua). Verkkoon vietynä luettelon sivumäärä ei ole ongelma, mutta nuotinnosten tekeminen on siinäkin ratkaistava. Näiden samojen syiden takia esimerkiksi sekä paperikirjana että PDF-muotoisena luettelona verkossa oleva Palmgren-teosluettelo ei sekään ole temaattinen.

Mitä sitten tarkoitetaan säveltäjän teosluettelon ”bibliografiamaisuudella” ja systemaattisuudella? Teosluettelo on bibliografia samassa merkityksessä kuin perinteinen bibliografia on luettelo kirjallisuudesta. Kun kohteena eivät kuitenkaan ole kirjalliset vaan sävellysteokset, ns. bibliografisten perustietojen luettelo paisuu yllättävänkin pitkäksi. Esimerkiksi seuraavat tietoalueet kuuluvat mielestäni kaikki jokaiseen teosluetteloon, vaikka yksittäisen sävellyksen kohdalla kaikkia ei käytettäisikään (soitinsävellyksessä ei ole tekstin tekijää, eikä suinkaan kaikista sävellyksistä tunneta sovituksia):

Teoksen nimi (se nimi, jolla teos tunnetaan ja on syytä tuntea ensisijaisesti)
Teoksen nimen variantit (alanimekkeet, erikieliset nimitykset, lempinimet jne)
Esityskokoonpano (mille äänille ja tai soittimille teos on sävelletty)
Teoksen mahdolliset osat ja niiden nimet (osien mahdollinen numerointi)
Teoksen ja sen osien tempomerkinnät
Teoksen nimen täsmentävät elementit (opus- ja teosluettelonumerot, järjestysnumerot, sävellajit jne.)
Sävellysaika ja -paikka (valitulla tarkkuudella, usein tietoa ei ole tai se on epävarmaa)
Tekstin tekijän nimi (elinaikatieto ainakin ensimmäisen nimen esiintymän kohdalla, tekstin lähdeteos ja sen julkaisuvuosi, mahdollisten käännösten tekijöiden nimet jne.)
Omistuksen kohteena oleva henkilö, yhteisö tai vastaava (omistus voi olla käsikirjoituksessa tai painetussa nuotissa tai molemmissa)
Käsikirjoitus (sijoituspaikan paikkamerkki eli signum, jotta tiedetään, mitä ja mistä on etsittävä, jos käsikirjoitukseen halutaan perehtyä sekä käsikirjoituksiin liittyvä merkityksellinen lisäinformaatio)
Ensiesitys (päivämäärä, esityspaikka, esittäjät mahdollisuuksien mukaan)
Ensijulkaisu (kustantaja, julkaisun nimi, julkaisuvuosi ja mahdollinen kustannustunnus)
Lisäjulkaisut (samat tiedot ensijulkaisun jälkeisistä uusintajulkaisuista)
Sovitukset (esityskokoonpano, sovittajan nimi, sovitusaika sekä näihin liittyvät taustatiedot)
Hakumuoto (kirjastoluettelointia varten muodostettu standardoitu sävellyksen nimi)
Lisätietoja (osio, johon merkitään edellisiin kohtiin sopimattomat taustatiedot sekä sellaiset taustatiedot, jotka valottavat perustietoja).

Joissakin luetteloissa on tarjottu käyttäjälle myös arvio teoksen kestosta, koska se on esimerkiksi konserttien suunnittelijoille hyödyllinen tieto. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen objektiivinen perusfakta, kuten edellä olevat, joten pidän sen merkitsemistä harkinnanvaraisena.

Teoksen ääniala on merkityksellinen lähinnä yksinlauluohjelmistoa etsiville ja suunnitteleville. Tämä tieto on sinänsä yksiselitteinen tosiasia, mutta jo käsikirjoituksen ja painetun nuotin välillä voi olla eroa, sovituksista puhumattakaan. Usein käytetään ilmaisua ”alkuperäinen sävellaji”, jolla ilmaistaan käsikirjoituksessa oleva ratkaisu ja ääniala sen perusteella.

Teosluettelon tietosisällön ratkaisee teosluettelon tekijä, mikä on johtanut siihen, että luetteloiden tietosisällöissä on merkittäviäkin eroja temaattisuudesta riippumatta. Edellä luetellut tietoalueet eivät kaikkien luettelontekijöiden mielestä ole yhtä tärkeitä, joten käyttäjän on hyvä pyrkiä hahmottamaan, mitä tietoja voi odottaa kaikkien teosten osalta löytyvän, mitä ei.

Teosluettelon tekijä päättää myös sen yleisen systematiikan, jonka pohjalle teosluettelo on rakennettu. Systematiikassa on kysymys siitä järjestysperiaatteesta, jonka nojalla teokset on lineaarisesti etenevään luetteloon sijoitettu. Perusratkaisuja on neljää lajia: (a) aakkoselliset luettelot (kaikki teokset yksissä aakkosissa), (b) luokitussystemaattiset luettelot (esityskokoonpanon tai musiikin lajin mukaan ryhmitelty luettelo), (c) kronologiset luettelot (teokset sävellysjärjestyksessä) ja (d) jonkin järjestävän teoskohtaisen koodin mukaan järjestetyt luettelot.

Aakkosellisen teosluettelo soveltuu parhaiten säveltäjille, joiden tuotanto on suppea ja koostuu pääosin erisnimisistä teoksista. Aakkosjärjestyksen ongelmana on kielisidonnaisuus, joka muunkielisille käyttäjille ei aina ole looginen. Luettelon tekijä joutuu myös päättämään, otetaanko aakkosjärjestyksessä huomioon sanojen alussa olevat artikkelit (yleensä ei oteta), ovatko numeroalkuiset alussa vai lopussa ja miten suhtaudutaan sellaisiin kirjaimiin, joita omankielisestä aakkostosta ei löydy.

Luokitussystematiikat ovat suosittuja, koska valtaosa käyttäjistä lähestyy säveltäjien tuotantoa käytännöllisinä, sisällöllisinä ryhminä (”yksinlaulut”, ”pianomusiikki”, ”näyttämöteokset”, ”kirkkomusiikki” jne.). Luokitus on usein järkevä peruste säveltäjille, joiden tuotantoon sisältyy runsaasti kaikenlaista. Musiikin luokittamisen yleiset ongelmat näkyvät silti myös teosluetteloiden ratkaisuissa. Esityskokoonpano on objektiivinen luokitusperuste, mutta sijoitetaanko balettimusiikiksi sävelletty kamariyhtyeteos näyttämömusiikkiin vai ei? Kaikille luokituksille on yhteistä se, että yhdelle käyttäjälle luonteva jaottelu voi olla toiselle outo. Universaalia, kaikkien mielestä luontevaa luokitusta ei ole olemassa.

Kronologinen eli sävellysaikaan perustuva luettelo on monille tuttu siitä yksinkertaisesta syystä, että maailman tunnetuin teosluettelo, Wolfgang Amadeus Mozartin tuotannon kokoava Köchel-luettelo on temaattis-bibliografis-kronologinen teosluettelo, jossa KV-numerot ilmaisevat suoraan sävellysten valmistumisjärjestyksen. Kronologinen luettelo on tutkimuksellisesti erittäin vaativa tapa, minkä seurauksena teosten järjestystä täytyy uudempien tutkimustulosten takia jatkuvasti muuttaa. Köchel-luettelo on kokenut jo monta vaihetta ja pahimmillaan yksittäisen sävellyksen paikka luettelossa on voinut vaihtua puolen tusinaa kertaa. Käytännössä tällaisia luetteloita onkin suhteellisen vähän. Tärkein syy on tiedon puute. Varsinkin vanhempien säveltäjien kohdalla on usein tilanne, ettemme yksinkertaisesti tiedä, milloin jokin sävellys on valmistunut. Mutta myös 1900-luvun säveltäjien tuotannossa on paljon kronologisia arvoituksia, joihin ei välttämättä myöskään ole koskaan tarjolla ratkaisun sisältävää lisäinformaatiota.

Teoskohtaisen koodin mukaan järjestetyt luettelot ovat yleisiä, koska koodituksilla saadaan usein hyvin kaoottiseen sävellysten joukkoon käyttöä ja hakuja helpottavaa järjestystä, vaikkakin sitten keinotekoista. Koodeista tavallisimpia ovat järjestys-, opus- ja teosluettelonumerot. Järjestysnumeroilla hallitaan yleensä vain yhteen systemaattiseen ryhmään kuuluvia teoksia kuten sinfonioita tai pianokonserttoja. Kun numerointi kattaa koko tuotannon, puhutaan jo teosluettelonumeroista. Opusnumerot ovat musiikin harrastajillekin tuttu asia, mutta teosluetteloiden yhteydessä niihin täytyy suhtautua kriittisesti, koska numeroita ovat antaneet säveltäjät itse, kustantajat ja joskus aivan ulkopuoliset, pahaa tarkoittamatta mutta asioita sotkien. Monen barokin ajan säveltäjän tuotannossa on useita kilpailevia opusnumeroita sen takia, että puutteellisen tekijänoikeudellisen valvonnan oloissa kilpailevat kustantajat antoivat opusnumeroita mielivaltaisesti. Myöskään säveltäjät itse eivät ole olleet syyttömiä sotkuihin. Moni säveltäjä on aloittanut teostensa opusnumeroinnin kahteen, joka kolmeen kertaan, kuten Béla Bartók – vain luopuakseen sitten opusnumeroista kokonaan, kuten teki myös Einojuhani Rautavaara.

Ainoa yleisesti ottaen järkevä koodijärjestelmä on teosluettelon kokoamisen yhteydessä suoritettu teosten numerointi ja koodittaminen kirjaimilla. Tämä voidaan tehdä koko tuotannolle (kuten Mozartin kohdalla) tai vain opusnumerottomille teoksille (kuten esimerkiksi Palmgrenin ja Melartinin tapauksessa). Olennaista on, että numerointi perustuu kunnolliseen tutkimukseen ja tehdään vasta kun uusia löytöjä ei suuremmin ole enää tulossa. Kaikissa luetteloissa koodin järjestelmää ei voi pitää onnistuneena, eivätkä kaikki luetteloiden kokoajat edes kerro, miten numerointeja pitäisi soveltaa. Tämä on johtanut maailmalla erilaisiin lyhenteisiin, mistä ei hyödy kukaan. Käyttäjän kannalta järkevän luettelon tekeminen ei ole sinänsä vaikeaa ja kerron seuraavassa osassa, kuinka se tehdään.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo ei ole jokamiehen työkalu, mutta osaavan käyttäjän avulla siitä saadaan hyötyä niin musiikin harrastajalle kuin vakavammalle tutkijalle. Esimerkiksi säveltäjäelämäkerran kirjoittaminen on aika epätoivoinen tehtävä, jos kukaan ei ole koonnut teosluetteloa. Elämäkerran kirjoittaja joutuu sen tekemään kaiken muun ohessa, mikä ei ole hyvä ratkaisu. Siksi on ehdottomasti paras ratkaisu, että säveltäjän teosluettelo on korkealle priorisoitua perustutkimusta.

Miksi niin ei kuitenkaan ole, olisi laajan polemiikin aihe sinänsä. Tyydyn tässä vain vetoamaan niin musiikintutkijoihin kuin kirjastoalaankin. Ottakaa kaikki keskeiset suomalaiset säveltäjät työn alle ja tuottakaa yhteisvoimin lisää teosluetteloita. Sitä ei kukaan ulkopuolinen tule koskaan tekemään. Joten kun seuraavan kerran joku marisee siitä, ettei meillä ole kunnollista käsitystä siitä, mitä Ilmari Hannikainen tai Armas Maasalo sävelsi, perustakaa teosluetteloprojekti! Tarvitsemme myös ajantasaisen tiedon siitä, mitkä säveltäjät ovat jollain lailla jo tutkittuja ja luetteloituja, ketkä ovat työn alla (tiettävästi ainakin Helvi Leiviskä) ja ketkä ainakin pitäisi luetteloida. Ei Suomi niin kauhean suuri maa ole ja säveltäjiä on aina ollut kohtuullinen määrä. Pulaa on vain kiinnostuksesta ja oikeasta asenteesta. Musiikkimme historia ei ole ollut muodikas tutkimuskohde. Olisi kuitenkin syytä aina jossain määrin olla.

Seuraava yhteenveto kertoo, mitä on jo tehty ja mitä pitäisi vielä tehdä, ainakin.

Palmgren, Selim
Heikki Poroila: Selim Palmgrenin sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2014)

Kuula, Toivo
Eeva Viitasalo: Toivo Kuulan sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013, vain PDF verkossa)

Sibelius, Jean
Fabian Dahlström: Jean Sibelius : Thematisch-bibliographisches Verzeichnis seiner Werke (Breitkopf & Härtel 2003)
Fabian Dahlström: The works of Jean Sibelius (Sibelius-Seura 1987)

Melartin, Erkki
Heikki Poroila: Erkki Melartinin sävellykset. Osa I: Valmistuneet sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2000)
* Uudistettu laitos valmisteilla, arvioitu ilmestymisaika 2016.

Kilpinen, Yrjö
Tarja Taurula: Yrjö Kilpinen : Sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys & Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus 1998)

Merikanto, Oskar
Heikki Poroila: Oskar Merikannon sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 1994)
* Uudistettu laitos valmisteilla, arvioitu ilmestymisaika 2017-2018.

Madetoja, Leevi
Seija Lappalainen & Erkki Salmenhaara: Leevi Madetojan sävellykset (Suomen säveltäjät 1987)

Suhteellisen kattavat teoslistaukset, vaikka ei varsinaista teosluetteloa, on seuraavista säveltäjistä:

Borg, Kim (1992) – Hannikainen, P. J. (2005) – Järnefelt, Armas (2009) – Kajanus, Robert (2002) – Klami, Uuno (2000) – Kotilainen, Otto (1997) – Merikanto, Aarre (1985) – Pacius, Fredrik (2009) – Pesonen, Olavi (2003) – Pingoud, Ernst (1997) – Raala, R. (2003) – Raitio, Väinö (2002) – Rautavaara, Einojuhani (2014)

Teoksessa Suomalaisia säveltäjiä (Otava 1994) on kymmenien säveltäjien teoslistauksia, mutta teostiedoissa on virheitä ja mm. opusnumerot puuttuvat lähes kauttaaltaan (ne olisivat kuulemani väitteen mukaan vieneet kustantajan mielestä liikaa tilaa!).

Kirjastoille tehtyjä, säveltäjän koko tuotannon tiiviisti esittäviä ohjeluetteloita on seuraavilta:

Järnefelt, Armas – Kilpinen, Yrjö – Klami, Uuno – Kokkonen, Joonas – Kotilainen, Otto – Kuula, Toivo – Madetoja, Leevi – Merikanto, Oskar – Palmgren, Selim – Pingoud, Ernst – Raitio, Väinö – Sibelius, Jean.

Niitä jo kuolleita suomalaisia säveltäjiä, joiden tuotannosta ei ole oikein minkäänlaista tolkullista luetteloa, ovat mm. Erik Bergman, Thomas Byström, Carl Collan, Einar Englund, Richard Faltin, Karl Flodin, Erik Fordell, Nils-Eric Fougstedt, Emil Genez, Erik August Hagfors, Ilmari Hannikainen, Lauri Ikonen, Bengt Johansson, Heino Kaski, Heikki Klemetti, Ilmari Krohn, Taneli Kuusisto, Armas Launis, Helvi Leiviskä (tekeillä on), Ernst Linko, Gabriel Linsén, Sofie Lithenius, Armas Maasalo, Tauno Marttinen, Mikael Nyberg, Lauri Parviainen, Väinö Pesola, Juhani Pohjanmies, Tauno Pylkkänen, Sulho Ranta, Lauri Saikkola, Erkki Salmenhaara, Sulo Salonen, Ahti Sonninen, Kalervo Tuukkanen, Axel Törnudd ja Martin Wegelius.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.