Ilmiö 2017 – festivaali Turun Uittamolla täynnä indien ja taiteen juhlaa

Tervetuloa takaisin, Ilmiö!

Turun indie-festivaali Ilmiö teki paluun Turun Uittamolle heinäkuussa 2017, muutaman vuoden tauon jälkeen. Vuosina 2014–2016 nimellä H2Ö vaihtoehtoelämää Ruissalon telakalla viettänyt musiikki- ja taidejuhla palasi 29. heinäkuuta samoille sijoille mistä Ilmiö alkoi.

Aurinkoista tunnelmaa Uittamon paviljongilta saaristoon päin.

Loppuunmyytyä festaria vietettiin mukavan aurinkoisessa säässä. Uittamon lavan ja paviljongin idyllisessä miljöössä koettiin kymmeniä artisteja peräti seitsemällä eri lavalla.  Kirjastokollegoita oli mukana yleisössä runsaasti.

Ovella Ilmiöön 2017. Vesa Lehtonen (vas.), Tuomas Pelttari ja Petri Kipinä.

Ovella Ilmiöön 2017. Vesa Lehtonen (vas.), Tuomas Pelttari ja Petri Kipinä.

Kaupungista oli helppo laskeutua Uittamon raukeaan tunnelmaan, bussilla kun pääsee aivan sisäänkäynnin läheisyyteen. Lähimmäksi merta päästiin Ranta-lavalla. Pienlähettiläät tarjosivat kuuman hiekan päällä viihtyneelle yleisölle kiihkeän alternatiivisen cover-show’n. Alkuperäisten Suurlähettiläät-biisien tunnistaminen vaati välillä pientä pinnistelyä, mutta keskittyminen palkitsi kuulijan.

Pienlähettiläät esiintyivät Ranta-lavalla. Kiihkeä ja ennakkoluuloton esiintyminen vetosi yleisöön. Biisit olivat lainassa Suurlähettiläiltä.

Pienlähettiläät esiintyivät Ranta-lavalla. Trion kiihkeä ja ennakkoluuloton esiintyminen vetosi yleisöön. Biisit olivat lainassa Suurlähettiläiltä.

Kello 18 alkanut performanssi Kuuma Ankanpoikanen presents: Titanic latasi Lehto-lavalla yleisön eteen täyden spektaakkelin rakkautta ja anarkiaa. James Cameronin elokuva sai tulkinnan, jossa roolit ylsivät hurjaan lentoon. Näytelmän ja nukketeatterin yhdistelmä toimi loistavasti, Jackin ja Rosen onnellista loppua myöden.

Ilmiön vaihtoehtolava Lehto ja Kuuma Ankanpoikanen presents: Titanic.

Vaihtoehtolava Lehto: Kuuma Ankanpoikanen presents – Titanic | Ilmiö 2017.

Parikymmenminuuttinen Titanic livenä Ilmiössä: Merja Pöyhönen (vas.) ja Sirpa Järvenpää.

Parikymmenminuuttinen Titanic livenä Ilmiössä: Merja Pöyhönen (vas.) ja Sirpa Järvenpää.

Turkulainen Wojciech esiintyi Paviljongissa iltaseitsemältä. Runollisen rockin aarreaitan yleisön eteen levittänyt indie rock oli täydellinen menestys. Harrasta tunnelmaa korosti yhtyeen eleetön esiintyminen.

Wojciech, Ilmiö 2017. Täydellinen keikka.

Wojciech, Ilmiö 2017. Täydellinen keikka.

Liiterin tiivis ilmanala oli paikallaan trion Hertell & Rinne & Norvio tuuttaukselle. Harri Hertellein runonlausunnan flow istui hienosti Tapani Rinteen vaskisoundin ja Tuomas Norvion biittien keskelle.

Hertell, Rinne & Norvio | Ilmiö 2017.

Hertell, Rinne & Norvio | Ilmiö 2017.

Pimeästä Liiteristä pääsi kätevästi Rantalavan laskevan auringon valoon. Lasku alamäkeen taittui havumetsän siivilöimän Keuhkot-apokalyptian “tahtiin”. Hiekkarannalla Burning Heartsin art pop lähti lentoon kuin itsestään. True work of art.

Burning Hearts | Ilmiö 2017.

Burning Hearts | Ilmiö 2017.

Kiitos unohtumattomasta päivästä, Ilmiö ja Uittamo. Nähdään ensi vuonna.

Ensi kertaan, Ilmiö!

Ensi kertaan, Ilmiö!

Tuomas Pelttari

 

Terveisiä Riiasta! Outi Valon matkaraportti IAML-kongressista 2017

Matkustin kesäkuussa 2017 Suomen Musiikkikirjastoyhdistyksen myöntämän apurahan avustamana Riikaan, jossa järjestettiin kansainvälinen musiikkikirjastojen, -arkistojen ja kulttuuri-instituutioiden kongressi. IAML Riga tarjosi hienon näyteikkunan siihen, millaiset asiat kentällä mietityttävät, mitä tutkitaan ja mistä keskustellaan.

Latvian kansalliskirjasto toimi IAML-kongressin keskuksena kesäkuussa 2017.

Latvian kansalliskirjasto toimi IAML-kongressin keskuksena kesäkuussa 2017.

Yksi hauskimmista kongressin oheisohjelmista oli vierailla kolmessa hyvin erilaisessa kirjastossa. Latvian Kansalliskirjasto (National Library of Latvia) toimi konferenssin pääpaikkana. Kirjasto valmistui vuonna 2014 ja rakennuksen pääarkkitehtina toiminut Gunnar Birkets tuotiin hienosti esiin monessa eri yhteydessä: mm. Lukunurkkauksessa ja ylimmän näköalakerroksen arkkitehdin työtilassa. Vaikutuksen teki myös Aulan kirjaseinä, johon halukkaat saivat lahjoittaa omia kirjojaan. Toisella puolella aulaa valkokankaalla näkyi myös tärkeä osa talon historiaa: kirjat kulkivat ihmisketjussa kädestä käteen kohti uutta kirjastorakennusta.

Latvian musiikkiakatemiassa (The Latvian Academy of Music) vierailimme omatoimisesti pienemmällä porukalla ja Latvian yliopiston kirjaston (University of Latvia Library) vierailu oli yksi kongressin tarjoamista kierroksista. Kauniit rakennukset ja vanha miljöö tekivät vaikutuksen!

Latvian Musiikkiakatemian kirjaston nuottikokoelmat ovat massiiviset.

Latvian Musiikkiakatemian kirjaston nuottikokoelmat ovat massiiviset.

Latvian yliopiston kirjaston arvokasta tunnelmaa.

Latvian yliopiston kirjaston arvokasta tunnelmaa.

Kirjastoissa oli valtava määrä erilaisia työskentelypisteitä ja tietokoneita, joiden käyttö ainakin kesäaikaan näytti melko vähäiseltä. Niinpä tässä olisi hyvä vinkki monelle työmatkalaiselle! Samalla pohdin, että onko painotus tilojen osalta järkevää keskittää tulevaisuudessa jo asiakkaiden omien koneiden käytön tukemiseen? Joko kirjastot ja arkistot lainaavat softia? Kirjastojen tiloissa oli myös kymmeniä näyttelyjä. Parhaat niistä oli tehty yhteistyössä eri toimijoiden kanssa.

Kun itse työskentelen tällä hetkellä arkiston, tietokantojen ja tutkimuksen parissa, jäin kongressissa ehkä eniten kaipaamaan tekoälyyn ja sen mahdollisuuksiin liittyvää keskustelua. Mitä mahdollisuuksia alalla olisi audiomateriaalin tietokonepohjaiseen luokittelemiseen? yhdysvaltalaisen Alan Lomaxin keräämien musiikkiäänitteiden osalta on jo käytetty tietokonetta tunnistamaan erilaisia luokkia. Ohjelma tosin pystyi lajittelemaan laulua vain kolmeen luokkaan: laulu, puhe, ja eri instrumenteilla esitetty musiikki. (Tanya Clement 2015, Machinic Ballads: Alan Lomax’s Global Jukebox and the Categorization of Sound Culture).

Mutta miten tätä kehitystä voisi olla mukana tekemässä ja tukemassa niin, että se hyödyttäisi myös kirjastoja tai arkistoja arkipäivän töissä? Omassa tutkimuksessani käsittelen tuhansia arkistoon tallennettuja musiikkikappaleita, joille on jo määritelty kerääjän toimesta erilaisia luokkia mm. soittimeen ja genreen liittyen. Voisiko tätä aineistoa käyttää opetusmateriaalina tekoälylle, jolloin se oppisi tunnistamaan samat luokat myös muista musiikkikappaleista?

Toinen kantava teema oli keskelut omista ja yhteisistä tietokannoista, sekä portaaleista. Suomessahan tilanne on Finnan ansiosta hyvä, mutta kansainvälisessä seminaarissa esiin tulivat monenlaiset omat tietokantaratkaisut ja erilaiset portaalit, jotka kokoavat yhteen vaikkapa vapaasti käytettäviä elektronisia nuottijulkaisuja. Ehkä Suomessa tämä keskustelu koskee enemmänkin arkistoalaa, jossa käytetään lukuisia erilaisia lähdetietokantoja. Ongelmana lienee se, että julkaistujen aineistojen osalta esimerkiksi sama kirja ei tunnu yksilöityvän niin, että siihen voisi lisätä paikkatiedon vain omiin kokoelmiinsa. Niinpä sama kirja saattaa näkyä yhteisissäkin tietokannoissa moneen otteeseen, vaikka oikeasti hakutuloksiin riittäisi yksi osuma yhdestä kirjasta ja sille useampia eri saatavuustietoa. Julkaisemattoman materiaalin osalta luetteloinnit taas poikkeavat toisistaan monin eri tavoin. Jotkut luetteloivat objekteja, toiset aineetonta kulttuuriperintöä.

Oma esitelmäni koski työn alla olevaa väitöskirjaani, jossa keskityn kansanmusiikin kerääjään Erkki Ala-Könniin. Esitelmässäni Finnish folk music collector Erkki Ala-Könni – Digital collection catalogues as a research material keskityin lähinnä tilastopohjaisiin tutkimusmahdollisuuksiiin ja esittelin prosessia, jossa sain muutettua digitaaliset keruuluettelot tilasto-ohjelmaan sopivaan muotoon. Itselläni tilastopohjainen tutkimus mahdollisti suuren aineiston, johon pystyin lisäämään myös uusia, itseäni kiinnostavia muuttujia (tässä tapauksessa esiintyjän sukupuoli ja kerääjän itsensä käyttämät aineiston luokitukset). Niinpä tulosten avulla pystyin myös tarkastelemaan sitä, mitä aineistosta voidaan tilastopohjaisesti sanoa, mitä aineisto kertoo kerääjän itsensä tärkeinä pitämistä näkemyksistä tai vaikkapa naisten musiikkiharrastuksesta maaseudulla? Ja mitä tietokannoilta yleensä vaaditaan vastaavan tutkimuksen toteuttamiseksi.

Matkalla sain myös omalle tutkimukselleni kansainvälisiä vertailukohtia, sillä mm. Samassa sessiossa puhunut toinen tutkija oli käyttänyt kirjastomateriaalin osalta hyvin samankaltaisia karttapohjaisia esitystapoja, kuin mitä itse olen käyttänyt arkistokokoelmien tutkimuksessa. Samalla sain myös uusia ideoita siihen, miten tutkimustuloksia voisi esitellä arkiston verkkosivuilla tai vaikkapa osana museonäyttelyä!

Outi Valo
Musiikintutkimuksen tohtoriopiskelija, Tampereen yliopisto
Kansanmusiikki-instituutin vastaava arkistonhoitaja (tutkimusvapaalla kesään 2018 saakka)

Teksti ja kuvat: Outi Valo.
Toimitus: Tuomas Pelttari.

Jumissa mahdollisuuksien vilinässä – Tiisu teki albumin elämästä, joka ei etene

Kun Tiisu julkaisi ensialbuminsa Elämän koulun syksyllä 2015, sille soviteltiin suomirockin pelastajan manttelia. Helsinkiläisyhtyeen toinen albumi Tänne ei jää kukaan (Sony, 2017) esittelee entistä kypsemmän ja vakavamman bändin, joka pureutuu elämässä jumittumisen ja etenemisen teemoihin.

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (2017).

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (Sony Music Entertainment, 2017).

Henrik Illikainen, yhtyeesi Tiisun Tänne ei jää kukaan -levyn julkaisujuhla järjestettiin vanhassa kotikaupungissasi Somerolla. Millainen kokemus se oli?
– Se oli hurja päivä. 27 tuntia valveilla putkeen ja seuraavana aamuna tv-esiintyminen. Keikka oli paikallisessa monitoimihallissa, jossa soittamisesta unelmoin aikoinaan liikuntatunneilla. Se ilta oli kiitos ja kumarrus menneisyydelle. Parin tunnin konsertin jälkeen kipitin paikallisbaariin vanhan yhtyeeni Kärkyn viimeiselle keikalle. Sitten tunteikkaan päivän jälkeen samoilla silmillä Aamu-tv:n haastatteluun!

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Tuliko keikalle tärkeitä ihmisiä elämäsi varrelta?
– Siellä näki lapsenvahteja, sukulaisia ja vanhoja koulutovereita, ja Somero oli muutenkin vahvasti edustettuna kaupunginjohtajaa myöten. Suurimmat idolini nousivat lavalle kanssamme: ylä-asteen opettajani Katriina Jaatinen johti kuoroa taustallamme, ja ala-asteen musiikinopettajani Kari Luoto ja kitaraopettajani Vesa Toukkari soittivat kanssamme encorena maailman parhaan biisin, Baddingin Valot. Meidät juonsi lavalle paikallisbaari Hämeenportin pitäjä Jaska Sévon, joka vuonna 2008 päästi minut sinne ensimmäiselle keikalleni Haloo Helsingin lämppäriksi.

Millaista oli kasvaa Somerolla?
– Siellä oli turvallista. Ehkä se johtuu pienen kaupungin viattomuudesta. Harvat laitapuolen kulkijatkin olivat harmittomia. Vaikka oli nakkikioskitappeluita ja vaikka olimme isojen poikien lumipesulistalla, kovin pahoja seurauksia ei osannut pelätä. Tärkeintä oli se, että oli oikeanlaisten ihmisten ympäröimä. Minulla oli turvallinen koti äidin kanssa ja ystäväporukka, jonka kanssa oltiin yhdessä erilaisia. Oli myös kannustavia aikuisia tukemassa harrastustoimintaa.

Tänne ei jää kukaan -albumin nimi viittaa kotikaupungista pois muuttamiseen. Oliko sinulle aikoinaan selvää, että lähdet pois Somerolta?
– En lapsena tai varhaisnuoruudessanikaan miettinyt, että muuttaminen kuuluisi asiaan. Mietin vain, että kun olen täyttänyt kaksikymmentä, olen tehnyt levyn ja soitan bändissä. Musiikinopettajani Katriina Jaatinen sanoi, että minun pitäisi hakea Sibelius-lukioon Helsinkiin ja että sieltä voisin saada bänditoverit. Sillä mielellä sinne 16-vuotiaana muutinkin, siis perustamaan bändin.

Asut edelleen Helsingissä. Millainen suhde sinulla on entiseen kotikaupunkiisi?
– Etäisyyden ja ajan kulumisen myötä näen Someron ankeat ja hienot puolet selvemmin. Olen alkanut tunnistaa tyypit, jotka tulevat jäämään kaupunkiin jumiin loppuiäkseen. Somerolla on kuitenkin paljon hienoja ja poikkeuksellisia piirteitä. Se on kuntaliitokset väistellyt pieni gallialainen kylä, jonka persoonallisessa keskustassa on yllättävän monipuolista yritys- ja kulttuuritoimintaa. Somerolla kiteytyy vastentahtoinen pienuus ja kämäisyys, jota kuitenkin rakastan.

Tänne ei jää kukaan -levyn kantava teema on pikkukaupunkielämää yleisempi. Laulat uusissa biiseissäsi ihmisistä, jotka kokevat olevansa jumissa. Mitä heille on tapahtunut?
– Heidän elämänsä ei etene ja he tyytyvät näyttelemään hutaisten käsikirjoitettua näytelmää. Heidän ympärillään kuitenkin vilisee mahdollisuuksia, joiden avulla he voisivat nykäistä itsensä ylös. Jotkut tarttuvat niihin, jotkut eivät.

Olet luonnehtinut Tiisun toista albumia vakavammaksi levyksi kuin debyytti Elämän koulu. Onko Tänne ei jää kukaan ihmiskohtalotarinoineen synkkä levy?
– Sävy on melko optimistinen, kuten toiseksi viimeinen raita Pusuttelemaan osoittaa. Yksi pusu tai oikeanlainen katse voi pelastaa ihmisen synkimmästäkin pohjasta ja sytyttää hänet kirkkaimpaan elonliekkiin. Tietyllä tapaa levy kertoo myös hyväksynnän kaipuusta.

Ensimmäisen albuminne ilmestyessä puhuttiin, että Tiisu voisi pelastaa kaavoihinsa kangistuneen suomirockin omaperäisyydellään ja luovuudellaan. Millaista on mielestäsi hyvä suomirock?
– Legendaarisimpien suomirockyhtyeiden musiikki on melko outoa, ja bändit ovat myös olleet keskenään aika erilaisia. On mielenkiintoista ajatella, miksi ihmiset ylipäänsä kaipaavat suomirockin pelastajaa. Onko siihen syynä itse musiikkityyli, siis suomeksi laulettu rock? Oikeilla soittimilla soitettua musiikkia kaivataan toki aina, ja yhtyeet ovat kiehtovia palvonnan kohteita.

Ehkä Tiisun musiikissa on jotakin, mitä kotimaisen musiikkiin kaivataan. Outoutta ja aitoutta.
– Nykyajan valtavirta-artistit vaikuttavat itsetietoisilta ja kiiltokuvamaisilta, koska ovat somen ja muun kautta koko ajan tarkkailun alaisina. Siitä tulee mieleen tilanne, jossa joku painaa ystävänsä kerrostalo-asunnon ovisummeria tietämättä, että asukkaalla on kameran kautta näköyhteys ovelle. Vieras odottaa oven avautumista kärsimättömänä ja naama kiukkuun kallellaan. Kun hänelle sanoo: ”Hei, mä muuten nään sut”, ihmisen koko olemus muuttuu ja kasvoille vääntyy pakoitettu hymy. Tuolta monet nykyartistit somessa tuntuvat, muttä ei siitä kannata heitä syyttää. Sellainen on somen luonne.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jukka Junttila dokumentoi vallankumouksen – punkvuosi ’77 kirjaksi

1977 – Punkvallankumous!

Jukka Junttila (s. 1959) oli 17-vuotias, kun punk muutti hänen elämänsä. Silloin elettiin vuotta 1977, ja punk muutti paljon muutakin. Tänä vuonna punk juhlii nelikymppisiään, ja kulttuurinjäristyksen positiivisia vaikutuksia mittaillaan edelleen. Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous on yhteenveto vallankumouksen vuodesta.

Jukka Junttila.

Jukka Junttila.

Jukka Junttila, kirjasi 1977 – Punkvallankumous ilmestyi äskettäin. Millaisia tuntemuksia se herätti?
– Alkuinnostuksen jälkeen olin lähinnä helpottunut. Kun en ole kirjailija, vuoden mittainen tekoprosessi oli aika vieras. Kun kirja oli vihdoin käsissäni, tajusin, että se valmistui sittenkin, ja että siitä tuli aika hieno.

Ennen kirjaa teit 1977-nimistä fanzinea. Miten seiskaseiskaprojekti alkoi?
– Olin kyllästynyt nettilehtiin. Niissä oli hyviä artikkeleja, mutta ei useinkaan selkeää kokonaisuutta, josta olisi mielellään lukenut useita artikkeleita. Mietiskelin, että tarvittaisiin sellaisia hienoja pienlehtiä kuin Hilse, Ripple ja Mutiny olivat.
– Pyörittelin ajatusta ja totesin, että kai sitä voisi vielä yhtä pienlehteä tehdä. En ole niin hyvin nykypäivän musiikissa kiinni, että olisi tuntunut omalta tehdä lehteä siitä. Päätin valita fanzinen aiheeksi vuoden 1977, joka oli minulle äärimmäisen tärkeä.

Kuinka lehdestä edettiin kirjaan?
– Kun fanzinea oli ilmestynyt pari numeroa, lukijat alkoivat kysellä, tuleeko siitä joskus kirja. Mietin hetken ja päätin kokeilla kepillä jäätä. Lähetin nipun lehtiä näytteeksi Like Kustannukselle ja kysyin, tehtäisiinkö kirja. Vastaus oli ”totta kai”, ja sitten se oli menoa. Siinä vaiheessa hiukan hirvitti, koska valmiina oli vasta muutama ensimmäinen kuukausi.

Millaista työtä kirjan koostaminen oli?
– Suurin osa materiaalista oli valmiina tietokoneellani. Tärkein osa sitä oli Figure Head -pienlehti, jota tein 80-luvun lopulla. Myös kirjoja ja lehtiä oli kertynyt vuosien varrella. Koostaminen oli hallussani olevan materiaalin läpikäyntiä ja erilaisten tiedonmurusten tarkistelua.

Miten fanzinet ja kirjasi eroavat toisistaan?
– Jokainen fanzinen numero kattaa vuoden 1977 yhden viikon tapahtumat. Puolet lehdestä on päiväkirjamaista materiaalia. Toinen puoli sisältää artikkeleja viikon tapahtumiin liittyvistä bändeistä, henkilöistä, paikoista ja vastaavista.
– Kirjasta jätettiin pois erilliset artikkelit, ja päiväkirjaosuudesta mukaan kelpuutettiin mielenkiintoisin kolmannes. Keikkaluettelot ja -tiedot jätettiin pois, samoin pitkät biisilistat. Tarkoitus oli tehdä helposti luettava ja selkeä kokonaisuus, joka valottaa asioiden järjestyksen ja tärkeyden. Mielestäni tässä onnistuttiin.

Olet kirjoittanut kirjoja aiemminkin mutta julkaissut ne punkmeiningillä itse. Millaista oli työskennellä ulkopuolisen kustantajan kanssa?
– Hiukan stressaavaa, koska prosessi oli pitkä. Punkmeininkini suhteen olet oikeassa. Minulla ei ole tapana hioa tekemisiäni kovinkaan paljon. Olen mennyt enemmänkin ”kerralla purkkiin” -asenteella. Kustantajan myötä mukaan tuli pari hiomiskierrosta lisää. Ne paransivat lopputulosta mutta tuntuivat silti kovin vierailta.

Jukka Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous julkaistiin alkuvuodesta 2017. Junttilan mielestä punk on ytimekkäimmillään singlellä.

Jukka Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous julkaistiin alkuvuodesta 2017. Junttilan mielestä punk on ytimekkäimmillään singlellä.

Opitko itse mitään vuodesta 1977?
– Yhtä sun toista. Löysin paljon tietoa varsinkin ranskapunkin synnystä. Iso osa siitä tosin ei mahtunut mukaan kirjaan, koska Ranskassa tapahtui paljon jo vuonna 1976. Punk syntyi kolmessa maassa suunnilleen samaan aikaan mutta aivan eri lähtökohdista; USA:ssa, Iso-Britanniassa ja Ranskassa. Australiassakin oli jo vuonna 1976 kaksi bändiä – Radio Birdman ja The Saints – mutta ei sellaista skeneä, että sitä voisi pitää yhtenä punkin syntypaikkana.

Ulottuiko punkvallankumous Suomeen jo vuonna 1977?
– Punk oli Suomessa tuontitavaraa. Omaa protopunkosastoa maassamme ei juuri ollut, eikä varsinkaan siitä syntynyttä skeneä. Punk saapui Suomeen toden teolla vuonna 1977, kun Epe’s alkoi tuoda maahan punklevyjä. Soundi-lehti alkoi julkaista yhä enemmän juttuja punklevyistä ja -bändeistä. Loppuvuodesta 1977 lehden pääsisältö oli jo punkkia. Samana vuonna Ramones tuotiin Suomeen.
– Kaikki tuo osoitti, että hommia voi tehdä itse eikä se mitään virtuositeettia edellytä. Sen myötä porukka aktivoitui. Sitä tapahtui todella paljon vuoden 1977 loppupuolella: bändejä perustettiin, Poko Rekords perustettiin, ensimmäinen Hilse ilmestyi ja niin edelleen. Varsinaista satoa alettiin kuitenkin korjata vasta vuonna 1978, jota pidän suomipunkin ensimmäisenä merkittävänä vuotena.

Miten punkin käsite on muuttunut?
– Punk oli alun perin erittäin löyhä termi. Se ei tarkoittanut samaa kuin nyt, vaan oli lähempänä nykyistä alternative-termiä. Varsinkin Jenkeissä ja Ranskassa punkin alle niputettiin monenlaista valtavirrasta poikkeavaa ja kapinallista kamaa, vaikka bändit kuulostivat erilaisilta. Mitä musiikillista yhteistä on vaikkapa Televisionilla, Blondiella tai Suicidella? Kaikki ne kuitenkin laskettiin punkbändeiksi. Alussa punkissa oli alagenre nimeltään punkrock, johon kuuluivat äänekkäät ja nopeat bändit kuten Ramones ja Dead Boys.

´77-punk on oma tyylisuuntansa. Miten määrittelet sen?
– Se on myöhempinä aikoina vakiintunut käsite, joka tarkoittaa positiivisessa mielessä aavistuksen kömpelöä ja älyttömällä asenteella tehtyä kamaa, jossa tekemisen meiningillä korjataan mahdolliset tekniset puutteet. Pienet budjetit tuovat soundiin ripauksen lo-fi-estetiikkaa.

Sinulla on oma levy-yhtiö Hiljaiset levyt. Näkyykö punkin ideologia sen toiminnassa?
– Näkyy, monellakin tavalla. Suurin osa bändeistä on selvästi punk. Tekeminen on vahvasti DIY- eli tee se itse -henkistä, ja talkoomentaliteettia löytyy. Asioiden dokumentointi on tärkeämpää kuin niiden hiominen isoa yleisöä varten, ja autenttisuus pyritään säilyttämään. Julkaisuja ei valita pohtimalla myyntimääriä vaan sitä, onko hommassa pointti, joka oikeuttaa sen tekemisen. Punk on minulle yhteisöllinen juttu, joten julkaisuilla esiintyvien tyyppien olisi suotavaa olla samanhenkisiä ja jollain lailla tuttuja, vaikka ei välttämättä kavereita.

Mitä punk on jättänyt jälkipolville?
– Punk osoittaa olemassaolollaan, että ”sinäkin voit tehdä tällaista”. Siinä on oma estetiikkansa ja itse tekemisen kulttuuri, joka viehättää aina uusia sukupolvia.

Jukka Junttilan lempipunksinglet

– Single on rockin ehdoton peruselementti – kaksi hyvää biisiä ja bonuksena komeat kannet. Bändit ovat aakkosjärjestyksessä.

The Adverts: Gary Gilmore’s Eyes / Bored Teenagers
The Boys: First Time // Watcha Gonna Do / Turning Grey
Buzzcocks: Spiral Scratch EP
The Clash: White Riot / 1977
The Damned: Neat Neat Neat // Stab Yor Back / Singalonga Scabies
The Desperate Bicycles: Smokescreen / Handlebars // Smokescreen / Handlebars
Devo: Mongoloid / Jocko Homo
The Jam: In The City / Takin’ My Love
Johnny Thunders & The Heartbreakers: Chinese Rocks / Born To Lose
Larry Wallis: Police Car / On Parole
Métal Urbain: Panik / Lady Coca Cola
Penetration: Don’t Dictate / Money Talks
Plastic Bertrand: Ça Plane Pour Moi / Pogo Pogo
Ramones: Sheena Is A Punk Rocker / Commando
The Rezillos: Can’t Stand My Baby / I Wanna Be Your Man
Sex Pistols: Pretty Vacant / No Fun
Talking Heads: Psycho Killer // Psycho Killer (Version Two) / I Wish You Wouldn’t Say That
Wire: Mannequin // Feeling Called Love / 12XU
Wreckless Eric: Whole Wide World / Semaphore Signals
X-Ray Spex: Oh Bondage Up Yours! / I Am A Cliché

Ari Väntänen