Suomen musiikkikirjastoyhdistys: musiikki kuuluu kirjaston palveluihin

Musiikki kuuluu kirjaston palveluihin
HS Mielipide 17.10.2018

Suomen musiikkikirjastoyhdistys kommentoi Vesa Sirénin lehtijuttua (Onko nolla levyä tarpeeksi? HS Kulttuuri 26.9.2018). Sirénin aiheena oli Helsingin Kirjasto 10:n äänitekokoelman siirtäminen keskustakirjasto Oodin sijasta Pasilan kirjastoon, mukana kirjaston asiakkaiden mielipiteitä.

Puheenjohtaja Tuomas Pelttarin ja varapuheenjohtaja Jaska Järvilehdon allekirjoittama kommentti Musiikki kuuluu kirjaston palveluihin julkaistiin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla printti- ja verkkolehdessä 17.10.2018. Kirjoitukseen myös yhdistyksen sivulta Kannanotot ja lausunnot.

Musiikki kuuluu kirjaston palveluihin, HS 17.10.2018.

HS 17.10.2018.

Musiikkiarkistot Suomessa – Janne Mäkelän kirja Heikki Poroilan arviossa

Perustietoa musiikkiarkistoista

Janne Mäkelän kirja Musiikkiarkistot Suomessa julkaistiin vuonna 2015. Teos on luettavissa myös PDF-versiona JAPA:n kotisivulta.

Janne Mäkelän kirja Musiikkiarkistot Suomessa julkaistiin vuonna 2015. Teos on luettavissa myös PDF-versiona JAPA:n kotisivulta.

Kaikkihan me tiedämme, mitä musiikkiarkistot ovat, mitä ne tekevät ja mikä on niiden työnjako Suomessa. Paitsi että ani harva on tätä tiennyt, ennen kuin Suomen Jazz & Pop Arkiston Janne Mäkelä kääri hihansa ja keräsi pieninä palasina maailmalla olleen informaation kansien väliin.

Musiikkiarkistot Suomessa (JAPA, 2014) ei arvatenkaan tule kulumaan kansan kärttyisissä käsissä, mutta niille, jotka tätä perustietoa tarvitsevat, se on korvaamaton. Onneksi asia on ymmärretty JAPA:ssa oikein ja julkaisu on saatavana verkon kautta vapaasti PDF-muotoisena. Tällaista perusinformaatiota ei ole mitään syytä kätkeä kirjahyllyyn.

Janne Mäkelän urakka perustuu kyselyyn, jonka hän toteutti pitkän pestinsä kauniiksi lopuksi. Vastaajina ovat olleet jokseenkin kaikki kuviteltavissa olevat musiikillisen arkistoaineiston kanssa toimivat, joten jos jotain on jäänyt uupumaan, kovin suurimuotoisesta toiminnasta ei voi olla kysymys.

Pelkkä kysely jäisi helposti luettelonomaiseksi yhteenvedoksi, mutta Mäkelä on tarttunut rohkeasti aihetta niskavilloista ja tarjoaa kyselytulosten ympärillä tuhdin tietopaketin arkistoinnista, musiikin arkistoinnista sekä siitä toimintaympäristöstä, jossa näitä asioita Suomessa yritetään hoitaa.

Tämä kaikki on tarpeen, koska arkistoinnin periaatteet ovat aina olleet varsin pienen ammattilaisjoukon takana, eivätkä ne sielläkään ole aina erityisen yhtenäisinä ja kiistattomina esiintyneet. Ei Janne Mäkelänkään yhteenveto mitään lopullista edusta, mutta tästä on helpompi edetä.

Mäkelän kokoamista luvuista voi päätellä, että musiikkiarkistot eivät Suomessa ole järin suuria varsinkaan henkilökuntamäärän osalta. 15 hyllykilometriä ja 88 teratavua arkistoaineistoa ei silti ole mitätön määrä. Ongelmista suurimmat liittyvät alan hajanaisuuteen ja hentoon resurssointiin. Näin Mäkelä kiteyttää toiveluettelon:

”Toiminta koetaan tärkeäksi, arkistoissa esimerkiksi on paljon ainutlaatuisia aineistoja, joita ei löydy internetin palveluntarjoajilta. Ala on kuitenkin hajanainen, ja sen tunnettavuus on heikko niin suuren yleisön, tutkijoiden kuin muiden muistiorganisaatioiden keskuudessa.Lisäksi toimijat eivät tunne toisiaan eivätkä oikein tutkimuskenttääkään. Ratkaisuehdotuksia alan kehittämiseksi ovat musiikkiarkistoinnin laillisen aseman parantaminen, suurten muistiorganisaatioiden aktiivisempi ote, keskusteluyhteyden rakentaminen alan sisällä ja tutkijoiden suuntaan sekä vanhojen tallennus- ja toistolaitteiden keskitetty kokoaminen. Suomen Äänitearkiston kokoelmat voisivat olla osa jotain toista arkistoyksikköä.” (s. 55)

Janne Mäkelän opus kuuluu myös musiikkikirjastoissa työskentelevien ammatillisen lukuvelvollisuuden piiriin. Ei riitä, että on hämärä käsitys siitä, että jotain musiikkiarkistojakin on. Tänä päivänä kuka tahansa yleisen kirjaston asiakas voi tarvita osaavaa ja ymmärtävää ohjausta musiikkiarkistojen suuntaan. Musiikkiarkistot Suomessa antaa tällaiseen palveluun hyvät eväät, mutta vain luettuna. Ei siis tekosyitä, vaan kirja tai PDF lukulistalle!

Heikki Poroila

Tuomas Pelttari, toim.

Muitten luovuutta hyödyntävät alat

Heikki Poroila.Tekijänoikeusjärjestöjen julkisuuteen tarkoitetussa PR-materiaalissa – joka kovin usein kääntyy puhtaaksi propagandaksi – on jo pitkään puhuttu ”luovasta alasta”. Käsitteellä tarkoitetaan tekijänoikeudella rahaa tekevää sisältöteollisuutta ja jopa oikeudenvalvontajärjestöjä itseään.
Tällainen on tietenkin kylmäveristä uuspuhetta, jolla on tarkoitus kerätä julkista sympatiaa ja hälventää ajatuksista häikäilemätön edunvalvonta. ”Teostomafia” halutaan korvata ”luovalla alalla”.

Jos uuspuheen kääntää suomeksi, oikea termi olisi lähinnä ”muitten luovuutta hyödyntävä ala”. Eihän musiikkiteollisuudessa tai kirjankustannusmaailmassa itsessään ole luovuutta – teostoista, gramexeista tai kuvastoista puhumattakaan –, ne ovat kaupallisia yrittäjiä, joiden toimialan ytimessä vain sattuvat olemaan ns. luovat yksilöt.

Ennen kuin tuomitseva sormi alkaa heilua, kannattaa silti muistaa, että myös kirjastot kuuluvat tähän ”muiden luovuutta hyödyntävien alojen” piiriin. Kirjastoalaa ei olisi olemassa ilman luovia yksilöitä, aivan kuten ei olisi tekijänoikeusjärjestöjä, levy-yhtiöitä tai kustantamoita. Eroakin silti löytyy.

Emme yritä sisältöteollisuuden toimijoiden tavoin teeskennellä olevamme itse jotenkin ”luovia”. Emme ole, eikä se ole tehtävämme tässä symbioottisessa suhteessa. Emme ole mukana hyötyäksemme luovista yksilöistä taloudellisesti. Sen vähän, minkä kirjastona otamme luovilta tekijöiltä, me annamme moninkertaisesti takaisin ilmaisena PR-työnä ja lisäarvoa tuottavana dokumentointina (siinä sitä luovuutta voi hitunen ilmetäkin).

* * *

Tarvitaanko kaupallista ”muitten luovuutta hyödyntävää alaa” oikeasti, vai onko se vähitellen katoava historiallinen jäänne? Olen pohtinut tätä asiaa paljonkin, mutta johtopäätökset ovat ristiriitaisia. Lienee kiistatonta, että ainakin riittävän tunnetuiksi jo tulleet artistit voivat pärjätä mainiosti ilman lukuisia välikäsiä perustamalla oman tuotanto- ja jakeluyhtiön sekä muut tarpeelliset toiminnot. Aloitteleva artisti on yksin aika avuton, mutta poikkeaako tilanne kauheasti siitä, missä asemassa aloittelija on jonkin ison levy-yhtiön leivissä?

Ainakin Suomen oloissa Teoston ja Gramexin kaltaiset korvauksia keskitetysti keräävät organisaatiot ovat artistin näkökulmasta ohittamattomia. Monopoliasema ei ole ongelmaton, sillä kun vaihtoehtoa ei ole, mitä keinoja yksittäisellä artistilla on näitä järjestöjä vastaan, jos on eri mieltä? Palveluita ei ole pakko käyttää, mutta silloin jäävät myös tietyt rahavirrat (yleensä tietysti pahaiset purot) saamatta.

Sisältöteollisuuden etujärjestöt eivät nekään ole ongelmaton ilmiö. Teostossa ovat mukana niin tekijät kuin nuotinkustantajatkin, joiden edut eivät suinkaan ole aina yhtenevät. Gramexissa puolestaan esiintyvät taiteilijat joutuvat toimimaan yhteistyössä ääniteteollisuuden kanssa. Se on usein kaikkea muuta kuin helppoa. Isot kustannustalot ajavat hankkeita, joita tekijöiden on syytä jyrkästi vastustaa.

”Luovan alan” julkinen yksituumaisuus onkin pääosin harhaa. Sitä pidetään yllä sekä rahalla että isompien vahinkojen välttämiseksi. Sisäänrakennettu jännite – välikädet kuppaavat luovan yksilön tuloja – ei tällä kuitenkaan katoa. Verkkomaailma mahdollisuuksineen ja uhkineen on pysyvä muistutus siitä, ettei vanha kolmikanta (luova yksilö – kaupallinen yritys – edunvalvontajärjestö) ole muuta kuin yksi historiassa toteutunut vaihe.

* * *

Tarvitsevatko luovat yksilöt sitten kirjastolaitostakaan? Eivät välttämättä tarvitse, mutta on vaikea väittää, ettei julkisesta kirjastolaitoksesta olisi hyötyä jokaiselle, joka luo uutta sisältöä. Ajoittaisista propagandapuheista huolimatta lienee selvää, että kirjasto tuottaa luovalle tekijälle enemmän hyötyä kuin nipistää taloudellista tuottoa. Suhde vain korostuu aikana, jolloin kirjastojen luettelot ovat kenen tahansa hyödynnettävissä globaalisti 24/7/365.

Useimmat tekijät käyttävät kirjastoa uutta luodessaan. Kirjastojen suorat ostot ovat olleet 2000-luvulla laskusuunnassa, mutta monen vähälevikkisen julkaisun kohdalla päätyminen kirjaston kokoelmaan ja tietokantaan korvaa jossain määrin sitä, ettei ainakaan kaupallisessa lehdistössä ole minkäänlaista näkyvyyttä. Kirjastolaitos tarjoaa tätä näkyvyyttä ja perustietoa myös hyvin kärsivällisesti, periaatteessa ikuisesti.

Kirjastolaitos on joutunut ajoittain ”luovan alan” hampaisiin. Lain takaama maksuton kierrätysoikeus on jo sinällään vaikeasti siedettävä asia, mistä syystä kirjastojen oikeudet verkkomaailmassa nollattiin harkitusti ja määrätietoisesti 1990-luvulla. Erityisesti yksinvaltaiseen monopolitoimintaan tottunut musiikkiteollisuus on mm. digitaalisuusparanoian takia pyrkinyt rajoittamaan kirjastojen oikeutta lainata CD-levyjä ajamalla – onneksi huonolla menestyksellä – karenssiaikoja perinteiseen toimintaympäristöön.

2000-luvulla saatiin nähdä sekin ihme, että ”luova ala” suostui neuvottelupöytään koskien sisältöjen verkkolevittämistä kirjastojen kautta. Osasyynä lienee ollut silkka laskelmoivuus ja PR-vainu, mutta epävarmuus kuluttajien käyttäytymisestä on saattanut myös houkutella kokeilemaan, kuinka paljon rahaa kirjastojen kautta voisi olla mahdollista kerätä. Kirjastojen pienet budjetit olivat ”luovalle alalle” sellainen pettymys, että sitä ”läpimurtoa” on turhaan odotettu jo kymmenisen vuotta.

* * *

Kirjastoalalla on suhtauduttu ”luovaan alaan” ristiriitaisesti. Laki on oikeudenhaltijoiden puolella, verkkomaailmassa peräti täydellisesti. Neuvottelupöydän kohteliaisuuden yli on myös aina ollut helppo aistia se sovittamaton kauna, jota sisältöteollisuus tuntee maksuttoman kierrätysjärjestelmän hoitajia kohtaan. Mitään ei koskaan saada vapaaehtoisesti, silkasta ”luovan alan kulttuuritahdosta”. Usein ei saada yhtään mitään. Se alue, jolla kirjastot voivat laillisesti toimia, on kokonaan lainsäätäjän raivaama ja puhtaana pitämä. Tähän ei ole näköpiirissä mitään muutosta.

Mutta sitä oikeaa luovaa tekijää kirjastot rakastavat ja haluavat tukea. Me haluamme kaikissa tilanteissa olla luovan tekijän puolella, vaikka sitä puolta on joskus vaikea erottaa isompien ja ahneempien toimijoiden takaa. Siksi meidän on aika helppo hyväksyä maailma, jossa luovat tekijät hallitsevat itse luomiensa sisältöjen jakelua ilman turhia välikäsiä. Emme pysty olemaan sen suhteen erityisen aktiivia, mutta ainakin sen viestin voimme aina antaa, että meille olennaisin on sisältö, ei paketti tai sen kasaaja.

Ehkä pitäisi nykyistä selkeämmin antaa viestiä siitä, että meillä on valmius jatkaa vastikkeetonta PR-työtä tietokannoissa myös ”luovasta alasta” riippumattomien toimijoiden julkaisuiden kohdalla. Että meille ovat kaikki kaikessa ne uutta luovat sisällöt, joita ihmismieli tuottaa ympärillä hyrräävästä ”muitten luovuutta hyödyntävästä alasta” huolimatta.

Heikki Poroila