Miksi säveltäjien teosluetteloita on olemassa? Heikki Poroila kertoo sävellystyön järjestämisen periaatteista

Säveltäjän teosluettelo – avain luovan työn huoneistoon, osa 1

Kirjoitan pyynnöstä, mutta hyvin vapaaehtoisesti aiheesta, jonka parissa olen viihtynyt kolmisen vuosikymmentä eli pääosan kirjastourastani. Olisin todennäköisesti kiinnostunut säveltäjien teosluetteloista, vaikka en olisi musiikkikirjastonhoitaja. Mutta koska en ole musikologi vaan kirjastoihminen, lähestyn aihepiiriä ensi sijassa luetteloiden käyttäjien näkökulmasta. Pyrin seuraavassa esittämään näkemykseni siitä, miksi säveltäjien teosluetteloita on ja on syytäkin olla, miten niitä on tehty ja tehdään ja keille niistä on hyötyä.

Otsikon jälkipuolisko vihjaa pääsystä lähelle säveltäjän luovaa työtä, mutta korostaa samalla parhaankin luettelon rajoja. Olemme lähellä, mutta silti luovan työn ytimen, sen sinetöidyn työhuoneen ulkopuolella. Säveltäjäthän eivät yleensä avaa mielellään omia luovia prosessejaan. Syitä on varmasti monia, eikä merkityksettömin liene se, että niille asioille voi olla vaikea antaa tekstillistä, kielellistä asua. Itse ajattelen, että huolellisesti koottu säveltäjän teosluettelo vie niin lähelle kuin säveltäjä sallii – ja joiltakin osin vielä pidemmälle.

Teosluettelohan kannattaisi koota säveltäjän vielä eläessä ja kyetessä antamaan tarkentavia vastauksia kysymyksiin. Vaikka tällaistakin tapahtuu, valtaosin asiaan ryhdytään vasta kun se luova henki on poissa ja jälkipolvilla on tässä suhteessa vapaat kädet esimerkiksi listata myös ne nuoruudenteokset, joita säveltäjä ei suin surminkaan halunnut viisastuneena myöntää tekemikseen.

Oskar Merikanto.

Oskar Merikanto.

Seuraava katsaus perustuu sekä kymmenien teosluetteloiden aktiiviseen sekundääriseen käyttöön kymmenien vuosien aikana että kolmen suomalaisen säveltäjän (Oskar Merikanto, Erkki Melartin ja Selim Palmgren) teosluettelon kokoamisen tarjoamaan omakohtaiseen kokemukseen. Toivottavasti joku muukin innostuu, sillä perustutkimusta on tekemättä vielä vaikka kuinka paljon.

1. Miksi säveltäjien teosluetteloita on olemassa

Säveltäjän teosluettelo on erityinen bibliografia, joka kokoaa perustiedot yksittäisen säveltäjän luovan työn tuloksista ja esittää ne jollain systemaattisella tavalla säveltäjän tuotannosta kiinnostuneiden käyttöön. Tällaisia bibliografioita laaditaan joskus yleisestä kunnioituksesta säveltäjän elämäntyötä kohtaan, mutta yleensä motiivi on paljon käytännöllisempi. Monet eri intressiryhmät tarvitsevat teosluetteloon koottua tietoa, jonka oikeellisuuteen voidaan luottaa ja jonka kattavuutta ei ole tarvetta epäillä. Esittelen näitä käyttäjäryhmiä kirjoituksen kolmannessa osassa. Tässä vaiheessa tyydyn toteamaan, että kun yhdellä luettelolla pyritään palvelemaan monia erilaisia käyttäjiä, taustalla on näkemys siitä, että tutkimukseen perustuva säveltäjän teosluettelo on musiikkitieteellistä ja kirjastoammatillista perustutkimusta.

Musiikkitieteellinen intressi kumpuaa tarpeesta tietää riittävällä tarkkuudella se kokonaisuus, joka on tieteellisen tutkimisen ulottuvilla ja kohteena. Tutkijan näkökulma voi olla yhtä hyvin musiikkianalyyttinen kuin -historiallinen, kunnollinen teosluettelo tarjoaa molemmille perusinformaatiota, jonka avulla tutkimustyötä voi jatkaa. Toisaalta jokainen teosluettelo pohjautuu selvitystyöhön, joka hyödyntää musiikkitieteellisiä menetelmiä. Kuitenkin vasta kirjastoammatillinen näkemys luettelon rakenteesta ja informaation esitystavasta antaa musiikkitieteelliselle aineistolle sen arkkitehtuurin, jonka tunnemme valmiina luettelona.

Olemassa olevat teosluettelot voidaankin jakaa kahteen pääryhmään sen perusteella, kumpaan ammatilliseen ryhmään luettelon tekijä kuuluu. Suomessa tyypillinen teosluetteloita tehnyt musiikintutkija on professori Fabian Dahlström, jonka Sibelius-luettelo edustaa monessa suhteessa saksalaista tieteellisten teosluetteloiden perinnettä. Myös Leevi Madetojan tuotannosta tehty luettelo on kahden tutkijan, Erkki Salmenhaaran ja Seija Lappalaisen käsialaa. Itse edustan bibliografisesti suuntautuneita kirjastonhoitajia ja olen pyrkinyt kompensoimaan vaillinaista musiikkitieteellistä osaamistani konsultoimalla tutkijoita. Parhaimmillaan työssä yhdistyvätkin molemmat osaamisalueet; Sibelius-luettelon valmisteluissa pääsimme myös me kirjastoihmiset kertomaan näkemyksiämme ja jossain määrin vaikuttamaan myös lopputulokseen.

Säveltäjien teosluetteloiden maailma on monen muunkin syyn takia varsin vaihteleva. Luetteloiden kattavuus ja perusteellisuus vaihtelevat ääritarkoista tuhatsivuisista järkäleistä heppoisiin teoslistauksiin, joissa on vain vähän lisätietoja. Jälkimmäisiäkin silti tarvitaan, sillä kaikissa yhteyksissä ei ole mahdollista eikä järkevää tarjota ”kaikkea”, vaan esimerkiksi tiivis listaus säveltäjän yksinlauluista tai orkesterisävellyksistä on juuri sitä, mitä tarvitaan. Ammattimainen teosluetteloiden tarvitsija ei kuitenkaan haluaisi termiä antaa kovin heppoisille listauksille, koska ne ovat usein anonyymejä ja niiden kattavuutta ja luotettavuutta on vaikea arvioida, koska kukaan ei ole ottamassa vastuuta.

Tästä syystä tarkoitan tässä kirjoituksessa teosluettelolla alkuperäisaineiston tutkimiseen perustuvaa, kattavaa ja tiedollisesti luotettavaa luetteloa, joka sisältää perusinformaation lisäksi tietoa siitä, mistä tuo informaatio on peräisin. Näitä ”oikeita” teosluetteloita on niitäkin silti montaa eri lajia, jotka on hyvä hahmottaa.

Temaattis-bibliografinen teosluettelo sisältää kaikkiin teosluetteloihin kuuluvan bibliografisen informaation lisäksi myös nuottinäytteitä (incipit) eli ”teemoja”, joiden perusteella teosten musiikillisia yhtäläisyyksiä ja saman teoksen erilaisia variantteja voidaan hahmottaa jo luettelon tasolla ilman erillistä musiikkitieteellistä analyysiä. Temaattis-bibliografista luetteloa pidetään yleisesti ”lippulaivana”, joka sisältää oletuksen mukaan kaiken tarpeellisen. Nykyaikana voidaan tosin tämäkin oletus asettaa kyseenalaiseksi, sillä erityisesti paperille painettuna tällainen temaattinen luettelo on hyvin staattinen, tiettyyn tutkimukselliseen hetkeen pysähtynyt. Modernissa luettelossa temaattisista näytteistä olisi linkit täysiin nuotinnoksiin (jos sellaiset ovat tekijänoikeussyistä mahdollisia) ja mieluiten vielä kuunneltaviin näytteisiin (MIDI tai normaalin esityksen tallenne). Tällaisia luetteloita ei juuri ole, vaikka jotkut nuoremmat säveltäjät ovat oma-aloitteisesti edenneet tällä tiellä jo aika pitkälle (esimerkkinä suomalainen Olli Virtaperko, jonka kotisivuilla voi monessa tapauksessa selata teosluetteloa myös nuottien ja kuuntelunäytteiden avulla).

Systemaattis-bibliografinen teosluettelo ei tarjoa nuotinalkuja, vaikka se muilta osin voi olla aivan yhtä täysipainoinen luettelo. Temaattisen osuuden puuttuminen on useimmiten seurausta rajallisista voimavaroista. Nuottinäytteiden tuottaminen vaatii sekä osaamista että aikaa, minkä lisäksi ne kasvattavat nopeasti luettelon sivumäärää. Esimerkiksi itselläni työn alla oleva Melartin-luettelon uudistettu laitos ei tällä hetkellä ole temaattinen, vaikka itse kovasti haluaisin tämänkin piirteen luettelon käyttäjille tarjota. Melartinin tuotanto on erittäin laaja ja sen nuotintamisen hinta olisi karkeasti arvioiden yli 2000 euroa ja nuottinäytteiden lisääminen luetteloon lisäisi sen sivumäärää noin puolella (nyt noin 500 sivua). Verkkoon vietynä luettelon sivumäärä ei ole ongelma, mutta nuotinnosten tekeminen on siinäkin ratkaistava. Näiden samojen syiden takia esimerkiksi sekä paperikirjana että PDF-muotoisena luettelona verkossa oleva Palmgren-teosluettelo ei sekään ole temaattinen.

Mitä sitten tarkoitetaan säveltäjän teosluettelon ”bibliografiamaisuudella” ja systemaattisuudella? Teosluettelo on bibliografia samassa merkityksessä kuin perinteinen bibliografia on luettelo kirjallisuudesta. Kun kohteena eivät kuitenkaan ole kirjalliset vaan sävellysteokset, ns. bibliografisten perustietojen luettelo paisuu yllättävänkin pitkäksi. Esimerkiksi seuraavat tietoalueet kuuluvat mielestäni kaikki jokaiseen teosluetteloon, vaikka yksittäisen sävellyksen kohdalla kaikkia ei käytettäisikään (soitinsävellyksessä ei ole tekstin tekijää, eikä suinkaan kaikista sävellyksistä tunneta sovituksia):

Teoksen nimi (se nimi, jolla teos tunnetaan ja on syytä tuntea ensisijaisesti)
Teoksen nimen variantit (alanimekkeet, erikieliset nimitykset, lempinimet jne)
Esityskokoonpano (mille äänille ja tai soittimille teos on sävelletty)
Teoksen mahdolliset osat ja niiden nimet (osien mahdollinen numerointi)
Teoksen ja sen osien tempomerkinnät
Teoksen nimen täsmentävät elementit (opus- ja teosluettelonumerot, järjestysnumerot, sävellajit jne.)
Sävellysaika ja -paikka (valitulla tarkkuudella, usein tietoa ei ole tai se on epävarmaa)
Tekstin tekijän nimi (elinaikatieto ainakin ensimmäisen nimen esiintymän kohdalla, tekstin lähdeteos ja sen julkaisuvuosi, mahdollisten käännösten tekijöiden nimet jne.)
Omistuksen kohteena oleva henkilö, yhteisö tai vastaava (omistus voi olla käsikirjoituksessa tai painetussa nuotissa tai molemmissa)
Käsikirjoitus (sijoituspaikan paikkamerkki eli signum, jotta tiedetään, mitä ja mistä on etsittävä, jos käsikirjoitukseen halutaan perehtyä sekä käsikirjoituksiin liittyvä merkityksellinen lisäinformaatio)
Ensiesitys (päivämäärä, esityspaikka, esittäjät mahdollisuuksien mukaan)
Ensijulkaisu (kustantaja, julkaisun nimi, julkaisuvuosi ja mahdollinen kustannustunnus)
Lisäjulkaisut (samat tiedot ensijulkaisun jälkeisistä uusintajulkaisuista)
Sovitukset (esityskokoonpano, sovittajan nimi, sovitusaika sekä näihin liittyvät taustatiedot)
Hakumuoto (kirjastoluettelointia varten muodostettu standardoitu sävellyksen nimi)
Lisätietoja (osio, johon merkitään edellisiin kohtiin sopimattomat taustatiedot sekä sellaiset taustatiedot, jotka valottavat perustietoja).

Joissakin luetteloissa on tarjottu käyttäjälle myös arvio teoksen kestosta, koska se on esimerkiksi konserttien suunnittelijoille hyödyllinen tieto. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen objektiivinen perusfakta, kuten edellä olevat, joten pidän sen merkitsemistä harkinnanvaraisena.

Teoksen ääniala on merkityksellinen lähinnä yksinlauluohjelmistoa etsiville ja suunnitteleville. Tämä tieto on sinänsä yksiselitteinen tosiasia, mutta jo käsikirjoituksen ja painetun nuotin välillä voi olla eroa, sovituksista puhumattakaan. Usein käytetään ilmaisua ”alkuperäinen sävellaji”, jolla ilmaistaan käsikirjoituksessa oleva ratkaisu ja ääniala sen perusteella.

Teosluettelon tietosisällön ratkaisee teosluettelon tekijä, mikä on johtanut siihen, että luetteloiden tietosisällöissä on merkittäviäkin eroja temaattisuudesta riippumatta. Edellä luetellut tietoalueet eivät kaikkien luettelontekijöiden mielestä ole yhtä tärkeitä, joten käyttäjän on hyvä pyrkiä hahmottamaan, mitä tietoja voi odottaa kaikkien teosten osalta löytyvän, mitä ei.

Teosluettelon tekijä päättää myös sen yleisen systematiikan, jonka pohjalle teosluettelo on rakennettu. Systematiikassa on kysymys siitä järjestysperiaatteesta, jonka nojalla teokset on lineaarisesti etenevään luetteloon sijoitettu. Perusratkaisuja on neljää lajia: (a) aakkoselliset luettelot (kaikki teokset yksissä aakkosissa), (b) luokitussystemaattiset luettelot (esityskokoonpanon tai musiikin lajin mukaan ryhmitelty luettelo), (c) kronologiset luettelot (teokset sävellysjärjestyksessä) ja (d) jonkin järjestävän teoskohtaisen koodin mukaan järjestetyt luettelot.

Aakkosellisen teosluettelo soveltuu parhaiten säveltäjille, joiden tuotanto on suppea ja koostuu pääosin erisnimisistä teoksista. Aakkosjärjestyksen ongelmana on kielisidonnaisuus, joka muunkielisille käyttäjille ei aina ole looginen. Luettelon tekijä joutuu myös päättämään, otetaanko aakkosjärjestyksessä huomioon sanojen alussa olevat artikkelit (yleensä ei oteta), ovatko numeroalkuiset alussa vai lopussa ja miten suhtaudutaan sellaisiin kirjaimiin, joita omankielisestä aakkostosta ei löydy.

Luokitussystematiikat ovat suosittuja, koska valtaosa käyttäjistä lähestyy säveltäjien tuotantoa käytännöllisinä, sisällöllisinä ryhminä (”yksinlaulut”, ”pianomusiikki”, ”näyttämöteokset”, ”kirkkomusiikki” jne.). Luokitus on usein järkevä peruste säveltäjille, joiden tuotantoon sisältyy runsaasti kaikenlaista. Musiikin luokittamisen yleiset ongelmat näkyvät silti myös teosluetteloiden ratkaisuissa. Esityskokoonpano on objektiivinen luokitusperuste, mutta sijoitetaanko balettimusiikiksi sävelletty kamariyhtyeteos näyttämömusiikkiin vai ei? Kaikille luokituksille on yhteistä se, että yhdelle käyttäjälle luonteva jaottelu voi olla toiselle outo. Universaalia, kaikkien mielestä luontevaa luokitusta ei ole olemassa.

Kronologinen eli sävellysaikaan perustuva luettelo on monille tuttu siitä yksinkertaisesta syystä, että maailman tunnetuin teosluettelo, Wolfgang Amadeus Mozartin tuotannon kokoava Köchel-luettelo on temaattis-bibliografis-kronologinen teosluettelo, jossa KV-numerot ilmaisevat suoraan sävellysten valmistumisjärjestyksen. Kronologinen luettelo on tutkimuksellisesti erittäin vaativa tapa, minkä seurauksena teosten järjestystä täytyy uudempien tutkimustulosten takia jatkuvasti muuttaa. Köchel-luettelo on kokenut jo monta vaihetta ja pahimmillaan yksittäisen sävellyksen paikka luettelossa on voinut vaihtua puolen tusinaa kertaa. Käytännössä tällaisia luetteloita onkin suhteellisen vähän. Tärkein syy on tiedon puute. Varsinkin vanhempien säveltäjien kohdalla on usein tilanne, ettemme yksinkertaisesti tiedä, milloin jokin sävellys on valmistunut. Mutta myös 1900-luvun säveltäjien tuotannossa on paljon kronologisia arvoituksia, joihin ei välttämättä myöskään ole koskaan tarjolla ratkaisun sisältävää lisäinformaatiota.

Teoskohtaisen koodin mukaan järjestetyt luettelot ovat yleisiä, koska koodituksilla saadaan usein hyvin kaoottiseen sävellysten joukkoon käyttöä ja hakuja helpottavaa järjestystä, vaikkakin sitten keinotekoista. Koodeista tavallisimpia ovat järjestys-, opus- ja teosluettelonumerot. Järjestysnumeroilla hallitaan yleensä vain yhteen systemaattiseen ryhmään kuuluvia teoksia kuten sinfonioita tai pianokonserttoja. Kun numerointi kattaa koko tuotannon, puhutaan jo teosluettelonumeroista. Opusnumerot ovat musiikin harrastajillekin tuttu asia, mutta teosluetteloiden yhteydessä niihin täytyy suhtautua kriittisesti, koska numeroita ovat antaneet säveltäjät itse, kustantajat ja joskus aivan ulkopuoliset, pahaa tarkoittamatta mutta asioita sotkien. Monen barokin ajan säveltäjän tuotannossa on useita kilpailevia opusnumeroita sen takia, että puutteellisen tekijänoikeudellisen valvonnan oloissa kilpailevat kustantajat antoivat opusnumeroita mielivaltaisesti. Myöskään säveltäjät itse eivät ole olleet syyttömiä sotkuihin. Moni säveltäjä on aloittanut teostensa opusnumeroinnin kahteen, joka kolmeen kertaan, kuten Béla Bartók – vain luopuakseen sitten opusnumeroista kokonaan, kuten teki myös Einojuhani Rautavaara.

Ainoa yleisesti ottaen järkevä koodijärjestelmä on teosluettelon kokoamisen yhteydessä suoritettu teosten numerointi ja koodittaminen kirjaimilla. Tämä voidaan tehdä koko tuotannolle (kuten Mozartin kohdalla) tai vain opusnumerottomille teoksille (kuten esimerkiksi Palmgrenin ja Melartinin tapauksessa). Olennaista on, että numerointi perustuu kunnolliseen tutkimukseen ja tehdään vasta kun uusia löytöjä ei suuremmin ole enää tulossa. Kaikissa luetteloissa koodin järjestelmää ei voi pitää onnistuneena, eivätkä kaikki luetteloiden kokoajat edes kerro, miten numerointeja pitäisi soveltaa. Tämä on johtanut maailmalla erilaisiin lyhenteisiin, mistä ei hyödy kukaan. Käyttäjän kannalta järkevän luettelon tekeminen ei ole sinänsä vaikeaa ja kerron seuraavassa osassa, kuinka se tehdään.

♫ ♫ ♫

Säveltäjän teosluettelo ei ole jokamiehen työkalu, mutta osaavan käyttäjän avulla siitä saadaan hyötyä niin musiikin harrastajalle kuin vakavammalle tutkijalle. Esimerkiksi säveltäjäelämäkerran kirjoittaminen on aika epätoivoinen tehtävä, jos kukaan ei ole koonnut teosluetteloa. Elämäkerran kirjoittaja joutuu sen tekemään kaiken muun ohessa, mikä ei ole hyvä ratkaisu. Siksi on ehdottomasti paras ratkaisu, että säveltäjän teosluettelo on korkealle priorisoitua perustutkimusta.

Miksi niin ei kuitenkaan ole, olisi laajan polemiikin aihe sinänsä. Tyydyn tässä vain vetoamaan niin musiikintutkijoihin kuin kirjastoalaankin. Ottakaa kaikki keskeiset suomalaiset säveltäjät työn alle ja tuottakaa yhteisvoimin lisää teosluetteloita. Sitä ei kukaan ulkopuolinen tule koskaan tekemään. Joten kun seuraavan kerran joku marisee siitä, ettei meillä ole kunnollista käsitystä siitä, mitä Ilmari Hannikainen tai Armas Maasalo sävelsi, perustakaa teosluetteloprojekti! Tarvitsemme myös ajantasaisen tiedon siitä, mitkä säveltäjät ovat jollain lailla jo tutkittuja ja luetteloituja, ketkä ovat työn alla (tiettävästi ainakin Helvi Leiviskä) ja ketkä ainakin pitäisi luetteloida. Ei Suomi niin kauhean suuri maa ole ja säveltäjiä on aina ollut kohtuullinen määrä. Pulaa on vain kiinnostuksesta ja oikeasta asenteesta. Musiikkimme historia ei ole ollut muodikas tutkimuskohde. Olisi kuitenkin syytä aina jossain määrin olla.

Seuraava yhteenveto kertoo, mitä on jo tehty ja mitä pitäisi vielä tehdä, ainakin.

Palmgren, Selim
Heikki Poroila: Selim Palmgrenin sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2014)

Kuula, Toivo
Eeva Viitasalo: Toivo Kuulan sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013, vain PDF verkossa)

Sibelius, Jean
Fabian Dahlström: Jean Sibelius : Thematisch-bibliographisches Verzeichnis seiner Werke (Breitkopf & Härtel 2003)
Fabian Dahlström: The works of Jean Sibelius (Sibelius-Seura 1987)

Melartin, Erkki
Heikki Poroila: Erkki Melartinin sävellykset. Osa I: Valmistuneet sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2000)
* Uudistettu laitos valmisteilla, arvioitu ilmestymisaika 2016.

Kilpinen, Yrjö
Tarja Taurula: Yrjö Kilpinen : Sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys & Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus 1998)

Merikanto, Oskar
Heikki Poroila: Oskar Merikannon sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys 1994)
* Uudistettu laitos valmisteilla, arvioitu ilmestymisaika 2017-2018.

Madetoja, Leevi
Seija Lappalainen & Erkki Salmenhaara: Leevi Madetojan sävellykset (Suomen säveltäjät 1987)

Suhteellisen kattavat teoslistaukset, vaikka ei varsinaista teosluetteloa, on seuraavista säveltäjistä:

Borg, Kim (1992) – Hannikainen, P. J. (2005) – Järnefelt, Armas (2009) – Kajanus, Robert (2002) – Klami, Uuno (2000) – Kotilainen, Otto (1997) – Merikanto, Aarre (1985) – Pacius, Fredrik (2009) – Pesonen, Olavi (2003) – Pingoud, Ernst (1997) – Raala, R. (2003) – Raitio, Väinö (2002) – Rautavaara, Einojuhani (2014)

Teoksessa Suomalaisia säveltäjiä (Otava 1994) on kymmenien säveltäjien teoslistauksia, mutta teostiedoissa on virheitä ja mm. opusnumerot puuttuvat lähes kauttaaltaan (ne olisivat kuulemani väitteen mukaan vieneet kustantajan mielestä liikaa tilaa!).

Kirjastoille tehtyjä, säveltäjän koko tuotannon tiiviisti esittäviä ohjeluetteloita on seuraavilta:

Järnefelt, Armas – Kilpinen, Yrjö – Klami, Uuno – Kokkonen, Joonas – Kotilainen, Otto – Kuula, Toivo – Madetoja, Leevi – Merikanto, Oskar – Palmgren, Selim – Pingoud, Ernst – Raitio, Väinö – Sibelius, Jean.

Niitä jo kuolleita suomalaisia säveltäjiä, joiden tuotannosta ei ole oikein minkäänlaista tolkullista luetteloa, ovat mm. Erik Bergman, Thomas Byström, Carl Collan, Einar Englund, Richard Faltin, Karl Flodin, Erik Fordell, Nils-Eric Fougstedt, Emil Genez, Erik August Hagfors, Ilmari Hannikainen, Lauri Ikonen, Bengt Johansson, Heino Kaski, Heikki Klemetti, Ilmari Krohn, Taneli Kuusisto, Armas Launis, Helvi Leiviskä (tekeillä on), Ernst Linko, Gabriel Linsén, Sofie Lithenius, Armas Maasalo, Tauno Marttinen, Mikael Nyberg, Lauri Parviainen, Väinö Pesola, Juhani Pohjanmies, Tauno Pylkkänen, Sulho Ranta, Lauri Saikkola, Erkki Salmenhaara, Sulo Salonen, Ahti Sonninen, Kalervo Tuukkanen, Axel Törnudd ja Martin Wegelius.

Heikki Poroila 2.8.2016

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Heikki Poroila Turun musiikkikirjastossa 2013. Kuva: Tuomas Pelttari.

Sydänten säveltäjän, suuren maestron Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) musiikki jää elämään

Einojuhani Rautavaara 1928–2016.

Einojuhani Rautavaara 1928–2016.

Suuri säveltäjä Einojuhani Rautavaara on poissa. Tunnen suurta haikeutta ja ikävää. Rautavaara oli kansainvälisesti tunnetuin ja soitetuin suomalainen taidemusiikin säveltäjämme Jean Sibeliuksen jälkeen, ja sukupolvensa tärkein säveltäjä Suomessa. Hän kulki uusklassisesta tyylistä avantgardismin ja sarjallisuuden kautta omaan, ainutlaatuiseen sävelkieleensä. Hänen myöhäisessä tyylissään modernismi yhdistyi mystiseen romantismiin.

Rautavaara käytti paljon metafyysisiä ja uskonnollisia aiheita musiikissaan. Uskonnollisuus merkitsi hänelle ”mieltymystä äärettömään”, siinä on tilaa ihmettelylle ja mysteerille. Enkelit olivat hänelle voimakkaita mieshahmoja, jotka saivat asioihin vauhtia. Hän hio ja kehitti sävelilmaisuaan pitkin värikästä säveltäjän taivaltaan saaden musiikillisiin ideoihinsa yhä vaikuttavampia kuulokuvia teos teokselta. Hän suosi metafyysisiä aiheita, polyharmonisia kulkuja ja symmetriaa sävellyksissään pitkin uraansa. Rautavaara tavoitteli modernien ja perinteisten sävellystapojen hedelmällistä synteesiä ja onnistui siinä mielestäni hienosti. Suurempi näkemys sävellyksen takana oli Einojuhani Rautavaaralle tärkeä asia. Sävellys sai vasta sen kautta merkityksensä ja voimansa.

Rautavaara sävelsi suomalaista ja universaalia sielun ja sydänten musiikkia, jonka kantava idea oli hänen erityinen asenteensa elämään ja musiikkiin. Hänen musiikkinsa on kiitollista esitettävää ja kuunneltavaa, sillä se ei ole tarkoitushakuisesti liian vaikeaa. Silti se on hyvin persoonallista, sielukasta ja omaäänistä. Hän uskalsi säveltää sitä, mitä hänen sydämessään liikkui välittämättä muodista tai koulukunnista. Hänen kiitetty ohjeensa monille kuuluisille säveltäjäoppilailleen oli: ”Säveltäkää sellaista musiikkia, josta itse pidätte.”

Pedagogina Rautavaara oli oppilaitaan kunnioittava ja kannustava, suvaitsevainen ja laajasti sivistynyt suuri taiteilija. Näin kertovat hänen oppilaansa. Hän oli hieno, empaattinen ja syvähenkinen luonne, myös suvereeni keskustelija syvällisistä aiheista. Hänen persoonallisuutensa oli aivan erityinen, suorastaan vangitseva. Valovoimaisen karsimansa hän säilytti vuoden 2004 vakavan sairauskohtauksenkin jälkeenkin, josta lähtien ”kuolema jäi luuraamaan hänen selkänsä taakse” hänen omin sanoin sanottuna.

* * *

Einojuhani Rautavaara oli kuollessaan 87-vuotias. Hän menehtyi suuren leikkauksen jälkikomplikaatioihin. Hänen pitkä, traaginen, syvämietteinen, mielenkiintoinen, myrskyinen ja myös onnellinen elämänsä päättyi 27.8.2016. Rautavaara loi suunnattoman laajaa ja laadukasta tuotantoaan myös haastavissa, jopa painajasimaisissa, ensimmäisen avioliittonsa aikaisissa olosuhteissa. Toinen, loppuun asti onnellinen avioliitto Sini Rautavaaran kanssa pelasti hänet elämälle, luomaan upeinta musiikkiaan. Hän oli musiikkisuvun kasvatti, hänen isänsä Eino Rautavaara oli yksi Suomalaisen Oopperan perustajajäsenistä. Oopperalaulaja Aulikki Rautawaara ja sellisti Pentti Rautavaara olivat hänen serkkujaan. Hän menetti molemmat vanhempansa melko varhain, mutta kulki vakaasti säveltäjän tiellään eteenpäin. Hän luki paljon ja opiskeli ahkerasti hankkien jo nuorena itselleen laajan yleissivistyksen.

Rautavaara alkoi säveltää jo teini-iässä 1940-luvulla. Hän voitti uusklassistisella puhallinsävellys-teoksellaan A Requiem in Our Time yhdysvaltalaisen sävellyskilpailun vuonna 1954. Rautavaara sävelsi sen äitinsä muistolle ja se oli hänen ensimmäinen kansainvälinen menestysteoksensa. Hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin yliopistossa, myös ulkomailla useaan kertaan. Hän toimi taiteilijaprofessorina vuosina 1971–1976 ja Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina vuosina 1976–1990. Hänellä oli aina palava tahto ja kutsumus säveltää, hän kertoi saavansa teoksensa kuin lahjaksi toisesta ulottuvuudesta. Hän on kertonut toimineensa siinä prosessissa kuin kätilönä, ottaen vastaan uuden luomuksen varoen, ettei se vahingoittuisi synnytyksessä. Monet teoksensa hän saikin ihmeen valmiina paperille, toiset vaativat vielä työstämistä.

Einojuhani Rautavaaran suurenmoinen musiikki tulee elämään niin kauan kuin ihmiskuntakin. Se on ja on oleva suuri ilon, sykkivien syvyyksien ja toivon aarreavaruus lukemattomille ihmisille. Hänen lähtönsä jättää Suomen ja koko maailman säveltaiteeseen suuren, hänen suuruisensa, aukon. Hän oli ainutlaatuinen visionääri, tarinoiden kertoja ja omaääninen suuri taiteilija, joka teki rohkeita ja ennennäkemättömiä ratkaisuja musiikissaan. Hän oli usein epämuodikas, ihan tarkoituksella. Hänen 3. Sinfoniansa Bruckner-vaikutteineen aikanaan oli suorastaan kuin suuri epäonnistuminen. Nykyään se on hänen arvostetuimpia ja upeimpia taideteoksiaan. Se kumpusi hänen senaikaisesta ahdistavasta ja piinallisesta perhe-elämästään hänen taitelijapersoonansa läpi.

Rautavaaran soitetuin ja maailmanlaajuisesti rakastetuin sävellys on Cantus Arcticus, op. 61 (1972), konsertto orkesterille ja linnuille. Tämä teos on omistettu presidentti Urho Kekkoselle. Säveltäjä äänitti itse lintujen laulua Limingan soilta ja käsitteli niitä koneellisesti. Myös Suomen kansallislintu, joutsen on äänessä tässä teoksessa. Teos soi yleisinhimillistä ihmisen sielun ja luonnon yhteyttä, kaipuuta luontoon sekä suurempaan yhteyteen ja merkitykseen. Rautavaaran kansainvälinen suuri läpimurto aikaisempien pienempien vastaavien jälkeen tapahtui 1990-luvulla 7. sinfonian Angel of Light siivin. Se sai kiittävät arvostelut sekä yleisöltä että kriitikoilta kaikkialla, missä sitä esitettiin. Enkeliaihe tulee Rautavaaran teoksiin hänen lapsuuden näyistään ja nuoruuden kokemuksistaan Valamon luostarissa; myös Rainer Maria Rilken Duinon elegioiden hänelle jo nuoruudesta lähtien tutuista enkelihahmoista. Rautavaaran 8. Sinfonian The Journey tilasi maailman parhaisiin orkestereihin kuuluva Philadelphia orkesteri 100-vuotisjuhliinsa keväällä vuonna 2000.

Syvästi kaivatun Einojuhani Rautavaaran tuotanto on hyvin monipuolinen ja rikas. Hän on maailmanlaajuisesti tärkeä ja rakastettu kuorosäveltäjä mm. teoksillaan Lorca-sarja, Three Sonnets of Shakespeare, Vigilia (ortodoksiaiheinen) ja Lapsimessu. Yksinlauluja hän sävelsi paljon, nekin mielenkiintoisiin teksteihin. Suuri saavutus ovat hänen kahdeksan sinfoniaansa, samoin  paljon esitetty muu orkesterimusiikki kuten Pelimannit, Cantos III, Lintukoto, Angels and Visitations ja Autumn Gardens. Muusikkojen ja yleisön suosikkeja ovat monet säveltäjän konsertoista eri soittimille mm. huilullle Danses with the winds, harppukonsertto, viulukonsertto ja kontrabassokonsertto Angel of Dusk. Kamarimusiikkia Rautavaara sävelsi pitkin uraansa esimerkkinä siitä oboekvartetto, jousikvartetot 1–4 ja sellosonaatti.

Oopperasäveltäjänä Rautavaara oli merkittävä. Monet hänen oopperoistaan ovat löytäneet tiensä myös ulkomaille, etenkin Saksaan. Hän kirjoitti libretot itse, yhtä lukuun ottamatta. Niiden vaikuttavuus ja suosio piilee siinä, että ne kertovat todellisista historian henkilöstä ja ovat mestarillista musiikkia. Thomas, Marjatta matala neiti, Aleksis Kivi, Tietäjien lahja, Auringon talo, Rasputin. Einojuhani Rautavaaran musiikkia on myös kuultu mm. Terrence  Malickin ja Aki Kaurismäen elokuvissa.

Hän kirjoitti itse mm. omaelämäkertansa Omakuva, ja hänestä on ilmestynyt myös muita elämäkertoja, sekä muuta kirjallisuutta. Kirjastoista ympäri Suomea löytyvät Rautavaarasta kertovat kirjat, hänen monipuolinen sävellystuotantonsa äänitteinä, dvd-levyinä (oopperat) ja nuotteja. Samuli Tiikkajan ansiokas elämäkerta Tulisaarna ilmestyi vuonna 2014. ”Kun sen kirjoittaja kertoi säveltäjälle, että kirjan nimeksi tulee Tulisaarna hänen toisen pianosonaattinsa nimeä siteeraten, hän innostui tekemään vertauksen oman elämänsä ja tuon sonaatin välillä. Sonaatin lopussa nimittäin valtavan tuhovoimaisen klusterin sisältä lipuu esiin kirkas D-duurisointu.”

* * *

Hyvää matkaa, rakastettu säveltäjä, kanssa enkelten. Taivaan sini ja maailmanhengen hellä syli ottakoon sinut ikuiseen valoonsa ja suojaansa.

Suuren säveltäjän musiikki puhukoon puolestaan. Sanat eivät riitä kertomaan.
Rautavaara: Symphony No. 8, The Journey

Teksti: Rose Sirviö