Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset – Heikki Poroilan kirjoitussarja päättyy pohdintaan populaarimusiikin säveltäjistä

Säveltäjien teosluettelo – avain luovan työn huoneeseen, osa 3

Elo-syyskuussa 2016 julkaistu kolmiosainen artikkelikokonaisuus säveltäjien teosluetteloista on valmis. Ensimmäisessä osassa pohdin teosluetteloiden tarpeellisuutta ja periaatteellisia ratkaisuja. Toisessa osassa pyrin esittelemään käytännön prosessia, jonka kuluessa idea muuttuu käyttäjiään palvelevaksi julkaisuksi. Sarjan kolmas osa keskittyy teosluetteloiden moninaiseen käyttöön, ja katsoo myös populaarimusiikin suuntaan.

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset

”Jokaiselle kirjalle lukija – jokaiselle lukijalle kirja”, kuten intialainen S. R. Ranganathan jo 1930-luvulla asian kiteytti. Mutta ketkä ovat säveltäjien teosluetteloiden lukijoita? Keille ja minkälaisiin tarkoituksiin niitä tehdään?

Osa teosluetteloista on syntynyt ja syntyy oletettavasti jatkossakin eräänlaisena musiikintutkimuksen sivutuotteena. Musiikkitieteilijä penkoo säveltäjän elämää ja siinä sivussa tulevat sävellyksetkin tutkituiksi ja ainakin alustavasti luetteloksi kootuksi. Tyypillinen tämän lajin edustaja on Seppo Heikinheimon kirjoittamaansa Aarre Merikanto -biografiaan lisäämä luettelo, joka syntyi elämäkerran kirjoittamisen yhteydessä. (Samainen Heikinheimo kiitti aikoinaan minua siitä, että olin Oskar Merikannon teosluettelon tekemällä säästänyt häneltä ison vaivan.)

Tällaiset sivutuotteet voivat olla sinänsä relevantteja yleiskuvan antajia, mutta harvemmin ne pohjautuvat kaiken lähdeaineiston tutkimiseen. Tarjolla oleva informaatio on yleensä myös varsin suppeata ja keskittyy lähinnä kertomaan, milloin sävellys on syntynyt ja kuka mahdollisen tekstin on tehnyt. Musiikintutkimuksen yhteydessä syntyvät luettelot on tarkoitettu toisaalta tutkijoille, toisaalta kyseisestä säveltäjästä kiinnostuneelle suurelle yleisölle. Tavoitteena on yleensä tarjota yleiskuva siitä, mitä säveltäjä A sai aikaan.

Jaottelu tutkijat – harrastajat ei itse asiassa ole lähelläkään koko totuutta, vaikka osatotuudeksi riittääkin. Säveltäjien teosluettelon tarvitsijoiden luettelo on yllättävän pitkä, vaikka ei lähtisikään liikkeelle sellaisesta ikävästä ennakkoluulosta, että teosluettelot tehdään pölyttymään kirjaston nurkkaan.

Aivan ensimmäiseksi on mainittava kirjastojen luetteloijat, joiden eräänä tehtävänä on käyttää julkaisuissa esiintyvistä sävellysteoksista yhtä ja yhdenmukaista nimitystä siitä riippumatta, mistä hakujärjestelmästä on kyse. Oma teosluetteloiden tekointoni on puhtaasti kirjastoluetteloijan halua saada riittävästi faktaa luettelointiratkaisuiden tekemiseen. Kirjastoissa kiinnostus kohdistuu kaikkiin teoksiin, joista on tai voi olla olemassa nuotti- ja äänitejulkaisuja. Siksi ei riitä, että tunnetaan säveltäjän suosituimmat teokset ja niiden tausta.

Kärjistäen voi sanoa, että suurin osa maailmalla tehdyistä säveltäjien teosluetteloista on hankittu kirjastojen kokoelmiin. Eräs saksalainen kollega totesi joskus 1990-luvun alussa – kun olin kauhistellut teosluetteloiden korkeita hintoja –, että pääsyyllisiä ovat varakkaat yhdysvaltalaiset yliopistokirjastot, joille on yhdentekevää, maksaako uniikki teosluettelo 100 vai 1000 dollaria. Kun pelkästään Yhdysvaltoihin menee satoja luetteloita, hintaa ei tarvitse määritellä köyhän suomalaisen yleisen kirjaston ulottuville.

Kirjastoon hankittu teosluettelo on luonnollisesti myös kenen tahansa musiikin harrastajan ulottuvilla, vaikka aika usein pelkästään käsikirjastossa käytettäväksi. Kun joku innostuu tietyn säveltäjän musiikista, on varsin luontevaa ruveta selvittämään, mitä kaikkea kyseinen säveltäjä on tehnyt eli mitä kaikkea voi ruveta tavoittelemaan. Nykyisenä Wikipedian anteliaiden luetteloiden aikakaudella paperille painetut teosluettelot ovat menettäneet tärkeyttään, mutta toisaalta kannattaa muistaa, että hyvä teoslistaus Wikipediassa voi nojautua vain kunnolliseen teosluetteloon. Oman kokemukseni mukaan teosluetteloiden menekki yksityishenkilöiden piirissä olisi huomattavasti suurempi kuin se on, jos hintataso (ulkomailla) olisi kohtuullisempi. Hyvin tehty teosluettelo on elämäkerran veroinen tietopakkaus, joiltakin osin tietysti vielä tärkeämpi.

Jotkut tarvitsevat säveltäjien teosluetteloita ammatissaan. Tällaisia ammattikäyttäjiä ovat ohjelmistoa suunnittelevat intendentit, kapellimestarit ja solistit, jotka koko ajan etsivät uutta ohjelmistoa. Ohjelmistosuunnittelijoille on tärkeätä saada helposti tietää, mitä nuottiaineistoa teoksesta on tarjolla ja missä käsikirjoitusaineisto sijaitsee. Käsiohjelmien tekijät joutuvat harvinaisempien teosten kohdalla konsultoimaan teosluetteloa, koska yleiset hakuteokset keskittyvät suosikkiteoksiin.

Suomalaisen musiikin historiaa tutkivat ja siitä kirjoittavat ovat kiitollisia kaikesta tutkimustiedosta, jota he voivat hyödyntää omissa selvityksissään ja töissään. Kunnollinen teosluettelo tarjoaa usein mielenkiintoista tietoa, vaikka kyseessä ei olisi edes oman tutkimuskohteen tuotanto. Hyvin taustoitettu teosluettelo kerää pirstaleista tietoa monista lähteistä ja tarjoaa jatkotutkimukselle tukevia jalansijoja. Ammattihistorioitsijat ja biografit keräävät systemaattisesti kaikki käsiinsä saamansa teosluettelot – varmuuden vuoksi.

Jos säveltäjä on tekijänoikeudellisesti edelleen suojattu, hänen tuotantonsa tarkka luettelointi kiinnostaa myös tekijänoikeusjärjestöjä. Suomessa säveltäjien oikeuksia valvovalla Teosto ry:llä on valtava tietokanta, jonka perusteella lupia myönnetään ja korvauksia kerätään. Vaikka tietokannan sisältämää informaatiota nykyään pyritään valvomaan, pohjimmiltaan se perustuu säveltäjien itsensä antamaan dataan. Käytännössä Teoston tietokannassa on valtavasti sekä objektiivisesti väärää tietoa (olemattomia teoksia ja vastaavia) että inhimillisten virheiden aiheuttamia sotkuja. Näistä kaikista päästään eroon, jos tietokanta nojautuu tutkittuun teosluetteloon, ei satunnaistietoon.

Kun muutama vuosi sitten tein Palmgren-luetteloa, tarjouduin samalla laittamaan Teoston tietokannan tältä osin kuntoon. Karkean arvioni mukaan yli puolet tietokannan merkinnöistä oli jollain tavalla virheellisiä (olemattomia, väärin kirjoitettuja ja kirjattuja, sama teos moneen kertaan, tunnistamattomiksi jääneitä lakonisia ilmaisuja tyyliin ”Intermezzo” jne.). Erityisen heikkoa tietokannassa oli samaan opuskokonaisuuteen kuuluvien osien yhteyden ilmaiseminen eli teosluettelon kova ydintieto.

Tekijänoikeudellinen tiedontarve katoaa, kun säveltäjä vapautuu (esimerkiksi Palmgren vuonna 2022, Sibelius vasta vuonna 2028), mutta Teoston tietokannassa on pidetty myös jo vapautuneiden säveltäjien teoksia, koska niistä tehdyt tuoreemmat sovitukset ja muut versiot nauttivat edelleen suojaa ja niiden tekijät haluavat osansa korvauksista. Hyvin tehty perustutkimus hyödyttää vuosikymmenestä toiseen.

On ehkä hyvä vielä mainita helposti unohtuva ihmisryhmä, joka epäilemättä arvostaa säveltäjän elämäntyön kokoamista teosluettelon sivuille. Säveltäjän lähiomaiset ja jälkeläiset eivät välttämättä ole muuten millään lailla kiinnostuneita musiikin historiasta, mutta kun kyseessä on omiin esivanhempiin (tai jopa vanhempiin) liittyvä asia, sillä yleensä on merkitystä. Yhtä hyvin kuin musiikkitoimittaja osaa mielellään vastata kysymykseen siitä, montakos yksinlaulua se Kilpinen nyt sävelsikään, säveltäjän omaiset ottavat mielellään vastaan tietoa siitä, mitä se lähisukulainen ehti saada aikaan. En ajattele, että Armas Maasalon perilliset murehtivat kunnollisen teosluettelon puutetta aktiivisesti, mutta kun sen joku joskus kokoaa, mielihyvä suvun piirissä on taattu. Rahaa ei välttämättä heru, mutta tukea ja parhaassa tapauksessa myös ainutlaatuisia lähteitä.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo on kiistatta marginaalinen ilmiö, tarkasteli asiaa bibliografisesta tai musiikinhistoriallisesta näkökulmasta. Jean Sibeliuksesta on kirjoitettu satoja monografioita ja tieteellisiä artikkeleita, mutta teosluetteloita vain muutamia ja kunnollisia vain kaksi (Fabian Dahlström 1987 ja 2003). Säveltäjiä on aina ollut paljon vähemmän kuin esiintyviä taiteilijoita, joten edes teoriassa teosluetteloitakaan ei järin paljon voi olla olemassa Suomen kaltaisessa pienessä maassa. Tähän liittyy näkökohta, jonka haluan kirjoitukseni lopuksi nostaa esiin. Onko järkevää tai tarpeellista koota tutkittuja teosluetteloita myös muun kuin taidemusiikin säveltäjien tuotannosta?

Käytäntö meillä ja muualla on lähtenyt siitä, että vain taidemusiikin perinteeseen liittyvä musiikki on riittävän ”arvokasta” ikuistettavaksi teosluettelon kaltaiseen työlääseen formaattiin. Kun populaarimusiikista on tehty luetteloita, ovat ne pääsääntöisesti olleet diskografioita eli luetteloita tietyn esittäjän tai säveltäjän teosten levytyksistä. Diskografia ei kuitenkaan ole sama asia kuin säveltäjän teosluettelo, vaikka ne molemmat bibliografioiden piiriin kuuluvatkin.

Asiaan liittyy sekä teoreettisia että käytännöllisiä näkökohtia. Populaarimusiikki ei ”ole olemassa” aivan samalla lailla kuin taidemusiikki. Sävellykset eivät välttämättä ole olemassa täsmällisinä käsikirjoituksina ja niiden pohjalta valmistettuina painettuina nuotteina. Huomattava osa populaarimusiikista syntyy esitystilanteessa ja monissa tyyleissä sellaista asiaa kuin ”sävellys” ei varsinaisesti ole edes olemassa, ei ainakaan samassa mielessä kuin taidemusiikin puolella. Kun John Coltrane tulkitsee Richard Rodgersin evergreenin My favourite things, hän kyllä hyödyntää Rodgersin melodialinjaa, mutta McCoy Tynerin pianosta kuultava säestävä harmonia on jo aivan muuta kuin mitä Rodgersin kynästä nuottipaperille piirtyi. Tällainen viihdelaulun jazz-versio on jo aika lähellä kokonaan uutta sävellystä.

Jos kuitenkin jätetään syrjään mielenkiintoiset kysymykset sovituksen ja sävellyksen rajasta tai improvisoinnin ja säveltämisen suhteesta, jää tosiasiaksi se, että pelkästään länsimaisen musiikin historiasta tunnetaan satoja sellaisia populaarimusiikin säveltäjiä, joiden teoksilla on ollut vähintään yhtä suuri vaikutus kulttuuriimme kuin taidemusiikin kaanoniin kuuluvilla kaapinpäällyssäveltäjillä. Eikö olisi tärkeätä ja hyödyllistä tietää perusasiat myös heidän tuotannostaan?

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Kuten lukija voi arvata, oma vastaukseni on myönteinen. Kyllä, myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille on maailmassa tarvetta ja kysyntää. Sellaisia ei kuitenkaan ole juuri ollenkaan koottu, vaikka diskografioiden puolella tarjolla on sadoittain erittäin perusteellisia kokonaisesityksiä. Kun olen itse työskennellyt säveltäjä Frank Zappan tuotannon parissa sekä diskografian (Zappa äänitteillä, 1995, yhdessä Heikki Karjalaisen kanssa) että sävellysluettelon (Frank Zappan sävellykset, 2015) merkeissä, esitän muutamia ajatuksia niille, jotka toivon mukaan ainakin harkitsevat asiaa. (Tiedän, että esimerkiksi Kaj Chydeniuksen jättimäisen laulutuotannon parissa on urhea teosluettelohanke olemassa, mutta kun Chydenius tuottaa koko ajan uusia sävellyksiä, tilanne on hankala).

Osa populaarimusiikin säveltäjistä on työskennellyt ja työskentelee edelleen pitkälle samalla tavalla kuin taidemusiikkipuolen kollegansa. Musiikilliset ideat siirretään nuoteiksi ja joissakin tapauksissa jopa valmiiksi esitettävään muotoon (populaarimusiikissa tarkka suoraan nuoteista soittaminen ei ole tavallista, vaikka luonnollisesti isommille kokoonpanoille täytyy tehdä hyvinkin tarkat sovitukset ja nuotit niiden pohjalta). Sillä, onko nuoteiksi kirjoitettu laulu tyylillisesti ”taidetta” vai ”viihdettä”, ei teosluettelon tekijän näkökulmasta ole merkitystä, jollei sellaista haluaa itse väkisin antaa.

Ongelmana kuitenkin on, että suinkaan kaikki eivät työskentele näin järjestelmällisesti. 1960-luvulla käyntiin päässyt itse sävellettyyn musiikkiin nojautuva pop- ja rock-tyyli ei ollut kuin poikkeustapauksissa nuottiperusteista. Monet suositut ja tuotteliaat säveltäjät eivät edes osaa kirjoittaa tai lukea nuotteja, eräänä tunnettuna esimerkkinä Paul McCartney, jonka teosluetteloon silti sisältyy myös taidemusiikkigenreen luettuja teoksia (rahalla saa sovittajia). Miten luetteloida sävellyksiä, joista ei ole käsikirjoituksen kaltaista perusdokumenttia? Valtaosaa populaarimusiikkisävellyksistä ei ole koskaan julkaistu painettuna nuottina, jotka sitä paitsi ovat miltei järjestään sovituksia lauluäänelle ja kitaralle tai pianolle, toisin kuin varsinaiset esitykset.

Levytettyjen esitysten ottaminen sävellysluettelon perustaksi on monimutkaista, eikä aina edes järkevää. Levyjulkaisuissa saattaa olla virheellisiä nimiä ja tekijätietoja, koska julkaisusta vastaavat aivan muut kuin säveltäjät ja sanoittajat. Samoja suosittuja sävellyksiä hyödynnetään – joskus tekijänoikeutta sen kummemmin ajattelematta – nimeä ja joskus tekstiä vaihtamalla. Kuka ne pystyy ilman originaalilähteeseen vertailemista toteamaan ja luetteloimaan? Ongelmien lista on jokseenkin loputon. Vaikka esimerkiksi Frank Zappa sävelsi myös ns. partituurimusiikkia, pääosa hänenkin tuotannostaan on olemassa vain levytyksinä. Siksi on suoraan myönnettävä, että Frank Zappan sävellykset ei ole perinteinen teosluettelo, vaan musiikin omilla ehdoilla koottu luettelo siitä, mitä Frank Zappa löytyneiden dokumenttien perusteella ainakin sävelsi.

Olisi kuitenkin tärkeää, ettei asiaa nähtäisi vain ongelmien läjänä, johon kenenkään ei kannata sotkeutua. Vaikka jotkut populaarimusiikin säveltäjät ovat olleet lievästi sanoen vaikeasti jäljitettäviä, ei työ kuitenkaan aina ole mahdotonta, vaikka työlästä olisikin. Minusta olisi tärkeää musiikkikulttuurimme kokonaiskuvan kannalta arvostaa myös populaarimusiikin säveltäjiemme työtä. Ilman sävellystuotantoon kohdistuvaa tutkimusta ja luettelointia se jää kokonaan äänitteiden varaan. Monen säveltäjän kohdalla julkaistut äänitteet antavat kyllä kohtuullisen hyvän kuvan siitä, mitä säveltäjä sai aikaan. Paljon useamman kohdalla julkaistut levytykset ovat kuitenkin vain pieni osa sävellystuotannosta (näin myös esimerkiksi Kaj Chydeniuksen kohdalla, vaikka häntä on myös paljon levytetty). Ilman perustutkimusta emme siitä kuitenkaan mitään tiedä. Minusta se on sääli ja kulttuurinen menetys.

Oma toiveeni on, että modernit tutkimus- ja julkaisumuodot tarjoavat lähitulevaisuudessa luontevan foorumin myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille. Tarvitaan vaan niitä luettelontekijöitä.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Lastuja Liisankadulta – Svart Recordsin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana

Heikki Poroila kirjoittaa Svart Recordsin ja Ylen yhteistyönä tuotetuista julkaisusarjoista Pop Liisa ja Jazz Liisa. Ensi kertaa levylle päätyneet kahdeksan harvinaista livetallennetta ilmestyivät keväällä 2016.

* * *

Lähinnä metallin ja punkin vinyylijulkaisemiseen keskittynyt turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Svart Recordsin kunnianhimoisena aikomuksena on tarjota kaikki säilyneet konsertit kahtena sarjana. Jazz Liisa kokoaa yhteen esitykset, joita on pidetty enemmän jazzin perinteeseen liittyvinä, Pop Liisa puolestaan ne, joiden musiikki kuuluu 1970-luvun progen piiriin. Rajanveto on monessa tapauksessa mielivaltainen, eikä siksi ole yllättävää, että samoja muusikoita löytyy molemmista sarjoista. En tiedä, palveleeko tämä ryhmittely tänä päivänä varsinaisesti ketään tai mitään, niin paljon enemmän yhteistä kuultavalla musiikilla on kuin erottavaa. Näillä nyt kuitenkin mennään.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Kun tätä kirjoitan, sarjasta on ilmestynyt neljä ensimmäistä levyllistä, kaikkiaan kahdeksan noin 40 minuutin mittaista konserttia. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista. Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

JazzLiisa0104 slider

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä. Vähän tylsän aloituksen (Long Tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä. Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

* * *

Huhtikuun 4. päivänä 1973 Liisankadulla esiintyi poikkeuksellisen kiinnostava tilapäinen kokoonpano eli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band, jonka kokoonpano kertoo mainiosti siitä, miten näkymätön jazz- ja progemuusikoiden raja tuohon aikaan oli, jos nyt rajasta edes voidaan puhua. Tolosen kanssa soittavat Wigwamin komppiryhmä PohjolaÖsterberg (Pekka Pohjola soittaa myös viulua!) ja Pekka Pöyryn lisäksi sooloilemassa on myös trumpetisti Mike Pohjola. Komppia tuplaamassa ovat Heikki Virtanen ja Reiska Laine kuten jo albumilla Tolonen! Tolosen tutut sävellykset Ramblin’ ja A Warm Trip With Taija saavat hyvin jazzillista kyytiä, eikä varsinkaan jälkimmäisen alkuperäisestä ilmavasta lattaritunnelmasta ole jätetty paljon jäljelle. Sooloimprovisaatioita riittää, joten tarjolla ollut rajallinen aika saadaan kulumaan kahden sävellyksen puitteissa.

Jazz Liisojen ehkä erikoisimman kokoonpanon tarjoaa 23.4.1975 esiintynyt KOM-kvartetti. Pianisti-säveltäjä Eero Ojasen johtaman yhtyeen kitaristina toimi Tasavallan Presidentistä loikannut Jukka Hauru, bassossa oli Tapani Tamminen ja rummuissa Ari Valtonen. Liisankadulla mukana olivat myös Teatterikorkean laulunopettajana myöhemmin pitkään toiminut Eija Orpana ja näyttelijä Pertti Melasniemi, joka lähinnä kyllä vain ”laulaa”. Sävellykset ovat Ojasen ja Haurun käsialaa, eikä tässä nyt soiteta ajan poliittisen laulun nuottien mukaan, vaikka laulutapa ja Claes Anderssonin tekstit (Anderssonin ja Tommy Tabermanin suomennoksina) siihen suuntaan saattavat ajatuksia viedäkin. Pääosa musiikista on soittajien energistä irrottelua lyhyiden puhe- ja laulujaksojen välissä. Ojasen sujuvaa ja oivaltavaa pianismia on erityisen miellyttävää kuulla näin keskeisessä roolissa, kun hän poliittisen laulun kuvioissa niin usein joutui tyytymään yksinkertaiseen säestäjän rooliin. Oivaa ajankuvaa tarjoaa KOM-kvartetin esityksen avaava Matti Konttisen lakoninen juonto. Tästä ei kuivakan asiallista perisuomalaista sisäänhuutoa enää paremmaksi saa!

* * *

Vaikka Liisankadun äänitykset tehtiin studiossa, soittajille oli tarjolla satapäinen paikalla ollut yleisö (studio oli poikkeuksellisen kokoinen, koska se oli toiminut aikaisemmin elokuvastudiona) ja suorana lähetettävän lähetyksen tuottama ylimääräinen jännitys. Jokusen pienen epävireyden saattaa tarkkaan kuunnellen erottaakin, mutta yleisesti ottaen homma toimii erittäin ammattimaisesti, vaikka tilanne oli monelle soittajalle aivan uusi. Kaikenlaista yllätystä kuitenkin riitti, eihän tekniikka koskaan toimi ihan kuten toivottaisiin.

Myös Tasavallan Presidentin esitystä 12.9.1973 riivasivat äänitystekniset vaikeudet, joiden takia vain 34 minuuttia melkein tunnin pituisesta sessiosta on kyetty saamaan kuuntelukuntoon. Eerojen Koivistoinen ja Raittinen bravuuri Lennosta kii kuullaan melkein 20-minuuttisena järkäleenä, josta tehtiin seuraavana vuonna englanninkielinen versio albumille Milky Way Moses. Vielä hurjemman muodonmuutoksen on kokenut Tolosen sävellys Dance albumilta Lambert Land. Se on tungettu kahden pitkän improvisoidun jakson (Raittinen mukana ääntelemässä) väliin niin, että pitkän ajan epäilin virhettä levyn tiedoissa. Tästä versiosta en itse ollut erityisen innostunut, siinä on vähän liikaa näyttämisen tuntua se varsinainen sävellys kuin anteeksipyyntönä myös mukana. Tolonenkaan ei oikein keksi mitään uutta, vaikka kyseessä on hänen oma sävellyksensä. Pressan osuus onkin minulle jonkinasteinen pettymys.

Kiinnostava harvinaisuus tulee heti perään: Jukka Hauru & Superkings esiintyi 10.10.1973. Kokoonpano oli aikakauden suomalaisessa musiikissa poikkeuksellinen, sillä Ahvenlahden, Heikki Virtasen, Reiska Laineen ja Vesa Aaltosen lisäksi yhtyeessä oli mukana viulisti Juhani Poutanen, jonka bändi Jupu Group esiintyi Liisankadulla myöhemmin. Poutasen rooli onkin hyvin keskeinen, erityisesti Haurun sävellyksessä Twilight Time, jolla kuullaan suomalaisittain harvinaista jazz-viulunsooloilua. Poutanen kehuu liitteessä Haurua sekä muusikkona että Zappan kaltaisena vaativana, mutta musiikkiin keskittyneenä bändinjohtajana. Poutanen pohdiskelee mielenkiintoisesti, että Haurun vetäytyminen muusikon ja kitaristin uralta saattoi johtua siitä, että Suomessa oli tuolloin useita huippukitaristeja kuten Jukka Tolonen, eikä siinä helpolla päässyt varjosta esiin. Ei välttämättä ihan huono selitys.

Bändin nimi oli Haurun mukaan pelkkä vitsi, soittajistohan oli pääosin ollut mukana jo vuonna 1972 julkaistulla albumilla Information, mutta ilman mitään bändinimeä. Vitsi liittyy aikakaudelle yleisiin hajonneista huippuyhtyeistä koottuihin ”superyhtyeisiin” kuten Creamiin. Todellisuudessa Haurun yhtyeessä soittivat satunnaisesti monet muutkin, eikä se koskaan vakiintunut ja levyttänyt omalla nimellään.

* * *

Turha teeskennellä, kyllä minäkin odotin suurimmalla uteliaisuudella sitä, mitä Wigwam oli saanut aikaan lyhyen session puitteissa ja keskellä hajoamisprosessiaan. Liisankadun esityksessä 7.11.1973 bändi saa paljon huomiota osakseen, mutta mukana oli myös ylimääräistä jännitettä, kun Ronnie Österbergin bassorumpu hajosi kesken harjoitusten ja soittaja uhkasi häipyä paikalta (hän olisi myös halunnut soittaa vain Jim Pembroken sävellyksiä – muistan itse Vanhalla ylioppilastalolla Wigwamin konsertin, jossa Pembroke ei päässyt missään vaiheessa laulamaan, koska muut vaan jammailivat loputtomasti ja Jim joutui tyytymään tamburiinin paukuttamiseen tuolilla istuen koko konsertin ajan!). Esityksiä nyt jälkeenpäin arvioinut Jukka Gustavson pitää niitä kokoonpanon parhaisiin live-esityksiin kuuluvina, vaikka tilanne Liisankadulla oli kireä ja osin kaoottinen. Wigwam hajosi pian tämän jälkeen, mutta ei sitä kyllä esityksistä voi kuulla.

Muista konserteista poiketen Wigwamilta on otettu mukaan myös harjoittelukappale eli John Lennonin Imagine, jota ei aikoinaan lähetetty eetteriin. Muu ohjelmisto tasapainottelee siten, että Pohjolan ja Gustavsonin (Fairyport) sävellysten välissä kuullaan kaksi Pembroken laulua (Marvelry Skimmer & Grass For Blades), kaikki tuttua albumitavaraa. Kaikki kunnia muillekin yrittäjille, mutta kyllä Wigwamiin vaan oli pakkautunut käsittämättömän paljon kunnianhimoisia säveltäjiä! En ole koskaan pitänyt Gustavsonin lauluäänestä ja -tavasta, mutta loistava säveltäjä hän on aina ollut. Pekka Pohjola ei koskaan soita huonosti ja on nytkin hyvin esillä, sillä basso on miksattu kunnolla kuultavaksi. Kun Wigwamin julkinen setti alkaa edellisenä vuonna Pohjolan soololevyllä julkaistulla Nipistyksellä, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Tätä on suomalainen proge parhaimmillaan!

Sarjan ehdottomiin harvinaisuuksiin kuuluu Sami Hurmerinnan bändi Taivaanvuohi, joka esiintyi 5.12.1973 soittaen pelkästään Hurmerinnan sävellyksiä ja yhden Frank Zappa -coverin (Orange County Lumber Truck ei ole huono esitys, muttei tuo myöskään tuota mitään varsinaisesti uutta esiin eikä laulaja Tarmo Rosenlund oikein pärjää Napoleon Murphy Brockin matkijana). Tämän taltioinnin perusteella voi pitää jossain määrin yllättävänä sitä, että Hurmerinta pääsi tekemään oman albumin vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1978. Soittotaito ja sävellyskyky olivat nimittäin varsin pitkällä jo Liisankadun aikoihin. Hurmerinta muistelee itse esiintymistilanteen olleen bändin kokemattomille jäsenille kova pala, kun tuottaja Erkki Lehtola seisoi sekuntikellon kanssa odottamassa shown alkamista: ”I glanced at our drummer Ismo Räisänen and oh, he was so pale.” Taivaanvuohi teki Love Recordsille joitakin demoäänityksiä, mutta keväällä 1974 yhtye hajosi ja levytysprojekti loppui siihen. Onneksi tämä sessio kuitenkin saatiin talteen, sillä koko yhtye soittaa ammattimaisen varmasti, vaikka Hurmerinta ja Pertti ”Pepa” Päivinen ryöstävätkin pääroolin. Basisti Urpo Siitonen on rumpali Ismo Räisäsen tavoin minulle uusi nimi, mutta homma hoituu erinomaisesti molemmilta. Hurmerinnan sävellykset ovat suorastaan yllättävän hyviä ja olisivat ehkä toimineet puhtaina instrumentaaleina vielä tätäkin paremmin.

Heikki Poroila

PS.

Jutun jo kirjoitettuani tulin ajatelleeksi näitä Liisankadun konsertteja ja koko musiikkialaa myös naisnäkökulmasta. Sitähän ei käytännössä ollut ollenkaan, kenttä oli täysin miesten hallitsema, Eija Orpanan laulu säännön vahvistavana poikkeuksena. Tuona aikana eläneelle tilanne ei tietenkään ole outo, naismuusikoita ei progen ja jazzin puolella kerta kaikkiaan ollut, vaikka heidän hyvin keskeinen roolinsa iskelmälaulun puolella oli pitkäaikainen ja vahva perinne.

1970-luvulla naisten tasa-arvoisuutta miesten rinnalla kyllä osattiin jo ääneen vaatia, mutta en kykene kaivamaan muististani mitään näihin musiikkikuvioihin liittyvää polemiikkia. Musiikkialalla ei välttämättä sinänsä syrjitty naisia, mutta äijien johtamassa musiikkibisneksessä naisilla oli oma soma roolinsa, jonka puitteissa arvostus oli syytä hankkia. En silti usko, että sen paremmin Ylen kuin miesmuusikoiden puolelta olisi vastusteltu, jos mukaan olisi ollut tarjolla saman luokan naismuusikoita tai peräti naisten oma bändi. Ne ajat olivat Suomessa kuitenkin vasta edessäpäin. Onneksi sentään edes siellä.

Haastattelussa Heikki Poroila – kirja Frank Zappan sävellyksistä oli pitkä projekti

Uutuuskirja kertoo yli 800:sta Frank Zappan sävellyksestä

Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila on saanut valmiiksi toisen kirjansa Frank Zappasta. Frank Zappan sävellykset ilmestyy syyskuussa 2015. Teoksen julkaisee Suomen musiikkikirjastoyhdistys.

Musiikki kuuluu kaikille haastatteli Poroilaa uutuuskirjan tiimoilta.

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila.

Mistä ajatus kirjaan Frank Zappan sävellykset syntyi?

– Ajatus syntyi vuosina, jolloin jouduin tarjoamaan eioota loppuunmyydyn kirjan Zappa äänitteillä kysyjille. En oikein jaksanut ruveta uudistamaan vanhaa, joten etsin asiaan uuden lähestymistavan. Olen kirjastonhoitajana tottunut taidemusiikkisäveltäjien tuotannosta koottuihin teosluetteloihin, joten rupesin miettimään, olisiko jotain samantyyppistä mahdollista tehdä Zappan kanssa. Aika pitkään löysin vahvoja perusteita olla rupeamatta koko hommaan, mutta sitten alkoi näyttää, että vaikka netti on pullollaan erilaisia Zappa-diskografioita ja muita listauksia, kunnianhimoisempaa yritystä sävellystuotannon listaamiseksi ei löytynyt. Päätin sitten tehdä sen itse.

Heikki Poroila: Frank Zappan sävellykset.

 

Millainen tavoite mielessäsi oli?

– Ensinnäkin halusin päivittää sen yleistiedon, joka meillä Zappan harrastajilla on ollut hänen tuotannostaan. Halusin toisin sanoen muistuttaa meitä siitä moninaisuudesta, mitä Zappa ehti saada aikaan. Toisaalta halusin tyydyttää omaa järjestyksenkaipuutani, jota Zappa-maailman sekasotkuiset nimitykset ovat aina pahasti häirinneet. Harva asia ärsyttää minua yhtä paljon kuin bootleggareiden antamat typerät nimet. Halusin siis jotain rotia maailmaan, jossa asia myös Zappan omilta jäljiltä näytti usein muulta kuin mitä se oikeasti oli. Se on toisaalta normaalia teosluettelon kokoajan työtä, oikoa väärinkäsityksiä, poimia esiin faktoja ja järjestää informaatio jollain käyttökelpoisella tavalla. Eihän tällainen työ koskaan valmistu, mutta jonkinlaisen välitasanteen uskon kuitenkin saaneeni kasaan.

Miten paljon aikaa kirjan tekeminen sinulta vei?

– Koko 2000-luvun olen asian kimpussa käytännössä ollut, mutta käytännön syistä on kokonaisuus täytynyt koota hyvin pienistä palasista. Erityisesti netin tiedonlähteiden lisääntyminen on pakottanut jatkuvasti uusiin löytöretkiin, joiden takia itse luettelo on mennyt uusiksi lukuisia kertoa. Tunteja ei voi laskea, mutta sen uskallan sanoa, ettei tällaisten luetteloiden vaatima työmäärä koskaan näy lopputuloksesta. Ongelmana on aina se, että asioiden tarkistamiseen ja lisäinformaation etsimiseen voi kuluttaa rajattomasti aikaa. Kun keväällä jäin ensin eläkelomille ja sitten oikeastikin eläkkeelle, päätin panna yksityiskohtien hiomisen tässä vaiheessa katki. Aion kyllä palata aiheeseen vielä myöhemmin ja laittaa aineiston verkkoon, luultavasti siinä vaiheessa englanninkielisenä. Tämä kirja on kuitenkin kädenojennus ja kiitos suomalaiselle Zappa-harrastajakunnalle. Voidaan ainakin hetki hehkuttaa, että ensimmäinen ”kattava” Zappa-teosluettelo tehtiin muuten Suomessa.

Edellinen Zappa-teoksesi, yhdessä Heikki Karjalaisen kanssa tehty Zappa äänitteillä (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1995) myytiin loppuun jo 90-luvulla. Miten Frank Zappan sävellykset jatkaa edellisestä?

– Tämä ei ole diskografia, vaan teosluettelo, vaikka myös diskografista informaatiota on paljon tarjolla. Zappan kohdalla kyse on valtaosin levytetystä musiikista, mutta monelle saattaa tulla yllätyksenä se, kuinka paljon jäi Zappan elinaikana julkaisematta ja kuinka paljon on ihan tiedossakin olevia sävellyksiä, joita vain harvat ovat koskaan kuulleet. Zappan sävellysten tarkkaa lukumäärää on vaikea sanoa, koska se riippuu määritelmistä ja laskutavasta, mutta tähän luetteloon niitä kertyi yli 800. Uudessa kirjassa ovat mukana myös Zappan levyttämät ja esittämät coverit, jotka omalla tavallaan kertovat siitä maailmasta, jossa hän luovana ja esiintyvänä taiteilijana liikkui. Pääpaino on toki Zappan omassa tuotannossa, mutta olen kyllä pinnistellyt saadakseni luettelon toimimaan myös yleisenä johdatuksena Zappa-maailmassa esiintyviin nimityksiin, siis myös niihin, joiden takana ei ole sävellys vaan jotain ihan muuta. Kaiken kaikkiaan uusi kirja pyrkii antamaan kattavan kuvan kaikesta siitä, mitä Frank Zappan luovuus maailman julkisuuteen tuotti. Siellä perikunnan valvomassa holvissa ja Synclavierin muistissa on vielä satoja ääninauhoja ja Zappalta kesken jääneitä sävellyksiä, mutta ne ovat sitten ihan toinen tarina, jota minä en pysty kertomaan.

Virallisen FZ-julkaisusarjan osa 100 eli Dance Me This julkaistiin hiljattain. Mitä ajattelet Frank Zappan (1940–1993) kuoleman jälkeen kootuista levyistä?

– Tästä tuoreimmasta tiedämme, että se oli täysin Zappan itsensä kokoama ja nimeämä, mutta kuluneiden vuosikymmenien aikana julkisuuteen on tullut paljon muutakin, jonka kohdalla emme aina tällaisia asioita tarkasti tiedä. Perikuntahan on ollut sinänsä kohtalaisen aktiivinen, mutta julkaisupolitiikka on ollut varsin poukkoilevaa ja varsinkin hinnoittelun osalta myös aika älytöntä. Ei tunnu reilulta, että 45 minuutin harjoitusäänitteestä maksetaan uutuuslevyn hintaa. Mutta Gail Zappa tuntee alan ihmiset: me ostamme kaiken, mitä markkinoille tulee. Toisaalta on rehellisesti myönnettävä, että julkaisuissa on ollut paljon kiinnostavaa musiikkia ja todennäköisesti myös sellaista, mitä Frank Zappa itse ei olisi välttämättä julkisuuteen päästänyt. Hän oli tunnetusti perfektionisti ja saattoi jättää hyvän konsertin julkaisematta parin väärän äänen takia. Kun Zappa ei itse ole enää levyjä julkaisemassa, uutuuksiin suhtautuu hiukan kaksijakoisesti. Uteliaisuus aina voittaa, mutta kyllä sitä myös kysyy mielessään, olisiko Zappa itse tätä tai tuota julkaissut. Mutta en minä hirveästi jaksa asiaa murehtia. Zappan musiikillinen perintö on jo nyt niin laaja, että on yksi ja sama, julkaistaanko arkistoista nauha X vai ei. Kuunneltavaa riittää yllin kyllin ja monen levyn kohdalla uusintakuuntelut avaavat aina vaan uusia kerroksia. Sehän on kaiken hyvän musiikin tunnusmerkki.

Millainen merkitys Zappan sävellystyöllä ja musiikilla on sinulle ollut?

– Minusta tuli Zappa-fani 1967–1968 eli juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä yli neljä vuosikymmentä sitten, mutta en katso koskaan olleeni varsinainen hardcore-harrastaja, jolle jokainen Zappan kynästä valunut nuotti ja kitarasta irronnut ääni on pyhää. Zappa teki myös musiikkia, joka ei ole koskaan erityisemmin koskettanut (uteliaille voin tällaisina mainita Captain Beefheart- ja Flo & Eddie-kaudet). Mutta se on toisarvoista sen rinnalla, että hän sävelsi ja soitti niin paljon musiikkia, joka on kestänyt paitsi aikaa, myös kaikki muodinvaihdokset. Paras osa Zappan sävellyksistä on täysin ajatonta, klassista musiikkia ja tulee uskoakseni sellaisena säilymäänkin. Jos minulla on tarve nousta musiikin voimalla ylempiin sfääreihin, voin kuunnella yhtä hyvin Mozartin Ave verum corpusin tai Zappan Watermelon In Easter Hayn, vaikutus on sama. Minusta Zappa oli 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisiä säveltäjiä, joka yhdisti täysin ainutlaatuisella tavalla musiikin eri muodot ja tyylit.

Miten paljon vietät aikaa FZ-levytysten parissa?

– Satunnaisesti, en ollenkaan koko ajan. Zappan kuunteleminen ei toimi taustalla, sitä huomaa tuon tuostakin lopettaneensa kirjoittamisen ja keskittyvänsä kuuntelemaan. Etenkään Zappan parhaita en halua kuunnella muuten kuin keskittyneesti. Harrastan jonkin verran myös omaa kömpelöä kitaransoittoani Zappan soidessa, siitä saa ansaitsemattomia mielihyvän tunteita, kun yhtäkkiä pysyykin hetken aikaa esimerkiksi sävellyksen 20 Small Cigars kimurantien melodiankuljetuksen mukana. Itse arvelen olevani Zappa-kuuntelijana aika maltillinen, tiedän paljon pahempia tapauksia. Toisaalta olen kuunnellut Zappaa jo 1960-luvulta lähtien, joten kyllä se kokonaismäärä tietysti on aika mittava. Sen voin sanoa, että olen kuunnellut kyllä kaiken käsiini saamani Zappa-musiikin.

Kenelle suosittelet kirjaasi?

– Olen tehnyt kirjan sekä kovapintaisimmille harrastajille, jotka saavat sen informaatiopaljoudesta todennäköisesti eniten irti, että sellaisille ihmisille, joilla on uteliaisuutta ja seikkailumieltä. Olisi hauskaa kuulla, että joku on innostunut tutustumaan vähän laajemminkin Zappan musiikkiin tällaisen kokoavan katsauksen innoittamana. Sitäkin sopii tietysti toivoa, että tällaisella sinänsä kuivahkolla luettelolla on käytännön käyttöä tilanteissa, joissa tarvitaan tätä tai tuota faktaa Zappan tuotannosta. Siinä mielessä uskallan suositella sitä myös kirjastojen hiipuviin hakuteoshyllyihin. En ole ruvennut systemaattisesti analysoimaan Zappan sävellyksiä, mutta mahdollisuuksien mukaan olen pyrkinyt avaamaan taustoja, jotka yllättävänkin usein kytkeytyvät ns. amerikkalaiseen elämäntapaan ja sikäläisiin outouksiin. Tässä mielessä kirja luultavasti tuottaa hiukan hupia myös ns. Americanan harrastajille, vaikkei Zappa sinänsä olisi tuttu.

Tuomas Pelttari, toim.

Toimitukselta:

Heikki Poroilan kirja Frank Zappa äänitteillä on esillä myös foorumilla Zappa Books. Sivustoa ylläpitää Avo Raup.

– This book is in some sense a sequel to Heikki’s previous book – Zappa äänitteillä (Recorded Zappa) – which contained overview of Zappa albums. This book – Frank Zappa’s compositions – contains over 800 songs alphabetically listed, with comments on music, lyrics, performances.

Tuomas Pelttari, 25.3.2016.