Mika Vainio on poissa, musiikki elää ikuisesti

Kokeellisen elektronisen musiikin mestari Mika Vainio kuoli tapaturmaisesti huhtikuun 12. päivänä 2017. Hän oli 53-vuotias.

Mika Vainio. Kuva: Joséphine Michel.

Mika Vainio. Kuva: Joséphine Michel.

Vainion mittavan uran tunnetuin yhtye oli minimalistista avantgarde-elektroa soittanut Panasonic, joka vaihtoi nimensä Pan Soniciksi vuonna 1998. Duo teki seitsemän albumia vuosina 1995–2010. Vainio on julkaissut musiikkia myös omalla nimellään sekä muun muassa nimillä Ø, Corporate 09 ja Tekonivel. Aikoinaan hän oli mukana uraauurtavassa Hyperdelic Housersissa, joka järjesti rave-tapahtumia.

Tuotteliaan artistin diskografiasta löytyy lukuisia yhteislevytyksiä. Vainion yhteistyökumppaneita olivat muun muassa Sunn O))):n Stephen O’Malley, ranskalainen Franck Vigroux sekä Suiciden Alan Vega. Yksi hänen tunnetuimmista töistään on remix-versio Björkin Headphonesista. Levytysten ja live-esiintymisten lisäksi Vainion musiikki on soinut elokuvissa ja taide-installaatioissa.

Mika Vainion perinnöksi jää laaja tuotanto, joka inspiroi elektronisen musiikin tekijöitä kautta maailman, 90-luvulta kauas tulevaisuuteen.

Mika Vainio keskittyi mieluummin musiikin tekemiseen kuin siitä puhumiseen, mutta internetistä löytyy muutamia hänen haastattelujaan. Tähän artikkeliin on koottu Vainion ajatuksia elämästä, inspiraatiosta, työstä ja musiikista.

”Ensimmäiset kymmenen vuotta asuin Helsingissä. Sitten perheemme muutti Lappiin. Asuttuamme siellä pari vuotta palasimme etelään, Turkuun, ja siellä olen viettänyt suurimman osan elämääni. 1990-luvulta lähtien olen asunut eri paikoissa, kuten Lontoossa. Barcelonassa ja Berliinissä.”

“Minulla on kaksi muistoa musiikista ajalta, kun olin noin kolmevuotias. Eräänä iltana isä toi kotiin Beatlesin uuden albumin Revolverin (1966). Kuuntelimme sitä yhdessä. Toinen muisto on isän rikkinäinen akustinen kitara, jolla sain leikkiä. Soitin sitä hakkaamalla kieliä lusikalla. Sitten aloin kuunnella isän levyjä. 1970-luvun lopulla aloin löytää myös muunlaista musiikkia.”

“Soitin ensin rumpuja, mutta siitä ei tullut mitään. 1980-luvun alussa ostin syntetisaattorin ja aloin soittaa parissa bändissä.”

”Aloin tehdä elektronista musiikkia jo 1970-luvun lopulla. Se on aina kiinnostanut minua. Kahdeksankymmentäluvulla kuuntelin elektroakustisen ja modernin musiikin säveltäjiä. Kun sitten aloin säveltää omaa musiikkia, ajatuksenani oli yhdistää teknoelementtejä Alvin Lucierin ja Bernard Parmegianin äänimaailmoihin.”

”Vuosina 1983–1985 kuuluin industrial/noise-bändiin nimeltä Gagarin Kombinaatti. Käytimme soittimina kaikenlaisia metalliesineitä kuten jousia, ja vasaroita ja poria, mutta myös radioita, nauhalooppeja, syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Gagarin Kombinaatin jälkeen päätin ryhtyä toimimaan aktiivisemmin musiikkiskenessä, koska tajusin, että muuten homma ei etenisi mihinkään.”

”1980-luvulla Suomen skene oli aika murheellinen. Sellaiselle musiikille, jota me teimme, ei ollut paljonkaan yleisöä. Rokkipiirit olivat ahdasmielisiä, vaikka niiden kaiketi piti olla kaikkea muuta, siis hyvin suvaitsevia. Kaikki eivät tietenkään olleet ahdasmielisiä, vain useimmat. 1990-luvun alussa asiat alkoivat muuttua. Nyt asiat ovat paljon paremmin. Skene on hyvin monimuotoinen ja avarakatseinen.”

“Tapasin Ilpon (Väisänen) varmaankin vuonna 1987. Hän oli dj:nä ystävämme syntymäpäivillä ja soitti erittäin mielenkiintoista musiikkia. Oli hyvin epätavallista, että joku soitti jotakin, josta pidin. Menin juttelemaan hänen kanssaan, ja niin me tutustuimme. Hän taisi olla ensimmäinen tietämäni ihminen, joka ei pelkästään kuunnellut vaan myös soitti sellaista musiikkia. Jossain vaiheessa päätimme yrittää tehdä musiikkia yhdessä. Panasonicin ensimmäinen julkaisu tuli vuonna 1994.”

“Acid house – se koko liike, se iso juttu – alkoi vuoden 1987 lopulla tai vuonna 1988. Silloin ilmestyi sellaiseksi musiikiksi luokiteltuja biisejä, ja me pidimme ensimmäiset varastobileemme. Silloin kuulin ensimmäisen kerran esimerkiksi Tyreen Acid Overin, vuosi taisi olla 1988. Tein niitä dj-keikkoja vuoteen 1993 tai 1994 saakka. Sitten sain siitä tarpeeksi. Jouduimme usein hankaluuksiin poliisin kanssa, eikä porukassamme enää ollut kovin hyvä meininki.”

”1980- ja 1990-luvulla tein monenlaisia töitä. Olin hommissa teurastamossa ja kasvisravintolan keittiössä. Työskentelin varastomiehenä ja roskakuskina ruotsinlaivoilla, ja puhdistin yövuorossa koneita, joilla tehtiin vauvanruokaa, ja niin edelleen. Yleisesti ottaen en kuitenkaan koskaan pitänyt työn tekemisestä pelkän rahan takia. Halusin käyttää aikaani ja mieltäni johonkin kiinnostavampaan ja hyödyllisempään, kuten jonkin luomiseen tai opiskelemiseen, sen sijaan että vain myisin aikaani työnantajille.”

“Yleensä minulla on mielessäni idea tai tunne, jonka haluan luoda uudelleen musiikiksi. Useimmiten kappaleen rakentaminen alkaa oikeanlaisten soundien etsimisellä, mutta saattaa se lähteä liikkeelle myös rytmi-ideasta. Idea saattaa tulla kuuntelemastani musiikista, vaikkapa afrikkalaisesta perinnemusiikista, mutta myös monesta muusta lähteestä. Esimerkiksi Metri-levyn Twin Bleeps lähti liikkeelle siitä, kun näin liikennevaloissa välkkyviä keltaisia valoja, jotka syttyivät epäsäännöllisin välein.”

 

“Kuuntelen jatkuvasti monenlaisia juttuja. Kuuntelen paljon niin sanottua klassista musiikkia kaikilta aikakausilta keskiaikaisista moderneihin sävellyksiin. Kuuntelen myös tietynlaista hevimetallia, kuten doomia ja grindcorea, ja Kaukoidän sekä Afrikan perinnemusiikkia. Pidän kovasti vanhasta, akustisesta bluesista.”

”Katselen paljon elokuvia, ne ovat minulle tärkeä inspiraationlähde. Eivät vain äänten ja soundtrackien osalta, vaan myös visuaaliselta puolelta. Se, miten kuvaa on editoitu ja kuinka elementtejä yhdistellään, inspiroi minua. Joskus kuvista on luotu ihmeellisiä rytmejä ja sekvenssejä. Voisin mainita satoja eri kohtauksia. Yksi tuoreimmista on se Nicholas Winding Refnin Only God Forgivesin kohtaus, jossa päähenkilö ojentaa kätensä katkaistavaksi. Kun miekka lyödään alas, tulee leikkaus karaokebaariin. Myös Bela Tarrin Sátántangó on hieno. Siinä on äärettömän pitkää kuvaa, leikkauksia on vain noin varttitunnin välein.”

”Albumien tekeminen on yleensä pitkä prosessi. Tavallisesti teen paria erilaista levyä samaan aikaan, koska silloin voin ottaa työn alle aina sen, mikä missäkin tilanteessa tuntuu paremmalta.”

”Koko jutun ydin on Korg Electribe, sen efektit, sampleri ja sekvensseri. Sieltä tulevat rytmiset rakenteet, loopit ja muu sellainen. Sitten minulla on analogisyntetisaattori ja pari efektiyksikköä, ja siinäpä se. Omistan myös kustomoituja instrumentteja, mutta en ota niitä mukaan matkoille, koska ne särkyvät helposti.”

”En ole koskaan tehnyt musiikkia tietokoneella. En pidä siitä, että teos visualisoidaan näytölle erilaisilla symboleilla. Ohjelmasta riippuen niissä on erivärisiä nelikulmioita tai viivoja tai jotain, jotka liikkuvat vasemmalta oikealle. Sitten on pakko tehdä töitä visuaalisessa ympäristössä, josta ei välttämättä edes pidä. Sellainen olisi minulle vaikeaa, koska mielessäni on jotakin ihan muuta kuin sellaisia kuvia.”

“En koskaan odota ihmisiltä mitään erityistä palautetta, en edes keikoillani käyviltä. Ei ole mitään järkeä odottaa, että he ymmärtävät ja kokevat musiikin samalla tavalla kuin minä. Jokaisella on oma näkökulmansa, enkä minä voi päättää, mikä on oikea ja mikä väärä – vaikka olen tietenkin onnellinen, jos musiikki tuntuu heistä hyvältä.”

”Keikkailun kannalta maiden välillä on suuria eroja. Mitä pohjoisemmaksi menee, sitä rajoittuneempia ihmiset ovat. Ja mitä etelämpänä soittaa, sen avoimemmin ihmiset osoittavat tunteitaan. Olen esiintynyt Ateenassa monta kertaa, ja siellä meininki on melko intensiivinen. Pan Sonicin viimeinen keikka siellä oli aika kreisi. Ihmiset riehuivat ja daivasivat lavalta. Pöytämmekin meni rikki, kun yleisö kiipeili sen päälle. Se oli aika kivaa”.

”Minulle musiikissa on kyse tunteista. Mielestäni mitään absoluuttista musiikkia ei ole olemassa, vaan se on aina yhteydessä tunteisiin, ja se on tärkeää minulle. Kun kuuntelen musiikkia, minulle tärkeää on se, mitä musiikki minussa herättää. Se, mitä minä tunnen.”

“Tavoitteeni on ilmaista asioita, joita haluan ilmaista. Tunteitani, tiettyjä asioita sisimmässäni. Jos minusta tuntuu, että musiikki sanoo sen, mitä haluan sano, niin olen saanut aikaiseksi sen mitä halusin. Musiikki on minulle tapa ilmaista itseäni.”

Mika Vainion kotisivu
Corporate 09 SoundCloud

Lainausten alkuperäiset lähteet:

Cargo Collective
Sähkö 20 Years Special Anniversary Interview with Mika Vainio & Tommi Grönlund

The Quietus
Alternatiing Currents

Secret Thirteen
Mika Vainio talks about major influences, early industrial roots and the creative power of thunderstorms

Bloggo Mentale
Mika Vainio interview

Cyclic defrost
Interview by Bob Baker Fish

Jumissa mahdollisuuksien vilinässä – Tiisu teki albumin elämästä, joka ei etene

Kun Tiisu julkaisi ensialbuminsa Elämän koulun syksyllä 2015, sille soviteltiin suomirockin pelastajan manttelia. Helsinkiläisyhtyeen toinen albumi Tänne ei jää kukaan (Sony, 2017) esittelee entistä kypsemmän ja vakavamman bändin, joka pureutuu elämässä jumittumisen ja etenemisen teemoihin.

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (2017).

Tiisu: Tänne ei jää kukaan (Sony Music Entertainment, 2017).

Henrik Illikainen, yhtyeesi Tiisun Tänne ei jää kukaan -levyn julkaisujuhla järjestettiin vanhassa kotikaupungissasi Somerolla. Millainen kokemus se oli?
– Se oli hurja päivä. 27 tuntia valveilla putkeen ja seuraavana aamuna tv-esiintyminen. Keikka oli paikallisessa monitoimihallissa, jossa soittamisesta unelmoin aikoinaan liikuntatunneilla. Se ilta oli kiitos ja kumarrus menneisyydelle. Parin tunnin konsertin jälkeen kipitin paikallisbaariin vanhan yhtyeeni Kärkyn viimeiselle keikalle. Sitten tunteikkaan päivän jälkeen samoilla silmillä Aamu-tv:n haastatteluun!

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Henrik Illikaisen (kolmas vasemmalta) johtama Tiisu julkaisi toisen albuminsa keväällä 2017. Elämän koulu (2015) sai jatkoa levystä Tänne ei jää kukaan. Kuva: Kerttu Malinen.

Tuliko keikalle tärkeitä ihmisiä elämäsi varrelta?
– Siellä näki lapsenvahteja, sukulaisia ja vanhoja koulutovereita, ja Somero oli muutenkin vahvasti edustettuna kaupunginjohtajaa myöten. Suurimmat idolini nousivat lavalle kanssamme: ylä-asteen opettajani Katriina Jaatinen johti kuoroa taustallamme, ja ala-asteen musiikinopettajani Kari Luoto ja kitaraopettajani Vesa Toukkari soittivat kanssamme encorena maailman parhaan biisin, Baddingin Valot. Meidät juonsi lavalle paikallisbaari Hämeenportin pitäjä Jaska Sévon, joka vuonna 2008 päästi minut sinne ensimmäiselle keikalleni Haloo Helsingin lämppäriksi.

Millaista oli kasvaa Somerolla?
– Siellä oli turvallista. Ehkä se johtuu pienen kaupungin viattomuudesta. Harvat laitapuolen kulkijatkin olivat harmittomia. Vaikka oli nakkikioskitappeluita ja vaikka olimme isojen poikien lumipesulistalla, kovin pahoja seurauksia ei osannut pelätä. Tärkeintä oli se, että oli oikeanlaisten ihmisten ympäröimä. Minulla oli turvallinen koti äidin kanssa ja ystäväporukka, jonka kanssa oltiin yhdessä erilaisia. Oli myös kannustavia aikuisia tukemassa harrastustoimintaa.

Tänne ei jää kukaan -albumin nimi viittaa kotikaupungista pois muuttamiseen. Oliko sinulle aikoinaan selvää, että lähdet pois Somerolta?
– En lapsena tai varhaisnuoruudessanikaan miettinyt, että muuttaminen kuuluisi asiaan. Mietin vain, että kun olen täyttänyt kaksikymmentä, olen tehnyt levyn ja soitan bändissä. Musiikinopettajani Katriina Jaatinen sanoi, että minun pitäisi hakea Sibelius-lukioon Helsinkiin ja että sieltä voisin saada bänditoverit. Sillä mielellä sinne 16-vuotiaana muutinkin, siis perustamaan bändin.

Asut edelleen Helsingissä. Millainen suhde sinulla on entiseen kotikaupunkiisi?
– Etäisyyden ja ajan kulumisen myötä näen Someron ankeat ja hienot puolet selvemmin. Olen alkanut tunnistaa tyypit, jotka tulevat jäämään kaupunkiin jumiin loppuiäkseen. Somerolla on kuitenkin paljon hienoja ja poikkeuksellisia piirteitä. Se on kuntaliitokset väistellyt pieni gallialainen kylä, jonka persoonallisessa keskustassa on yllättävän monipuolista yritys- ja kulttuuritoimintaa. Somerolla kiteytyy vastentahtoinen pienuus ja kämäisyys, jota kuitenkin rakastan.

Tänne ei jää kukaan -levyn kantava teema on pikkukaupunkielämää yleisempi. Laulat uusissa biiseissäsi ihmisistä, jotka kokevat olevansa jumissa. Mitä heille on tapahtunut?
– Heidän elämänsä ei etene ja he tyytyvät näyttelemään hutaisten käsikirjoitettua näytelmää. Heidän ympärillään kuitenkin vilisee mahdollisuuksia, joiden avulla he voisivat nykäistä itsensä ylös. Jotkut tarttuvat niihin, jotkut eivät.

Olet luonnehtinut Tiisun toista albumia vakavammaksi levyksi kuin debyytti Elämän koulu. Onko Tänne ei jää kukaan ihmiskohtalotarinoineen synkkä levy?
– Sävy on melko optimistinen, kuten toiseksi viimeinen raita Pusuttelemaan osoittaa. Yksi pusu tai oikeanlainen katse voi pelastaa ihmisen synkimmästäkin pohjasta ja sytyttää hänet kirkkaimpaan elonliekkiin. Tietyllä tapaa levy kertoo myös hyväksynnän kaipuusta.

Ensimmäisen albuminne ilmestyessä puhuttiin, että Tiisu voisi pelastaa kaavoihinsa kangistuneen suomirockin omaperäisyydellään ja luovuudellaan. Millaista on mielestäsi hyvä suomirock?
– Legendaarisimpien suomirockyhtyeiden musiikki on melko outoa, ja bändit ovat myös olleet keskenään aika erilaisia. On mielenkiintoista ajatella, miksi ihmiset ylipäänsä kaipaavat suomirockin pelastajaa. Onko siihen syynä itse musiikkityyli, siis suomeksi laulettu rock? Oikeilla soittimilla soitettua musiikkia kaivataan toki aina, ja yhtyeet ovat kiehtovia palvonnan kohteita.

Ehkä Tiisun musiikissa on jotakin, mitä kotimaisen musiikkiin kaivataan. Outoutta ja aitoutta.
– Nykyajan valtavirta-artistit vaikuttavat itsetietoisilta ja kiiltokuvamaisilta, koska ovat somen ja muun kautta koko ajan tarkkailun alaisina. Siitä tulee mieleen tilanne, jossa joku painaa ystävänsä kerrostalo-asunnon ovisummeria tietämättä, että asukkaalla on kameran kautta näköyhteys ovelle. Vieras odottaa oven avautumista kärsimättömänä ja naama kiukkuun kallellaan. Kun hänelle sanoo: ”Hei, mä muuten nään sut”, ihmisen koko olemus muuttuu ja kasvoille vääntyy pakoitettu hymy. Tuolta monet nykyartistit somessa tuntuvat, muttä ei siitä kannata heitä syyttää. Sellainen on somen luonne.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com