Mika Vainio on poissa, musiikki elää ikuisesti

Kokeellisen elektronisen musiikin mestari Mika Vainio kuoli tapaturmaisesti huhtikuun 12. päivänä 2017. Hän oli 53-vuotias.

Mika Vainio. Kuva: Joséphine Michel.

Mika Vainio. Kuva: Joséphine Michel.

Vainion mittavan uran tunnetuin yhtye oli minimalistista avantgarde-elektroa soittanut Panasonic, joka vaihtoi nimensä Pan Soniciksi vuonna 1998. Duo teki seitsemän albumia vuosina 1995–2010. Vainio on julkaissut musiikkia myös omalla nimellään sekä muun muassa nimillä Ø, Corporate 09 ja Tekonivel. Aikoinaan hän oli mukana uraauurtavassa Hyperdelic Housersissa, joka järjesti rave-tapahtumia.

Tuotteliaan artistin diskografiasta löytyy lukuisia yhteislevytyksiä. Vainion yhteistyökumppaneita olivat muun muassa Sunn O))):n Stephen O’Malley, ranskalainen Franck Vigroux sekä Suiciden Alan Vega. Yksi hänen tunnetuimmista töistään on remix-versio Björkin Headphonesista. Levytysten ja live-esiintymisten lisäksi Vainion musiikki on soinut elokuvissa ja taide-installaatioissa.

Mika Vainion perinnöksi jää laaja tuotanto, joka inspiroi elektronisen musiikin tekijöitä kautta maailman, 90-luvulta kauas tulevaisuuteen.

Mika Vainio keskittyi mieluummin musiikin tekemiseen kuin siitä puhumiseen, mutta internetistä löytyy muutamia hänen haastattelujaan. Tähän artikkeliin on koottu Vainion ajatuksia elämästä, inspiraatiosta, työstä ja musiikista.

”Ensimmäiset kymmenen vuotta asuin Helsingissä. Sitten perheemme muutti Lappiin. Asuttuamme siellä pari vuotta palasimme etelään, Turkuun, ja siellä olen viettänyt suurimman osan elämääni. 1990-luvulta lähtien olen asunut eri paikoissa, kuten Lontoossa. Barcelonassa ja Berliinissä.”

“Minulla on kaksi muistoa musiikista ajalta, kun olin noin kolmevuotias. Eräänä iltana isä toi kotiin Beatlesin uuden albumin Revolverin (1966). Kuuntelimme sitä yhdessä. Toinen muisto on isän rikkinäinen akustinen kitara, jolla sain leikkiä. Soitin sitä hakkaamalla kieliä lusikalla. Sitten aloin kuunnella isän levyjä. 1970-luvun lopulla aloin löytää myös muunlaista musiikkia.”

“Soitin ensin rumpuja, mutta siitä ei tullut mitään. 1980-luvun alussa ostin syntetisaattorin ja aloin soittaa parissa bändissä.”

”Aloin tehdä elektronista musiikkia jo 1970-luvun lopulla. Se on aina kiinnostanut minua. Kahdeksankymmentäluvulla kuuntelin elektroakustisen ja modernin musiikin säveltäjiä. Kun sitten aloin säveltää omaa musiikkia, ajatuksenani oli yhdistää teknoelementtejä Alvin Lucierin ja Bernard Parmegianin äänimaailmoihin.”

”Vuosina 1983–1985 kuuluin industrial/noise-bändiin nimeltä Gagarin Kombinaatti. Käytimme soittimina kaikenlaisia metalliesineitä kuten jousia, ja vasaroita ja poria, mutta myös radioita, nauhalooppeja, syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Gagarin Kombinaatin jälkeen päätin ryhtyä toimimaan aktiivisemmin musiikkiskenessä, koska tajusin, että muuten homma ei etenisi mihinkään.”

”1980-luvulla Suomen skene oli aika murheellinen. Sellaiselle musiikille, jota me teimme, ei ollut paljonkaan yleisöä. Rokkipiirit olivat ahdasmielisiä, vaikka niiden kaiketi piti olla kaikkea muuta, siis hyvin suvaitsevia. Kaikki eivät tietenkään olleet ahdasmielisiä, vain useimmat. 1990-luvun alussa asiat alkoivat muuttua. Nyt asiat ovat paljon paremmin. Skene on hyvin monimuotoinen ja avarakatseinen.”

“Tapasin Ilpon (Väisänen) varmaankin vuonna 1987. Hän oli dj:nä ystävämme syntymäpäivillä ja soitti erittäin mielenkiintoista musiikkia. Oli hyvin epätavallista, että joku soitti jotakin, josta pidin. Menin juttelemaan hänen kanssaan, ja niin me tutustuimme. Hän taisi olla ensimmäinen tietämäni ihminen, joka ei pelkästään kuunnellut vaan myös soitti sellaista musiikkia. Jossain vaiheessa päätimme yrittää tehdä musiikkia yhdessä. Panasonicin ensimmäinen julkaisu tuli vuonna 1994.”

“Acid house – se koko liike, se iso juttu – alkoi vuoden 1987 lopulla tai vuonna 1988. Silloin ilmestyi sellaiseksi musiikiksi luokiteltuja biisejä, ja me pidimme ensimmäiset varastobileemme. Silloin kuulin ensimmäisen kerran esimerkiksi Tyreen Acid Overin, vuosi taisi olla 1988. Tein niitä dj-keikkoja vuoteen 1993 tai 1994 saakka. Sitten sain siitä tarpeeksi. Jouduimme usein hankaluuksiin poliisin kanssa, eikä porukassamme enää ollut kovin hyvä meininki.”

”1980- ja 1990-luvulla tein monenlaisia töitä. Olin hommissa teurastamossa ja kasvisravintolan keittiössä. Työskentelin varastomiehenä ja roskakuskina ruotsinlaivoilla, ja puhdistin yövuorossa koneita, joilla tehtiin vauvanruokaa, ja niin edelleen. Yleisesti ottaen en kuitenkaan koskaan pitänyt työn tekemisestä pelkän rahan takia. Halusin käyttää aikaani ja mieltäni johonkin kiinnostavampaan ja hyödyllisempään, kuten jonkin luomiseen tai opiskelemiseen, sen sijaan että vain myisin aikaani työnantajille.”

“Yleensä minulla on mielessäni idea tai tunne, jonka haluan luoda uudelleen musiikiksi. Useimmiten kappaleen rakentaminen alkaa oikeanlaisten soundien etsimisellä, mutta saattaa se lähteä liikkeelle myös rytmi-ideasta. Idea saattaa tulla kuuntelemastani musiikista, vaikkapa afrikkalaisesta perinnemusiikista, mutta myös monesta muusta lähteestä. Esimerkiksi Metri-levyn Twin Bleeps lähti liikkeelle siitä, kun näin liikennevaloissa välkkyviä keltaisia valoja, jotka syttyivät epäsäännöllisin välein.”

 

“Kuuntelen jatkuvasti monenlaisia juttuja. Kuuntelen paljon niin sanottua klassista musiikkia kaikilta aikakausilta keskiaikaisista moderneihin sävellyksiin. Kuuntelen myös tietynlaista hevimetallia, kuten doomia ja grindcorea, ja Kaukoidän sekä Afrikan perinnemusiikkia. Pidän kovasti vanhasta, akustisesta bluesista.”

”Katselen paljon elokuvia, ne ovat minulle tärkeä inspiraationlähde. Eivät vain äänten ja soundtrackien osalta, vaan myös visuaaliselta puolelta. Se, miten kuvaa on editoitu ja kuinka elementtejä yhdistellään, inspiroi minua. Joskus kuvista on luotu ihmeellisiä rytmejä ja sekvenssejä. Voisin mainita satoja eri kohtauksia. Yksi tuoreimmista on se Nicholas Winding Refnin Only God Forgivesin kohtaus, jossa päähenkilö ojentaa kätensä katkaistavaksi. Kun miekka lyödään alas, tulee leikkaus karaokebaariin. Myös Bela Tarrin Sátántangó on hieno. Siinä on äärettömän pitkää kuvaa, leikkauksia on vain noin varttitunnin välein.”

“Albumien tekeminen on yleensä pitkä prosessi. Tavallisesti teen paria erilaista levyä samaan aikaan, koska silloin voin ottaa työn alle aina sen, mikä missäkin tilanteessa tuntuu paremmalta.”

“Koko jutun ydin on Korg Electribe, sen efektit, sampleri ja sekvensseri. Sieltä tulevat rytmiset rakenteet, loopit ja muu sellainen. Sitten minulla on analogisyntetisaattori ja pari efektiyksikköä, ja siinäpä se. Omistan myös kustomoituja instrumentteja, mutta en ota niitä mukaan matkoille, koska ne särkyvät helposti.”

”En ole koskaan tehnyt musiikkia tietokoneella. En pidä siitä, että teos visualisoidaan näytölle erilaisilla symboleilla. Ohjelmasta riippuen niissä on erivärisiä nelikulmioita tai viivoja tai jotain, jotka liikkuvat vasemmalta oikealle. Sitten on pakko tehdä töitä visuaalisessa ympäristössä, josta ei välttämättä edes pidä. Sellainen olisi minulle vaikeaa, koska mielessäni on jotakin ihan muuta kuin sellaisia kuvia.”

“En koskaan odota ihmisiltä mitään erityistä palautetta, en edes keikoillani käyviltä. Ei ole mitään järkeä odottaa, että he ymmärtävät ja kokevat musiikin samalla tavalla kuin minä. Jokaisella on oma näkökulmansa, enkä minä voi päättää, mikä on oikea ja mikä väärä – vaikka olen tietenkin onnellinen, jos musiikki tuntuu heistä hyvältä.”

”Keikkailun kannalta maiden välillä on suuria eroja. Mitä pohjoisemmaksi menee, sitä rajoittuneempia ihmiset ovat. Ja mitä etelämpänä soittaa, sen avoimemmin ihmiset osoittavat tunteitaan. Olen esiintynyt Ateenassa monta kertaa, ja siellä meininki on melko intensiivinen. Pan Sonicin viimeinen keikka siellä oli aika kreisi. Ihmiset riehuivat ja daivasivat lavalta. Pöytämmekin meni rikki, kun yleisö kiipeili sen päälle. Se oli aika kivaa”.

”Minulle musiikissa on kyse tunteista. Mielestäni mitään absoluuttista musiikkia ei ole olemassa, vaan se on aina yhteydessä tunteisiin, ja se on tärkeää minulle. Kun kuuntelen musiikkia, minulle tärkeää on se, mitä musiikki minussa herättää. Se, mitä minä tunnen.”

“Tavoitteeni on ilmaista asioita, joita haluan ilmaista. Tunteitani, tiettyjä asioita sisimmässäni. Jos minusta tuntuu, että musiikki sanoo sen, mitä haluan sano, niin olen saanut aikaiseksi sen mitä halusin. Musiikki on minulle tapa ilmaista itseäni.”

Mika Vainion kotisivu
Corporate 09 SoundCloud

Lainausten alkuperäiset lähteet:

Cargo Collective
Sähkö 20 Years Special Anniversary Interview with Mika Vainio & Tommi Grönlund

The Quietus
Alternatiing Currents

Secret Thirteen
Mika Vainio talks about major influences, early industrial roots and the creative power of thunderstorms

Bloggo Mentale
Mika Vainio interview

Cyclic defrost
Interview by Bob Baker Fish

Jumissa mahdollisuuksien vilinässä – Tiisu teki albumin elämästä, joka ei etene

Kun Tiisu julkaisi ensialbuminsa Elämän koulun syksyllä 2015, sille soviteltiin suomirockin pelastajan manttelia. Helsinkiläisyhtyeen toinen albumi Tänne ei jää kukaan (Sony, 2017) esittelee entistä kypsemmän ja vakavamman bändin, joka pureutuu elämässä jumittumisen ja etenemisen teemoihin.

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (2017).

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (Sony Music Entertainment, 2017).

Henrik Illikainen, yhtyeesi Tiisun Tänne ei jää kukaan -levyn julkaisujuhla järjestettiin vanhassa kotikaupungissasi Somerolla. Millainen kokemus se oli?
– Se oli hurja päivä. 27 tuntia valveilla putkeen ja seuraavana aamuna tv-esiintyminen. Keikka oli paikallisessa monitoimihallissa, jossa soittamisesta unelmoin aikoinaan liikuntatunneilla. Se ilta oli kiitos ja kumarrus menneisyydelle. Parin tunnin konsertin jälkeen kipitin paikallisbaariin vanhan yhtyeeni Kärkyn viimeiselle keikalle. Sitten tunteikkaan päivän jälkeen samoilla silmillä Aamu-tv:n haastatteluun!

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Tuliko keikalle tärkeitä ihmisiä elämäsi varrelta?
– Siellä näki lapsenvahteja, sukulaisia ja vanhoja koulutovereita, ja Somero oli muutenkin vahvasti edustettuna kaupunginjohtajaa myöten. Suurimmat idolini nousivat lavalle kanssamme: ylä-asteen opettajani Katriina Jaatinen johti kuoroa taustallamme, ja ala-asteen musiikinopettajani Kari Luoto ja kitaraopettajani Vesa Toukkari soittivat kanssamme encorena maailman parhaan biisin, Baddingin Valot. Meidät juonsi lavalle paikallisbaari Hämeenportin pitäjä Jaska Sévon, joka vuonna 2008 päästi minut sinne ensimmäiselle keikalleni Haloo Helsingin lämppäriksi.

Millaista oli kasvaa Somerolla?
– Siellä oli turvallista. Ehkä se johtuu pienen kaupungin viattomuudesta. Harvat laitapuolen kulkijatkin olivat harmittomia. Vaikka oli nakkikioskitappeluita ja vaikka olimme isojen poikien lumipesulistalla, kovin pahoja seurauksia ei osannut pelätä. Tärkeintä oli se, että oli oikeanlaisten ihmisten ympäröimä. Minulla oli turvallinen koti äidin kanssa ja ystäväporukka, jonka kanssa oltiin yhdessä erilaisia. Oli myös kannustavia aikuisia tukemassa harrastustoimintaa.

Tänne ei jää kukaan -albumin nimi viittaa kotikaupungista pois muuttamiseen. Oliko sinulle aikoinaan selvää, että lähdet pois Somerolta?
– En lapsena tai varhaisnuoruudessanikaan miettinyt, että muuttaminen kuuluisi asiaan. Mietin vain, että kun olen täyttänyt kaksikymmentä, olen tehnyt levyn ja soitan bändissä. Musiikinopettajani Katriina Jaatinen sanoi, että minun pitäisi hakea Sibelius-lukioon Helsinkiin ja että sieltä voisin saada bänditoverit. Sillä mielellä sinne 16-vuotiaana muutinkin, siis perustamaan bändin.

Asut edelleen Helsingissä. Millainen suhde sinulla on entiseen kotikaupunkiisi?
– Etäisyyden ja ajan kulumisen myötä näen Someron ankeat ja hienot puolet selvemmin. Olen alkanut tunnistaa tyypit, jotka tulevat jäämään kaupunkiin jumiin loppuiäkseen. Somerolla on kuitenkin paljon hienoja ja poikkeuksellisia piirteitä. Se on kuntaliitokset väistellyt pieni gallialainen kylä, jonka persoonallisessa keskustassa on yllättävän monipuolista yritys- ja kulttuuritoimintaa. Somerolla kiteytyy vastentahtoinen pienuus ja kämäisyys, jota kuitenkin rakastan.

Tänne ei jää kukaan -levyn kantava teema on pikkukaupunkielämää yleisempi. Laulat uusissa biiseissäsi ihmisistä, jotka kokevat olevansa jumissa. Mitä heille on tapahtunut?
– Heidän elämänsä ei etene ja he tyytyvät näyttelemään hutaisten käsikirjoitettua näytelmää. Heidän ympärillään kuitenkin vilisee mahdollisuuksia, joiden avulla he voisivat nykäistä itsensä ylös. Jotkut tarttuvat niihin, jotkut eivät.

Olet luonnehtinut Tiisun toista albumia vakavammaksi levyksi kuin debyytti Elämän koulu. Onko Tänne ei jää kukaan ihmiskohtalotarinoineen synkkä levy?
– Sävy on melko optimistinen, kuten toiseksi viimeinen raita Pusuttelemaan osoittaa. Yksi pusu tai oikeanlainen katse voi pelastaa ihmisen synkimmästäkin pohjasta ja sytyttää hänet kirkkaimpaan elonliekkiin. Tietyllä tapaa levy kertoo myös hyväksynnän kaipuusta.

Ensimmäisen albuminne ilmestyessä puhuttiin, että Tiisu voisi pelastaa kaavoihinsa kangistuneen suomirockin omaperäisyydellään ja luovuudellaan. Millaista on mielestäsi hyvä suomirock?
– Legendaarisimpien suomirockyhtyeiden musiikki on melko outoa, ja bändit ovat myös olleet keskenään aika erilaisia. On mielenkiintoista ajatella, miksi ihmiset ylipäänsä kaipaavat suomirockin pelastajaa. Onko siihen syynä itse musiikkityyli, siis suomeksi laulettu rock? Oikeilla soittimilla soitettua musiikkia kaivataan toki aina, ja yhtyeet ovat kiehtovia palvonnan kohteita.

Ehkä Tiisun musiikissa on jotakin, mitä kotimaisen musiikkiin kaivataan. Outoutta ja aitoutta.
– Nykyajan valtavirta-artistit vaikuttavat itsetietoisilta ja kiiltokuvamaisilta, koska ovat somen ja muun kautta koko ajan tarkkailun alaisina. Siitä tulee mieleen tilanne, jossa joku painaa ystävänsä kerrostalo-asunnon ovisummeria tietämättä, että asukkaalla on kameran kautta näköyhteys ovelle. Vieras odottaa oven avautumista kärsimättömänä ja naama kiukkuun kallellaan. Kun hänelle sanoo: ”Hei, mä muuten nään sut”, ihmisen koko olemus muuttuu ja kasvoille vääntyy pakoitettu hymy. Tuolta monet nykyartistit somessa tuntuvat, muttä ei siitä kannata heitä syyttää. Sellainen on somen luonne.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jukka Junttila dokumentoi vallankumouksen – punkvuosi ’77 kirjaksi

1977 – Punkvallankumous!

Jukka Junttila (s. 1959) oli 17-vuotias, kun punk muutti hänen elämänsä. Silloin elettiin vuotta 1977, ja punk muutti paljon muutakin. Tänä vuonna punk juhlii nelikymppisiään, ja kulttuurinjäristyksen positiivisia vaikutuksia mittaillaan edelleen. Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous on yhteenveto vallankumouksen vuodesta.

Jukka Junttila.

Jukka Junttila.

Jukka Junttila, kirjasi 1977 – Punkvallankumous ilmestyi äskettäin. Millaisia tuntemuksia se herätti?
– Alkuinnostuksen jälkeen olin lähinnä helpottunut. Kun en ole kirjailija, vuoden mittainen tekoprosessi oli aika vieras. Kun kirja oli vihdoin käsissäni, tajusin, että se valmistui sittenkin, ja että siitä tuli aika hieno.

Ennen kirjaa teit 1977-nimistä fanzinea. Miten seiskaseiskaprojekti alkoi?
– Olin kyllästynyt nettilehtiin. Niissä oli hyviä artikkeleja, mutta ei useinkaan selkeää kokonaisuutta, josta olisi mielellään lukenut useita artikkeleita. Mietiskelin, että tarvittaisiin sellaisia hienoja pienlehtiä kuin Hilse, Ripple ja Mutiny olivat.
– Pyörittelin ajatusta ja totesin, että kai sitä voisi vielä yhtä pienlehteä tehdä. En ole niin hyvin nykypäivän musiikissa kiinni, että olisi tuntunut omalta tehdä lehteä siitä. Päätin valita fanzinen aiheeksi vuoden 1977, joka oli minulle äärimmäisen tärkeä.

Kuinka lehdestä edettiin kirjaan?
– Kun fanzinea oli ilmestynyt pari numeroa, lukijat alkoivat kysellä, tuleeko siitä joskus kirja. Mietin hetken ja päätin kokeilla kepillä jäätä. Lähetin nipun lehtiä näytteeksi Like Kustannukselle ja kysyin, tehtäisiinkö kirja. Vastaus oli ”totta kai”, ja sitten se oli menoa. Siinä vaiheessa hiukan hirvitti, koska valmiina oli vasta muutama ensimmäinen kuukausi.

Millaista työtä kirjan koostaminen oli?
– Suurin osa materiaalista oli valmiina tietokoneellani. Tärkein osa sitä oli Figure Head -pienlehti, jota tein 80-luvun lopulla. Myös kirjoja ja lehtiä oli kertynyt vuosien varrella. Koostaminen oli hallussani olevan materiaalin läpikäyntiä ja erilaisten tiedonmurusten tarkistelua.

Miten fanzinet ja kirjasi eroavat toisistaan?
– Jokainen fanzinen numero kattaa vuoden 1977 yhden viikon tapahtumat. Puolet lehdestä on päiväkirjamaista materiaalia. Toinen puoli sisältää artikkeleja viikon tapahtumiin liittyvistä bändeistä, henkilöistä, paikoista ja vastaavista.
– Kirjasta jätettiin pois erilliset artikkelit, ja päiväkirjaosuudesta mukaan kelpuutettiin mielenkiintoisin kolmannes. Keikkaluettelot ja -tiedot jätettiin pois, samoin pitkät biisilistat. Tarkoitus oli tehdä helposti luettava ja selkeä kokonaisuus, joka valottaa asioiden järjestyksen ja tärkeyden. Mielestäni tässä onnistuttiin.

Olet kirjoittanut kirjoja aiemminkin mutta julkaissut ne punkmeiningillä itse. Millaista oli työskennellä ulkopuolisen kustantajan kanssa?
– Hiukan stressaavaa, koska prosessi oli pitkä. Punkmeininkini suhteen olet oikeassa. Minulla ei ole tapana hioa tekemisiäni kovinkaan paljon. Olen mennyt enemmänkin ”kerralla purkkiin” -asenteella. Kustantajan myötä mukaan tuli pari hiomiskierrosta lisää. Ne paransivat lopputulosta mutta tuntuivat silti kovin vierailta.

Jukka Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous julkaistiin alkuvuodesta 2017. Junttilan mielestä punk on ytimekkäimmillään singlellä.

Jukka Junttilan kirja 1977 – Punkvallankumous julkaistiin alkuvuodesta 2017. Junttilan mielestä punk on ytimekkäimmillään singlellä.

Opitko itse mitään vuodesta 1977?
– Yhtä sun toista. Löysin paljon tietoa varsinkin ranskapunkin synnystä. Iso osa siitä tosin ei mahtunut mukaan kirjaan, koska Ranskassa tapahtui paljon jo vuonna 1976. Punk syntyi kolmessa maassa suunnilleen samaan aikaan mutta aivan eri lähtökohdista; USA:ssa, Iso-Britanniassa ja Ranskassa. Australiassakin oli jo vuonna 1976 kaksi bändiä – Radio Birdman ja The Saints – mutta ei sellaista skeneä, että sitä voisi pitää yhtenä punkin syntypaikkana.

Ulottuiko punkvallankumous Suomeen jo vuonna 1977?
– Punk oli Suomessa tuontitavaraa. Omaa protopunkosastoa maassamme ei juuri ollut, eikä varsinkaan siitä syntynyttä skeneä. Punk saapui Suomeen toden teolla vuonna 1977, kun Epe’s alkoi tuoda maahan punklevyjä. Soundi-lehti alkoi julkaista yhä enemmän juttuja punklevyistä ja -bändeistä. Loppuvuodesta 1977 lehden pääsisältö oli jo punkkia. Samana vuonna Ramones tuotiin Suomeen.
– Kaikki tuo osoitti, että hommia voi tehdä itse eikä se mitään virtuositeettia edellytä. Sen myötä porukka aktivoitui. Sitä tapahtui todella paljon vuoden 1977 loppupuolella: bändejä perustettiin, Poko Rekords perustettiin, ensimmäinen Hilse ilmestyi ja niin edelleen. Varsinaista satoa alettiin kuitenkin korjata vasta vuonna 1978, jota pidän suomipunkin ensimmäisenä merkittävänä vuotena.

Miten punkin käsite on muuttunut?
– Punk oli alun perin erittäin löyhä termi. Se ei tarkoittanut samaa kuin nyt, vaan oli lähempänä nykyistä alternative-termiä. Varsinkin Jenkeissä ja Ranskassa punkin alle niputettiin monenlaista valtavirrasta poikkeavaa ja kapinallista kamaa, vaikka bändit kuulostivat erilaisilta. Mitä musiikillista yhteistä on vaikkapa Televisionilla, Blondiella tai Suicidella? Kaikki ne kuitenkin laskettiin punkbändeiksi. Alussa punkissa oli alagenre nimeltään punkrock, johon kuuluivat äänekkäät ja nopeat bändit kuten Ramones ja Dead Boys.

´77-punk on oma tyylisuuntansa. Miten määrittelet sen?
– Se on myöhempinä aikoina vakiintunut käsite, joka tarkoittaa positiivisessa mielessä aavistuksen kömpelöä ja älyttömällä asenteella tehtyä kamaa, jossa tekemisen meiningillä korjataan mahdolliset tekniset puutteet. Pienet budjetit tuovat soundiin ripauksen lo-fi-estetiikkaa.

Sinulla on oma levy-yhtiö Hiljaiset levyt. Näkyykö punkin ideologia sen toiminnassa?
– Näkyy, monellakin tavalla. Suurin osa bändeistä on selvästi punk. Tekeminen on vahvasti DIY- eli tee se itse -henkistä, ja talkoomentaliteettia löytyy. Asioiden dokumentointi on tärkeämpää kuin niiden hiominen isoa yleisöä varten, ja autenttisuus pyritään säilyttämään. Julkaisuja ei valita pohtimalla myyntimääriä vaan sitä, onko hommassa pointti, joka oikeuttaa sen tekemisen. Punk on minulle yhteisöllinen juttu, joten julkaisuilla esiintyvien tyyppien olisi suotavaa olla samanhenkisiä ja jollain lailla tuttuja, vaikka ei välttämättä kavereita.

Mitä punk on jättänyt jälkipolville?
– Punk osoittaa olemassaolollaan, että ”sinäkin voit tehdä tällaista”. Siinä on oma estetiikkansa ja itse tekemisen kulttuuri, joka viehättää aina uusia sukupolvia.

Jukka Junttilan lempipunksinglet

– Single on rockin ehdoton peruselementti – kaksi hyvää biisiä ja bonuksena komeat kannet. Bändit ovat aakkosjärjestyksessä.

The Adverts: Gary Gilmore’s Eyes / Bored Teenagers
The Boys: First Time // Watcha Gonna Do / Turning Grey
Buzzcocks: Spiral Scratch EP
The Clash: White Riot / 1977
The Damned: Neat Neat Neat // Stab Yor Back / Singalonga Scabies
The Desperate Bicycles: Smokescreen / Handlebars // Smokescreen / Handlebars
Devo: Mongoloid / Jocko Homo
The Jam: In The City / Takin’ My Love
Johnny Thunders & The Heartbreakers: Chinese Rocks / Born To Lose
Larry Wallis: Police Car / On Parole
Métal Urbain: Panik / Lady Coca Cola
Penetration: Don’t Dictate / Money Talks
Plastic Bertrand: Ça Plane Pour Moi / Pogo Pogo
Ramones: Sheena Is A Punk Rocker / Commando
The Rezillos: Can’t Stand My Baby / I Wanna Be Your Man
Sex Pistols: Pretty Vacant / No Fun
Talking Heads: Psycho Killer // Psycho Killer (Version Two) / I Wish You Wouldn’t Say That
Wire: Mannequin // Feeling Called Love / 12XU
Wreckless Eric: Whole Wide World / Semaphore Signals
X-Ray Spex: Oh Bondage Up Yours! / I Am A Cliché

Ari Väntänen

Mira Luoti teki soolodebyytin – Tunnelivisio loi tien pois varjoista

Haastattelussa uutta uraa luova Mira Luoti

Lokakuussa 2013, kun PMMP poistui lavalta viimeisen kerran, Mira Luoti ei vielä tiennyt alkavansa sooloartistiksi. Hänen ajatuksenaan oli elää vaihteeksi itselleen.

Mutta elämää ei voi suunnitella. Lähipiirissä tapahtuneiden sairastumisten ja muiden elämänmuutosten vuoksi uusi aikakausi alkoi synkeissä merkeissä. Kaiken ikävän keskellä musiikki alkoi houkutella laulajaa luokseen kuin turvasatama.

Tunnelivisio – silmät avaava tutkimusmatka

Syksyllä 2016 ilmestyi Mira Luotin (s. 1978) ensimmäinen sooloalbumi Tunnelivisio (Sony Music). Laulajattaren mielenmaiseman on maalannut musiikiksi Pariisin Kevät -yhtyeen Arto Tuunela, joka on tuottanut levyn ja kirjoittanut sen kappaleet.

Mira Luoti: Tunnelivisio (2016).

Mira Luoti: Tunnelivisio (2016).

Musta laatikko -avausraidan rutiseva kitarariffi määrittää yleisen linjan heti kättelyssä: modernia poprockia, jossa on vaikutteita elektronisesta musiikista ja post-punkista. Lempeän Puhu mulle hulluudesta -kappaleenkin sisältävä soolodebyytti ei ole kauttaaltaan synkkä levy, mutta sen päällä häilyy pitkiä varjoja.

Mira Luoti, olet juuri julkaissut ensimmäisen sooloalbumisi Tunnelivision. Millaista sen tekeminen oli?
– Asiat eivät menneet käsikirjoituksen mukaan. Se oli henkisesti tosi raskasta aikaa, eikä mun alun perin ollut tarkoitus tehdä levyä ollenkaan. Loppujen lopuksi musiikista kuitenkin tuli voimavara. Siitä saatu ilo oli palkinto, jonka voimalla jaksoin jatkaa.

Miten yhteistyönne Arto Tuunelan kanssa alkoi?
– Se lähti minun ja Arton ystävyydestä. Arvostan häntä valtavasti, ja sama tunne on välittynyt molempiin suuntiin. Arto myös tuntee taustani hyvin. Kaikki se johti uuden musiikin tekemiseen. Me edettiin treffit kerrallaan ja katsottiin, mihin tie vie, ilman mitään sen kummempia suunnitelmia.

Mikä sai mielesi muuttumaan levyn tekemisestä?
– Arto, joka luotti minuun myös heikkoina hetkinäni. Ilmoitin aina välillä, että en jatka enää enkä pysty tähän. Sellaisina päivinä hän kutsui minut kahville juttelemaan ja parantamaan maailmaa. Arto muistutti mua siitä, miten paljon nautin keikoista ja miten tärkeätä musiikki on. Kaikki tuntui epätodelliselta vielä silloinkin, kun meillä oli koossa levyllinen biisejä. Elin kuin sumussa, mutta silti piti tehdä asioita. Alkaa kasata uutta bändiä ja niin edelleen.

Olet keikkaillut tänä vuonna kokoonpanolla, johon kuuluvat kitaristi Jaakko Murros, basisti Mikko Määttä, rumpali Jaakko Jakku ja Sofia Tarkkanen, jonka vastuulla ovat laulu, koskettimet, viulu ja mandoliini. Millaista oli jättää taakseen PMMP:n pitkään yhdessä työskennellyt ryhmä ja koota uusi?
– Jaakko, valomies ja monitorimiksaaja ovat tuttuja PMMP:n ajoilta. Muutkin tiesin kyllä, mutta emme olleet soittaneet yhdessä. Mehän lähdettiin keikoille heti, kun ensimmäinen sinkku oli ilmestynyt. Se tuntui aika rohkealta. Tilanne oli kutkuttava ja jännittävä kaikille, mutta meillä on kasassa kova pumppu.

Olet esiintynyt myös musikaaleissa ja televisio-ohjelmissa. Onko sinulla tällä hetkellä työn alla sellaisia projekteja?
– Olen tehnyt jotain lyhyempiä juttuja, mutta koska olen ollut lapsen kanssa kotona, en ole voinut sitoutua mihinkään pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä bändi ja musiikki vievät paljon aikaa. Me aletaan pikkuhiljaa työstää uutta matskua, ja siinä on puuhaa kerrakseen.

Vanhan bändin varjo on pitkä: PMMP kummittelee taustalla, kun puhutaan sinun tai Paula Vesalan soololevyistä, joita vieläpä verrataan toisiinsa. Toivoisitko, että PMMP unohdettaisiin?
– En! Sehän olisi ihan kauheaa! PMMP oli hieno yhteinen juttu. Sen jälkeen me lähdettiin Paulan kanssa tekemään erilaisia asioita, ja se tapahtui ihan luonnollisesti. Nyt me seurataan toistemme tekemisiä ylpeinä.

Joko PMMP:n jälkeinen elämä on asettunut uomaansa?
– Joo. Tunnelivision tekeminen oli hirveän terapeuttista. Sen kautta sai käsiteltyä asioita ja ajatuksia. Tunnen olevani jo aivan eri ihminen kuin vielä levyn tekemisen loppuvaiheessa. Tämä on ollut silmät avaava ajanjakso, tutkimusmatka minuun itseeni. Olen odottanut tätä elämänvaihetta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Mira Luoti kotisivu

Levyhyllyt:
Mira Luoti
Tunnelivisio (2016)

PMMP
Kuulkaas enot! (2003)
Kovemmat kädet (2005)
Leskiäidin tyttäret (2006)
Puuhevonen (2007)
Veden varaan (2009)
Rakkaudesta (2012)
Matkalaulu (2013)

Lue lisää:
Björklid, Kalle: PMMP – vaahtopäät, 218 sivua. (Like, 2010).
Muukka, Aku-Axel: PMMP – koko show, 117 sivua. (Docendo, 2014).
Vesala, Paula & Luoti, Mira, & Ylönen, Hanna & Kostiainen, Pasi: PMMP, 218 sivua. (Like, 2008).

Tuomas Pelttari, toim.