Kulttuurisamurai Mika Rättö ohjasi elokuvan – Rauni Reposaarelaisen tarina ensi-iltaan lokakuussa 2016

Haastattelussa porilainen taiteilija Mika Rättö

Mika Rättö (s. 1973) on varsinainen luovien alojen moniottelija. Musiikissa hänet tunnetaan parhaiten arvostetun Circle-yhtyeen rockjumalana, mutta muitakin bändejä löytyy niin paljon, että levytetty tuotanto käsittää hämmästyttävän määrän äänitteitä. Taiteen heittäytyvä sekatyömies on myös kirjoittanut näytelmiä, kirjoja ja tehnyt kuvataidetta.

Mika Rättö elokuvassa Samurai Rauni Reposaarelainen. Kuva: Black Lion Pictures.

Mika Rättö elokuvassa Samurai Rauni Reposaarelainen. Kuva: Black Lion Pictures.

Viimeisin projekti on kokoillan elokuva: Mika Rättö on Samurai Rauni Reposaarelaisen käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosanesittäjä. Eikä siinä vielä kaikki, ei likimainkaan – Rätön matka kohti uusia teoksia jatkuu. Porilainen kulttuurisamurai saapuu maaliin voittajana, koska ei pelkää häviämistä.

Mika Rättö, olet saanut valmiiksi ensimmäisen pitkän elokuvasi. Mitä Samurai Rauni Reposaarelaisen tekeminen antoi sinulle?
– Siinä pääsi koettelemaan voimiaan oikein tosissaan. Oli hemmetin kivaa löytää omat rajansa. Kaikki potku käytettiin, mikä amatööreistä irtosi. Välillä kone kerta kaikkiaan stoppasi ja piti sanoa pojille, että tehkääs te tuo päivä tuolta loppuun ja tää homma tästä valmiiksi. Oli hienoa, kun pääsi omaan ääripisteeseensä asti, mutta mitään ei jäänyt hampaankoloon.

Sinusta on vuosien varrella tullut todellinen monialataiteilija. Mistä kaikki alkoi?
– En ole koskaan päättänyt alkaa taiteilijaksi. Nuorena mua yritettiin saada juoksemaan kilpaa ja soittamaan ksylofonia, mutta panin aina stopin kaikelle. Meidän suvussa on työmiehiä, ja opiskelin yläasteen jälkeen automatiikka-asentajaksi, teollisuusrobottien ohjelmoijaksi. En mä niitä hommia kuitenkaan koskaan tehnyt. Tuntui, että ei se oikein ole minua varten.

Entäpä käytännössä? Miten aloit tehdä luovia asioita?
– Se kyti takaraivossa pitkään ilman, että tiedostin sitä. Kun kukaan ei enää vaatinut multa mitään, roudasin yläkertaan sähköpianon ja aloin kirjoitella novelleja ja soitella poikien kanssa rumpuja. Kävin ensin armeijan ja menin sitten taidekouluun. Uskon, että taiteen tekeminen on mulle sisäsyntyistä. Ihmisissä on moottoreita ja ominaisuuksia, jotka toimivat alitajuisesti.

Sinusta on moneksi, olet esimerkiksi sekä laulaja että elokuvaohjaaja. Onko erilaisissa teoksissasi yhteisiä piirteitä?
– On. Moderni kanuuna -porukan kanssa tehtyjä näytelmiä on sanottu paatoksellisen moralisoiviksi, melkein vanhatestamentillisiksi. Se tulee minusta luonnostaan, niin kuin esimerkiksi oma ääni tulee ulos. En mä ääntänikään ole suunnitellut tai yrittänyt vältellä.

– Yksi piirre on fyysisyys. Nautin siitä, että soittaminen on fyysistä, että saa huutaa liian kovaa ja hakata päätään lattiaan niin, että räkä lentää. Vastaavasti elokuvaa ohjatessa huomasin, että kroppa kertoo monesti enemmän kuin pää. Rytmit, hahmot ja tyylit löytyvät usein fyysisen käyttäytymisen kautta.

Elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa. Mika Rätön ojaustyön ensi-ilta on 21.10.2016. Kuva: Black Lion Pictures.

Elokuva Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa. Mika Rätön ojaustyön ensi-ilta on 21.10.2016. Kuva: Black Lion Pictures.

Teoksesi sijoittuvat usein merkillisiin maailmoihin. Mistä taiteesi todellisuus syntyy?
– Se vain päätetään tehdä. Muistan, kun oltiin poikien kanssa kapakissa sen jälkeen, kun Oopperse le Feti le Grande Anale (2002) oli tehty. Se on reippaasti yli kaksituntinen jööti, jonka maailma on mielikuvituksellinen sekasotku, jossa on epätodellisten unien ja surrealismin piirteitä. No, pojat kysyivät, että ”tehäänkö seuraavaks länkkäri?” Luin silloin samuraikirjoja ja kysyin takaisin, että ”haittaako, jos kirjoitetaan samuraihomma?” Ei se haitannut.

– Tunnen hengenheimolaisuutta Jodorowskyyn, jonka elokuvissa on runollisuutta ja symboliikkaa. Vaikka niissä matkitaan todellisuutta, enemmän niissä kuitenkin seurataan tunteen ääntä, aletaan yhtäkkiä laulaa, tai luurangot alkavat tanssia. Niissä sekoittuu teatteri, elokuva, todellisuus ja fantasia yhdeksi lyyriseksi assosiaatioksi, jolla ei välitetä niinkään muotoa kuin tunnetiloja.

Samurai Rauni Reposaarelainen istuttaa samuraimytologian nykyajan Suomeen, mikä on varsin vinkeä lähtökohta. Miten tällaiseen ratkaisuun päädyttiin?
– Meidän ei kannattanut sijoittaa samuraielokuvaa Japaniin, koska Kurosawa on taatusti jo tehnyt sen homman loppuun asti. Ajateltiin, että perhana, pistetään se viipottamaan Meri-Porin alueelle. Järkevä ihminen olisi sijoittanut tarinan kokonaan nykyaikaan, mutta kun järkevyys ei oikein inspiroi jästipäätä. Pantiin sitten sekaisin 1880-luvun Japani ja nykypäivän Pori.

Ajatus reposaarelaisesta samuraista hymyilyttää. Pidätkö teoksiasi humoristisina?
– Vitsihän huvittaa aina siihen asti, kun aletaan oikeasti tehdä töitä. Kun vääntää 18-tuntista päivää märät pitkät kalsarit jalassa ja naama kivipölyssä, niin ei se juuri naurata. Mutta kyllä me tiedostetaan, että näissä hommissa on aina myös luontainen koominen puoli. Homma kuitenkin kääntyy oikeasti kiinnostavaksi vasta sitten, kun koomisuus muuttuu omissa silmissä vakavaksi. Ulkopuolisen silmissä meidän touhut voivat näyttää aikamoiselta sekoilulta. Itselle ne ovat hämmästyttävän totta.

Moni jättää asioita tekemättä pelon vuoksi. Sinä sen sijaan tunnut tekevän mitä haluat. Podetko koskaan rimakauhua?
– Jos vähän kärjistän, niin en. Kyllähän me esimerkiksi tiedettiin, että tämä elokuva on konseptina täysin tuhoon tuomittu. Rimakauhussa on kyse vääränlaisesta herranpelosta. Se ei perustu jaksamiseen vaan itsensä muihin vertailemiseen. Mitä jos epäonnistuu? Mitä jos yhteisö ympärillä pitää vähempiarvoisena tai naurettavana? Sillä lailla ihminen luo omat pienet vankilansa. Hyvä esimerkki on se, miten Suomi ei aikoinaan kyennyt voittamaan Ruotsia jääkiekossa. Se ongelma ei voinut olla kuin henkinen ja kulttuurisidonnainen.

Mitä rajoittavalle pelolle voisi tehdä?
– Yhteisön pitäisi rohkaista ihmisiä. Sen pitäisi luoda kulttuuria, joka sanoo, että täällä pitää myös epäonnistua, koska erittäin spesiaalit onnistumiset tapahtuvat ainoastaan erehdysten kautta. Kukaan ei voi raivata uutta tietä heittäytymättä tyhjän päälle. Tekemisistään voi aina saada kritiikkiä ja pitkiä katseita. Jos kokee, että sellainen ei suoranaisesti haittaa, kannattaa lähteä rohkeasti vuorta valloittamaan.

Mitä haluaisit vielä saavuttaa suomalaisena kulttuurisamuraina?
– En näe elämää niin, että aina pitäisi valloittaa jotakin uutta. Elokuva oli semmoinen juttu, josta mietin, että tuleekohan sitä tehtyä vai jääkö se haaveeksi. Nyt sekin on tehty. Tästä eteenpäin tärkeää on jatkumo. Minä teen uusia teoksia. Jotkut niistä onnistuvat, jotkut epäonnistuvat, jotkut onnistuvat erittäin hyvin ja jotkut ovat täysin luokattomia. Lopputuloksena on laaja tuotanto, jonka joukossa on helmiä. Tuossa me jo aamukaffella tehtiin ensimmäinen kohtaus seuraavaan elokuvaan otsikolla ”Töölöön silkkimuna”.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ohjaaja Mika Rättö vierailee Turun kirjamessuilla perjantaina 30.9. Samurai Rauni Reposaarelainen on ennakkokiertueella syys-lokakuussa, ja elokuvan virallinen ensi-ilta on 21.10.2016.

Samurai Rauni Reposaarelainen kotisivu
Ektro Records kotisivu

Mika Rätön levyttäneitä yhtyeitä ovat Bensiini, Circle, Ektroverde, Eleanoora Rosenholm, Krypt Axeripper, Kuusumun Profeetta, Moon Fog Prophet, Omfalos Renaissance, Rättö ja Lehtisalo, Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Three Elves.

Levyhyllyt:
Mika Rättö: Polkupyörällä vuokkopenkereelle. (Ektro Records, 2009).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006). Mika Rättö on äänessä Alangon ja Silaksen ansiokkaassa haastattelukirjassa sivuilla 85–94.
Rättö, Mika: Tihkuluodon kuiskaajat, 261 sivua. (Teos, 2009).
Rättö, Mika: Mysterius viiskulma-avain, 194 sivua. (Teos, 2013).

Tuomas Pelttari, toim.

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset – Heikki Poroilan kirjoitussarja päättyy pohdintaan populaarimusiikin säveltäjistä

Säveltäjien teosluettelo – avain luovan työn huoneeseen, osa 3

Elo-syyskuussa 2016 julkaistu kolmiosainen artikkelikokonaisuus säveltäjien teosluetteloista on valmis. Ensimmäisessä osassa pohdin teosluetteloiden tarpeellisuutta ja periaatteellisia ratkaisuja. Toisessa osassa pyrin esittelemään käytännön prosessia, jonka kuluessa idea muuttuu käyttäjiään palvelevaksi julkaisuksi. Sarjan kolmas osa keskittyy teosluetteloiden moninaiseen käyttöön, ja katsoo myös populaarimusiikin suuntaan.

Säveltäjien teosluetteloiden monet käyttötarkoitukset

”Jokaiselle kirjalle lukija – jokaiselle lukijalle kirja”, kuten intialainen S. R. Ranganathan jo 1930-luvulla asian kiteytti. Mutta ketkä ovat säveltäjien teosluetteloiden lukijoita? Keille ja minkälaisiin tarkoituksiin niitä tehdään?

Osa teosluetteloista on syntynyt ja syntyy oletettavasti jatkossakin eräänlaisena musiikintutkimuksen sivutuotteena. Musiikkitieteilijä penkoo säveltäjän elämää ja siinä sivussa tulevat sävellyksetkin tutkituiksi ja ainakin alustavasti luetteloksi kootuksi. Tyypillinen tämän lajin edustaja on Seppo Heikinheimon kirjoittamaansa Aarre Merikanto -biografiaan lisäämä luettelo, joka syntyi elämäkerran kirjoittamisen yhteydessä. (Samainen Heikinheimo kiitti aikoinaan minua siitä, että olin Oskar Merikannon teosluettelon tekemällä säästänyt häneltä ison vaivan.)

Tällaiset sivutuotteet voivat olla sinänsä relevantteja yleiskuvan antajia, mutta harvemmin ne pohjautuvat kaiken lähdeaineiston tutkimiseen. Tarjolla oleva informaatio on yleensä myös varsin suppeata ja keskittyy lähinnä kertomaan, milloin sävellys on syntynyt ja kuka mahdollisen tekstin on tehnyt. Musiikintutkimuksen yhteydessä syntyvät luettelot on tarkoitettu toisaalta tutkijoille, toisaalta kyseisestä säveltäjästä kiinnostuneelle suurelle yleisölle. Tavoitteena on yleensä tarjota yleiskuva siitä, mitä säveltäjä A sai aikaan.

Jaottelu tutkijat – harrastajat ei itse asiassa ole lähelläkään koko totuutta, vaikka osatotuudeksi riittääkin. Säveltäjien teosluettelon tarvitsijoiden luettelo on yllättävän pitkä, vaikka ei lähtisikään liikkeelle sellaisesta ikävästä ennakkoluulosta, että teosluettelot tehdään pölyttymään kirjaston nurkkaan.

Aivan ensimmäiseksi on mainittava kirjastojen luetteloijat, joiden eräänä tehtävänä on käyttää julkaisuissa esiintyvistä sävellysteoksista yhtä ja yhdenmukaista nimitystä siitä riippumatta, mistä hakujärjestelmästä on kyse. Oma teosluetteloiden tekointoni on puhtaasti kirjastoluetteloijan halua saada riittävästi faktaa luettelointiratkaisuiden tekemiseen. Kirjastoissa kiinnostus kohdistuu kaikkiin teoksiin, joista on tai voi olla olemassa nuotti- ja äänitejulkaisuja. Siksi ei riitä, että tunnetaan säveltäjän suosituimmat teokset ja niiden tausta.

Kärjistäen voi sanoa, että suurin osa maailmalla tehdyistä säveltäjien teosluetteloista on hankittu kirjastojen kokoelmiin. Eräs saksalainen kollega totesi joskus 1990-luvun alussa – kun olin kauhistellut teosluetteloiden korkeita hintoja –, että pääsyyllisiä ovat varakkaat yhdysvaltalaiset yliopistokirjastot, joille on yhdentekevää, maksaako uniikki teosluettelo 100 vai 1000 dollaria. Kun pelkästään Yhdysvaltoihin menee satoja luetteloita, hintaa ei tarvitse määritellä köyhän suomalaisen yleisen kirjaston ulottuville.

Kirjastoon hankittu teosluettelo on luonnollisesti myös kenen tahansa musiikin harrastajan ulottuvilla, vaikka aika usein pelkästään käsikirjastossa käytettäväksi. Kun joku innostuu tietyn säveltäjän musiikista, on varsin luontevaa ruveta selvittämään, mitä kaikkea kyseinen säveltäjä on tehnyt eli mitä kaikkea voi ruveta tavoittelemaan. Nykyisenä Wikipedian anteliaiden luetteloiden aikakaudella paperille painetut teosluettelot ovat menettäneet tärkeyttään, mutta toisaalta kannattaa muistaa, että hyvä teoslistaus Wikipediassa voi nojautua vain kunnolliseen teosluetteloon. Oman kokemukseni mukaan teosluetteloiden menekki yksityishenkilöiden piirissä olisi huomattavasti suurempi kuin se on, jos hintataso (ulkomailla) olisi kohtuullisempi. Hyvin tehty teosluettelo on elämäkerran veroinen tietopakkaus, joiltakin osin tietysti vielä tärkeämpi.

Jotkut tarvitsevat säveltäjien teosluetteloita ammatissaan. Tällaisia ammattikäyttäjiä ovat ohjelmistoa suunnittelevat intendentit, kapellimestarit ja solistit, jotka koko ajan etsivät uutta ohjelmistoa. Ohjelmistosuunnittelijoille on tärkeätä saada helposti tietää, mitä nuottiaineistoa teoksesta on tarjolla ja missä käsikirjoitusaineisto sijaitsee. Käsiohjelmien tekijät joutuvat harvinaisempien teosten kohdalla konsultoimaan teosluetteloa, koska yleiset hakuteokset keskittyvät suosikkiteoksiin.

Suomalaisen musiikin historiaa tutkivat ja siitä kirjoittavat ovat kiitollisia kaikesta tutkimustiedosta, jota he voivat hyödyntää omissa selvityksissään ja töissään. Kunnollinen teosluettelo tarjoaa usein mielenkiintoista tietoa, vaikka kyseessä ei olisi edes oman tutkimuskohteen tuotanto. Hyvin taustoitettu teosluettelo kerää pirstaleista tietoa monista lähteistä ja tarjoaa jatkotutkimukselle tukevia jalansijoja. Ammattihistorioitsijat ja biografit keräävät systemaattisesti kaikki käsiinsä saamansa teosluettelot – varmuuden vuoksi.

Jos säveltäjä on tekijänoikeudellisesti edelleen suojattu, hänen tuotantonsa tarkka luettelointi kiinnostaa myös tekijänoikeusjärjestöjä. Suomessa säveltäjien oikeuksia valvovalla Teosto ry:llä on valtava tietokanta, jonka perusteella lupia myönnetään ja korvauksia kerätään. Vaikka tietokannan sisältämää informaatiota nykyään pyritään valvomaan, pohjimmiltaan se perustuu säveltäjien itsensä antamaan dataan. Käytännössä Teoston tietokannassa on valtavasti sekä objektiivisesti väärää tietoa (olemattomia teoksia ja vastaavia) että inhimillisten virheiden aiheuttamia sotkuja. Näistä kaikista päästään eroon, jos tietokanta nojautuu tutkittuun teosluetteloon, ei satunnaistietoon.

Kun muutama vuosi sitten tein Palmgren-luetteloa, tarjouduin samalla laittamaan Teoston tietokannan tältä osin kuntoon. Karkean arvioni mukaan yli puolet tietokannan merkinnöistä oli jollain tavalla virheellisiä (olemattomia, väärin kirjoitettuja ja kirjattuja, sama teos moneen kertaan, tunnistamattomiksi jääneitä lakonisia ilmaisuja tyyliin ”Intermezzo” jne.). Erityisen heikkoa tietokannassa oli samaan opuskokonaisuuteen kuuluvien osien yhteyden ilmaiseminen eli teosluettelon kova ydintieto.

Tekijänoikeudellinen tiedontarve katoaa, kun säveltäjä vapautuu (esimerkiksi Palmgren vuonna 2022, Sibelius vasta vuonna 2028), mutta Teoston tietokannassa on pidetty myös jo vapautuneiden säveltäjien teoksia, koska niistä tehdyt tuoreemmat sovitukset ja muut versiot nauttivat edelleen suojaa ja niiden tekijät haluavat osansa korvauksista. Hyvin tehty perustutkimus hyödyttää vuosikymmenestä toiseen.

On ehkä hyvä vielä mainita helposti unohtuva ihmisryhmä, joka epäilemättä arvostaa säveltäjän elämäntyön kokoamista teosluettelon sivuille. Säveltäjän lähiomaiset ja jälkeläiset eivät välttämättä ole muuten millään lailla kiinnostuneita musiikin historiasta, mutta kun kyseessä on omiin esivanhempiin (tai jopa vanhempiin) liittyvä asia, sillä yleensä on merkitystä. Yhtä hyvin kuin musiikkitoimittaja osaa mielellään vastata kysymykseen siitä, montakos yksinlaulua se Kilpinen nyt sävelsikään, säveltäjän omaiset ottavat mielellään vastaan tietoa siitä, mitä se lähisukulainen ehti saada aikaan. En ajattele, että Armas Maasalon perilliset murehtivat kunnollisen teosluettelon puutetta aktiivisesti, mutta kun sen joku joskus kokoaa, mielihyvä suvun piirissä on taattu. Rahaa ei välttämättä heru, mutta tukea ja parhaassa tapauksessa myös ainutlaatuisia lähteitä.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo on kiistatta marginaalinen ilmiö, tarkasteli asiaa bibliografisesta tai musiikinhistoriallisesta näkökulmasta. Jean Sibeliuksesta on kirjoitettu satoja monografioita ja tieteellisiä artikkeleita, mutta teosluetteloita vain muutamia ja kunnollisia vain kaksi (Fabian Dahlström 1987 ja 2003). Säveltäjiä on aina ollut paljon vähemmän kuin esiintyviä taiteilijoita, joten edes teoriassa teosluetteloitakaan ei järin paljon voi olla olemassa Suomen kaltaisessa pienessä maassa. Tähän liittyy näkökohta, jonka haluan kirjoitukseni lopuksi nostaa esiin. Onko järkevää tai tarpeellista koota tutkittuja teosluetteloita myös muun kuin taidemusiikin säveltäjien tuotannosta?

Käytäntö meillä ja muualla on lähtenyt siitä, että vain taidemusiikin perinteeseen liittyvä musiikki on riittävän ”arvokasta” ikuistettavaksi teosluettelon kaltaiseen työlääseen formaattiin. Kun populaarimusiikista on tehty luetteloita, ovat ne pääsääntöisesti olleet diskografioita eli luetteloita tietyn esittäjän tai säveltäjän teosten levytyksistä. Diskografia ei kuitenkaan ole sama asia kuin säveltäjän teosluettelo, vaikka ne molemmat bibliografioiden piiriin kuuluvatkin.

Asiaan liittyy sekä teoreettisia että käytännöllisiä näkökohtia. Populaarimusiikki ei ”ole olemassa” aivan samalla lailla kuin taidemusiikki. Sävellykset eivät välttämättä ole olemassa täsmällisinä käsikirjoituksina ja niiden pohjalta valmistettuina painettuina nuotteina. Huomattava osa populaarimusiikista syntyy esitystilanteessa ja monissa tyyleissä sellaista asiaa kuin ”sävellys” ei varsinaisesti ole edes olemassa, ei ainakaan samassa mielessä kuin taidemusiikin puolella. Kun John Coltrane tulkitsee Richard Rodgersin evergreenin My favourite things, hän kyllä hyödyntää Rodgersin melodialinjaa, mutta McCoy Tynerin pianosta kuultava säestävä harmonia on jo aivan muuta kuin mitä Rodgersin kynästä nuottipaperille piirtyi. Tällainen viihdelaulun jazz-versio on jo aika lähellä kokonaan uutta sävellystä.

Jos kuitenkin jätetään syrjään mielenkiintoiset kysymykset sovituksen ja sävellyksen rajasta tai improvisoinnin ja säveltämisen suhteesta, jää tosiasiaksi se, että pelkästään länsimaisen musiikin historiasta tunnetaan satoja sellaisia populaarimusiikin säveltäjiä, joiden teoksilla on ollut vähintään yhtä suuri vaikutus kulttuuriimme kuin taidemusiikin kaanoniin kuuluvilla kaapinpäällyssäveltäjillä. Eikö olisi tärkeätä ja hyödyllistä tietää perusasiat myös heidän tuotannostaan?

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Heikki Poroila: Frank Zappa äänitteillä (2015).

Kuten lukija voi arvata, oma vastaukseni on myönteinen. Kyllä, myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille on maailmassa tarvetta ja kysyntää. Sellaisia ei kuitenkaan ole juuri ollenkaan koottu, vaikka diskografioiden puolella tarjolla on sadoittain erittäin perusteellisia kokonaisesityksiä. Kun olen itse työskennellyt säveltäjä Frank Zappan tuotannon parissa sekä diskografian (Zappa äänitteillä, 1995, yhdessä Heikki Karjalaisen kanssa) että sävellysluettelon (Frank Zappan sävellykset, 2015) merkeissä, esitän muutamia ajatuksia niille, jotka toivon mukaan ainakin harkitsevat asiaa. (Tiedän, että esimerkiksi Kaj Chydeniuksen jättimäisen laulutuotannon parissa on urhea teosluettelohanke olemassa, mutta kun Chydenius tuottaa koko ajan uusia sävellyksiä, tilanne on hankala).

Osa populaarimusiikin säveltäjistä on työskennellyt ja työskentelee edelleen pitkälle samalla tavalla kuin taidemusiikkipuolen kollegansa. Musiikilliset ideat siirretään nuoteiksi ja joissakin tapauksissa jopa valmiiksi esitettävään muotoon (populaarimusiikissa tarkka suoraan nuoteista soittaminen ei ole tavallista, vaikka luonnollisesti isommille kokoonpanoille täytyy tehdä hyvinkin tarkat sovitukset ja nuotit niiden pohjalta). Sillä, onko nuoteiksi kirjoitettu laulu tyylillisesti ”taidetta” vai ”viihdettä”, ei teosluettelon tekijän näkökulmasta ole merkitystä, jollei sellaista haluaa itse väkisin antaa.

Ongelmana kuitenkin on, että suinkaan kaikki eivät työskentele näin järjestelmällisesti. 1960-luvulla käyntiin päässyt itse sävellettyyn musiikkiin nojautuva pop- ja rock-tyyli ei ollut kuin poikkeustapauksissa nuottiperusteista. Monet suositut ja tuotteliaat säveltäjät eivät edes osaa kirjoittaa tai lukea nuotteja, eräänä tunnettuna esimerkkinä Paul McCartney, jonka teosluetteloon silti sisältyy myös taidemusiikkigenreen luettuja teoksia (rahalla saa sovittajia). Miten luetteloida sävellyksiä, joista ei ole käsikirjoituksen kaltaista perusdokumenttia? Valtaosaa populaarimusiikkisävellyksistä ei ole koskaan julkaistu painettuna nuottina, jotka sitä paitsi ovat miltei järjestään sovituksia lauluäänelle ja kitaralle tai pianolle, toisin kuin varsinaiset esitykset.

Levytettyjen esitysten ottaminen sävellysluettelon perustaksi on monimutkaista, eikä aina edes järkevää. Levyjulkaisuissa saattaa olla virheellisiä nimiä ja tekijätietoja, koska julkaisusta vastaavat aivan muut kuin säveltäjät ja sanoittajat. Samoja suosittuja sävellyksiä hyödynnetään – joskus tekijänoikeutta sen kummemmin ajattelematta – nimeä ja joskus tekstiä vaihtamalla. Kuka ne pystyy ilman originaalilähteeseen vertailemista toteamaan ja luetteloimaan? Ongelmien lista on jokseenkin loputon. Vaikka esimerkiksi Frank Zappa sävelsi myös ns. partituurimusiikkia, pääosa hänenkin tuotannostaan on olemassa vain levytyksinä. Siksi on suoraan myönnettävä, että Frank Zappan sävellykset ei ole perinteinen teosluettelo, vaan musiikin omilla ehdoilla koottu luettelo siitä, mitä Frank Zappa löytyneiden dokumenttien perusteella ainakin sävelsi.

Olisi kuitenkin tärkeää, ettei asiaa nähtäisi vain ongelmien läjänä, johon kenenkään ei kannata sotkeutua. Vaikka jotkut populaarimusiikin säveltäjät ovat olleet lievästi sanoen vaikeasti jäljitettäviä, ei työ kuitenkaan aina ole mahdotonta, vaikka työlästä olisikin. Minusta olisi tärkeää musiikkikulttuurimme kokonaiskuvan kannalta arvostaa myös populaarimusiikin säveltäjiemme työtä. Ilman sävellystuotantoon kohdistuvaa tutkimusta ja luettelointia se jää kokonaan äänitteiden varaan. Monen säveltäjän kohdalla julkaistut äänitteet antavat kyllä kohtuullisen hyvän kuvan siitä, mitä säveltäjä sai aikaan. Paljon useamman kohdalla julkaistut levytykset ovat kuitenkin vain pieni osa sävellystuotannosta (näin myös esimerkiksi Kaj Chydeniuksen kohdalla, vaikka häntä on myös paljon levytetty). Ilman perustutkimusta emme siitä kuitenkaan mitään tiedä. Minusta se on sääli ja kulttuurinen menetys.

Oma toiveeni on, että modernit tutkimus- ja julkaisumuodot tarjoavat lähitulevaisuudessa luontevan foorumin myös populaarimusiikin säveltäjien teosluetteloille. Tarvitaan vaan niitä luettelontekijöitä.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun kaupunginkirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila: Säveltäjän teosluettelo tutkimus- ja julkaisuhankkeena

Säveltäjän teosluettelo – avain luovan työn huoneistoon, osa 2

Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa pohdin teosluetteloiden tarpeellisuutta ja periaatteellisia ratkaisuja, tässä toisessa osassa pyrin esittelemään sitä käytännön prosessia, jonka kuluessa idea muuttuu käyttäjiään palvelevaksi julkaisuksi.

Teosluettelo tutkimus- ja julkaisuhankkeena

Vaikka tuskin monikaan lukijoista on aikeissa ryhtyä teosluettelon kokoajaksi, voi olla kiintoisaa tietää hiukan enemmän siitä, mitä valmiuksia toimittajalla täytyy olla ja minkälaisia käytännön ratkaisuja joudutaan tekemään luettelon kokoamisen ja julkaisemisen yhteydessä. Kaikki kertomani perustuu omiin kokemuksiini, joten tässä ei tietenkään ole mukana koko kuva. Tiedän esimerkiksi hyvin, että Fabian Dahlströmin työ Sibeliuksen parissa eteni joiltakin osin toisin, koska hänellä oli käsissään jo hyvin tutkittu säveltäjä ja tukenaan prosessin loppuvaiheessa suuri ja vakaa saksalainen kustantaja. Uskon silti, että yhteisiä piirteitä on enemmän kuin erottavia.

Ensimmäiseksi on luotava yleiskuva työn kohteesta tutustumalla olemassa jo olevaan tutkimustietoon, artikkeleihin, opinnäytteisiin ja monografioihin, jos sellaisia sattuu olemaan (yleensä ei ole, jos kohteena on suomalainen säveltäjä). Yleiskuvaan liittyy luonnollisesti yleinen perehtyneisyys siihen musiikkihistorialliseen aikakauteen ja kulttuurivirtauksiin, joihin säveltäjä kytkeytyy. Mitä parempi yleisen historiallisen aineiston tuntemus on, sitä helpompi tämä vaihe on.

Yleisorientaation tarkoituksena on auttaa teosluettelon tekijää hahmottamaan, minkälainen luettelo on toisaalta tarpeen, toisaalta mahdollinen. Jos lähdeaineistoa näyttää olevan runsaasti ja tutkimustakin on ehditty jo tehdä, tavoitteeksi voi asettaa täysimittaisen teosluettelon. Toisaalta jos aineistoa näyttää olevan hyvin niukasti, täytyy ottaa huomioon sekin mahdollisuus, ettei se riitä kunnollisen luettelon tekemiseen. Säveltäjän teosluettelon tekijä ei voi ottaa sivuhommakseen kokonaisen suomalaisen musiikinhistorian tutkimattoman osion selvittämistä, joten luettelon realistiset edellytykset täytyy arvioida.

Oskar Merikanto.

Oskar Merikanto.

Kun päätös on valmis, seuraa aineiston keräysvaihe, joka voi olla suhteellisen selkeä tehtävä (esimerkiksi Oskar Merikanto, joka ei jättänyt jälkeensä luonnoksia ja katkelmia ja jonka tuotanto on kaiken kaikkiaan suhteellisen kompakti kokonaisuus) tai sitten täysin ennalta arvaamaton, kuten olivat kohdallani sekä Selim Palmgren että varsinkin Erkki Melartin, jonka tuotantoon liittyvää aineistoa on putkahdellut esiin vuonna 2000 valmistuneen luettelon jälkeenkin niin paljon, että työ oli pakko tehdä uudelleen.

Aineiston keräysvaiheessa tutkitaan kaikki mieleen tulevat lähteet eli primaariaineiston (sävellyskäsikirjoitukset ja muu alkuperäinen arkistoaineisto) säilytyspaikat (Kansalliskirjasto, Sibelius-Akatemian kirjasto, Åbo Akademin Sibelius-museon arkisto jne.). Suomessa yleisten kirjastojen kokoelmiin ei sisälly käsikirjoituksia, mutta varsinaisten musiikkiarkistojen lisäksi on keräysvaiheessa tarkistettava myös sellaisia yleisiä arkistoja, jotka kyseisen säveltäjän kohdalla voivat sisältää ennen tuntematonta aineistoa.

Vaikka nykyään monia asioita voi tutkia internetin kautta, arkistolaitos on edelleen pääosin henkilökohtaisten käyntien ja vanhanaikaisten korttiluetteloiden selailun maailmaa. Tässä yhteydessä joutuu jokainen teosluettelon tekijä toteamaan, että hyvän aiheen tuntemisen lisäksi tarvitaan runsaasti aikaa ja käytännöllistä vaivannäköä eli sitä normaalia tutkijan työtä. Vaikka toisin voisi luulla, eivät keskeiset kirjastoluettelotkaan (Viola, Fennica, Arsca) ole täysin ajan tasalla. Erityisesti vanhempien nuottijulkaisujen tutkiminen on usein hankalaa, koska merkittävä osa on edelleen kunnolla luetteloimatta (mikä tarkoittaa tässä sitä, että julkaisun sisältämät itsenäiset teokset on luetteloitu). Erityisen heikko tilanne on ns. laulukirjojen kohdalla. Niistä merkittävä osa löytyy edelleen vain Fennica-luettelosta monografioina käsiteltyinä ”kirjoina” ilman ensimmäistäkään sisältötietoa. Kaikkien teosluetteloiden tekijöiden puolesta voikin tässä lausua hurskaan toiveen siitä, että jonain päivänä Violassa olisi jokaisen Suomessa painetun nuottijulkaisun sisältö tarkasti luetteloituna. Minä en sitä päivää näe, toivottavasti joku nuorempi näkee.

Erittäin tärkeän ja vielä turhan huonosti tunnetun aineistonkeräysvälineen muodostaa Kansalliskirjaston digitoimien lehtien ja muiden aineistojen tietokanta. Vuoteen 1910 asti se on suoraan netin kautta tutkittavissa korkealaatuisina skannauksina, vuotta 1910 uudemman aineiston kohdalla täytyy istua vapaakappalekirjastossa asianmukaisen päätteen äärellä. Se kuitenkin kannattaa, sillä suomalaiset aikakaus- ja varsinkin sanomalehdet sisältävät valtavasti hyödyllistä informaatiota julkaisuista ja esityksistä. Huomattava osa tästä informaatiosta on luonteeltaan sellaista, ettei sitä mitenkään loogisin perustein voisi etsiäkään, joten palvelun (http://digi.kansalliskirjasto.fi/) monipuolisia tekstihakutyökaluja kannattaa hyödyntää. Löysin itse sillä tavalla kymmeniä Palmgrenin ja varsinkin Melartinin muuten tuntemattomia teoksia, joista ei ole jäänyt käsikirjoitusaineistoa tai julkaisuja. Arkiset mainokset ja konsertti-ilmoitukset ovat korvaamaton tiedonlähde.

Kaikki arkistoaineistot eivät ole vielä päätyneet Kansalliskirjastoon tai Kansallisarkistoon, vaan niitä pitää osata kysellä myös kuorojen, järjestöjen ja muitten yhteisöjen suunnalta. Valitettavasti vain harvassa paikassa vanhojen arkistojen kanssa on osattu toimia oikein eli järjestää ne itse tai toimittaa ammattilaisille. Liian usein saa vastauksen, ettei kukaan enää tiedä mistään vanhasta mitään. Yrittää kuitenkin täytyy, sillä valitettavasti miltei jokaisen säveltäjän elämäntyö on maailmalla pieninä palasina. Tässä yhteydessä ei saa myöskään unohtaa niitä ihmisiä, jotka ovat ehtineet olla säveltäjän kanssa tekemisissä ja joilla saattaa olla sekä muistitietoa että henkilökohtaisia arkistoja. Mitä vanhemmasta säveltäjästä on kysymys, sitä epätodennäköisempää tällainen tietysti on. Asia on kuitenkin syytä selvittää.

Tutkimusaineiston keräämisen jälkeen alkaa informaation jalostaminen luettelotiedoksi. Se on monivaiheinen prosessi, jonka selostaminen tällaisen lyhyen kirjoituksen puitteissa ei ole mahdollista. Se sisältää kuitenkin kaikki ensimmäisessä osiossa kuvailtujen ratkaisujen tekemistä ja toteuttamista. Päätös luettelon rakenteesta ja lajista voi tehdä vasta sen jälkeen, kun aineisto on kasassa ja sitä on riittävästi tutkittu. Esimerkiksi nuottinäytteiden mukaan ottaminen on paitsi resurssikysymys, myös lähdeongelma. Jos kaikista teoksista ei löydy enää käsikirjoituksia tai painettuja nuotteja, nuottinäytteet täytyy unohtaa, vaikka halua olisi. Sama koskee esimerkiksi kronologiaa, joka ajatuksena on usein helpompi kuin toteutus käytännössä.

Tutkimusaineiston toimittaminen toimivaksi ja tiedollisesti luotettavaksi teosluetteloksi on hidasta, työlästä ja ajoittain puuduttavaa pikkutarkkuutta edeltävää raatamista. Sen vastapainona työ on myös kulttuurisesti ja kulttuurihistoriallisesti kiintoisaa ja yleensä myös antoisaa. Paneutuminen yksittäisen luovan ihmisen työhön on haastavaa, mutta samalla myös palkitsevaa. Kärsivällisyyttä kuitenkin tarvitaan sekä kykyä harkita, missä vaiheessa asiat on tutkittu riittävän perusteellisesti ja johtopäätöksiä esimerkiksi teosten nimistä, tietojen esitystavasta ja luettelon yleisestä typografiasta (se on hyvin tärkeä asia, vaikka sitä ei monista ulkomaisista luetteloista uskoisikaan) kannattaa ruveta tekemään. Pilkunviilausta riittää hamaan maailmanloppuun, joten luettelon tekijän täytyy osata jossain vaiheessa myös lopettaa, muuten ei valmista synny koskaan.

Valmiin luettelon kanssa voi toimia pääosin kahdella eri tavalla. Suppeamman luettelon voi yrittää integroida mahdollisesti samaan aikaan valmisteilla olevan elämäkerran liitteeksi. Se voi olla järkevä ratkaisu, jos säveltäjä ei ole erityisen tunnettu tai hänen tuotantonsa laaja ja merkittävä. Toinen vaihtoehto on julkaista luettelo itsenäisenä monografiana. Nykyään sen voi tehdä joko pelkästään paperikirjana, pelkästään PDF-muotoisena verkkojulkaisuna tai molempina. Paperikirjaa puoltaa perinteen lisäksi se, että luettelon saa Fennicaan vain tekemällä siitä paperiversion. Moni teosluetteloiden käyttäjä myös arvostaa sitä, että luetteloa voi tutkia joutumatta sitä varten avaamaan tietokonetta.

Heikki Poroilan tekemä teosluettelo Yhtenäistetty Selim Palmgren on julkaistu kirjana ja PDF-tiedostona. PDF on joustava julkaisualusta. Verkkoluetteloita voidaan päivittää kun uutta informaatiota ilmenee.

Heikki Poroilan tekemä teosluettelo Yhtenäistetty Selim Palmgren on julkaistu kirjana ja PDF-tiedostona. PDF on joustava julkaisualusta. Verkkoluetteloita voidaan päivittää kun uutta informaatiota ilmenee.

Paperiluettelo kuitenkin jämähtää siihen hetkeen, johon se ehti päästä. Korjauksia ja lisäyksiä ei voi tehdä, sillä kaikkia kirjan hankkineita on hankala tavoittaa jälkikäteen errata-liuskoilla. Siksi on järkevää harkita vähintäänkin rinnakkaisen PDF-julkaisun tekemistä, ellei sitten mennä suoraan PDF-vaiheeseen. Jälkimmäinen voi olla edessä, jos paperisen julkaisun painokulujen maksajaa ei tahdo löytyä. Tähän mennessä suomalaiset teosluettelot on saatu ulos paperikirjoina, kun julkaisijoina ovat olleet aatteelliset yhteisöt (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus Music Finland jne.) eivätkä niinkään kaupalliset kustantajat. Valitettavasti teosluetteloissa on yleensä paljon sivuja ja sivut maksavat, vaikka painos olisi pieni. Tuore esimerkki on Selim Palmgrenin sävellykset, josta otettiin vaivainen 50 kappaleen painos (eikä sitä käytännössä enempää tarvittukaan). Kirjassa on 400 sivua, värikansi ja painolasku oli noin 1000 euroa.

Bisnestä teosluetteloilla ei voi tehdä sen paremmin tekijä kuin kustantajakaan. Omalle työlle ei parane ruveta laskemaan hintaan, tuntipalkka jää kaikissa olosuhteissa niin vähäiseksi, ettei kannata edes ruveta laskemaan. Hyvällä suunnittelulla myyntihinnan voi kuitenkin määritellä sellaiseksi, että paperikirja saadaan painetuksi ja maksetuksi. Olen itse tehnyt näitä luetteloita täysin kotoa käsin lähettämällä valmiin paino-PDF:n kirjapainoon ja hakemalla postista valmiit kirjalaatikot. Toisaalta Dahlströmin 800-sivuinen temaattis-bibliografinen Sibelius-luettelo painettiin Wiesbadenissa ties kuinka suurena painoksena, kovissa kansissa ja Breitkopf & Härtel myy sitä edelleen hintaan 196 euroa, eikä varmaan tappiokseen. Valmiin sisällön ja valmiin julkaisun välillä taisi mennä vuoden verran, kun taas em. Palmgren-luettelo tuli painosta viikossa.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.