Suomen musiikkikirjastoyhdistys: musiikki kuuluu kirjaston palveluihin

Musiikki kuuluu kirjaston palveluihin
HS Mielipide 17.10.2018

Suomen musiikkikirjastoyhdistys kommentoi Vesa Sirénin lehtijuttua (Onko nolla levyä tarpeeksi? HS Kulttuuri 26.9.2018). Sirénin aiheena oli Helsingin Kirjasto 10:n äänitekokoelman siirtäminen keskustakirjasto Oodin sijasta Pasilan kirjastoon, mukana kirjaston asiakkaiden mielipiteitä.

Puheenjohtaja Tuomas Pelttarin ja varapuheenjohtaja Jaska Järvilehdon allekirjoittama kommentti Musiikki kuuluu kirjaston palveluihin julkaistiin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla printti- ja verkkolehdessä 17.10.2018. Kirjoitukseen myös yhdistyksen sivulta Kannanotot ja lausunnot.

Musiikki kuuluu kirjaston palveluihin, HS 17.10.2018.

HS 17.10.2018.

Musiikkitapahtumien taiasta kirjastossa

Tuntuuko kirjastoon töihin tullessa joskus vähän turtuneelta? Siltä, että edes viehättävä kirjastotalo ei tunnu enää yhtä viehättävältä? Jos olet kiinnostunut kirjastoista ja/tai tehnyt pitkän uran kirjastossa, niin saatat haluta lukea eteenpäin. Olen nimittäin keksinyt virikkeellisyyden ylläpitämiseksi rohdon, joka toimii.

Olen aina pitänyt kirjastoista. Taisin pitää niistä jo ennen kuin osasin kunnolla lukea. 70-luvulla ahmin lasten- ja nuortenkirjoja Kiikalan kirkonkylän kirjastossa. Tuosta rivitalon päässä sijainneesta kotoisesta paikasta sain ensimmäisen kirjastokorttini. Olin vapaa lukemaan mitä halusin. Myöhemmin löysin Salon kirjastosta musiikkia. Kuuntelimme innokkaasti levyjä pienen pöydän ääressä, arvokkaiden kirjasarjojen käsikirjastomaisen tuoksun ympäröimänä. Paljon myöhemmin pääsin työhön Turun musiikkikirjastoon. Aurajoen rannassa pääsin käsiksi siihen, mitä olin kait halunnut koko ajan: päästä kuuntelemaan kaikkea mahdollista.

* * *

Jännitys iskee jo Vähätorilla. Turun Vanhaa kirjastotaloa lähestyessä alkaa hieman kihelmöidä. Onkohan luennoija tai bändi hyvä? Jaa, Musiikin Stagella on jo vähän tungosta. No, ehkä onnistun saamaan vielä hyvän paikan. Viimeksi jännitin sitäkin, miten ranskalaissäveltäjä Lili Boulangerin teokset toimivat Stagella, Robert Stormin luennon lomassa. Monet olivat paikalla muistiinpanovihkon kanssa, onhan nuorena menehtynyt Boulanger (18931918) kiinnostava, mutta Suomessa melko tuntematon säveltäjä. Itse vain kuuntelin lumoutuneena.

Vanhan kirjastotalon massiivisuuden keskellä kelpaa keskittyä olennaiseen. Miten mahtava rauha musiikin äärellä, aivan kaupungin ydinkeskustassa. Stormin luento kulkee eteenpäin, kuullaan historiaa ja ällistyttävän kaunista musiikkia, tutkitaan levynkansia isolta screeniltä, keskustellaan, elähdytään. Äänentoisto toimii moitteettomasti. Tilan erinomainen akustiikka on silkka vahinko, mutta miten mahtava sellainen. Kotimatkalla jäin miettimään kokemaani, enemmän kuin tyytyväisenä. Olinko hetken musiikin ytimessä?

Tunnelmaa Turun musiikkikirjastossa 18.2.2016, Vanha kirjastotalo. Robert Stormin luennon aiheena nuorena menehtynyt ranskalaissäveltäjä Lili Boulanger.

Tunnelmaa Turun musiikkikirjastossa 18.2.2016, Vanha kirjastotalo. Robert Stormin luennon aiheena nuorena menehtynyt ranskalaissäveltäjä Lili Boulanger.

Onnistunut musiikkitilaisuus vaatii paljon taustatyötä. Koska en itse ole mukana järjestämässä musiikkikirjaston tapahtumia kuin harvoin, mietin usein musiikkitiimin, viestinnän ja vahtimestarien yhteistyön tulosta. Buukkaukset, viestintä, julisteet, some, Musasto, paikallismedia, Musiikkikirjastot.fi, tilajärjestelyt, screenit, äänentoisto, roudaaminen, palkkiot, kuulutukset, kuvaaminen jne. Miten paljon kiinnostavaa tekemistä! Mitä jos kävisin katsomassa työn tuloksia?

Kirjasto on mahdollista omia itselleen yhä uudestaan. Kirjastoammattilaisen on virkistävää saapua musiikin neuvontaan asiakkaana, katsella ympärilleen ja ihmetellä hetki. Virikkeelliset kokemukset voivat olla paljon enemmän kuin levyjä, kirjoja tai lehtiä. Kirjastojen tapahtumat ovat suolaa, joka voi maustaa omaa musiikkitajua. Minun ei lopulta tarvinnut tehdä kovin paljon. Piti vain rohjeta tapahtumien ääreen, ryhtyä jälleen asiakkaaksi.

Arkea vastaan ”keksimäni” rohto on siis musiikin, kirjastotilan ja osallistumisen yhteisvire. Kerta toisensa jälkeen käy toteen se, että kirjastoammattilaisenkin kannattaa ilman muuta käydä kirjastossa mahdollisimman usein. Musiikkihan kuuluu meille kaikille  mitä moninaisimmin tavoin.

Tuomas Pelttari

Kun dokumentti Manfred Eicheristä vei mukanaan

Steve Reichin kuuluisa ECM-levytys vuodelta 1980, tuottajana Manfred Eicher.

Steve Reichin kuuluisa ECM-levytys vuodelta 1980, tuottajana Manfred Eicher.

Ensimmäinen kosketukseni ECM Recordsin tuotantoon sattui kirjastourani alussa, reilut 20 vuotta sitten. Kollega kertoi inspiroitumisestaan taidemusiikin minimalismista, samalla kun taustalla soi Steve Reichin CD Octet/Music For A Large Ensemble/Violin Phase. Jonkin ajan päästä musiikin voima iski. En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa. Musiikin ajattomuus vei lähes hypnoottiseen tilaan. Liki 15 vuotta aiemmin tehty taltiointi kuulosti aivan uudelta, ellei jopa tulevaisuudelta.

* * *

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin katson kollegan suosituksesta dokumentin Sounds And Silence. Ensimmäisessä kohtauksessa täysin keskittynyt harmaahiuksinen mies istuu hiljaisuudessa liki tyhjässä huoneistossa. Vuonna 1969 perustettu levy-yhtiö ECM Records henkilöityy saksalaiseen Manfred Eicheriin.

Elokuva kertoo yhtiön karismaattisen perustajan jokapäiväisestä työstä. Eicher matkustaa, tuottaa ja keskittyy olennaiseen kaiken säätämisen keskelläkin. Nykymusiikin guru kulkee ympäri maailmaa eri musiikkikulttuurien ristitulessa, genrerajojen poltteessa. Tunteja lentokoneessa kertyy vuoden mittaan runsaasti. 

Vuonna 2011 julkaistu dokumenttielokuva Manfred Eicheristä on lainattavissa kirjastoista.

Vuonna 2011 julkaistu dokumenttielokuva Manfred Eicheristä on lainattavissa kirjastoista.

Dokumentin ääressä herää oivalluksia. Tuottajana Manfred Eicheriä ajaa eteenpäin tarve tavoittaa sävellyksen ydin ja taltioida maagisin äänittämisen hetki. Se ajan taite, jossa aika tuntuu pysähtyvän. Ehkä Eicherin oma muusikkous auttaa häntä tunnistamaan musiikin vaatiman tilan. Tauko ja hiljaisuus tuntuvat Eicherin käsissä kuin valolta ja vedeltä, joita ilman elämä ei ole mahdollista. Eikö musiikin tekemisen pitäisi olla aina tällaista?

ECM Recordsin (Edition of Contemporary Music) yli tuhannen albumin julkaisusarjassa korostuu akustisen soundin puhtaus, sillä Eicher varjelee tuotantotyössä tiettyä valoisuutta. Kyse on rehellisestä pyrkimyksestä saada aikaan autenttisuutta, aitoa koskettavuutta. Maltilliselta vaikuttava Eicher kertoo tavoitteistaan yllättävän avoimesti.

Sekä äänitys ja jälkituotanto voivat olla hyvin intensiivistä Eicherin ohjauksessa. Jazzyhtye Nik Bärtsch’s Ronin tekee loisteliasta jälkeä, mutta korviahivelevä lopputulos pohjautuu lopulta Eicherin näkemykseen ja kykyyn kuulla. ECM:lle vuosikymmenet levyttänyt säveltäjä Arvo Pärt korostaa yhteistyön merkitystä. Kun kapellimestari, muusikot ja äänittäjä ovat yhtä, syntyy jotain erityistä. 

Katsojalle välittyy avoin kuva ECM:n sielusta. Eicherillä tuntuu olevan kyky ympäröidä itsensä poikkeuksellisen vahvalla musiikilla. Tällaista musiikillista vaistoa on mahdotonta määritellä. Se vain on olemassa – tai sitten ei. Yhteistyökumppaneiden hyvin tunnistama Eicherin vaisto tuntuu vain voimistuvan. Kun Pärt on tyytyväinen orkesteriin hän laittaa tanssiksi Eicherin kanssa kesken levytyksen! 

Dokumentissa avataan hieman myös levyjen kansikuvien valintaa. Visuaalisuus ja graafinen toteutus ovat selvästi tärkeitä Eicherille. ECM:n tavaramerkkiä vaalitaan monin eri tavoin. 

Levyjä kirjastosta, vaan ei ilmaista striimausta

ECM-tuotantoon pääsee mukavasti käsiksi yleisten kirjastojen tarjonnan kautta. Myös iTunes Store on vaihtoehto, mutta siellä musiikki maksaa. Entä miksi Spotify, Deezer tai Naxos Music Library eivät tarjoa lainkaan ECM-levytyksiä? Ehkä Eicher haluaa välittää musiikkia mahdollisimman korkealla äänenlaadulla. Ehkä hän kokee albumimitan, taideteoksen kokonaisuuden, hajoavan verkkolevityksessä. Voi olla yksinkertaisesti niin, ettei striimausjakelu tuo ECM Recordsille merkittävää lisäarvoa. ECM taitaa pärjätä hienosti ilmankin.

Kirjastoa käyttäville asiakkaille tilanne on optimaalinen: laaja katalogi tuo korvaamattoman lisäarvon kotikirjaston musiikkitarjontaan. Tällä hetkellä Turun seudun Vaski-kirjastojen verkkohaun tulos ECM-levytyksistä on 754 äänitettä, pääkaupunkiseudun HelMet-kirjastoista 898. Helsingin seudulla pääsee ECM:n ääreen varsin pienellä vaivalla, asiakkailta kun ei peritä enää varausmaksuja!

* * *

Sounds And Silence
Travels with Manfred Eicher (ECM Records, 2011)

Ohjaus: Peter Guyever ja Norbert Widemer

Mukana mm.

Arvo Pärt
Eleni Karaindrou
Dino Saluzzi & Anja Lechner
Gianluigi Trovesi
Anouar Brahem
Marilyn Mazur
Trio Trovesi Petrin Maras
Gianluigi Trovesi & Gianni Coscia
Jan Garbarek, Kim Kashkashian

ECM kotisivu
Steve Lake (ECM), haastattelu blogissa Aesthetica

Tuomas Pelttari

Muitten luovuutta hyödyntävät alat

Heikki Poroila.Tekijänoikeusjärjestöjen julkisuuteen tarkoitetussa PR-materiaalissa – joka kovin usein kääntyy puhtaaksi propagandaksi – on jo pitkään puhuttu ”luovasta alasta”. Käsitteellä tarkoitetaan tekijänoikeudella rahaa tekevää sisältöteollisuutta ja jopa oikeudenvalvontajärjestöjä itseään.
Tällainen on tietenkin kylmäveristä uuspuhetta, jolla on tarkoitus kerätä julkista sympatiaa ja hälventää ajatuksista häikäilemätön edunvalvonta. ”Teostomafia” halutaan korvata ”luovalla alalla”.

Jos uuspuheen kääntää suomeksi, oikea termi olisi lähinnä ”muitten luovuutta hyödyntävä ala”. Eihän musiikkiteollisuudessa tai kirjankustannusmaailmassa itsessään ole luovuutta – teostoista, gramexeista tai kuvastoista puhumattakaan –, ne ovat kaupallisia yrittäjiä, joiden toimialan ytimessä vain sattuvat olemaan ns. luovat yksilöt.

Ennen kuin tuomitseva sormi alkaa heilua, kannattaa silti muistaa, että myös kirjastot kuuluvat tähän ”muiden luovuutta hyödyntävien alojen” piiriin. Kirjastoalaa ei olisi olemassa ilman luovia yksilöitä, aivan kuten ei olisi tekijänoikeusjärjestöjä, levy-yhtiöitä tai kustantamoita. Eroakin silti löytyy.

Emme yritä sisältöteollisuuden toimijoiden tavoin teeskennellä olevamme itse jotenkin ”luovia”. Emme ole, eikä se ole tehtävämme tässä symbioottisessa suhteessa. Emme ole mukana hyötyäksemme luovista yksilöistä taloudellisesti. Sen vähän, minkä kirjastona otamme luovilta tekijöiltä, me annamme moninkertaisesti takaisin ilmaisena PR-työnä ja lisäarvoa tuottavana dokumentointina (siinä sitä luovuutta voi hitunen ilmetäkin).

* * *

Tarvitaanko kaupallista ”muitten luovuutta hyödyntävää alaa” oikeasti, vai onko se vähitellen katoava historiallinen jäänne? Olen pohtinut tätä asiaa paljonkin, mutta johtopäätökset ovat ristiriitaisia. Lienee kiistatonta, että ainakin riittävän tunnetuiksi jo tulleet artistit voivat pärjätä mainiosti ilman lukuisia välikäsiä perustamalla oman tuotanto- ja jakeluyhtiön sekä muut tarpeelliset toiminnot. Aloitteleva artisti on yksin aika avuton, mutta poikkeaako tilanne kauheasti siitä, missä asemassa aloittelija on jonkin ison levy-yhtiön leivissä?

Ainakin Suomen oloissa Teoston ja Gramexin kaltaiset korvauksia keskitetysti keräävät organisaatiot ovat artistin näkökulmasta ohittamattomia. Monopoliasema ei ole ongelmaton, sillä kun vaihtoehtoa ei ole, mitä keinoja yksittäisellä artistilla on näitä järjestöjä vastaan, jos on eri mieltä? Palveluita ei ole pakko käyttää, mutta silloin jäävät myös tietyt rahavirrat (yleensä tietysti pahaiset purot) saamatta.

Sisältöteollisuuden etujärjestöt eivät nekään ole ongelmaton ilmiö. Teostossa ovat mukana niin tekijät kuin nuotinkustantajatkin, joiden edut eivät suinkaan ole aina yhtenevät. Gramexissa puolestaan esiintyvät taiteilijat joutuvat toimimaan yhteistyössä ääniteteollisuuden kanssa. Se on usein kaikkea muuta kuin helppoa. Isot kustannustalot ajavat hankkeita, joita tekijöiden on syytä jyrkästi vastustaa.

”Luovan alan” julkinen yksituumaisuus onkin pääosin harhaa. Sitä pidetään yllä sekä rahalla että isompien vahinkojen välttämiseksi. Sisäänrakennettu jännite – välikädet kuppaavat luovan yksilön tuloja – ei tällä kuitenkaan katoa. Verkkomaailma mahdollisuuksineen ja uhkineen on pysyvä muistutus siitä, ettei vanha kolmikanta (luova yksilö – kaupallinen yritys – edunvalvontajärjestö) ole muuta kuin yksi historiassa toteutunut vaihe.

* * *

Tarvitsevatko luovat yksilöt sitten kirjastolaitostakaan? Eivät välttämättä tarvitse, mutta on vaikea väittää, ettei julkisesta kirjastolaitoksesta olisi hyötyä jokaiselle, joka luo uutta sisältöä. Ajoittaisista propagandapuheista huolimatta lienee selvää, että kirjasto tuottaa luovalle tekijälle enemmän hyötyä kuin nipistää taloudellista tuottoa. Suhde vain korostuu aikana, jolloin kirjastojen luettelot ovat kenen tahansa hyödynnettävissä globaalisti 24/7/365.

Useimmat tekijät käyttävät kirjastoa uutta luodessaan. Kirjastojen suorat ostot ovat olleet 2000-luvulla laskusuunnassa, mutta monen vähälevikkisen julkaisun kohdalla päätyminen kirjaston kokoelmaan ja tietokantaan korvaa jossain määrin sitä, ettei ainakaan kaupallisessa lehdistössä ole minkäänlaista näkyvyyttä. Kirjastolaitos tarjoaa tätä näkyvyyttä ja perustietoa myös hyvin kärsivällisesti, periaatteessa ikuisesti.

Kirjastolaitos on joutunut ajoittain ”luovan alan” hampaisiin. Lain takaama maksuton kierrätysoikeus on jo sinällään vaikeasti siedettävä asia, mistä syystä kirjastojen oikeudet verkkomaailmassa nollattiin harkitusti ja määrätietoisesti 1990-luvulla. Erityisesti yksinvaltaiseen monopolitoimintaan tottunut musiikkiteollisuus on mm. digitaalisuusparanoian takia pyrkinyt rajoittamaan kirjastojen oikeutta lainata CD-levyjä ajamalla – onneksi huonolla menestyksellä – karenssiaikoja perinteiseen toimintaympäristöön.

2000-luvulla saatiin nähdä sekin ihme, että ”luova ala” suostui neuvottelupöytään koskien sisältöjen verkkolevittämistä kirjastojen kautta. Osasyynä lienee ollut silkka laskelmoivuus ja PR-vainu, mutta epävarmuus kuluttajien käyttäytymisestä on saattanut myös houkutella kokeilemaan, kuinka paljon rahaa kirjastojen kautta voisi olla mahdollista kerätä. Kirjastojen pienet budjetit olivat ”luovalle alalle” sellainen pettymys, että sitä ”läpimurtoa” on turhaan odotettu jo kymmenisen vuotta.

* * *

Kirjastoalalla on suhtauduttu ”luovaan alaan” ristiriitaisesti. Laki on oikeudenhaltijoiden puolella, verkkomaailmassa peräti täydellisesti. Neuvottelupöydän kohteliaisuuden yli on myös aina ollut helppo aistia se sovittamaton kauna, jota sisältöteollisuus tuntee maksuttoman kierrätysjärjestelmän hoitajia kohtaan. Mitään ei koskaan saada vapaaehtoisesti, silkasta ”luovan alan kulttuuritahdosta”. Usein ei saada yhtään mitään. Se alue, jolla kirjastot voivat laillisesti toimia, on kokonaan lainsäätäjän raivaama ja puhtaana pitämä. Tähän ei ole näköpiirissä mitään muutosta.

Mutta sitä oikeaa luovaa tekijää kirjastot rakastavat ja haluavat tukea. Me haluamme kaikissa tilanteissa olla luovan tekijän puolella, vaikka sitä puolta on joskus vaikea erottaa isompien ja ahneempien toimijoiden takaa. Siksi meidän on aika helppo hyväksyä maailma, jossa luovat tekijät hallitsevat itse luomiensa sisältöjen jakelua ilman turhia välikäsiä. Emme pysty olemaan sen suhteen erityisen aktiivia, mutta ainakin sen viestin voimme aina antaa, että meille olennaisin on sisältö, ei paketti tai sen kasaaja.

Ehkä pitäisi nykyistä selkeämmin antaa viestiä siitä, että meillä on valmius jatkaa vastikkeetonta PR-työtä tietokannoissa myös ”luovasta alasta” riippumattomien toimijoiden julkaisuiden kohdalla. Että meille ovat kaikki kaikessa ne uutta luovat sisällöt, joita ihmismieli tuottaa ympärillä hyrräävästä ”muitten luovuutta hyödyntävästä alasta” huolimatta.

Heikki Poroila